maanantai 25. maaliskuuta 2013


Oikein ylipaljon  hyvää maanantaita teille kaikille tuhansille ja taas tuhansille lukijoilleni.
On jälleen tullut mhvv-reportaasin aika, vaikka se justiin oli.
Ilmasto on täällä Rytkänperällä huikaisevan kirkas ja kaiken yllä ja ympärillä  napakka pakkanen.
Pakkanen ei kuitenkaan ole jähmetyttänyt lintujen pesänrakennus-ynnä muutakaan intoa.
Peräkammarin ikkunan edessä vilahteli nimittäin siihen sähtiin, että ahdisti oikein ulos aakkunasta katsomaan. Ketkä siellä oikein viuhahtelevat?
KAKSI PULLEAA VARPUSTA.
Molemmilla linnuilla kaikensorttista pesänrakennusvärkkiä suupielissään.
Tulin hyvälle humöörille. Ah, kunpa meitä ihmisiäkään ei jähmetyttäisi ympärillä olevat kylmät olotilat, vaan toiveikkaana tarttuisimme hetkeen ja innokkaina rakentaisimme tulevaisuuttamme  huomista varten!!! (Kiihkeää hengistystä).
Huomaan, että tulin tulkkujen toimista ihan runolliseksikin.
Ehkäpä saan tässä mielentilassa runojakin kirjoitettua tuohon briljanttiseen runokirjaan, jonka näette tuossa alakuvassa. Sain kirjan kynineen ja erikoisen huivin helyineen Elitzabethy-serkulta  Lontoon tuliaisina.
Nämä ihastuttavat tuliaiset ojennettiin minulle serkkumiitingissä Nikolainkaupungissa.
-Häh? Miks Kaisa vaan saa Lontoontuliaisia, vaikka meitä on tässä muitakin pilvin pimein?, tivasivat muut serkut äänet vavisten. (Muut serkut: Pläälu, Toalilly ja Bärtta).
-Teillä muilla ei ole tänään syntymäpäivää, sanoi Elitzabethy tiukan rauhallisesti.

Vaikka olinkin ehdottomasti kieltänyt Elitzabethyä paljastamasta syntymäpäivä-asiaa miitingissämme, niin olin oikein otettu asian päältä (varsinkin lahjoista).
Minkäs minä sillekkään voin, että mikään muu päivä ei natsannut serkkumiitinkiin kuin my birthday. Olkoonkin, että siitäkin alkaa olla kohta sata vuotta.
Sen verran vielä tuosta runokirjasta, että sen koon voi saada selville, kun vertaa sitä vieressään olevaan tikkuaskiin.
Serkkumiitingit ovat kivoja. Meillä miitinki kesti tällä kertaa 13.00-18.30.
-Kuinka, hyvät ihimiset, joillaki riittää asioota pomilootavaksi nuan monta tiimaa yhtehen menohon? kysyi Magnus.
-Ei tullut hikikään, vastasin minä. Niin kuin ei tullutkaan.

Viime maanantaihin vielä palatakseni (joka taas tuntuu olleen juuri eilen), niin olimme, kuten silloin viikko sitten varmaan kerroin, taas harjoittelemassa sitä Via Dolorosa-kuvaelmaa.
Kävin ostamassa itselleni vaatteet palakangaskaupasta. Ostin kullalta siftaavaa tyykiä kilon verran ja suloisasti kimaltavaa harsokangasta muutaman sadangramman verran.
Kilokaupalla on mukavampi ostaa kangasta kuin metrikaupalla. Kilo tuntuu vähemmältä kuin 5metriä, jonka metrimäärän tällä hetkellä tarvitsisin varttani verhoamaan. : (
Kyseisestä syystä en voi mennä erääseen ihanaan ylistystanssiryhmäänkään tanssimaan. Tarvitsen tanssiasuihin liian laajan määrän kangasta.
Tuntisin siitä määrästä krupatussa esiintymisasussa LIIDELLESSÄNI itseni liikaa "mikä ei kuulu joukkoon" -tapaukseksi. Sellaistahan jotain "joukko- laskuoppia" joskus kovasti Suomen lasten päähän yritettiin takoa.
Noh, eittämättä tunnen olevani elävä laskutehtävä siinä Via Dolorosa-kuvaelmassakin. Ei sen puolen.
Itse asiassa ja tarkemmin ajateltuna  tunnen olevani ratkaisematon lakutehtävävä koko ajan, mutta olen siihen alistumalla sopeutunut, MUTTA: ainahan tehtävät voivat ratketa. :D

Tiistainakin matka suuntautui Nikolainkaupunkiin. Tein vain välilaskun Laihelan asemalle, josta pääsin Matthewin kyydissä perille.
Perille Nikolainkaupungin Präntöölle, jossa pidettiin KD:n piirihallituksen kokous.
Kokouksen aluksi kaksi suloista pikkuneitiä lauloivat meille ihastuttavasti kolmella eri kielellä hengellisiä lauluja ja sitten söimme voffeleita syltyn&kerman-, tai vaihtoehtoisesti jauheliha&vihannes-sekoituksen kaa.
Sen jälkeen nuijimme asiat pykälä pykälältä järjestykseen ja kuntoon.

Torstaina viime viikolla minun piti kiirehtää runopiiristä autonrenkaat soikeina kotiin. Kuntosali sai jäädä, Minulle oli uskottu tärkeä tehtävä: sain olla apuna Magnuksen järjestämässä MIESTEN PARLAMENTTI-illassa. Magnus oli itse kaikki valmistelut hoitanut, mutta varmuuden välttämiseksi hän pestasi minutkin siihen kahvitteluhetkeen.
Lisäksi Magnus oli tilannut minulta runon lausuttavaksi iltaa silmälläpitäen.
Koko viime viikolla en kuitenkaan ollut runollisella tuulella. En pätkääkään. Päinvastoin. : (
Runo onneksi kuitenkin syntyi kuin syntyikin, mutta  niin myöhään (hiukan ennen parlamentin kokoontumista) etten rohjennut antaa Magnuksen sitä lausua.
Takeltelin sen itse. Takeltelu johtui siitä, kun olin kirjoittanut värssyt murteella ja yksi murresana oli niin vaikea, että pikkukielikin oli mennä solmuun.
Runosta pidettiin ja sille taputettiin. Runon lausuttuani vetäydyin laakereilleni yläkerran huoneisiin ja annoin parlamentaarikoiden olla keskenään.
Laitan tähän pienen katkelman esittämästäni ja kirjoittamastani runosta, että saatte hiukan osviittaa sen yleisestä hengestä ja kulusta:

Miähet osaa rakastaa.
Nosaa olla niin henuusia, jotta oksat pois.
Miähet ei liijoon oo sikoja, vaikka jokku niistä ittekki niin luuloo.
Joku miäs piirtää sellaasta outua sarijaa, johona soon sika.
Töpselinoukka.
Soon kauhia vales.
Miäshän on luamakunnan ruunu.
Komia koko ikänsä. Hautahan asti.
Miähet osaa saarnata ja kertua Jumalasta nii, jotta sakiaki tajuaa.
Miäs rukooloo aina omiensa pualesta ja hualehtii perhekunnastaan.
Soon poijjaat niin ja aamen.
Hyvä miäs!
Älä anna periksi, vaikka akat joskus änkyrööttöö.


Tämä on ensimmäinen ja viimeinen murteella kirjoittamani runo! ; )
Murteella kirjoittaminen ei ole helppoa, tai itseasiassa se on mahdotonta JONSEI SITÄ TAIRA.

Perjantainakin ajelimme Magnuksen kanssa Nikolainkaupunkiin asioille ja sieltä suhautimme Östermyran rajoille kampaajalle ja parturiin.
Vuoronperään istahdimme Annen tuoliin, jota seikkaa en ikinä varmaan lakkaa ihmettelemästä.
Noh, mammografiaan sentään menen vielä ypösen yksin.

Lauantaiksi olimme kutsuneet Aija-Kanitan ja Öpen meille.
Kukkaisvuosi sai taas täydennyksen ihastuttavasta puskasta, jonka eri nyansseja yritin kuvaan mukaan saada. (Kuva mhvv: alussa).
Lisäksi Aija-Kanita toi kimpaleen aladoopia, jonka tietää olevan sisarentyttärensä ylintä herkkua.
Kaikkea muutakin tähdellistä sisälsi tämänkertainenkin ns, "Nikolainkaupunkituliaispussi", kuten aina aiemmillakin kertoina.
Aija-Kanita suoristi kaikki taulumme, jotka olivat kukin vinossa kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin.
Vaikka suoristamisesta on aikaa vain pari vuorokautta, ovat ne taulut,jos mahdollista, entistäkin enemmän kenossa ja vinksallaan.
Tämä urhea rintamamiestalomme elää ja liikkuu koko ajan. Joku kaunis aamu se on varmaan Nikolaikaupungin puolella.(Meiltähän ei ko. kaupungin rajalle ole kuin pahaiset 500 metriä, kuten kaikki varmaan muistavat).

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon. Tänä sunnuntaina oli taas  ihanan perhekirkon vuoro. Kirkkosali oli melkein täynnänsä meitä kaiken ikäisiä seurakuntalaisia ja perhekuntia.
Erikoisesti mukaan oli kutsuttu kaikki vuoden aikana kastetut pikkumukelot.
Heitä oli ilahduttavan paljon paikalla ja siinä sivussa tietenkin myös äitejään, isiään, mummujaan ja faarejaan.
Kaikkien kastettujen ja Jumalan perheväkeen otettujen vauvjen nimet lueteltiin saarnapöntöstä saarnan päälle.
Yhtään Kaisa-, tai Magnus-nimeä ei kukaan uusi ihmisen taimi ollut saanut kantaakseen.
Jumalanpalveluksen jälkeen menimme seurakuntasalille syömään keittolunchin. Olikin taas ylihyvää keittoa.
Millä ihmeen ilveellä se saadaan aina niin maittavaksi? Soppatykistä se ei voi johtua, koska seurakuntakeskuksen köökissä ei tykkiä ole.
Olisi tehnyt mieleni hakea toinenkin napollinen, mutta en kehdannut, eikä oikeastaan olisi mahaan mahtunutkaan.

Samaisen sunnuntain illansuussa menimme vielä Ewen ja Matthewin luo kirkolle. Oli meitä siellä muitakin.
Katselimme kuvia eri maista ja kuinka evankeliumia viedään etiäppäin ja joimme kahvia ja söimme kaikenlaista ja runsaasti.
Kotiin tultuamme katselimme hiukkasen televiitsionia ja kun sieltä ei oikein mitään mainittavaa tullut, kuukahdimme sänkyyn.

Toivottavasti teistä ei kovin moni ole kuukahtanut, vaan on päässyt urheasti tänne asti lukemisissaan.
Herra teitä kaikkia hyvästi hoitakoon!
T: Kaisa Kuukahde-Slutlop
---------------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 16 jakeet 2,3 ja 20

Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään, mutta Herra punnitsee ajatukset.

Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät.

Parempi vähän ja rehellisesti kuin isot voitot vilpillisesti.

Joka harkiten toimii, saa kaikkea hyvää, onni on sen, joka turvaa Herraan.

maanantai 18. maaliskuuta 2013



Erittäin paljon hyvää tätä, juuri alkavaa viikkoa.
Istun tutussa paikassa kotimme peräkammarissa ja kirjoitan tekokynnet klopsuen uutta mhvv-kolumnia. Kaikkihan muistavat nuo kirjainkoodit? MHVV.
JOS joukkoon on tullut uusia lukaisijoita, niin heittiä varten kerron, että mhvv= mielenkiintoisia (lainausmerkeissä) häppeninkejä varrelta viikon.
Ei, en ole liimaillut uusia tekokynsiä. Muistissa on vieläkin se vertahyytävä fiilis, joka tulvahti kauttaalleen, kun esimerkiksi leipomisien jälkeen huomasin parin kynnen loistavan poissaolollaan.
OLEN IHAN ITSE TEHNYT ITSELLENI LUOMUTEKOKYNNET!
Luomutekokynnet tehdään siten, että lakataan kynnen päät valkoisiksi ja muu osa värittömällä lakalla.
Mitä "pitemmät" tekikset haluaa, sen leveempi valkoisen lakan osuus.
Omat oikeat  omat kynteni ovat nekin alkaneet kummasti kasvaa, kun en muistanut muutamaan viikkoon syödä kalkkia, joten sain läväyttää aika hulppeesti valkolakkaa.
Olen ennenkin huomannut, että kun olen lakannut syömästä jotain muuten säntillisesti nieleksimiäni extrahypersuper-monivitamiinejä, niin kynsien lohkeilut, kutittamiset, hilseilyt, finnit, (noh, ne nyt häipyivät jo viiskyt vuotta taakseppäin) verestämiset, kuivumiset, ynnä nykimiset ovat häipyneet.
Harvojen hiustupsukoiden päähänkiinnittymisen puolesta ja tipahtamista vastaan syön kyllä erästä paljon mainostettua sikamaisen kallista ihmetuotetta.
Minun mielestäni aine on ottanut auttaakseen, kuten mainoksessakin esiintyvä tuuheatukkainen nainenkin ilakoitsee.
Kaikki  muutamasata haiventani  roikkuvat edelleen sinnikkäästi toisesta päästään päässäni, kun olen kapselleita tunnollisesti nieleskellyt.
Nyt pitää kaikkien ottaa huomioon, että näissä vitamiini-ja lisäaine-asioissa puhun ainoastaan ja vain itsestäni ja omista lisukkeistani.
Muille ja monille muutkin lisä&tukivitamiini-yms. tabletit ovat varmasti voineet antaa kaikkinaista apua  kaikkinaiseen raihnauteen ja ali-oloon. Sitä vastaan minä en ole mikään väittämään, enkä fämmäämään.
Meikäläisellä taas on hemoglobiini 150 tietämillä (huiskinut joskus 171:ssäkin), joten ehkä minä en tarvitse mitään ylimääräistä. Ehkäpä ylimääräinen on ihan hulluudeksi meiksin kohdalla?
Tuo kalkki-juttu kyllä äimistytti aikalailla. Olenkin siis omastatakaa kalkkis kalkkilaivan kapteeni.
Noh, nyt on kalkkiksella kuitenkin omat luomutekokynnet. :D

Sydämeni on täynnä tämän viikonlopun tapahtumia, ja niistä aion nyt teillekin, rakkaat lukijani, kertoa.
Aluksi hiukan alku-ja keskiviikonkin häppeninkejä.
Maanantaina olin kyllä jossakin, koska en päässyt samaan paikkaan, missä Magnus oli, mutta en ole mitään asiasta ylös pannunna. Magnus oli Ystävänkulman Sanasessa.

Tiistaina oli meillä Isonkyrön KD:n paikallisosaston kevätkokous, jonne olin leiponut korvapuusteja.
Manna-Aijjan kaa keitimme kokousväelle äykeät kaffit. Vierailevana puhujana oli Littlestrandin Kimmoke, joka pitikin hyvän katsauksen poliittisiin ja kaikkinaisien asioiden nykytiloihin.

Torstaina oli tietenkin Kirjaston runopiirin vuoro. Meitä piiriläisiä oli paikalle kokoontuneina tasan kaksi jäsentä: Kylli ja minä. Runopiirin kolmas jäen, Ewe, oli  tuntureilla sivakoimassa.
Lausuimme runoja ja laitoimme mielessämme Kyllin mahdollisen taidenäyttelyn ripustamiset ja tarjoilut kuntoon ja samalla kaikki muutkin asiat taivaan ja maan välillä.
Runopiiristä menin kuntosalille, jossa sain pehertää ylhäisessä yksinäisyydessä, kun Kyllillä oli muuta menoa.

Perjantai-aamulla klo 9 reikä, reikä alkoi sitten ihastuttavan viikonloppumme vietto.
Suuntasimme automme nokan kohti Orivettä. Mukaan varasin termospullollisen sumppia ja kaksi korvapuustia. Tietysti olin varannut kapsäkkiin vaihtovaatteet ja runokirjoja.
Lauantai-aamulla olisi se paljonpuhumani Naisten aamukahvi-tilaisuus. Se, johon minua oli kutsuttu puhumaan ja lausumaan runoja.
Mutta ensiksi menisimme siis orivesille helssaamaan Magnuksen veljeä Smarthyä ja tämän ehtoisaa emäntää Ulrika Eleanooraa.
Heillä vieraillessamme erikoisplussana ja bonuksena saimme tavata myös ihastuttavan miehenalun  Dit:in (nimi muutettu), joka oli mumman ja paapan luona hoidossa.
Dit on kohta kolmevuotias ja sangen perillä kaikista maailman asioista ja mielikuvitus roihusi ja leiskui, kuten kolmevuotiaalla vaan voi roihuta ja leiskuella.
-Keitä mumma lettuja! Sanoi Dit useampaan kuin viiteen kertaan.
Ajattelinpa myös minä itsetykönäni, että pitääpä "keittää" lähitulevaisuudessa lettuja minunkin. Ovat ne sen verran hyviä.
Lettujen (tai LÄTTYJEN, kuten minä olen tottunut näitä herkkulätkiä nimittämään) keksijä ansaitsisi oikeastaan Noopelin palkinnon.
Koskaan ei eteeni ole tullut henkilöä, joka nyrpistelisi klyyvariaan ja sanoisi, että yäk! Taas näitä!

Tunsimme olevamme vähintäin kuin piispa ja sen vaimo nauttiessamme Smarthyn ja Ulriika Eleonoran  antimia, vieraanvaraisuutta ja sydämen ystävällisyyttä.
Ja vähäkö meistä heidän luonaan pidettiin huolta matkojen takaakin.
Kaikkihan muistavat (rykäisy) suuren parkumiseni, kun seurakunnan myyjäisistä olivat lusikkaleivät (800 kpl) loppuneet jo ennen kuin myyjäiset olivat edes alkaneet?
Give-Elitzabethy oli juttuni lukiessaan sillä hetkellä päättänyt leipoa meille lusikkaleipiä.
Give-Elitzabethy on,  paitsi Suomen, niin luultavasti koko pohjoisen pallonpuoliskon (ja osaa eteläisestäkin) lusikkaleipien mestaritarleipoja.
Minä, jos kuka tämän tiedän, koska olen saanut ko.leipiä maistaa. Ja kyseessä eivät ole mitkään pikkulusikkaleivät. Ei! Kyse on ruokalusikkaleivistä.
Jääköön nyt minun ja teidän lukijoiden väliseksi salaisuudeksi, että alussa olevan kuvan toinen loodallinen näitä piskettejä on jo syöty.
Sain muuten samaan syssyyn myytyä yhden mukaani varaamista runokirjoistanikin.
Give-Elitzabethy soitti ja pyysi siskonsa Ulriika Eleonooran maksamaan ja varaamaan Runollisen Kirjan (made by K. Jouppi).
Eli summa summarum: Give-Elitzabethyllä on leipojan lahjojen lisäksi hyvä kirjamakukin.
Noh, leikki sijansa saakoon! Todellisuudessa olen hyvin vaatimaton, ujo ja hiljaisen näkymätön.;)

Eksyimme Orivedeltä lähteissämme tasan 200 metrin päässä Smarthyn ja Ulriika Eleonooran ulko-ovesta.
Neuvojen ja ortereiden puutteesta se ei kyllä johtunut.
Ehkä ei ole ihan katetta vailla se ehdotus, jonka joku elämänsä tunnossa oleva nuori mies on tehnyt:
Kaikille yli 65-vuotiaille päättäjille pitäisi tehdä säännölliset muistitestaukset.
Onneksi ehdotus ei koskisi enää meitä. Me emme päätä enää mistään yleisistä asioista yhtään mitään. Ja muutenkin:  ihminen päättää, mutta Jumala säätää.

Onnistuimme sitten hienosti pääsemään oikealle reitille, kun saimme hyvät ohjeet luomunavigaattorimme kautta. (Luomunavigaattori: Smarthy).
Heinolassa törttöil...öh...ajellessamme, tarvitsimme taas luomunavigaattorin jatkuvaa neuvoa. Kiitos vaan Smarthygaattorille! :D
Kaikki löytyi ja hoitui ja saavuimme oikealla määränpäähän Siljan ja Ekin talon eteen.

Yövyimme Siljan ja Ekin kauniissa kodissa. "Piispa ja sen vaimo"-fiilis vain jatkui.
Kuinka tämän kiitollisuuden kanssa ikinä selviää? Kuinka osaa kiittää tarpeeksi?
Pohjanmaalla on kyllä hyvät neuvot tähänkin asiaan.
 Kun on kiitoksen paikka, niin sanotaan vakaasti ja hartahasti silimiin kattoen:
-KIITOKSIA NY NIIN PALIJO, JOTTA VARMAHAN PIISAA!

Heinolan seurakuntaan Naisten aamukahvi-tilaisuuteen ajelimme lauantaiaamulla, minä ja Silja.
Vastaanottopöytään, jossa sai maksaa tarjolla olevan aamupalan, oli teipattu tämänkertaisen esiintyjän (Kaisa Jouppi Isoostakyrööstä) kuva.
Pöydästä tuijotti tulijaa väkinäisesti hymyilevä tuhtiposkinen täti-ihminen. Ikääkin näyttäisi olevan senverran, että muistitestiä olisi pitänyt jo moneen kertaa testailla.
Hiivin pois pöydän ääreltä.
Menin sensijaan keittiöön pyytämään vesilasia. Ystävällinen nainen ojensi tiskirättiä.
-Ei, kun haluaisin vesilasin, kun minulla aina kieli...sössötin minä. Ihmettelin ystävällisen naisen ihmettelevää katsantaa.
Vesilasi kädessä olin törmätä salissa tarjoilupöytään, johon oli pinottu runsaasti laseja ja juomista oli tuoremehusta kraanaveteen ja siltä väliltä.
En enää ihmetellyt kenenkään ilmeitä. Sen sijaan ihmettelin taas, jälleen kerran, itseäni.

Silja kuiskasi minulle, että näissä naisten aamiaistilaisuuksissa ovat vierailleet mm. Aila Arajuuri ja Ritva Oksanen jne.
Oikein hyvin sopi siis, että Koo Jouppi från Rytkänperä on seuraavana vuorossa.
Kaikki meni kuitenkin hyvin:  Kieli kuivui ja vesi loppui siitä vaivalla hankkimastani mukista ja tunsin itseni sumopainija-kehäraakiksi, villakellohame kinnasi ja siinä olevat ruokatahrat eivät olleet pyyhkimällä putsaantuneet.Kirkkaassa auringonkilossa sekin selvisi.
Tunsin kuitenkin, että tilaisuuden puolesta oli runsaasti rukoiltu ja ylesöstä huokui hiljaista hyväksymisen hyrinää.
Sain myös kaikki mukaani varaamani runokirjat myytyä.
Kiitos, että sain olla följyssä. Kiitos niin paljon, että piisaa. :D
Aamukahvitilaisuuden päätteeksi meille kaikille vastuunkantajille ojennettiin ihana kukkakimppu.
Tämä vuosi on näköjään oikein kukkakimppujen luvattu vuosi.
Kukkakimppu on ikuistettuna kuvaan, jonka näette tuossa alun kuvatriologiassa toisena.
Alimmasa kuvassa on kirja, jonka saimme Siljalta ja Ekiltä. Olemme sitä jo kahtena aamuna tutkailleet. Kirjassa on sana vuoden jokaiselle päivälle.

Kotiin osasimme ajaa ilman navigaattoreita ja neuvoja.
Aivan, kuten Magnuksen lapsuudessa heidän Polle-hevosensa osasi yksin tulla kotiin, kun se ensin oli köörännyt isän asemalle. Asemalle oli seitsemisen kilometriä matkaa.
Oman matkamme aikana, joskus siinä iltapäivänkosten aikaan, kävimme DEF: llä syömässä.
Ostin samalla Magnukselle mustan energiajuoma pullon. Magnusta alkaa aina muutenkin ajon aikana nukuttamaan, saatikka syötyään.
Energia-juoma vaikutti. Magnusta ei nukuttanut vielä kuulemma kaheltatoista yölläkään.
Minä kuojuin sänkyyn miltei välittömästi kotiin saavuttuamme ja nukuin miltei kellon ympärystän Siltikin olo oli kuin nyrkkeilysäkillä. : (

Sunnuntaina pidettiin meillä täällä kylien (Yryselä-Palhojainen) kyläseurat. Viime vuonna pidettiin vielä kinkerit, mutta nyt on siis tahti ja nimi muuttuneet.
Ihan hyvä meno oli kyläseuroissakin.
Veisattiinkin kanttorin säestäessä niin, että katto kohoili ja vieressä olevan Kyröjoen jäät pritkahtelivat.
Minä sain lausua runon. En muistanut edes jännittää. Hiukan kyllä tunsin olevani aikamoinen typerys, joten lausuminen ei ehkä sittenkään mennyt penkin alle.
Kaikki olivat hiiren hiljaa, kunnes sanoin, että saa taputtaa.

Nyt minun on kyllä sanottava itselleni, että saa lopettaa.
Jos olet tänne asti ennättäynyt (so. jaksanut), niin hyvää alkavaa viikkoa.
Jeesus hyvästi sinua hoitakoon. Vie kaikki asiasi, murheesi ja pyyntösi hänelle. Hän on luvannut kuulla ja auttaa.
T: Kaisa Äräjuuri-Öksänen
-----------------------------------------------
Kirje roomalaisille. Luku 10, jakeet 9-12

Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.
Sydämen usko tuo vanhurskauden ja suun tunnustus pelastuksen.
Kirjoituksissa sanotaan: "Yksikään, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään."
Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra ja hänellä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.

maanantai 11. maaliskuuta 2013


Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille blogiani tutkaileville ja muillekkin.
Viime viikon kahden uuden lukijan arvoitus ei ratkennut pitkäaikaisesta lukijakuntaruudukkoni  tuijotuksesta ja fundeeraamisestani huolimatta. Päinvastoin. Alkoipa  lopulta tuntumaan, että olen unehuttanut tervetulleeksi toivotella hiukan usiammankin kuin vain nuo kaksi.
Ne, jotka minut tuntevat, eivät sitä yhtään ihmettele ja heille, jotka minua eivät tunne, nöyrästi ilmoitan, että unhoittelu ei ole tahallista.
Tervetuloa ja oloa vaan kaikille neljällekymmenelleseitsemälle (ja on teittiä muitakin). :D

Alun kuvat ovat myös ns.tuijotuskuvia, kuten huomaatte.
Kumpainenkaan kuva ei ole lavastettu, eikä muutoinkaan asioita järjestetty.
Yläkuvassa on Magnuksen Angry Birds-sukat kammarin pöydällä.Ilmeisesti suoraa illan suussa jaloista riisuttuina.
Koska olen päättänyt, että en ikinä enää jäkätä siellä&täällä lojuvista sukista, enkä kalsareista, en sanonut asian tiimoilta mitään.
Joskus tuntitolkulla myöhemmin iloisesti ihmettelin (rykäys) ÄB-sukkien asettelua.
Muistutin lisäksi ystävällisesti, että MINÄ ITSE en koskaan sukkia, enkä pikkareita pöydille jättele, vaan ainoastaan lattioille ja tuoleille.
No, asia on tietenkin hyvin mitätön ja olisi pikkumaista siitä enempää revitellä.

Alempi kuva on tietysti Pohjanmaan hienoimmasta ja urheimmasta koirasta, seropi-rodun komistuksesta Lyllanista.
Kuten kunnon vahtikoiran kuuluukin, tuijottaa Lyllan pitkät tovit pimeyteen. Vain silkkiset korvat silloin tällöin kahahtavat ja kylmänmärkä kirsu värähtää.
Eilen Asevelikylässä käydessämme mourusimme talonväeltä, josko saisimme vahtikoiraa taas muutamaksi päiväksi mukaan tänne lakeuksille juoksentelemaan. Emme saaneet.
Se on oikeastaan hyväkin. Magnuksen noukasta ei liioin juoksentele mitään ylimääräistä.
Magnushan on allerginen mitä koiriin ja joulukuusiin tulee.

Istun  tuttuun tapaani peräkammarissa päivittämässä tämänkertaista mkhvv-raporttiani. Peräkammarin pönttöuunissa tohisee iloinen valkea.
Ulkona kilottaa aurinko ja meneillään on niin huikaiseva talvipäivä kuin ikinä on mahdollista.
Tänään olen taas vaihteeksi alkanut taistella kaikkea velttoutta ja unteluutta vastaan.
Aion mennä ylimääräiselle käynnille kuntosalille ja muutoinkin tarkkailla suuni liikkeitä.
Israelin matka lähestyy ja kunto heittelee vielä surkean ja ravan (rapa) välimaastossa.
Sain myös Catherinelta matkaa silmälläpitäen puseroita, jotka olivat ihania, mutta kinnasivat ilkeästi rintapielestä, vyötäröltä ja lantiolta. On todella hyvä syy tarkkailla suun liikkeitä siis.
On minulla toki oikeankokoisiakin vaatekertoja matkalle otettavaksi. Pallo-, pilli ja sensellaisia hamosia ja housuja , mutta nämä Catherinalta saamani olisivat UUSIA ja ennennäkemättömiä.
Paitsi uusia, niin  Catherinen antamat vaatteet ovat sellaisia, joita en koskaan ostaisi itse. En kuuna kullan valkeana. Siinä on se jokin!
Minua on aina viehättänyt saamissani vaatteissa juuri se, että ne ovat omasta maustani yhtä kaukana kuin itä lännestä. Sellaisesta menosta tykkään.
Olen elämässäni saanut vaatteita, paitsi Catherinelta, niin Aijja- Kanitalta (silloin kun olin abaut 40 kilogrammaa ohuempi) Elitzsabethyltä (olemme aina Litzyn kanssa olleet yht´aikaa ,sekä ohuempia, että laajasuuntaisempia) ja Herttaiselta ja vaikka keltä.
Työelämässä ollessani työkaverit alkoivatkin suosista  aamuisin sanomaan, että ONNEA UUDELLE ELITZABETHYLTÄ SAAMALLESI PUSEROLLE (tai TAKILLE, HOUSUILLE jne.)
Minä olen vaatefriikki.
Koulussa ollessani poljin joskus keskellä päivää kotiin vaihtamaan uuden sotisovan ylleni.
Mutta, vaikka olen vaatefriikki, pystyn hulppeesti olemaan vaikka viikon samoissa flösöverkkareissa ja vanhassa lämpökerraston paidassa, jossa on viikon ruokalista rinnuksilla. Miltäs tämä kuulostaa?
En ole uskaltanut Magnukselta kysyä, miltä se NÄYTTÄÄ.
Tulikirjaimin  on nimittäin syöpynyt mielensyövereihin ne ihailun suitsutukset, joita Magnus aina jaksaa toistella. Kuinka hän aina muistaa  iskeneensä katseensa Palosaaren työväentalolla tyttöön (so. minä), jolloli niin maharottoman komiat ja valakooset pitsikaulukset ja komiat verhat muutoonki.

KD:n ystäväkokouksessa olin viimeviikolla eräänä kauniina iltana. Meitä ystäviä oli  paikalle saapunutkin innokas, mutta asialle omistautunut joukko.
Kunnan ja Suomen ja koko maaliman asiat pistettiin kuntoon ja suunniteltiin tulevaa.

Tiistai-iltana huristeltiin Eikun kaa Jurvaan. Mihinkäs muuhun kuin Naisten kesken iltaan. Ja mitäs muuta minä siellä, kun lausuin runoja. En tarvinnut vesihörppyjä, enkä muutenkaan toivonut, että luukku olisi allani klopsahtanut auki ja nielaissut minut Vähällenevalle Letkutien mutkaan.
Kotimatka Jurvasta sujui taas pitemmän kaavan kautta. No mitä, kun pimeässä maisemat ja ajokyltit näyttävät niin eriskummallisilta. Eikä niitä sitäpaitsi siinä puhuessa aina niin huomaakkaan. Koko kylttejä. ;)

Torstaina olimme Kirjaston runopiirissä juhlatunnelmissa.
Ewe on saavuttanut merkittävän paalun, mitä ikävuosiin tulee. (Kirkonkirjoissa on taatusti kyllä muutamankymmenen vuoden virhe).
Ewe laittoi kasan suklaakonvehtia keskelle pöytää ja minä lausuin hänelle kirjoittamani syntymäpäiväonnittelurunon.
Oliko runo onnistunut, enpä osaa sanoa. Eweä ainakin itketti.

Samaisena torstaipäivänä menimme Nikolainkaupunkiin Via Dolorosan harjoituksiin.
Punttisali siis jäi väliin, mutta kuvaelman harjoitukset kyllä vastaavat hyvinkin yhtä salivuoroa.
Minä olin kaatua kirkkosalissa oleviin rappusiin. Rappusia on yritetty merkata neonkeltaisella maalilla, sillä muutama muukin on tuuskahdellut nokalleen.
Myös kirkon lasiovien läpi on yritetty kävellä. Huonolla menestyksellä.
Melkein hiukan halvaannuin kauhusta, kun ajattelin, että olisin rojahtanut rähmälleni olkapäälleni.
Olkapäässänihän seilailee tänäkin päivänä se luinen rustonpala edellisestä haaveristani.
Joku tarkkasilmäinen lukijani varmaan muistaakin tapauksen.Kerroinhan siitä sangen seikkaperäisen postauksen parisen vuotta takaperin. (Hytinää ja hampaiden kalinaa).
Magnus sanoi, että joku hänen vieressään oli ihaillut, kuinka Kaisa osaa hyvin näytellä. Oli luullut, että juoksu  leuka permantoa viistäen kuuluu Johannan rooliin.

Perjantaina kutsuttiin Maikku ja Eerikki iltakahville.
Magnus leipoi pötkyläpiskettejä. Tosin kehoitin häntä muovailemaan taikinasta vain tavallisia pallukoita, koska epäilin hänen taitojaan pötkylän teossa.
Myönnän kyllä, että se, että jos MINULLA on vaikeuksia pötkelöinnissä, sen ei tarvitse merkata sitä, että Magnuksella on siinä vaikeuksia.
Häneltä onnistuu tekemiset yleensä paremmin, konsa minulta.

Lauantaina menin aamukahvin jälkeen uudelleen pehkuihin ja kuorsasin kymmeneen asti.
Sitten syötyäni menin sohvalle torkkupeiton alle ja nukuin muutamat tunnit.
Noustuani sanoin olotilani olevan kamalan, vetelän ja surkean. Magnus sanoi, että vähemmästäki makoolemisesta tuloo häjy olo. Kehottipa  myös menöhön ulos haukkaamahan happia.
Olotila paranikin iltaa kohden.
Suhteellisen reippaana illansuussa jo hoitelin kauneuttani metoisan ulkosaunamme lauteilla.
Kauneuden hoito ulkosaunan lauteilla:  pottuhanskoilla kuivahiertoa ja  kuorintavoiteella pottunenän hierontaa.
Kauneushoidosta on kyllä varmaankin ollut hyötyä. Ei ainakaan kukaan ole tullut sanomaan, että onpas sinulla hirveästi ja runsaasti ryppyjä ja oletpas sinä raakasti ikäistäsi vanhemman näköinen. Eikös se kahdeksankympin rajapyykki jo edessä pijankin häämötä?
Eikö tälläinen hiljaisuus innosta jatkossakin perunasormikkaiden käyttöön ja kaikkeen kuorintaan?

Sunnuntaina menin kirkkoon omalla, kauan ja hyvinpalvelleella autollani.
Magnus meni jo aiemmin, koska hänellä oli palvelutehtävä ehtoollisen jakajana.
Jos on palvelutehtävä, on oltava aijjoos paikalla.Piste.
Isossakyrössä vietettiin rovastikunnallista miesten päivää. Miehille oli tarjolla ruoka kirkonmenojen jälkeen ja myös ohjelmaa oli järjestetty.
Korvat truutulla kuuntelimme, josko olisi sanottu, että kaikki naisetkin saavat tulla miestenpäivälunchille seurakuntatalolle.
Ei sanottu. Ymmärrän hyvin.
Jos on järjestetty naistenpäiviät, niin minä saan näppylöitä, jos paikanpäällä on miehiä, vaikka miehiä runsaasti kunnioitankin ja rakastan.
Miehillä naisten oleminen miestenpäivillä vaikuttaa varmasti samansuuntaisesti, vaikka meitä kunnioittavatkin ja rakastavat.
Menimme jumalanpalveluksen jälkeen Laalaan tykö kaffille ja meillä oli oikein mukavaa ihan vaan  naisten kesken.

Illansuussa menin miesten kesken (Magnuksen ja Charlesin) Nikolainkaupunkiin Kansanlähetyksen Kohtaamispaikalle. Kohtaamispaikkana oli tälläkertaa pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi ihanin kirkko, eli Vaasan pääkirkko, Pyhän Kolminaisuuden kirkko.
Puhujana oli professori Matti Leisola.
Ajatus, joka minulla on ollut pikkutytöstä asti ja joka ajatus kuuluu näin:
"Tatti on tatti ja on se ollut sitä aikojaen alusta asti"- sai kovasti vahvistusta. Samoin vahvistui uskoni Jumalan Sanaan.

Tähän lopetan tämänkertaisen raportin jatkaakseni taas viikon kuluttua.
Viikko on nykyään niin lyhyt, että pitäisi melkein sanoa, että jatkaakseni taas vikon kluttua.
T: Kaisa Viko- Kluttusson
-------------------------------------------------------------
Matteuksen evankeliumi 16 luku, jakeet 24-27

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.
Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?
Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?
Ihmisen Poika on tuleva kirkkaudessaan enkeliensä kanssa ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan."



maanantai 4. maaliskuuta 2013


Kirjaston joulukuusi kuvattuna männä Joulun aikaan.
Kehuessani kovasti ideaa, sanoivat napanneensa sen netistä. :D
Tuollainen joulukuusi sopisi meillekkin Letkutielle, koska a): se ei pudottele neulasia, b): Magnus ei saisi allergisia vaivoja.
(Allergiset vaivat: silimät alakaa punoottamahan ja vuatamahan, noukka menöö tukkuhun, makuhermot lakkaa toimimasta ja aivastella pitää aamusta iltahan).

Alakuvassa on toinen viimekuussa saamamme ruusukimppu. Ruusukimppu ei onneksi aiheuta pahemmin allergioita, koska se vaikuttaa vain vähäisen aikaa. Kuustahan pidetaan puolitoista kuukautta (vähintäänkin).
Paitsi, että tuo kimppu kesti nyt  hämmästyttävän kauan, kuten se keltaruusuystävänpäiväkimmpukin, niin nuo kaksi elinvoimaisimman näköistä ruusua kuivuivat töpäkästi pystyyn.
Jälkeenpäin Kaiskee-ruusu (se toinen pystyynkuivanut) hiukan nyykäytti niskojaan, mutta Magnus piti nuppinsa pystyssä. Aivan kuten elävässäkin elämässämme on tapahtununna ja käynynnä.
Saan ruususta oivan lisän "pystyynkuivaneiden  kauniiden ruusujen" keräilykuppiini kirjahyllyyn.
keräänäni pystyynkuivaneet ruusut ovat muistutuksena siitä, että ne ovat aikanaan lämpimällä, mutta rakkaudellisella sydämellä meitteille ojennettu.

TÄTTÄRÄÄÄÄÄÄ, TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖ!!!
Uusia lukijoita on blogiini tullut pilvin&pimein. Juoksu huoneiden ympäri vain kiihtyy koohtymistään.
Tosin ankaran- ja tarkan ällästikun kanssa tarkkaamisenkaan jälkeen en ole uusista lukijoista saanut selville kuin yhden nimen: rouva Silmukkaisen.
Lämpimäisesti tervetuloa yhä vaan sankkenevaan lukija&seuraaja joukkoon.
Blokini lukijanumerolukusarja oli perjantaina matkoille lähtiessäni 44, ollen nyt etusivulla siis  47. Lukijakuntasivun toisella lehdellä on lumero 45, joka mielestäni on oikein.
MUTTA, jos ja kun, joku tuntee olleensa tulleen kaltoinkohdelluksi, eikä ollenkaan huomioiduksi  niin ilmoittautukoon ja asiat korjataan. Sarppu mm. teki niin. :D
Kauhulla ajattelen esimerkiksi Kardemumman talon plokittajatarta. Miten hän pysyy rätingeissä ja tervetuliaisissa ajan tasalla, kun lukijoita on yli kolmesataa (trehundra)?!!!

Kuten tuossa jo tuli mainittua, olin matkanpäällä pe-su.
Ryttylässä. Naistenpäivillä.
Meitä oli näiltämain (Nikolainkaupunkikin on jo miltei näiltämain, koska meiltä Letkutienpäästä on nykyään Nikolainkaupunkiin matkaa about 500 metriä aiemman neljänkymmenen kilsan sijasta.
Siis meitä oli matkalaisia näiltänurkin minä, Mariahlizzy, Leylah ja Seippu. Ewen oli määrä tulla följyyn mukaan myös, mutta hän sai kamalan flunssaröppörin ja joutui vuoteen omaksi.
Minä puolestani sain matkan jälkeen jonkun ihme röppörin. Tänään  aamulla avatessani nahkat silmieni päältä en pystynyt syömään, en juomaan, saati olemaan.  Pääni oli kuin 4kg:n kahvakuula ja niinpä kuojuin takaisin vuoteelle.
Magnus sanoi, että tautini nimi on reissussa rähjääntyminen.
Pääsin onneksi pystyasentoon 1/2 kaksi iltapäivällä ja aloin välittömästi raporteerauksen sarjassa "kaikenlaisia häppeninkeja viikon varrelta".
Charles ihmetteli äkkinäistä tokenemistani ja sanoin hänelle, että laitoin käteni rinnan päälle ja sanoin: " Auta Jeesus!"
- Olisipa noin helppoa, sanoi Charles.
- Jaa-a, sanoin minä iloisena.

Siispä aloitan viikonlopusta, jonka vietimme Suomen Ryttylässä.
Minulla ja Leylahilla oli vastuuta sielunhoidon järjestelyssä ja lisäksi Leylahilla oli puhe.
Leylah kauhisteli jälkeenpäin, että puheenvuoroa käyttäessään hän ei nähnyt melkein papereitaankaan, saati nänyt niistä jotain lukemaan.
Lohduttelin, että puhe meni valtavan hyvin. Minä en ainakaan huomannut, että papereita olisi ylipäätään mihinkään tarvittukaan, niin luonnollisesti ja hyvin kaikki meni.
Uskon, että olin oikea lohduttaja, koska olen asiantuntija näissä paperiasioissa. Minä, kun en pysty olemaan ilman paperipinkkaa edes omaa nimeäni sanoessani.

Meille tuli Ryttylässä Leylahin kanssa vielä lisätehtäviäkin. Aamurukouksen vetäjinä ja ryhmänvetäjinä.
Kaikki oli ylen mieluisia tehtäviä ja päätimme taas, että jos maapallo pyörii, junat kulkee ja henki pihisee, niin ensi vuonna taas, jos kutsutaan (ja vaikka ei kutsuttaisikaan).

Henki pihisi muuten aikalailla työläästi juostessamme junanvaihdossa asemilla.
Tai en minä muiden pihinöistä men takuuseen, mutta puhunkin omasta pihinästäni.
Ellen olisi harjoittanut sitäkään vähää ruumiinkulttuuria, jota kuntsarilla olen tehnyt, olisivat siskot saaneet kiskoa minua vetolaukkujensa päällä.
Luulenkin tosiaan, että Hälvän tohtori (so. Magnus) oli oikeassa rähjääntymis-diagnoosissaan.

Eräänsorttista pihinänpoistoa yritin noudattaa muullakin tapaa siellä Ryttylässä ollessani: en juonut maitoa, enkä syönyt ruisleipää.
Ruoka-annokset puolitin ja jäätelöä söin neljänneskilon vähemmän kuin muutoin.
Valveillaollessani hoito puri, mutta niistä hetkistä, kun olin unten mailla, en mene takuuseen.
Tulkaa kuitenkin kaikki Suomen (ja muualtakin päin) naiset ja menkää naiset ensi vuonna  Ryttylään. Siellä rypyt suoristuu ja sydän elähtyy.
Sain muuten naistenpäivillä ankaran myyntityön tuloksena kaksi kirjaanikin myytyä.
Sunnuntaina oli ns. vapaan sanan paikka, jossa sai kertoa fiiliksistään, joita naistenpäivät olivat itsekullekkin tuoneet.
Minä säntäsin ensimmäisenä puhujapönttöön ja lausuin "Kitinää"-runoni. Revittelin, kuinka runokirjaani on kohta mahdotonta enää saada ja kuinka tuotto menee lyhentämättömänä lähetykselle.
Purjehdin lopuksi pois pöntöstä ja salista (sielunhoitotehtävä kutsui).
Ja eikös vaan! Yksi kuulija juoksi perääni ja halusi ehdottomasti ostaa kirjani. Myöhemmin iltapäivällä halusi toinekin kuulija saada ostaa ko. runokirjaharvinaisuuden itselleen. :D

Ryttylän keikalta minut nouti armas aviomieheni Magnus. Sanoi odottaneensa Tervajoen asemalla jo hyvän tovin.
Sen verran  Magnusta olen näinä neljänäkymmenenäkuutena- ja puolenavuotena oppinut tuntemaan, että HYVÄ TOVI= melkein yksi tunti.
Olin kyllä pitänyt häntä ajan tasalla myöhästymisien yms. suhteen.
Asemalta ajoimme suoraa, ilman välilaskua, naapuriimme rippijuhliin ja sen jälkeen toiseen naapuriimme, niin ikään rippijuhliin.
Rippikodeissa uskaltauduin syömään kaikkia herkkuja pikkasen, joista kertyikin yhdessä sitten aikamoinen keko.
Käsittämätöntä tuo toisten taitoa loihtia kaikkea ylenpalttisen hyvää. Hyvästi pihinähoito!

Viime tiistaina minulla oli suuri ilo ja kunnia olla kutsuttuna puhujana ja lausujana Nikolainkaupungin kirkossa keskellä päivää.
Kyseesä oli keskipäivän rukoushetki, jossa hetkessä olen ollut ainakin kerran aiemminkin.
Puksutin junalla kaupunkiin ja matkan aikana (kestää noin 24 minuttia) otin konseptit esiin ja korjailin ja alleviivailin ja lisäilin heitto-, kysymys-, ja huutomerkkejä niihin kuuluviin kohtiin.
Runot, joita aioin lukea, asetin vastapäiselle penkille.
Kirkonpenkillä näpöttäessäni huomasin, että sinne vastapäiselle penkille ne runot myös jäivät.
Harmitti ihan mahottomasti. Sydäntä kylmäsi ja poskipunaa ei tarvinnut lisätä, viimesilausta veskissä suorittaessani, lainkka.
Siis ihan kamalata ja kauhiaa!
Ei, ehkä niinkään se, että runot unehtuivat penkille (minulla on aina runokirja laukussa), vaan se, että se oli niin kamalan sössänen ja suttunen kasa AA-nelosia. Ja sitäpaitsi nämä runot olisivat olleet uusia ja färskejä. Niitä ei oltu vielä nikolainkaupunkilaisille lausuttu.
Sitäpaitsi, miksi minulta ei unhotu koskaan mihinkään mitään siistiä ja ruusuveden tuoksuista runonippua, vaan hiirenkorvaisia yli-ja aliviivattuja rasvaplättisiä ryppyretaleita?
Onneksi runoista ei ota erkkikään selvää, jos niitä nyt kukaan Erkki ikinä alkaisi junassa lukemaankaan.

Menin kumminkin suurin ja laajoin käsiliikkein selittämään piljettiluukulle, mitä minulta on penkille jäänyt.
Sillä viikolla kävin Nikolainkaupungissa useampaan kertaan ja joka kerralla kävin luukkuun kuiskaamassa kysymyksen: "Onko tietoa?"
Virkailijat varmaan luulevat, että hukkaan on joutunut vähintäin Kalevalan kokoinen ja tapainen runoteos.

Arkipäivän rukoushetki meni kuitenkin hyvin. Kaikki siihen viittaavat merkit toteutuivat täydellisesti.
Jälkeenpäinkin ,se aina taatusti tuleva tunne, räiskähti paksuille hartijoilleni kuin märkä lakana.
(Jälkeenpäin aina taatusti tuleva tunne: toivon, että allani oleva luukku (!) aukeaisi ja  nielaisisi&paiskaisisi minut Letkutien hiljaiseen turteeseen)

Nikolainkaupungissa on aina hauska käydä. Varsinkin junalla. Odotussalissa on mielenkiintoista siemailla kaakaota (kermalla kiitos) ja seurailla kanssamatkustajia väärinpäin olevan Iltiksen takaa.
Kukaan ei huomaa, että heitä tuijjotetaan, koska ovat niin syventyneitä kännyköihinsä ja läppäreihinsä.
Minä rakastan tuijottamista.
Postissa työskennellessäni olisi kovasti tehnyt mieli asiakkaita tuijotella, mutta se olisi antanut epäedullisen kuvan meistä virkailijoista, joita heittiä päinvastoin kuuluu tuijottaa.
Kerrankin eräs asiakas sanoi minulle, että pyöreät, riippuvat pallokorvakorut eivät sovi pyöreäkasvoiselle ja palloposkiselle ihmiselle.
Minulla oli äitini väkertämät  ja virkkaamat isot kirkkaanpunaiset korvakorut, jotka markkeerasivat joulukuusenpalloja.
- Minä en ole nähnyt soikeita joulukuusen PALLOJA, sanoin ystävällisesti, koska virkailijan piti olla epäystävällisenäkin ystävällinen.
Äitini se vasta tuohtuikin, kun kerroin. Hän se otti ja  haukkui maan mustiin putuihin sellaiset, jotka kehtasivat hänen pallojaan arvostella.
Kyllähän ne pallot varmaan aika metkan näköisiä olivatkin LEVÄTESSÄÄN paksuilla poskillani riippumisen sijaan. Eli: asiakas oli kuin olikin taas oikeassa: eivät ne oikein mollanneet. :(

Noin viikon keskivaiheilla menimme me Ryttylään matkaajat ostamaan joukolla piljettejä Nikolainkaupungin juna-asemalta.
Junalippujen osto Ryttylään on aina suuri tapahtuma, josta revimme kaiken irti.
Luuhasimme läpi monet vaateputiikit ja Leylah löysikin muutaman löydön ja lopuksi menimme pitsalle.
Menimme suureksi riemukseni (ja pyynnöstäni) vakiolempparipaikkaani, johon Magnus ei, ainakaan vielä, suostu tulemaan.
(Muistattehan sen tiskirätti-episodin?).
En kertonut Leylahille episodista ollenkaan ennen syömisiä. Sitten, kun vatsamme (tai siis minun vatsani) oli piripintaan täpötäysi, kerroin asian jossain sivulauseen täyteosana.
Ei se kuulemma haitannut tahtia. Sitäpaitsi oliko kyseessä edes tiskirätti?
Kyseessähän saattoi olla herneiden takaisinastiaan huitomishuisku.

Nyt loppuu viikkojatustelu tähän. Toivotan omastani- ja firman puolesta siunattua tämänviikon jatkoa.
T: Kaisa Ärt-Palkohuiskunen
--------------------------------------------------------
Psalmi 15, jakeet 1-3

Daavidin psalmi.
Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?
Kuka saa asua pyhällä vuorellasi?
Se, joka on rehellinen ja tekee oikein, jonka sydän on vilpitön ja puheet totta.
Se, joka ei panettele, joka ei tee lähimmäiselleen pahaa eikä saata naapuriaan huonoon huutoon.