maanantai 20. maaliskuuta 2017


Herkut, jotka kuvissa ihanasti ovat näkösällä, ovat jo ajat sitten syöty viimeistä pipenöä myöten.
Oli vaan niin hauska laittaa ne tähän alkuun, koska tänään on syntymäpäiväni. TADAA!
Tämän päivän syntymäpäiväherkuista en ehtinyt ottaa kuvaa, koska ne syötiin alta aikayksikön parempiin suihin. Magnus nimittäin paistoi juhlan kunniaksi lättyjä (vai sanottaisiinko juhlan kunniaksi räiskäleitä? Lätty- sana vaikuttaa niin kamalan lättänältä juhlana käytettäväksi).
En muista koskaan syntymäpäiväherkuksi paistettaneemme räiskäleitä. En muista liioin koskaan ennen kirjoittaneeni mhvv:tä syntymäpäivänäni, mutta en muista nykyään kyllä muutenkaan oikein mitään (terveisiä vaan kaikille, jotka ovat, ainakin unissaan, aikoneet äänestää minua kuntavaaleissa. Numeroni on 72).
Tänään 20.3 amulla tulin tapani mukaan tukka pystyssä kuin pomminpurkajalla ja tavanomaisen ärtsyllä tuulella alakertaan.
Puhumatta., lausumatta aloin synkeänä lutkuttaa tavanomaista kuutta- ja puolta desilitraa vesimäärää, jonka parisen kuukautta olen aamutuimaan ensimmäiseksi kitusiini kietaissut.
Magnus kysyi varovaisesti, että onko vedenjuomisesta ollut tuntuvaa hyötyä, tai vaikutusta?
-Ei, mitään. Ei yhtään mitään! sain kihistyksi.
Magnus oli tapansa mukaan lämmittänyt eilistä kahvia mikrossa ja minä tapani mukaan kovahkolla äänellä jo etukäteen haukkunut eiliset kahvit mustiin mujuihin.
Kulautettuani muutaman suullisen vettä sanoin, jos mahdollista, vieläkin kovemmalla äänellä heittäväni eiliset korvikkeet viemäriin...mutta Magnuspa ei ollutkaan selkäni takan kuuntelemassa rakasta vaimoaan. Ei, vaan hän tuli peräkämmarista naama kalvakkaana ja pahoitteli, ettei muistanut, että on minun syntymäpäiväni. Oli kauhukseen lukenut Facebookista, että tänään hänen ihastuttava sulorouvansa täyttää 29 vuotta vaille sata!
Lohduttelin ja tyynnyttelin Magnusta kovasti ja sydämeni pohjasta. -MITÄ VÄLIÄ? Enhän minä itsekään muistanut asiaa (niin kuin en muistanutkaan).
Toki eilen vielä Asevelikylässä juteltiin asian päältä ja minä vähättelin, että mitäs tässä meikäläinen millään lahjoilla...
Näköjään, kun nukkuu yön yli, unehtuu, että on syntynyt. Unohtuisipa muutkin murheet yhtä helposti.
Magnus alkoi touhukkaasti keittämään uutta tuoretta kahvia. Minä väänsin kurkkuvoileivän ja söin makoisiin suihin.
Oli mukavaa alkaa odottamaan onnitteluja ympäri Tellusta. Mutta HÄH? Kukaan ei inahtanutkaan. Facebookin seinälle ei ilmestynyt uuta, ei aata. Ei Kyrööstä, saatikka muualtakaan tältä Tellukselta.
Facebookkaveri Elina sitten ihmetteli "ääneen" koneen kautta, kuinka ei saa mitään ihania onnitteluita laitettua seinämälleni.
Menin katsomaan asetuksia ja aivan oikein! Siitä siihen, että itselleni olin antanut luvan sinne jotakin kirjoittaa. Korjasin vapisevin käsin asian ja niinpä alkoi seinälle singahdella ihania onnentoivotuksia.
Menen ne loopin kanssa läpi iltamyöhäsellä ja ajattelen jokaisesta lähettäjästä kauniisti ja lisäksi vielä pyydän Taivaan Iskän siunausta jokahittelle (kuten Magnus sanoisi).

Olen tämän päivän piirrellyt erästä tilaustyötä. Puhelin on ollut vieressäni, edessäni, sivulla ja melkein päälläkin. Olen oikeastaan, kuten rakas veljeni joskus sanoi, maannut sen päällä. Veljeni nimittäin ihmetteli, kun joskus niin nopeasti vastasin hänen puheluunsa ja kysäisi, josko makoilin kännykkäni päällä.
Puhelin oli tärkeä kapistus siksi, että odotin eräiden lähisukulaisten laulavan minulle anoppini opettaman ja ahkerassa käytössä olevan syntymäpäivälaulun. Niin on tehty puolivuosisataa puolin ja toisin. Tänään puhelin ei soinut.
Iltapäivällä, kun istuin rottinkikiikkutuolissamme ja heiluttelin hiljaksensa lättyjä täynnä olevaa maharustinkiani, kangistuin kauhusta. Muistin kauhukseni, että ME EMME LIIOIN OLLEET LAULANEET HELMIKUUSSA, KUN SE MÄÄRÄTTY LÄHISUKULAINEN, JONKA LAULUA ODOTIN, OLI TÄYTTÄNYT VUOSIA. Maailma musteni.
Tämmöiseltä heistä siis tuntui, kun puhelin ei soinut, eikä laulu raikunut. Olo oli surkea ja surullinen. Lättykasa mahassa kurnutti ilkeästi. Mitenkä minä tämän nyt selvitän? Toivottavasti saan asian muutettua parhain päin. Joku kerta, kun kohdataan, lauletaan kaikki yhdessä tuo hauska syntymäpäivälaulu pankkoon. Jokainen saa omistaa sen kohilleen. Ei pääse sitten varmasti unohtumaan, koska laulettu on.
Se on tämä ikä. Se ei tuo muassaan mitään oikein sanottavan kivaa.
Huomenna näille seuduille tulee jotakin kivaa, kun Lenita tulee pitämään luentoa. Hän on kymmenisen vuotta vanhempi kuin minä. Jos menen häntä kuuntelemaan, aion kysyä häneltä yhtä sun toista. Esimerkiksi, että sassaroiko hänen muistinsa ikinä ja mikä on hänen tavattoman määrätietoisuutensa ja energisyytensä syy ja salaisuus? Lenita on sellainen jonkalainen minä mielelläni haluaisin olla. Varsinkin ulkonaisesti. Samoin Samulinin Aira on alituisen ihailuni kohteena. Nämä kaksi naista ovat niin määrätietoisia ja tarmokkaita. Pahoin pelkään, että vaikka kuinka utelisin heidän salaisuuksiaan ja he ne minulle auliisti kertoisivat, minä en enää ehdi ottaa oppia heidän metodeistaan. Olen luonteeltani sellainen HOHHOIJJAA, EI TÄSTÄ MITÄÄN TULE- tyyppi. Huomenna, huomenna minä alkaan, nyt huilitaan....
Hohhoijjaa-tyyppi repii kynsivallejaan, tuijottelee seiniä ja korkeintaan joskus ruopaiseen nenäänsä.
Lisäksi hohhoijaa-tyyppi unohtelee paljon, vaikka yrittää pistää mieleensä.

Kalenteri ei paljoa kerro viimeviikolta. Maanantain repostelin jo viimekerralla.
Keskiviikkona olin luovan kirjoittamisen kurssilla. Kirjoittelin sen, minkä ymmärsin tehtävistä. Olin ainoa, joka ei ymmärtänyt tehtäviä kuten "piti". Kurssin yli-ihana Tarja-ope sanoi, että sehän se justiin sitä luovuutta onkin. Kirjoittaa, vaikka ei ymmärrä! Joo, niin se taitaa olla. Koko ylipitkän elämäni minä olen ihmetellyt ymmärtäväisyyttäni. Tai oikeastaan sen puutetta.

Päätin, että en enää vingu blogeissani minulle sattuneista haavereista. En siis liiemmin mainitse siitä, kuinka oikean jalkani yksi varpaankynsi kääntyi sekunninmurto-osaksi nurinperin tintatessani sen hyyskämme matalaan kynnykseen. Minulla on nyt kaksi (2) varpaankynttä mustana ja irtoamassa aikanaan. Aikana, joka osuu parhaimpaan sandaali-aikaan. No, mitäs tuosta. Tokkopa kukaan huomaa. Koko mommaa.
Muistatte varmaan myös sen taannoisen kuumavesiloisahduksen
mahanahkalle? Sain teiltä lukijoilta valtavasti hyviä neuvoja ja apukeinoja. Nahkaan onkin muodostunut mellevä rupi, eli paranemaan päin on nahkat. Tänään piti koittaa, irtoavatko ruvet ja onko alla samanlainen eho pinta kuin ennen loiskahdusta. Ei ollut. Onneksi desinfiointiaine ei päässyt loppumaan asioiden ollessa pahemmin.
T: Kaisa Rupiander-Kirvelssön
---------------------------------------------------
Suomi 100v maanantaiblogiruno
Kirjoittanut K. Jouppi

Pienenä sitä luuli,
että uimarannan vastapäisellä rannalla oli Ruotsi.
Ei kai sinne nyt niin kallista olisi ollut matkustaa.
Äitiä ja isää ei vaan huvittanut.
Sellaistakin sitä luuli, että mikään ei koskaan muutu.
Opettajaa uskottiin ja kuunneltiin, kun se sanoi, että Jeesus on Jumalan poika.

Naurattiko, kun naapurin Ritva kertoi meille, kuinka lapsia tehdään.
Oli nähnyt kuulemma.
Kattia kanssa. Ei me uskottu.
Kiusattiin sitä, kun pehmosia puhuu.

-------------------------------------------------------------------

Jumalan kymmenen käskyä (Martti Lutherin/Olaus Svebiliuksen Katekismus).

Ensimmäinen käsky:
Minä olen Herra, sinun Jumalasi.
Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa yli kaiken ja Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman.




maanantai 13. maaliskuuta 2017


Minä.
Yläkuvassa melkein saman ikäisenä kuin numeroläpykkä rinnuksella ja alakuvassa melkein puolet nuorempi kuin numeroläpykkä rinnuksella.
Niin aika kuluu ja me sen mukana. Ei voi mtn. Paljon on purnukkaa ja tuubia peilikaapissa, mutta ajan kulumista ei voi paljoakaan peitellä. Ihan pintapuolisesti ulointa pintaa ainoastaan.
Numeroläpykkä rinnuksella tuossa yläkuvassa on tietenkin kuntavaalinumeroni: 72.
Kuva on itseasiassa juuri kuntavaaleja ja niiden ehdokkuutta varten otettukin. Oikein valokuvaamossa. Kuva Vintillä Isossakyrössä.
Numeroläpykästä puheenollen, Charles sanoi, että minun kohdalleni osui huono numero.
Ihmettelin hiukan, että kuinka numerot voivat olla huonoja? Numerothan ovat sitä mitä ovat.Kirjaimet voisivat ennemminkin joskus olla huonoja, jos niitä vaalinumeroina käytettäisiin. Varsinkin Q ja Z. Ainakin, jos vaalinumerot olisivatkin kirjaimia, eikä numeroita. Tai jos molempia, kuten autojen rekisterikilvissä. 
Q on tavattoman vaikeaa piirtää äänestyslappuun selvästi. Siitä voi helposti unehtua kiireessä piirtää se pikku hännäntypykkä oikeaan alareunaan. Äänestyslipukkeessa lukisi  silloin O! Pahimmassa tapauksessa nolla.
Charles selitti, että kaikki numerot, joissa on väkästä, tai poikkiviivoja ovat vaalinumeroina huonoja. Valitettavasti seitsemässä löytyy molemmat. Sekä väkänen, että poikkiviiva.
Noh, täytyy sitten, kun alkaa jakamaan vaalimainostansa, kirjoittaa siihen punaisella, että muista väkänen ja poikkiviiva!
Lauantaina olimme Kurikassa KD:n kevätkokouksessa. Lopuksi saimme hyviä ohjeita omaan henkilökohtaiseen vaalimainontaamme. Olen saanut hyviä vinkkejä jo ennenkin Magnukselta (ei meidän). Hän kehotti minua tilaamaan 4 metriä korkean panderollin ja pystyttämään sen tiemme varteen. Sanoin, että en voi, koska panderolli kaadettaisiin heti.
Letkutie kiemurtelee koko  sadan metrin komeudessaan niin aakeella laakeella peltojen keskellä, että tuuli kaataisi sen heti. (Kukaan muu sitä ei kaataisi).
Näillä lakeuksilla tuulee tyvenelläkin. Siinä olis panderollit maassa alta aikayksikön ja mitä sellaisella 4:n metrin panderollilla tekee, joka kyntää pitkin maata? Ei mitään!
Mainotamisohjauksessa kerrottiin myös, mitä ei pitäisi kenenkään, vähänkään itseään kunnioittavan vaaliehdokkaan, ikinä tehdä. Hänen ei pitäisi pudotella ihmisten postilaatikoihin mustavalkoisia, kotikoneella monistettuja töhryisiä lappusia. Onneksi minä en ollut sellaisia aikonutkaan kenenkään postiloodiin sujautella. Ainakaan kovin töhryisiä.

Edellisessä mhvv:ssä kerroin, kuinka poltin palleanseutuni. Kyseinen seutu otti ja äityi niin kamalaksi, että luulenpa, että minun olisi pitänyt mennä terkkariin sen kanssa. Välittömästi sen keitinveden loiskauksen jälkeen. Nyt on turha enää pyllistää, kun on köntsät housussa (jos tälläinen epämiellyttävä vertaus tässä kohtaa sallitaan).
Pahemmin palanut alue on 10 neliösentin (!) suuruinen ja sen ympärillä on viidensentin levyinen vähemmän palanut vaaleanpunainen kranssi. Se kymmenen neliösentin kaikale on vihoitellut ilkeästi. Siitä on myös tihkunut jotain kamalaa nestettä ja mikä pahinta, paidanhäntä on takertunut päivisin (ja öisin) kiinni siihen kuivettuneeseen nesteeseen. Lienee sanoittakin selvää, että paidanhännän kiskominen mahanahkasta irti on tuntunut aika makealta. 10 neliösentin alueeseen on niin ikään tarttunut nöyhtää paidanhännästä ja myöskin epämääräinen lukumäärä hiuksia ynnä muita säikeitä ja nöyhtää. Olen pelännyt ihan hirveästi, että saan vielä verenmyrkytyksen kaiken muun hyvän lisäksi (Kaikki muu hyvä: särky, kipu, vuotaminen, verestäminen ja punoittaminen).
Tälläkin hetkellä aluetta jomottaa, mutta ajattelen, että ei tässä enää pahemmin voi käydä, koska kerran hengissä ollaan.
Magnus on kehottanut laittamaan palokohtaan Bepanthenia, mutta olen kieltäytynyt jyrkästi.
-Laita itte veriseen haavaan rasvaa, joka leviää yhtä hyvin kuin jääkaappivoi leivälle, olen huutanut, jos nyyhkytykseltäni olen pystynyt.
Desinfiointiainetta (sitä kirvelemätöntä) olen pruutannut haavaan desilitran päivässä. Ei asiat sillä ainakaan huonommaksi ole menneet, jos ei kyllä paremmaksikaan. Rukoiltukin asian tiimoilta on runsaasti ja se, jos jokin, on auttanut.

Viimeviikon kalenteriaukeama puhuu paljon itse kalenterin käyttäjästä. Ainakin hänelle, joka osaa sitä lukea (so minä).Kalenteri kertoo, että voisi olla tarkempi asioita ja paikkoja ylös kirjatessaan ja varsinkin niitä pois jättäessään.
Kalenterin omistaja vastaa kuiskaten, että niinhän sitä pitäisi. Tähän ikään on kuitenkin näillä vähäisillä eväillä päästy ja luulen, että loppuun asti myös päästään. Onko se sitten a) hyvä, b) huono, sen tietää sitten, kun elon kaari on lopullisesti painunut suohon. Nimittäin he tietävät, ketkä jäävät asioita näkemään. Itse olen taivaassa, jossa ei enää unohdukset ja epäonnistumiset krassaa.
Tuli hieman arvoituksellista pränttiä, mutta en lähde sitä nyt availemaan. Ei mitään vaarallista kumminkaan. :D

Sunnuntaina oli Naisten kesken iltapäivä Ystävyydenkulmassa Tervajoella. Minulla oli kahvinkeitto/pöytienkoristelu/tarjoiluvuoro. Hyvissä ajoin menin paikalle. Oikeinkin hyvissä. Marjo kertoi nähneensä autoni jo kahdelta Ystävyydenkulmalla, vaikka tilaisuus alkoi vasta kello 16.00.
-Pitää paikkansa! sanoin Marjolle. -Minkä ennen huitaisin tunnissa kestää nyt tuplasti enemmän, eli kaksi tiimaa.
Hyvä oli, että olin ajoissa asialla. Kun aloin paistamaan Ystävyydenkulman hellanuunissa toissailtana ostamiani piirakoita, en saanut niitä pussista ulos. Olivat piirakat niin totaalisesti lötkööntyneet toisiinsa kiinni, että ei puhettakaan, että niitä olisi saanut säädyllisen näköisiksi pannulle aseteltua. Koska olin niin ajoissa asialla, ettei yksikään nainen vielä edes meinannut tulla paikalle, sain soitettua Helenalle, että menee Osuuskaupasta hakemaan uuden pussin piirakoita. Niin Helena myös teki, eli loppu hyvin kaikki hyvin.
Tästä lähtien tiedän ja muistan, että kun piirakkapussin kyljessä lukee, että paistetaan jäisinä, en yritäkään tehdä toisin.
T: Kaisa Lötkänder-Kareliapirogskog
----------------------------------------------------------
Suomi 100 maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi

Lapsia kun oltiin, niin Markus-setä käski syömään kaurapuuroa
lastenohjelmassa torstaisin
kuuntelin kamarissa hetekan päällä
pimeässä
vain pönttöuunista hehkui valoa ja lämpöä
oli turvallinen olo
äidin sitä ohjelmaa olisi pitänyt kuunnella
että olisi tiennyt keittää sitä puuroa
ei ollut lasten hyvä pullasuttua aamuisin syödä
kahvia, maitoa, sokeria ja känttyä
sitä ennen vanhaista aamupalaa
mutta kun muusta ei tiedetty
joskus ehkä leipää, voita päällä
niillä mentiin ja elettiin
siihen saakka, kunnes keitettiin itse puurot
kaiken maailman leseet lisänä
ja oltiin terveystietoisia
niin terveystietoisia.
------------------------------------------------------
Jeremias 29:11

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.
Minun ajatukseni ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

maanantai 6. maaliskuuta 2017


Kuvassa näinä päivinä otettuja talvikuvia näiltä nurkilta.
Kamerassa on kuvia kokkokuviakin näiltä nurkilta. Laitan ne sopivan hetken tullen tänne näytille. Oltiin koko meidän perhekunnan (3) väen voimin tiistaina kylätapahtumassa, jossa poltettiin Suomen komein kokko, syötiin Suomen parhailta maistuvia makkaroita ja tavattiin parasta kylänväkeä ikinä. Kaffia ja laskiaispulliakin oli saatavilla, kuten laskiastapahtumassa sopiikin. Jotkut olivat nähneet kovasti vaivaa tuon mukavan kylätapahtuman eteen, eikä turhaan.

Niin on viikko vierähtänyt, ettei paljoa ole perässä pysynyt. Taas on maanantai ja aika avata kalenteri ja alkaa muistella menneitä.
Tämän päivän muisteleminen tuottaa aavistuksen verran kirvelyä. Tarkemmin sanottuna pallean ja vatsanahan kirvelyä. Minulta kas, kun priiskahti kyseiselle alueelle tulikuumaa vettä.
Kyseiset alueethan eivät kuulu, kun minusta on kyse, niihin aivan pienimpiin kohtiin, joten arvannette, että tuntui sangen MAIKIALTA sanan päinvastaisessa merkityksessä.
Keitin tämän päiväiseksi murkinaksi niitä lyhykäisiä, hyviä, parinsentinmittaisia spagetinpätkiä.
Niiden kypsyttyä lurutin kattilasta vettä pois kannen avulla. Välillä huiskautin kattilaa, etteivät spagetinpätkät luiskahda veden mukana lavuaariin. Tein kyseisen huiskauksen liian äkkinäisesti ja seurauksena oli, että vettä präiskähti mahani päälle. Juoksin äkkiä kamariin piirongin loodalle ottamaan Bepanthenputkiloa esiin. Ikenet irvessä sivelin rasvaa vatsanahkalleni.
Tiedän kyllä, että palohaavaan ei saa laittaa muuta kuin kylmää, puhdasta vettä, mutta nyt ei onneksi ollut niin vakavasta vammasta kysymys.
Ajattelin, että en puhu Magnukselle sanaakaan vatsanahkastani, enkä etenkään sen päälle loiskahtaneesta kuumasta vedestä, mutta ajatukset unohtuivat heti, kun Magnus tuli sisälle.
-Nosta puserua! Magnus komensi. -Voi kauhiaa! Minoon muistaakseni sanonu, jotta älä alakaa kaatelohon yksin mitää, eikä varsinkaa mitää kiahuvaa! marmatti Magnus samalla, kun meni kastelemaan käsipyyhettä  kylmällä vedellä. Magnus komensi minut pitkälleni keittiön puuseslongille.
-Kylymä kääre sammuttaa nahkanpalamisen! Magnus sanoi huolekkaasti asetellessaan liinaa pallea&vatsanseutuni laajalle alueelle.
-En minä nyt, hyvänen aika, sisusklasuja myöden kyde, sain nyyhkytettyä. (Tietenkin vuodatin tapani mukaanvaltoimenaan kyyneleitä ja räkää, vaikka oikeastaan ei oltu käyty kuinkaan). (Onneksi).
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kirvely tuntuu enää ihan pikkasen ja silloinkin oikeastaan vaan, kun vatsakumpu pökkää kirjoituspöytään. Sitä varoen, alkaankin  kertoilemaan männäviikon häppeninkejä.

Merkinnät alkavat oikeastaan vasta perjantain kohdalla. Ryttylä lukee siinä selvästi ja harvinaisen huolellisella käsialalla präntättynä. Sama merkintä on myös lauantai ja sunnuntain päällä.
Oli siis se viikonloppu. Joka vuotuinen ihana viikonloppu ihanassa Ryttylässä Kansanlähetysopistossa Riihimäen kupeessa.
Torstain kohdalla lukee Anne kamp. 1/2 9, joka tarkoittaa tietysti sitä, että tuuheat (rykäisy) kutrini lyhenivät sen kituliaan puolisenttiä, jonka ne olivat ehtineet edellisestä kerrasta kasvaa.

Perjantaina koitti ja Magnus kööräsi minut juna-asemalle hyvissä ajoin. Kirjoitin Facebookiin kauheasta junapelostani. Tai juniahan minä en pelkää ollenkaan. Päinvastoin. Nehän ovat kauniita, siistejä, kodikkaita ja puhtoisia, mutta ne kulkevat liian liukkaasti ja lujaa.
Nykyjunien vauhti on niin kova, että maisemat näyttävät ikkunasta ulos kuikuillessa pelkältä viirulta.
Viirut puolestaan saavat aikaan sen, että mielikuvitus alkaa laukkaamaan. Tulee mieleen, miten seuraavan päivän lööpeissä voisi pahimmassa tapauksessa lukea: "Inhimillinen erehdys" jne. "Jarrut pettivät, vaikkei niiden pitänyt" jne. "Kaiken piti olla kunnossa, mutta jostain syystä" jne. Syntyyhän niitä. Kaikenlaisia kauhuskenarioita viiruja vahdatessaan.
Tällä matkalla en kuitenkaan pelännyt pätkääkään. Viiruja en ehtinyt katselemaan ollenkaan. Olen varma, että useat Facebookkaverini rukoilivat hermoheikon ystävänsä puolesta. Kiitos teille kaikille!
Matka meni hienosti ja jaksoin reuhtoa perässäni tonninpainoisen matkakapsäkkinikin kunnialla joka junanvaihdossa.
Marialiisa (nimeä ei muut.) tarjosi sinnikkäästi apua kiskomiseeni, mutta minä kieltäydyin jyrkästi.
-Sen kerran, kun en saa pakaasiani itse kuljetettua, on syytä jäädä kotiin rottinkikiikkutuoliin istumaan ja ottamaan kamferttitippoja sokerinpalaan tiputettuna.
Ihmettelin hiljaa mielessäni kiskoessani laukkuani peräsuoli pitkällä asemalaitureilla (ja varsinkin asematunneleiden rappusissa), että mikä ihme matkalaukussa oikein painaa?  
Noh, vaatteiden paljous tietenkin. Pois unohtamatta lakanoita pyyheliinoja ja makeuppi-arsenaalia. Niistä en kuitenkaan suostu tinkimään. Piiruakaan. Painoi niin paljon kuin painoi!
Olen joskus ollut sellaisella matkalla, jonne otin mukaan yhet kalsarit (nekin valmiiksi jo kintuissa) yhen mekon (valmiiksi päällä), yhen puseron (päällä) hammasharjan ja dödön ja jotakin muuta surkeen pientä, joka ei painanut mitään.
Sillä matkalla tiputin kaikki syömiset rintarustingille ja syliin. Sillä matkalla kaikilla muilla oli uusi sotisopa joka tilanteeseen ja  kaikki olivat nokat kauniisti puuteroituna. Ainoastaan minä kuljeskelin nähtävyyksillä vaatteet ja paikat kropsussa ja leuka kiiltävänä.
Silloin tein päätöksen, että ikinä enää en yritäkään olla muunlainen kuin olen. Olen auttamaton hienohelma ja raahaan vast´edes mukanani kaiken, mikä tätä ominaisuuttani tukee.
Voi olla, että tällä hienohelmalla matkanteko tyssää aika pian, ellen alkaa pitämään kunnostani (ainakin käsivoimistani) parempaa rotia. Oli se sen verran työteliästä se kiskominen.

Naistenpäivillä minulla ja Leilalla (nimi ei muut.) on monena vuotena ollut mieluinen tehtävä pitää naistenpäivien aamurukoushetki. Hetki alkaa aina klo 7.
Paikalle on aina tullut runsaasti aamuvirkkuja ja pirteitä naisia, mikä seikka ei lakkaa minua ihmetyttämästä. Luulenpa, että itse en pääsisi vääntäytymään pystyasentoon niin aikaisin, ellen olisi vastuussa. En ainakaan niin pirteänä, kuten muut. Minulla kestää aamuisin "päästä kartalle" aika pitkään. Ainakin kotona. Kaikkihan teistä muistavat mm. ne pitkät seinääntuijottelusessiot, joista olen näillä palstoilla kertonut. Tuolit ja seinämät voivat vaihtua, mutta tuijotus jatkuu. Jopa niin kauan, etten kehtaa ääneen sanoakaan.
Kirjoitin Ryttylässä kaksi (2) uposen uutta runoakin. Toisen niistä luin sunnuntaina klo 9:n tilaisuudessa kaikelle läsnäolevalle naiskansalle.
Tunsin itseni typerysten kuolemattomaksi kuningattareksi seisoessani siinä kaiken kansan edessä tukisukissani ja polvipituisessa mekkosessani. (Kotona kaupasta tullessani vasta huomasin, että ostamani kuviolliset sukkahousut olivat tukisukat. HÄH? Tukisukkienhan on aina tiedetty olevan olminväriset, sairaalasukkamaiset ja sikavaikeat päällepantavat. Noh, jälkimmäinen pointti kyllä täyttyi kiitettävästi. Muuten ne olivat melko sievät).
Muistin siinä juhlallisesti toista riviä lausuessani, että päälläni oleva tekonahkatakki on puolimetriä liian kapea mennäkseen kiinni. Miltähän se näytti hartaasti kats...kuuntelevien ihmisten mielestä?
Tämä tietoisuus sai lausunnan nousemaan uusiin sfääreihin. Jopa niin, että selvisin muutamaa toistoa ja tankkausta erikoisen hyvin loppuun saakka. Hyvissä ajoin jopa ennen kielen lopullista karstoittumista.
Estraadilta penkkiin palatessani ihmettelin, mihinkä Leila, Onerva, Marialiisa, Salme ja Pirjo olivat hävinneet? Eivät mihinkään. Olin hoippunut väärään penkkiriviin istumaan. Flikat istuivat takanani. Pirjo ainakin lupasi heti, ettei hän kerro tapausta kenellekään.
Kaikesta edellä kertomastani johtuen päättelin siis, että lukeminen oli mennyt hyvin. Kolme kuulijatarta jopa pyysi lähettämään itselleen ko.runon.
Naistenpäivät loppuvat aina sunnuntaina jumalanpalvelukseen (kirkkokaffit tietysti juodaan ihan lopuksi). Meille Leilan kanssa annettiin kunnia lukea jumalanpalveluksen epistolatekstit.
Saimme myös kätellä koko kirkkokansan ovella ja toivottaa tervetulleiksi jokaisen.
Sitten tuli tekstinlukuhetki.
Olin varmuuden vuoksi etukäteen  kysynyt, ovatko tekstit lukupulpetissa valmiina?
-Kyllä ovat!
No mikäs siinä oli lukupulpettiin tepastellessa. Polvitantun tutinakaan ei näkyisi kuin eturivissä istuville, jos heillekään.
Olimme sopineet keskenämme, että Leila lukisi ensin.
Lukupulpetin ääressä selvisi, että tekstit tosiaan olivat esillä. Koko Raamattu! Alusta loppuun.
Ihmettelin (sikäli mikäli muistin edes hengittää) Leilan rautaisia hermoja. Hän löysi kuin löysikin Vanhasta Testamentista kohdan, joka sanottiin ja jota lukea, vaikka papin ääni alttarilta kuului lukupulpettiimme tosi huonosti.
Tiesin välittömästi, että minä en löytäisi omaa lukukohtaani. En sen kirkonmenon aikana ja tuskin seuraavaan sunnuntaihinkaan mennessä.
-Vsallsddddhwd  kjdljpdmcsdcasd 7:1-16! kuului alttarilta papin ilmoitus, kun tuli minun vuoroni.
-VSALLSDDDHWD KJDLPDMCSDCASD 7:1-16! kuului toisen kerran alttarilta papin ilmoitus.
Kun lukupulpetissa ei kaikesta huolimatta tapahtunut muuta kuin että tekstinlukija seisoo silmät lasittuneina selällään suu auki, pusertaen lukupulpeettia, tuli pastori ihan ääreeni.
-Minä en tiedä mistä luen, sain kähistyä. -Teksti ei ollutkaan valmiina ja en löydä näin äkkiä paikkaa, kun en kuule ja vaikka kuulisinkiin, en sittenkään, jatkoin viittä vaille itkien.
- Olen lukenut kirkoissa tekstit satoja kertoja (Wirtasen vähennystä lukuun ottamatta), paruin jo melkein ääneen.
Sitä ei pappi kuulemma yhtään ollut epäillytkään, ettenkö olisi lukenut.  Lopuksi älysin vinkata ihanan Annelin etupenkistä katselemaan minulle oikean lukukohdan. Hän löysi sen tietysti heti ja minä aloin reippaasti lukemaan.
Mainittakoon, että opiston jumalanpalvelukset leviävät ympäri Telluksen suorana lähetyksenä joka sunnuntai osoitteesta avaimia.net
Jälkeenpäin sanoin tytöille, että mielestäni en ole ikinä lukenut tekstiä niin hyvin kuin nyt.
Salme ihmetteli, että mikä ihme alkasi yht´äkkiä niin haisemaan?
Totesivat, että omakehuhan se!!! ;)
Tähän on hyvä (ja pakkokin) lopettaa, vaikka jotakin jäi vielä kertomattakin, mutta liika on liikaa mhvv:säkin.
T: Kaisa Brandpalle-Braläsare
-------------------------------------------------------
Suomi 100 vuotta maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi 29 vuotta vaille 100v itsekin.

Kaupungin laitamilla asui perheitä
onnellisiakin
ainakin joskus
ihan tavallisia, iloineen huolineen ja murheineen
käytiin töissä ja tultiin kotiin
kamari ja köökki
ei valitettu ulkokäymälöistä ei tunkioista
vettä kannettiin sisään
laskiämpäreitä ulos
puuhelloissa pideltiin tulia
ja pönttöuuneissa
emaliset pesuvadit
niissä tiskattiin ja pestiin naamat ja kaula
pyhäkouluun mentiin, jos muutkin menivät
koulussa viitattiin, jos olivat läksyt päässä, eikä pussissa
eikä kirkkoon aina menty sunnuntaisin, mutta kakarat kastettiin
ja mentiin naimisiin
tultiin äideiksi ja isiksi.
----------------------------------------------
Psalmi 86:11
Herra, neuvo minulle tiesi,
että noudattaisin sinun totuuttasi.
Paina sydämeeni syvälle pyhä pelko
nimeäsi kohtaan.