maanantai 30. huhtikuuta 2018


Oikein Hyvää ja Rauhallista Vappuaattoa ja huomista Vappupäivää kaikille.
Itselläni on tunne, että minulle on kehkeytymässä tismalleen tuommoinen vappuaatto- ja päivä, mitä nyt teittille toivottelen.
Makaroonilaatikkoa maha pullollaan täällä teille mhvv:tä rustailen. On meillä toki vappusapuskaakin: kaksi (2) nakkipakettia ja kaksi (2) rasiaa perunasallaadia.
Simaa ei enää ole jäljellä montaakaan piskoa. Sitä ei alunalkaenkaan ollut montaa piskoa. Ainoastaan kaksi (2) pullollista ja nekin pullot kaupan hyllyltä.
Kaduttaa, kun en sittenkin räväyttänyt ja ostanut useampaa potullista, kun en kerran itse viitsinyt tehdä ja tuo pullosima sattuikin olevan ihan hyvää ja juomakelpoista.  Se ei toki maistunut kotisimalta (enkä sitä toki odottanutkaan), mutta ei liioin metsäluteen pissaltakaan (kuten odotin ja pahaa pelkäsin ja muina vappuina maistunut on).
Tähänastiset ostosimat ovat tosiaan AINA maistuneet mainitsemani luteen, mainitsemaltani eritteeltä. Juotua ne toki aina ovat tulleet, ei sen puolen. Minä en ole niin hirveän kranttu.
Makuasioista sen verran vielä, että viime viikolla tapahtui ja sattui  niin, että vaikka en ole kranttu, en totisesti, niin en pystynyt pruuttaamaan ruokaani juuri kaupasta tuomaani ketsuppia. Se maistui partavedeltä. Valehtelematta. Nimittäin kehotin Charlesia maistamaan ja hän otti kuin ottikin ja maistoi sitä lusikallisen. Maisteltuaan aikansa vahvisti hän, että KYLLÄ!  Partavedeltä maistuu!
Hän sanoi myös pitävänsä mausta.
On käsittämätöntä, miten joku on keksinyt maun ja hajun, josta kaikki maailman miehet välittömästi ja epäämättä heti rakastavat. Metsäluteen pissin maku (ja haju). Että joku onkin oivaltanut lisäillä eri aineksia ja koostumuksia yhteen siihen sähtiin, että tuloksena on deodorantti, hiustenpesuaine, geelisaippua, partavesi (ja nyt myös näemmä ketsuppi), johon kaikki miehet tykästyvät ja menevät  rähmälleen ihastuksesta? Kuinka joku on keksinyt, että juuri metsäluteen aineenvaihdunta iskee miehiseen makuun? Mene ja tiedä.
Tämä on ollut minulle mysteeri koko aikuiselämäni ajan, eli sangen pitkän rupeaman ja luultavasti sellaisena tulee pysymäänkin.

Vappuaattoa vietämme siis syöden niitä mainitsemiani vappuruokia ja huomenna ajelemme Nikolainkaupunkiin. Menemme tervehtimään tätiäni ja käymme hautausmaalla viemässä isäni haudalle pikkuruisen enkelin. Isäni kuoli vappupäivänä vuonna 1961 40-vuotiaana. Hän oli  maailman paras isä. 
Huomiseksi meillä on myös muutakin suunnitelmaa, josta en nyt voi kirjoittaa, mutta ensi maanantaina sitten sitäkin enemmän.
Minullahan oli myös sen sortin suunnitelma, että menen Nikolainkaupungissa järjestettävään Jeesus-marssiin marssimaan ja mahdollisimman etupäähän vielä. Joo, ei onnistu. Vasen jalka on vieläkin siinä kunnossa (oikeastaan ei voisi edes mainita mitään KUNNOSSA-sanaa tuon kintun kohdalla), että sillä ei pahemmin marssita. Konkottaminenkin taitaisi olla aika mahdotonta.
On hirveän kurjaa, että en voi marssia, koska minä rakastan marssimista. Hyvän asian puolesta marssimista. Ja Jeesus, jos mikä, on hyvä asia.
Ei auta. Ja eipä ole auttanut Taviöproon popsiminenkaan. Ainakaan vielä. Kuukausi on mennyt ja tuloksia ei vielä näy, eikä kuulu. Lientymisistä puhumattakaan. En kuitenkaan vielä lannistu. Ihmiskruppi on niin jäykkä koneisto (ainakin minulla), että ei se kuukaudesta nytkähdä vielä mihinkään suuntaan. Katson vuoden ja sitten, jos hivenenkin tuntuu lienteämmältä kintussa ja muualla, niin syön niitä vellitaloon asti (ja sielläkin, jos laitetaan lääkekuppiin).

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on merkintää, jos toistakin. On yliviivauksiakin kolmessa kohtaa.
Tiistain kaffilatyövuoro peruuntui, koska koko kaffila purettiin.
Keskiviikon ja lauantain Krellin ja minun ja Maunon palvelutalopalvelut (kahvi+laulu+puhe-tilaisuus ja lauantain virsipiiri) oli pakko perua kuumetautiepidemian vuoksi.
Peli jatkuu joskus tässä keväänmittaan myöhemmin, kun on tervehdytty.

Torstaina menimme Magnuksen kaa Nikolainkaupunkiin lähetyspuoti Soppeen myymään kaikkia ihania käsitöitä, mitä ahkerat kädet ympäri rovastikuntaamme ovat valmistaneet lähetyksen hyväksi.
Minä ostin aivan ihastuttavan "käspaikan" siihen Magnuksen tekemään pyyheliinatelineeseen.
Tässä nimenomaisessa telineessä ei tosin pidetä pyyheliinoja, kuten ennenkin olen kertonut, vaan  palosammutinpeitettä.
Palosammutinpeitehän on tulipunaisen (ymmärrettävistä syistä) ja sekös otti kovasti meikäläisen poikkitaiteelliseen silmään. Sammutuspeite on ehdottoman tärkeä ja sellaisen kannattaisi kaikkien laittaa lietensä läheisuuteen.
Koska punainen väri sai silmäni karsastamaan, pyysin siksi aikanaan Magnusta koppuloimaan telineen, johonka voi ripustaa VAALEAN rimpsuliinan päälle ja joka liina minulla nyt sitten on.

Kun olimme panneet Sopin ovet säppiin (klo 17.00) lähdimme ajelemaan Ilmajokea kohti.
Siellä oli seurakuntatalolla tilaisuus, jonka nimi oli Hussoopojan (ja flikan) paluu. Meitä oli kutsuttu sinne. (Kaikkihan te varmaan tiedätte, että hussoopoika=tuhlaajapoika?)
Minä ja Magnus istuimme haastateltavina haastattelijan kanssa seuraväen edessä sohvalla.
Kauhukseni huomasin, että minä en kuule haastattelijan kysymyksiä. Tai kuulin äänekästäkin ÄÄNTÄ, mutta en saanut mitään selvää.
Nieleskellen jouduin kysymään, että mitä sinä kysyit? Lienee turha, edes mainita, että en saanut selvää kunnolla toistamisenkaan jälkeen. 
Vastaukseni olivat lyhyitä ja töksähteleviä (vaikeaahan se olisikin ollut pitkästi ja lipevästi vastailla, kun ei tiedä mitä kysyttiin).
Jossain vaiheessa teki mieleni valuttaa itseni alas sohvalta ja tipahtaa jalkojen alla olevaan ammottavaan lattialuukkuun. Jostain syystä en kuitenkaan valunut (rautakanki ei helposti valu) ja luukkukin pysyi ummessa, jos sitä olikaan.
Sain kumminkin lausua muutaman runon haastattelun päätteeksi ja se hiukan valoi linimenttiä surkean itsetunnon mätään haavaumaan.
Vasta kotimatkalla kuulokojeeni alkoivat monotoonisella äänellä toistaa: PARISTO HEIKKO, PARISTO HEIKKO, PARISTO HEIKKO... vuorotellen vasemmassa ja oikeassa korvassa.
Se tieto kyllä kuului kiitettävällä volyymilla ja se myös selvitti, miksi en kuullut haastattelukysymyksiä kunnolla, jos ollenkaan.
Tämä tapahtui siis viime torstaina. Nyt vasta alan olla sinut ja sujut asian kanssa.
Ei auta muu kuin tyytyä kohtaloon. Vanhan 1/2-kuuron muorin kohtaloon. Sic.

Perjantaina olin seurakuntatalolla oikein eväiden kanssa. (Eväät: 2 ja 1/2 kauraleipää juustonsipareet päällä).
Ohjausryhmän kokous alkoi klo 16 ja raamattupiiri klo 7. Siinä välissä lounehdin evääni.
Ihan pakko oli lounehtia, sillä loppuillasta  minua ei olisi katsellut, eikä kuuntelisi erkkikään. Minuun sopii sanonta HYVÄ RUOKA, HYVÄ MIELI täydellisesti. 
Joskus voi käydä niin (yleensä ei käy, koska Magnuskin aina muistuttaa ja kysyy, jotta onko evähät ny varmahan joukos?), että jostain syystä asiat venyvät ja minulla ei ole ollut mahdollisuutta eväiden tekemiseen. Silloinkaan ei ole hätäpäivää, eikä kuura-aamua! Minulla nimittäin on aina Siripiri-pötkylä käsväskyssä.
Siripiri on hedelmäsokeria ja sitä saa kaikista elintarvikekaupoista. Eikä maksakaan kuin alle euron pötkäle.
Sain aikoinaan vinkin eräältä lukijaltani. Häneltä olen saanut toisenkin hyvän vinkin. Siitä kerron seuraavassa mhvv:ssä.

Eilisissä seuroissa Nikolainkaupungissa  minulla oli (tai siis sillä ryhmällä, johon kuulun) kahvitusvuoro. Kahvitusvuorot ovat hauskoja, jos kohta seurapenkillä istuminenkin on hauskaa.
Mikäs oli tarjoillessa ja kahvia kaadellessa, kun Asko (nimeä ei muut.) toi syntymäpäiviltänsä yli jääneen  suussasulavan kermatäytekakun. 
Meillä on kahviryhmän kanssa tapana ryystää sumpit ennen, kun muut tulevat juomaan ja niin teimme nytkin.
Vohlaisimme aikamoiset vonkaleet kakkua lautasillemme ja söimme ihastuksen ja hiljaisuuden vallitessa.
-Kuinkahan on sellaisiakin, jotka eivät pidä täytekakusta, me ihmettelimme suupielet kermassa.
-Niin ja sellaisia, jotka sanovat, että täytekakku ei saa olla liian makea, ihmettelimme me vieläkin enemmän.
-Täytekakun pitää olla mahdottoman makea ja siinä pitää olla valtavasti kermavaahtoa, sanoimme me , kun vihdoin maltoimme käyttää suutamme muuhunkin kuin kakun nauttimiseen..
T: Kaisa Sötkakkel-Gräddfil
--------------------------------------------------------
Jesaja 55:1-3

Kuulkaa kaikki janoiset!
Tulkaa veden ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,
mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan siihen,
mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
niin saatte elää!
Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne
ja lupaan olla liitossani uskollinen,
niin kuin olin uskollinen Daavidille.




maanantai 23. huhtikuuta 2018


Kaksi haikeaa kuvaa Vilpolastamme (navetan ja puuliiterin takana olevasta...en tiedä, mikä sen "katoksen" virallinen nimi on) tähän alkuun.
Kuvat ovat, paitsi haikeita, niin myös vanhoja. Olisikohan, että ihan toissakesäisiä?
Viimekesäisiä ne eivät ole, koska viimekesänä en käynyt Vilpolassa kertaakaan. Jaa no, ehkä kerran hätäisesti ryystämässä mukillisen jäähtynyttä kahvia ja jonkun kuivahtaneen käntynpalan.
Kaikkihan muistavat, että viimekesänähän satoi koko ajan. Toki Vilpolassa on hyvä peltikatto, ei sen puolen, mutta oli muutenkin viileää ja ankeahkoa, ettei oikein huvittanut.
Vilpolan siivousten laitakin oli vähän sii ja soo viime kesänä. Linnunruikkua ei onneksi ollut niin paljoa kuin muina keväinä. Kiitos rimssuiksi leikattujen ja ovipieliin niitattujen kahvipussien. Minulla on suuri määrä kahvipusseja varalle, jos entiset liukenevat, tai muutoin ränstyvät. Pussit ovat tavattoman tehokkaita. Linnut eivät ajattelekaan tunkea lipan alle pesimään ja truikkimaan. Ei! Ne lentävät mahdollisimman lujaa ohi.
Eihän se Vilpolan oviaukkonäkymä tieltä päin katsottuna niin hääppöinen ole, mutta ei auta itkut markkinoilla. Mieluummin epähääppönen näkymä kuin ruikkua joka paikassa.
Tänä vuonna olen ajatellut siivota Vilpolamme oikein kunnolla. Aion rehata sinne kaasugrillinkin.
Saa sii, kuinka ajatukset käyvät toteen.
Ehkä (paino sanalla ehkä) pyydän lähisukulaiselta heidän suurta uima-allastakin lainaksi.
Allas on niin suuri, että meikäläinenkin mahtuu siihen hyvin killumaan. Yksi varjopuoli siinä juuri onkin se altaan suuruus. Voi olla, että plantaasiltamme ei löydy niin suurta TASAISTA kohtaa, kuhun altaan asettaisimme.
Noh, jahka kesä tulee, niin ollaan viisaampia.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on monenmoista merkintää. Joihinkin merkintöihin mentiin, joihinkin ei. Joitakuita merkintöjä piti vetää yli ja siirtää tuleville aukeamille.
Charlesin kanssa oltiin Logos-kahvilassa keittelemässä kahvia, juttelemassa ja tiskaamassa.
Minä tein kaikkia noita ja Charles yhtä. 
Huomenna meillä olisi ollut uusi keittely-, juttelu- ja tiskausvuoro, mutta kahvila päätettiin sulkea. Väliaikainenhan se alun perin olikin ja tarkoitettu vain maaliskuun ajaksi. Hyviä ja antoisia hetkiä siellä saatiin viettää siis hiukan enemmänkin kuin oli alun perin suunniteltu. 

Keskiviikkona oli aikomus ja kalenteriin ylös kirjattu, että me Kyrönmaan (laihialaiset ja isokyröläiset) krelliläiset, eli kristilliset eläkeläiset tryykäämme palvelutaloon Laurilanmäelle laulamaan, puhumaan, runoilemaan ja juomaan munkkikahveja.
Munkit olivat viittä vaille  rasvapataan menossa, kun saimmekin kuulla, että keskiviikkoisin palvelutalossa on palvelupäivä. Silloin sinne ei tietenkään kannata mennä. Eikä tarvitsekaan.
Silloin on palvelutalon ohjelmassa kaikkinaista kauneuden- ja terveyden hoitoa, hiustenleikkaamisia ja hyvän ruoan syömisiä.
Saimme uuden ajan ja onneksi munkitkin voitiin vetää pois paistosta ja siirrettyä seuraavaan kertaan, joka on ensi viikolla.
Totesimme huojentuneina, että onneksi tieto aina kumminkin kulkee JONKUN kautta, jos se on tarpeellista. Siitä saatiin taas hyvä esimerkki. Asiassa ei päässyt käymään kuinkaan, tai jos kävi, niin korkeintaan hyvin.

Torstaina kokoonnuttiin Rinnan Jaakobin ja Catherinen (nimet muut.) kotiin puimaan rukoushuone Rauhan kevät- ja kesäasioita.
Minä sihteerikkönä kirjasin asioita ja pykäliä muistiin ja myöhemmin puhtaaksi ja ylös präntättäviksi. Sihteerikön tehtävänä on kirjoittaa myös toimintakertomus.
Kysyin kotona Magnukselta, että onko toimintakertomus pakko kirjoittaa pöytäkirjaan? (Kysymys tuo esille sen, minkäsorttinen sihteerikkö on kysymyksessä)
Kysyin asiaa siksikin, että aion tällä kertaa hieman laajasanaisemmin kirjata ylös kaikkia mukavia asioita, joita rukoushuoneen tiimoilta viimevuonna tapahtui.
Olen monisanainen kirjoittaja ja surin, kun pöytäkirjasta "kuluisi" monta sivua.
-Kirijootat paperille ja lisää liitteheksi ja naskauta naittajalla kii pöytäkirijahan, opasti Magnus.
Ilahduin kovasti ja varmasti myös historiantutkijat ihastuvat aikanaan, kun sadan (hundra) vuoden kuluttua luuppien kanssa lukevat Isonkyrön Yryselä-Palhojaisissa sijaitsevan rukoushuone RAUHAN toimintakertomusta vuodelta 2017.
Rinnan ikkunan alla virtaa Kyrönjoki. Sangen vuolaana ja korkealla tällä hetkellä.
Jäälauttoja, risuja, ainakin yksi venelaituri, ponttoonitynnyri (ja olipa joku ollut näkevinään Saimaan norpankin) on lipunut vinhaa vauhtia kohti Vähääkyröä ja merta. 
Tänään paikallisuutisissa haastateltiin naista, joka seisoi jalat puoleen sääreen veden vallassa pyörätiellä (tai ajotiellä), joka oli täysin veden vallassa. Nainen meinaili, että hän ei osaa moittia tulvia. Hmm...mjaahh? Minä osaisin. En tykkäisi. Varsinkaan, kun sydän kylmänä ja syrjällä saisi pelätä, että vesi tulee kodin kellariin, tai saartaa muuten asumuksen kokonaan.

Sunnuntaina oli kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. 
Minä sain lausua runoja ja pitää loppuhartauden. Niin typeräksi ja tolleroksi kuin tuossa tilaisuudessa itseni tunsin, olen harvoin tapahtunut. Tavanomaisen pökiöksi tunnen itseni toki joka kerta, mutta nyt lyötiin ennätys. Siitä päättelinkin, että lausuminen meni hyvin ja varmasti loppuhartauskin, jonka suoraan paperista posmotin.
Jeesus kuulee kyllä rukoukset. Vaikka ne posmotetaan paperista. Hän kuulee rukoukset jo, ennen kuin niitä puetaan sanoiksikaan. Sellainen Jumala meillä on.
Toivon sydämestäni, että Naisten kesken iltapäivät jatkuvat taas syksyllä. Oikeastaan ihan rukoilenkin sitä ja sitä, että saan olla följyssä.
T: Kaisa Posmonder-Följskog
-----------------------------------------------------------
Jesaja 54:10

Vaikka vuoret järkkyisivät
ja kukkulat horjuisivat,
minun rakkauteni sinuun ei järky
eikä minun rauhanliittoni horju,
sanoo Herra, sinun armahtajasi.

maanantai 16. huhtikuuta 2018



Vaasa-opiston näyttely oli viikonloppuna Laihialla. Lauantaista sunnuntaihin.
Aika lyhyen ajan, mutta kyllähän parissa päivässäkin ehtii katsella ja ihastella.
Esillä oli taas niin taidokkaita töitä, maalauksia, käsitöitä, mattoja ja kaikenmoista, että henki oli salpautua. VOI, jos osaisin ommella, niin tekisin itselleni niin mielikuvituksellisia kamppeita, että....noh, ehkä on hyväkin, että olen koppulakynsi, mitä ompelemisiin tulee.

Kävimme Magnuksen ja Masa- Etiaksen (kurssimme opettajan ja nimi muut.) ripustamassa  kirjastoon vievään rappukongin seinälle omia taiteilujamme. Minun ja Charlesin.
Yläkuvassa näkyy (tosin huonosti kyllä) kuinka ne sinne tällättiin.
Alakuvassa näkyy minun hienot väkerrykseni. Piirustukset lasin alla ovat alkuperäisiä. Tytöntyllerökuvasta  ei ole vielä korttia painettukaan.
Seinälle olisi mahtunut vielä vaikka hurumykky tauluja, mutta luulimme, että seinät täyttyvät innokkaiden taiteilijoiden ihanista töistä, joten olimme varovaisia, emmekä hamunneet kaikkia seiniä. Vain tasanteella olevat.
Kukaan muu ei tullut rappuseinille taulujaan laittamaan. Ensi vuonna olemme viisaampia. Ripustamme KAIKKI, mitä saamme äntiin. Jos vielä kurssille menemme.

Taulujenripustus tehtiin perjantaina ja lauantaina menimme katselemaan muiden töitä ja juomaan hyvät rähmäpullakahvit samalla.
Toki perjantainakin, heti ripustuksen jälkeen, kaahasimme kahville. Tervajoelle Esson baariin (nimi muut.)
Taideopettajamme Masa-Etias tarjosi minulle ja Magnukselle sokeririnkulakahvit.
Masa-Etias pyysi Esson baarin myyjäkassaa laittamaan rinkelit (3kpl) sormen ympärille, että saa ne roudattua pöytään, mutta myyjä oli kohteliaasti kieltäytynyt.
Myöntää täytyy, että oli toki kivempi syödä niitä rinkeleitä pahvilautaselta kuin sormesta.
Ja olisivatko loppuun saakka niin hyvin sormen ympärillä pysyneetkään? Muutaman haukkauksen jälkeen?

Veeti haettiin tiistaina kotiin. Emme saaneet Magnuksen kanssa sen turkista pois kaikkia tahmakohtia, joita siihen oli viikon aikana kertynyt. Ei, vaikka ostin uuden hellävaraisen harjankin syntyneitä takkuja silmälläpitäen.
Oli Veetillä toki, hieno herrasmies kun on, matkakassissaan kampa, mutta sillä en uskaltanut edes ajatella takkuja selvittäväni.
Veetiä pois haettaessa Magnus tunnusti kaikille, että hän oli minulta salaa yrittänyt syödä piirakkaa ja kuten aina, kun ihminen syö luvatta tahmahillopiirakkaa, putoaa siitä klöntti syliin. Tällä kertaa tahmake putosi tietenkin Veetin niskaan tarttuen siihen hyvin perusteellisesti ja tukevasti. Tietenkin, koska Veeti ei juurikaan muualla ollut kuin Magnuksen sylissä.
Sunnuntaina näin Veetin emännän Bär-Litzyn (nimi muut.) Kysyin varovasti, ovatko saaneet takut pois turkista?
-Niitä on tullut lisää! vastasi Bär-Litzy iloisesti. Helpotus oli suuri, mutta melkomoinen.

Mennyt viikko oli ihmeellinen. Se oli lämmin, tuuleton ja ihana.
Tapahtui myös niin, että ensimmäistä kertaa pitkänsitkeän elämäni aikana, menin puutarhaan harava olkapäällä ja myös haravoin sillä. En muista moista ennen tapahtuneen. Ainakaan vapaaehtoisesti ja iloiten.
Ehdin haravoida talon kivijalan juuresta (kahdelta seinämältä) kuolleet heinät tms. pois ja ainakin yhden, ellei useammankin, kuolleen linnun maalliset lahonneet tomumajat, tai ainakin niissä kiinni olleet höyhenet. En alannut luupilla tutkimaan, montako raatoa oli ja löytyykö luita, tai kinttuja. Örkötti sen verran.
Haravoin myös kolmen marjapuskan alta melkein kaikki lehdet ( ainakin ne, jotka eivät olleet enää kiinnijäätyneitä) ja kahdesta pitkästä kukkapenkistä ruokkosin kaikki talventörröttäjät pois.
Syksyistä kuollutta kukkaa ja muuta pepua oli aikamoisesti ja niinpä siellä täällä puutarhassamme on niistä kertyneitä kasoja. Pienempää ja suurempaa. Aion ne kyllä kärrätä pois, jahka saan Magnukselta osoitteen mihinkä.
Sana "kukkapenkki" on kyllä liian väkevä meidän litteille maamuodostelmille. Ne kelpaavat minulle hyvin. Suorastaan ylihyvin. Kaikkihan te toki varmaan muistatte, että minä en pidä neliskanttisista korkeahkoista kukkapenkeistä. Ei! Kukkapenkkien pitää olla latuskaisia, pitkiä ja hivenen epämääräisen mallisia. Silloin niitä katsellessa ei tule lemmikkieläinhautausmaa mieleen.

On mukavaa huomata, että sanonta "kaikissa meissä piilee pikku puutarhuri" pitää myös minun kohdallani paikkansa. Tosin en ole varma, onko tuommoista sanontaa ja varsinkaan pitääkö se jatkossa kohillani kutinsa, mutta tällä hetkellä olen iloinen asian päältä.

Seurakuntamme Fb-sivulla oli hyvissä ajoin kutsu sunnuntain ehtoollisjumalanpalvelukseen.
Kutsussa kysyttiin kumpiako olemme? Lampaita, vai pässejä? Tulisimme kuulemma tietämään saarnan lopussa kumpiako, jos se siihen asti on ollut pimennon peitossa.
Vihtori-pappi, joka oli saarnavuorossa kysyi pönttöön kavuttuaan saarnan alussa kuuluvalla äänellä, että kuka tuntee ja tietää olevansa lammas? Käsiä nousi runsaasti. Magnus ja minäkin viitattiin.
Vihtori nosti panoksia:
-Entäs onko joukossanne yhtäkään pässiä?  Mielestäni näin yhden käden nousevan. Itsekin nostin, koska tiesin, että takanamme ei istu ketään, joka näkisi. ;)
Oli oikein hyvä saarna. Iloksemme saimme kuulla, että Jeesuksen opetuslapset ovat lampaita. Joskus Jeesuksen opetuslapset voivat olla myös aika pässejä. Eli en minä, eikä se toinen turhaan käsiämme nostaneet. Nosta sinäkin kättäsi siellä, kussa ikinä olet, jos haluat olla Jeesuksen ikioma lammas. Jeesus näkee sen ja ottaa vastaan.
T: Kaisa Päshufvud-Lamsten
---------------------------------------------------------
Psalmi 95:1-7

Nyt iloiten laulakaa Herralle,
kohottakaa hänelle riemuhuuto,
hän on meidän turvakalliomme.
Tulkaa hänen kasvojensa eteen ja kiittäkää,
virittäkää hänelle riemuvirsi!
Herra on suuri Jumala
ja kaikkien jumalien ylivaltias.
Hänen kädessään on maa, sen kaikki laaksot ja syvyydet,
hänen ovat korkeimmatkin huiput.
Hänen on meri, hän on sen luonut,
hänen on maa, hänen kätensä sen teki.
Tulkaa, kumartukaa maahan,
polvistukaamme Herran, Luojamme eteen.
Hän on meidän Jumalamme
ja me hänen laitumensa lampaat,
joita hänen kätensä kaitsee.
Kuulkaa tänä päivänä, mitä hän sanoo.

maanantai 9. huhtikuuta 2018


The Veeti ja The Magnus. Niin ala- kuin yläkuvassa.
Tuo toinen, eli The Veeti, on ollut meillä lainassa viime keskiviikosta saakka.
Kuvista käy ilmi, ketä Veetin  mielestä on Hälävänmutkan paras lainahoitaja.
Tähdennän, että minkäänmoista lavastusta ei kuvien ottohetkellä ole tehty. Minkäänmoiset maanittelut mihinkään kuvaussessioihin eivät Veetiä edes hetkauttaisi. Magnus on ja pysyy ainoana, joka kelpaa yhtään mihinkään.
En voi lahjoa Veetiä makupaloillakaan puolelleni, koska niitä ei voi sille antaa ja ellei halua korjata laattoja ja kakkoja matoilta. 1/2:skan pippurin kokoisia leivänmurusia olen sille kaksi antanut. Niillä ei suosikkihoitajan titteliä ole Magnukselta anastettu. Ei! Veeti on lahjomaton. Se vaistoaa, kenen sydän on kultaa, kenen sielu puhdas, kenen mieli valoisa, suloinen, söpö ja rakkaudellinen. Olen Veetin kanssa täysin samaa mieltä.
Epäilen myös, että Magnuksen suursuosio johtuu siitä, että Veetin koti-isännänkin nimi on myös Magnus.
Eilen Magnus käväisi Nikolainkaupungissa. Sinne ei Veetiä voinut viedä, koska ei ole tietoa, mitä Lyllan olisi sanonut Veetistä ja päinvastoin.
Jäin siis Veetin kanssa kotiin ja ilokseni sain pitää Vetskua sylissä monta tiimaa.
Kyllä meillä naurua on piisannut Veeti-pojan ansiosta.
Koiranopaskirjat (joita emme ole kyllä koskaan oikein läpi lukeneet, vaikka omiakin koiria on ollut) muistaakseni neuvovat ja tähdentävät, että koiralle ei saisi nauraa hohottaa, eikä lässyttää surkuttelevalla äänellä. Jälkimmäistä emme ole tehneet (ainakaan surkuttelevalla äänellä), mutta tuota toista kyllä. On ollut ihan pakko. On kyllä sen verran metka karvakapistus tämä Veeti (ja koirat yleensä).
On hauskaa ja virkistävää, kun saa joskus pidellä näitä lainakoiria, kun ei voi omaa ja vakituista koiraa ottaa. Kisseistä puhumattakaan. Allergian takia.

Paitsi Veetiä, niin meillä on ollut kaksi muutakin vierasta. Toinen Joensuusta ja toinen Nikolainkaupungista.
On siis tullut keiteltyä hieman tavallista enemmän ja myöskin ehkä syötyä. Senpä takia en mennyt tänään puntarille ollenkaan. Luulen, uskon ja toivon, että paino ei ole noussut. En yksinkertaisesti pysty syömään enää niin monta napollista sapuskaa kuin ennen. Sehän ei johdu siitä, etteikö maistuisi. Ei, vaan se johtuu siitä, että vatsansisus on pienentynyt. Siitähän olen revitellyt jo monta kertaa näillä huudeilla. Kuten myös siitä, että perheen parissa herättää suurta ihmetystä, kuinka ei mitään havaittavaa muutosta ulkopuolisilla ympärysmitoilla ole tapahtununna. Samaa ihmettelen toki minäkin.
Ihmetystä piisaa myös sen suhteen, että miksi sisältä pienentynyt, mutta ulkoa samanmittainen vatsalaukkuni nykyään möyrästää alinomaa ja äänekkäästi? 
Tuskailin viime viikolla suolistoni kurnutusta Magnukselle.
-Kohta en voi mennä ihmisten ilmoille muuta kuin kuin rokkifestareille, tai Kiviniemen Kalevin urkukonsertteihin!
Hiljaiset kokoukset, joissa yksi kerrallaan ollaan äänessä, alkavat olla kauhunpaikkoja.
-Oo vaan niinku et oliskaa. Ei kukaan tiärä, kenenkä maha muraa! neuvoi ja lohdutti Magnus.
-Ei onnistu ja kyllä ne tietää, nyyhkytin minä.
Olen ajatellut itsetykönäni, että pitää ottaa ja mennä apteekkiin ja katsella vaivihkaa luontaistuotehyllystöjä, josko niissä löytyisi apu kurisevaan suolistoon.
En hetkeäkään epäile, etteikö löydy. Luontaistuotteista löytyy apu ihmiskrupin jokaiseen tuskaan ja vaivaan joka neliösentille. Niin sisusklasupuolelle kuin ulkoklasuihin.
-Ei soo vaarallista, jos maha kurajaa, lisälohdutti Magnus minua, kun en saanut kyynelvirtaani tyrehtymään.
-On se! karjuin minä. En halua olla kuin liikkuva rupisammakoiden kutulätäkkö!
Täytyy toki myöntää, että hyvin kaitainen on suolimurina-asia, jos vertaa kaikkeen muuhun, mitä ihmislapsella voi vaivana olla. Myönnän sen auliisti.

Taviöproon parantavia ja elähdyttäviä vaikutuksia en ole havainnut vielä oikeastaan ollenkaan. Jalka ja nivelistö on samassa jamassa kuin ennen niitäkin.
Olen kuitenkin päättänyt nieleskellä Taviöproopallukoita 1/2 vuotta, ennenkö lopetan kokeilun. 
Toisaalta, kun tarkemmin asioita ajattelen on kuin olisin sittenkin päässyt pukertamaan itseni tuolinpäälle hivenen kevyemmin kuin tässä muutama aika sitten.
Huomasin jo tuolin päällä seistessäni ja kaapin ylimmältä hyllyltä lasikuppia kurotellessani, että minun ei ollutkaan tarvinnut tepastella ja ottaa harjotusjalka-asentoja yhtäkään ennen nousemista. Minä vaan otin ja nousin tuolille!
Tätä ei ole tapahtunut viimeiseen kymmeneen (tio) vuoteen. En kyllä uskalla mennä vielä vannomaan Taviöproon nimeen, vaan ennemminkin sen sisäisen kutistumiseni.

Kahdessa seurakunnan palaverissa olin viime viikolla. Suutani en juurikaan aukonut, mutta hiljaa mielessäni rukoilin kaikkien asioiden ja osanottajien puolesta. Sekin on tärkeää ja olen varma, että myös muut palavereihin osanottajat rukoilevat. On kyseessä niin suuria asioita ja päätöksiä, että ilman rukousta ne eivät hoidu. Kuten ei mikään muukaan tässä matoisessa maailmassa.

Sunnuntaina oli kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Syksyllä päivät luultavasti jatkuvat jLs.
Nostatin käsiä ylös, ketkä väenvängällä ja ehdottomasti haluavat, että NKIP:t jatkuvat.
Mielestäni kaikkien kädet nousivat. Yhtään epäröimättä.
Minun tehtävänäni oli juontaa, Piia-Maaria piti puheen, Helena kissautti kahvit, Eeva kätteli vieraat (ja tutut) tervetulleiksi ja keräsi kolehdin, Elisa koristeli pöydät, Raija lauloi ja säesti ja Marjo piti loppuhartauden. Meillä on rautainen naistiimi näiden iltapäivien toteuttamisessa. Eikä tuossa luettelossa ollut vielä kaikki. Muutama tiimiläinen ei päässyt paikalle. Se on suuren tehotiimin parhaus. Aina jollakin voi olla esteitä, eikä pääse mukaan ja silti asiat hoituvat. 
Vaikka minulle oli merkattu juonto, tein minä muutakin. Siitäkin huolimatta, että olen saarnamieskursseilla saanut opetusta, että juontaja juontaa. Juontaja ei puhu kotipuolensa asioita, ei analysoi säätiloja, eikä muitakaan tiloja, eikä varsinkaan esitä omaa showta!  Juontaja juontaa!
Kaikesta opetuksesta huolimatta minä luin kuitenkin kolme runoani. Yhden uuden ja kaksi vanhaa.
Ei olisi pitänyt.
"Sairastin" asian päältä koko illan. Tuntui, että runot olivat surkeita, luin ne surkeasti ja näytin surkealta ja juonsin vähän, mutta surkeasti.
Illalla ennen nukahtamista päättelin kuitenkin, että kaikki meni hienosti. Niin muilta kuin minultakin. Ei ne muuten olisi kättä nostaneet.
Mikään ei ole surkeaa, eikä mene surkeasti, kun kokoonnutaan yhteen Jeesuksen nimessä.
Sen päätin, että seuraavan kerran juontotehtävän osuessa minulle, en lausu yhtäkään riimiä. En omia, enkä muiden.
T: Kaisa Värssynen- Riimander

------------------------------------------------

Psalmi 105: 1-4

Kiittäkää Herraa, huutakaa avuksi hänen nimeään, 
kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan!
Laulakaa hänelle, ylistäkää häntä,
kertokaa hänen ihmetöistään.
Ylistäkää hänen pyhää nimeään.
Iloitkoon kaikki, jotka etsivät Herraa!


 

maanantai 2. huhtikuuta 2018


Toinen pääsiäispäivä ja maanantai.
Ihan alkuun taas tuttu vikinä valokuvista: ne on niin vanhoja ja ne on jo monta kertaa näkösällä olleet ja ei ole ollut kamera mukana, ku olis pitäny ja ja ja...
Ylimmässä kuvassa on kumollaan pata, jossa anoppini keitti mämmiä. Tätä en muista kertoneeni, vaikka kuva on näkösällä ollutkin.
Tänä aamuna, kun viimeinen ropeellinen on menossa kaupasta hamstraamistani pääsiäismämmeistä, tuli kyseisestä sulonektarista hieman enemmänkin puhetta.
Magnus kertoi ikkunasta ulos katsellen, että äitinsä keitti mämmiä nimenomaa tuossa padassa.
Muistelin Magnukselle, että äitinsä keittämä mämmi oli vaaleata.
-Mistä se johtui? tivasin minä. -Mämmin pitää olla tummaa, jatkoin riitaa haastavalla äänellä. 
Magnus ei osannut sanoa, miksi mämmi oli vaaleaa, eikä tummaa. Sävyisästi hän totesi:
Aina se syäryksi tuli!
Se on totta. Minäkin söin sitä suurella ruokahalulla ja runsaasti.
Mämmi on suurta herkkuani. Ilokseni huomasin sen 1/2:n vuoden seurusteluajan, jonka Magnuksen kanssa ennen naimisiinmenoa yleensä ehdimme seurustella, että mämmi oli myös Magnuksen suurta herkkua.
-Mies, joka tykkää noin paljon mämmistä, ei voi olla muuta kuin hyvä, ajattelin ja niin myös oli ja edelleen on. Olen sen näinä viitenäkymmenenäkahtena vuotena lukuisia kertoja huomannut.

Kaikesta mämminmussutuksista ja suklaanmoheltamisista huolimatta painoni on laskenut ollen nyt kilo ja viisisataa grammaa vähempi kuin muutama viikko takaperin.  Olen ollut juhlapyhien aikana tarkkana ja muistanut koko ajan, varmaan nukkuessanikin, syyn, miksi painon on LASKETTAVA!
Ja se syyhän on vasen kinttuni.
Annankin kintusta nyt tässä yhteydessä tilannekatsauksen, koska varmaan puoli maapallollista ihmisiä haluaa sen tietoonsa saada:
Päivä päivältä ollaan menty eteenpäin! Niin parantumisessa kuin kävelymetrimäärässä! Toissapäivänä tuli jo puolitoistakilometriä yhden kävelykerran pituudeksi. Puolitostakilometriä! Ja minä, kun en päässyt hätinä kiikkutuolista jääkaapille ja takas.
Jalka on jopa niin hyvä, että uskalsin laittaa korkokenkänilkkurit jalkaan, kun menimme eilen kirkkoon.
Tosin KORKOkenkänilkkurini KOROT ovat samanlaiset kuin Minni-hiirellä kengissään, joten mistään stilettikorkkareista ei todellakaan ole kysymys.
Valitettavasti niistä ei minun kohdallani ole enää koskaan kysymys. Ne ajat ovat ohi. Minni-linjalla mennään. Hautaan asti.
Olen syönyt Taviöproota nyt 8 pallukkaa. Mitään erityistä piristymistä en ole huomannut, jos kohta en mitään enempää vetelöitymistäkään. Niveliä jomottelee silloin tällöin vieläkin, kuten jo neljäkymmentävuotta silloin tällöin jomotellut on.
Työelämässä ollessani jomotuksia yritettiin jäljittää reumakokeita ottamalla, mutta se ei syitä selvittänyt. Tai toki selvitti sen, että reumaa ei ole.
Minulla ei lopuksikaan koskaan ole ollut mitään niistä röppöreistä, minkä takia olen lääkäriin mennyt. Ei veritulppaa, ei psoriasista (vaan vanhuuden röhelmää) ei diabetesta (vaikka se kaikella todenperäisyydellä minulla olla pitäisi. Suvussani sitä esiintyy aika paljon), ei reumaa, eikä vatsasyöpää. Se on tietenkin vaan pelkästään hyvä se, ettei tutkimuksissa ole näitä todeksi havaittu.  En ole elämässäni lääkärissä muuten montaakaan kertaa käynytkään kuin juuri edellä mainittujen  oireyhtymien ja silloinkin vaan lähipiirin painostuksesta, kun eivät jaksa kuunnella valitustani. Toisaalta en olisi voinut itse saada kokein ja tutkimuksin selville näitä asioita, joten pakko on ollut vaivata tohtoreita.
Se, että kivut edelleen silloin sun tällöin vaivaavat, ei haittaa. Pääasia, kun tietää, että ei ole veritulppaa, ei reumaa, ei diabetesta, ei psoriasista, eikä syöpää.
En tunnustaudu myöskään luulotautiseksi. En kertaakaan ole luullut, että minulla on kipuja.
En voinut ennen viimekertaista tohtorilla- ja kokeissa käyntiä sanoa:
-Nytpä tostisesti luulen, että en pysty ottamaan askeltakaan. Luulen myös, että kämmenselkämyksessäni on alta aikayksikön pompsahtanut mustelma, vaikka en ole sitä loukannut.
Toisaalta alan toki  huidella sitä ikää, että kolotus, jomotus ja pompsahtelu kuuluu jokapäiväiseen elämään. Niin se vaan on. Ah, niin häivähdyksen kestää stilettikorkoaika muuttuakseen Minni-ajaksi.(huokaus).

Viime viikon kalenteriaukeamalla näkyy muutama meno ylöskirjoitetun ja myös käydyn.
On kirkkoneuvoston miitinkiä ja kahvittelua Logos-kahvilassa ja Nikolainkaupungin seuroissa.
Pääsiäisen aika on ollut jälleen kerran hienoa aikaa. On ollut runsaasti hienoja kirkkohetkiä. Kiirastorstain messussa minulla oli suuri ilo saada lukea kirkkokansalle evankeliumi ja esirukoukset lukupulpetista. 
Säät ovat myös olleet pääsiäisen ajan (ja koko talven) mahtavia. 
Aivan käsittämättömän huikeita ilmoja on pidellyt ja on ollut melkein jopa hauskaa kävellä ja "urheilla" ulkona raittiissa aurinkoisessa ilmassa.
Tämmöisiä talvia oli aina meikäläisen lapsuudessa. Silloin kauan, kauan sitten. Vanhaan hyvään aikaan.
Saas nähdä tuleeko lapsuustalven jälkeen lapsuuskesä? Tulee, jos tulee. En ole kova kitisemään ilmoista. "Hän säät ja ilmat säätää" lauletaan virressäkin.
T: Marja Kaisa Kitinä-Näkkäläpää-Pykänder
------------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen.