maanantai 28. toukokuuta 2018



Tähän viimmoseen mhvv:hen laitan kokonaista kolme kuvaa. Yleensähän olen sellainen kahden kuvan kirjoittaja, vaikkakin sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.
Kuvasin eilen ja tänään plantaasimme kukkaLOISTOA (rykii, eikä oikein saa vedetyksi henkeä).
Ylimmäisessä kuvassa loistaa voikukka&unikkopenkki. 
Voikukka on yksi lempparikukistani. Siksi en voi kuin hykerrellä ilosta, kun katselen, miten sitä on penkissä ikään kuin sitä olisi sinne kylvetty. Siitä tietää toki, että ei ole kylvetty, koska kerran kasvavat. Jos haluaisin eroon voikukista, alkaisin kasvattamaan niitä.
Jahka voikukkien seassa vielä uinuvat unikot alkavat kukkia ja ovat kukintansa kukkineet, ajamme penkin paljaaksi lestiä myöden.
Harmaa risuaita on kurtturuusua. Mielestäni tänä keväänä se on oikein nimensä väärtti. Onko kurttuisampaa pehkoa nähty näillä main? 
Heräsi kyllä  kysymys, onko kurtturuusua yleensäkään nähty näillä main? Onko sen nimistä ruusua olemassakaan?
Noh, kuitenkin kaikitenkin, Magnus ei voinut katkaista aitaa keväällä. Syy: moottorisaha on mäskänä ja muut sahat tylsiä (ja kuka kuolevainen alkaisi tavallisella sahalla ruusuaitaa poikki krahnaamaankaan? Ei kukaan! Ei, vaikka sahanterä olisi terävä kuin käärmeen kieli).
Alimmaisessa kuvassa on puutarhakalusteryhmä. Tämän ryhmän Magnus pesi painepesurilla niin hyvin, että pinnasta jyystäytyi irti puolisenttiä muovia. Nyt meillä on puutarhakalusteryhmä, joka on tod. puhdas ja pinta kuin 4:n numeron (onko se sitä karkeinta? Se pitää olla) santapaperia.

Tähän väliin laitan ilmoitusasian, ettei jää ihan viimeisenä soimaan ilkeästi korviin:
Tämä on tämän kevään viimeinen mhvv. 
Sitä, onko se sarjassa vihoviimeinen, en osaa taaskaan sanoa. Mietin sitä seuraavat 3kk.
Ehkä mhvv jatkuu, jos osoittautuu, että maapallo on vielä pyöriäkseen, tapahtumia tapahtuu  kirjoittaikseen ja henkikulta on pihistäikseen ja muutenkin, että sitä  on paikat ja ajatuksenjuoksu kaikella lailla toimiakseen.

Viime viikon kalenteriaukeama on aikas vaalea.
Maanantaina olimme me krelliläiset (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) Lepikossa. Lepikko on Vaasan seurakuntayhtymän leirikeskus ja sijaitsee Raippaluodon sillan täällä päässä.
Viime maanantaina kyllä kirjoitin mhvv:n, mutta tästä tapahtumasta en kertonut. (Tiedän sen varmasti, koska kirjoitin kalenteriin kyseisen menon alle: Tästä en ole kirj.)

No niin! Saimme aikoja sitten, mieluisan kutsun Vaasan kristillisiltä eläkeläisiltä tulla mukaan kevätkokoontumiseensa. Mikäs sen mukavampaa kuin päästä ittiänsä parempaan seuraan keväästä ja kesäntulosta iloitsemaan. 
Oli upea paikka, upea isäntäväki, upeat vieraat (me), hyvät sapuskat ja leppoisaa ohjelmaa.
Lauloimme iloisia lauluja Jeesuksesta, kaiken hyvän antajasta.
Joku ehdotti laulettavaksi suvivirttä. Näin kesän korvalla joku aina ehdottaa laulettavaksi suvivirttä. Se on hyvä se. 
Olen ehdottomasti suvivirren puolesta parrikaadeilla seisovien etunenässä heiluttamassa lippua. MUTTA, kuten kaikki varmaan muistatte, minä itse en suvivirttä voi leuka väpättämättä laulaa. Leukani ei väpätä siksi, että se on niin kaunis ja suloinen virsi. Ei, vaikka voisi, vaan siksi, että tulen  sisusklasuja myöden murheelliseksi sitä laulaessani. 
Sen sävelkulut saavat unohduksen surulliset ummut aukeamaan. 
Kaikki todistuksien neloset ja luokallejäämiset muistuvat mieleen. Yleensä todistukset oli jo jaettu, kun suvivirttä laulettiin.
Toki muistan, aikani kyynelehdittyäni, sen iloisen kevään, kun sain painaa korvia myöden päähäni valkolakin. Väskyssä yo-paperit ja todistus hyvin arvosanoin.
Kumma kyllä, ne murheiset ajat muistuvat aina kuitenkin ensimmäisenä mieleen suvivirren sävelien kaikuessa ja siksi en kovin mielelläni ole ehdottelemassa ko. virttä.
Onneksi ehdottelijoita aina riittää ja silloin laulan kiltisti mukana, mikäli kyynelvuon pyyhkimiseltä pystyn. 
On se ihmismieli vaan kumma. Eikö se voisi muistaa ainoastaan loistavasti menneen kansakouluajan ja lukioajan kevätvirsijuhlat, eikä niitä tuskaisia Tyttölyseon aikaisia kaameita kevätjuhlia?
Ei vissiinkään.

Lepikossa meiltä kysyttiin myös, muistammeko ihka ensimmäistä koulupäiväämme? Ensimmäisen luokan ensimmäistä päivää?
Moni muisti. Saimme kuulla monta hauskaa tarinaa ja muisteloa.
Minä en muistanut ensimmäistä päivää. En, vaikka kuinka yritin. 
Jotakin sentään tuli kyllä mieleen, kun oikein pinnistelin. Muun muassa se, kun ensimmäistä kertaa kävelin koululaisena kouluun. Koulumatkani oli 500m.  Muistin, miten se matka tuntui jotenkin erilaiselta kuin kaikkina siihenastisina päivinä, joina sitä rampannut olin.
Matka vaikutti jotenkin arvokkaalta ja merkittävältä. Minä tunnuin arvokkaalta ja merkittävältä.
Enää en ollutkaan mikään tavallinen pikkutyttö, joka hyppii tuota viittäsataa metriä kavereiden luo, kauppaan, tai muuten ajelee pyörällä tuttua raittia edes sun takaisin. 
Minä olin kuin olinkin iso tyttö! Oikein koululainen!

Jos minulle ei ensimmäisestä päivästä paljoakaan jäänyt mieleen, niin ensimmäisestä vuodesta kyllä. Kansakoulun ensimmäisestä luokasta minulle on jäänyt mieleen ne ainaiset laastarilaput, joita kliistrattiin tukevasti rintamukseen. Laastarin annettiin olla jokunen päivä ja sitten irroitettiin (otti muuten sikakipeää) syynättiin onko iho lapun alla muuttunut, vai ei. 
Jos oli ilmaantunut punaista röhelmää, ei tapahtunut mitään, mutta auta armias, jos ei, alkoi tapahtumaan. Sairaanhoitaja ajeli fillarilla koululle suuren nahkaisen salkun kanssa ja alkoi piikittämään meitä poloisia.
Minulle jäi tunne, että röhelmätestit tehtiin kerran kuussa (ellei, hyvät ihmiset, useimminkin) ja yhtä usein rokotettiin. Ja arvoisa lukijakuntani, tahdon muistuttaa ja esiin tuoda ja korostaa, että sen aikaiset rokotusneulat olivat toista lajia kuin nykyään. Entisajan rokotusneulat olivat naskalin paksuisia (ja tylsiä).
Minä pyörryin joka kerta, kun rokotettiin. Ja jo ennen kuin rokotettiin.
Kun ihmispolo pyörtyy, hän ei ole ns. kartalla, eikä näin ollen pysty tietenkään pinnaamaankaan mitään. Varsinkaan pissaamista. Eihän se niin kamala juttu olisi ollut, jos olisimme olleet huoneessa, jossa olisi ollut vain minä, terveyssisar ja tylsä naskali.
Näin hyvin ei intiimiasiat  kuitenkaan siihen maailman aikaan olleet. Siihen aikaan (65 vuotta sitten) koko luokka seisoi suorissa riveissä pulpettien väleissä ja odottivat hampaat kalisten vuoroaan.
Siihen aikaan ei luokkakoolla ollut ylärajaa.
Koskaan minua ei kuitenkaan kukaan kiusannut pyörtymisistä, eikä siitä seuranneista jatkotapahtumista. Ikinä kukaan ei jälkeenpäin sanonut, että Kaisa se otti ja kupsahti ja pissat vaan housuun lurahti...


Keskellä viikkoa olin keskustelemassa Sisterin (nimi muut.) kanssa  mustikkapiirakan ja kahvikupposen ääressä piirustusprojektistani. Sisteri ja lapsenlapsensa kirjoittavat kirjan ja minä piirtelen siihen kuvia. Sisterin luona vierähtikin monta tiimaa.
Havahduin kellon juoksuun ja ymmärsin vihdoin anoa, että nyt pitää lähteä. 
-Eikös vanha kansa sano, että vieras alkaa haisemaan, ellei kolmen tunnin jälkeen ymmärrä lähteä, kysyin hermostuneesti.
-Ei, kun kolmen päivän! lohdutti Sisteri. 
En muista, mikä silloin alkaa haisemaan. Ei kuitenkaan silloinkaan se vieras.
Projekti etenee hyvin. Revitän aiheesta sitten syksyllä enempi, jos...(you know!)

Sunnuntaina minulla oli kahvinkaatovuoro Kohtaamispaikka-seuroissa Nikolainkaupungissa.
Se oli kevään viimeinen kaateluvuoro. Nyt alkavat kesäseurat ja niissä ei kahvia tarjoilla, eikä kaadella. Olisi tarkoitus, että kokoonnuttaisiin  toistemme luo kahville seurojen jälkeen. No, vitsi, vitsi! (Ei kuitenkaan huonoimmasta päästä ollenkaan).

Lopuksi kuntokartoitustiedoite: Jalka (vasen) ei ole ollut enää sikakipeä. Oikeastaan se ei ole ollut kipeä ollenkaan. En huomaa, että minulla edes on oikeaa jalkaa.
Nyt en osaa sanoa, johtuuko se Taviöproosta, vai mistä. Kyseisen aineen pitäisi kyllä auttaa lihaksiin ja niitä minulla on runsaasti juuri nilkkojen kohdalla, missä se kaamea kipu oli.
Ehkäpä minunkin pitää sanoa kohta niin kuin se mies siinä Taviöproo-mainoksessa, että EN LOPETA SEN (Taviöproo) SYÖMISTÄ IKINÄ! KAIKEN MUUN SYÖMISEN VOIN LOPETTAA, MUTTA EN KOSKAAN KUUNA KULLAN VALKEANA TAVIÖPROON! (Osa mainoslauseesta on omasta päästäni. Annas olla, pyytävätkö mainokseen?)
T: Kaisa Slutäta-Pillerström

------------------------------------------------------
Jeremian kirja 29: 11-12

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra
Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.
Silloin te huudatte minua avuksenne
ja käännytte rukoillen minun puoleeni
ja minä kuulen teitä.


maanantai 21. toukokuuta 2018


Palaan vielä tuoreisiin, mutta kauniisiin muistoihin äitienpäivän tiimoilta: 
Yläkuvassa kyseistä päivää varten siivottu sotisopamme ja alakuvassa hoitokoira Veetiltä (kuvan ihastuttava koiruli) saamamme äitienpäiväkukka ja kortti, jossa luki"varaäidille" ja "varaisälle". T: Veeti. :D
Kortti on jo laitettu piironginloodaan, mutta kukka kukoistaa ja on avannut runsaasti nuppusiaan sepposen selälle. Kukka on pelargonia. Joku etuliitekin pelargonian edessä oli, mutta en muista mikä. Antaisin, että se viittasi johonkin etelänhetelmään (tai sitten ei). Sanotaan nyt esimerkiksi, että se on ananaspelargonia (mikä se ei missään tapauksessa luultavasti ole). Muisti on minulla kukkien nimissä sitä, mitä se aina ollut on, eli surkeampaakin surkeampi.
Surkempaakin surkeampi kukkanimimuistikaan ei ole niin huolestuttavaa kuin se, että en aina huomaa, mitenkäpäin puen vaatteet päälleni!
Vielä nyt sentään onneksi muistan pukea johonkin lähtiessäni (ja muutenkin). Se asia on vielä hanskassa, MUTTA... eilen, kun köröttelimme Nikolainkaupungista kotiin väsyneinä, mutta onnellisina huomasin siinä autossa istuissani, että farkut olivat nurinperin kintuissani.
Sanoin Magnukselle:
-Mulla on ollu koko päivän ja kaikkialla kulkeissani farkut väärinpäin!
-Ympf! sanoi Magnus. Hänen teki varmasti mielensä sanoa, jotta eikös sulloo useenaijjoon verhat nurinperin yllä, ekkä soo moinansakkaa?
No, tietysti Magnus olisi ollut oikeassa siinä asiassa, jos olisi sen ääneen sanonut.  Minä en todellakaan tuhlaa aikaani kotioloissa vaatteiden OIKEINpäin panemisiin. Mitä turhaa? Joka toinen kertahan ne ovat oikeinpäin ja joka toinen nurinpäin.
Onni oikein nuttu nurin, jos asian ytimen lyhyesti ilmaisisi.
Yöpyjamia ei ole ikinä pieneen mieleeni moljahtanut alkaa käännellä oikein päin (so. saumat sisäänpäin).
Kyllä kuitenkin, joihinkin merityksellisiin paikkoihin mennessäni, olen toki pyrkinyt pukeutumaan huolellisesti ja sävysävyyn.
Nyt oli siis päässyt tapahtumaan anteeksiantamaton ja huolestuttava lapsus.
Murheellisena ajattelin, että tähänkö ollaan tultu? Mummu ei enää huomaa tarkistella, missä ja kuinka päin saumat illottaa? 
Kotiin tultuamme vaihdoin kotiasun (oikea puoli vuorossa, koska edellisenä ollut nurjapäivä). Hivautin ylläni olleet farkkuhousut oikeinpäin. Yllätys, yllätys! Nyt ne vasta olivatkin väärinpäin!
Koko tulomatkan olin turhaan ollut surullinen ja miettinyt jo 1/2-vakavissani paikantilaamista vellitalosta.
Olikin käynyt niin, että farkkujen oikeanpuolinen hopeanvärinen lurexi ja blingbling oli pesussa irronnut (hiukan huolettaa, että en heti ollut huomannut). Nyt housut ovat tasaisen sameanväriset molemmilta puolilta.
Ilahduin kovasti. En vielä ole täysin huihaihälläväliä pukeutuja.
Harmituksen haisua hiukan jäi siitä, että pöksyt ovat nyt sameat. Blingblingfarkut olivat niin kivan näköiset. Se, sopivatko ne vellitaloikäiselle on taas toinen juttu.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on neljä merkintää. Niistä yksi oli väärä (en ollut aikoinani muistanut vetää henkseleitä päälle), yhteen tuli peruutus, yhteen en mennyt. Yhteen, eli keskiviikon kohdalla olevaan merkintään menin. Merkintä = KD piirihallituksen kokous. Östermyra klo 18.00.
Suutani aukaisin kokouksessa ainakin silloin, kun kulauttelin kivennäisvettä kurkkuuni ja söin yhden ison mansikan ja monta vaahtokarkkia.

Sunnuntaina olimme Nikolainkaupungin Huutoniemellä.
Magnuksella oli juontotehtävä ja 5 minuutin puhe. Viidessä minuutissakin ehtii hyvin sanoa sanottavansa, jos on painava asia, josta puhuu. Jeesus ja hänen pelastussanomansa on.
Magnus kuulutti jossain vaiheessa myös lukevansa vaimonsa kirjoittaman runon.
Ennen lausumista hän vielä tarkensi ja tähdensi, että ei ole runonlausuja (senpä takia runoilijavaimonsa jännittikin penkissä konsa olisi itse puhujanpulpetissa pönöttänyt. Sydän oli joka toisen paukun lyömättä. Enemmänkin.
Seurojen jälkeen menimme Asevelikylään. Ei taaskaan oltu muistettu ostaa tuliaisiksi lakupötköä Lyllanille. 
Annettiin toki palanen viemästämme tikkelpääripiirakasta, mutta se ei ole sama.
Tikkelpääripiirakka ei koskaan koirien mielestä ole sama kuin lakritsapötkö.
Hyvä ja järkeenkäypä ratkaisu olisi ostaa varastoon lakupötköjä. Niin, että niitä olisi aina yksi mukaan otettavaksi. Valitettavasti en usko, että pötköt säilyisivät kaapissamme seuraaviin kertoihin. Oikeastaan tiedän, että ne eivät seuraavaa päivää näkisi.

Olen männäviikolla ja jo ennenkin, piirtänyt kuvia ja värittänyt niitä peukalo ruvella.
Minulla on paha tapa ja tyyli pusertaa kynää peukalo ja etusormi tuskaisella mutkalla. Puuvärikynävärittäminen on työlästä.
Lopputulos kyllä on kiva (omasta mielestäni ainakin). Vesivärivärittäminen on liian nopeatempoista tämän ikäiselle mommalle, jolla liikkeet ja ajatusmaailma on jo piirunverran alentuneessa tilassa. 
Rajaan aina piirrokseni lopuksi tussilla. Tarkkaan, milli milliltä.  0.3 paksuisella (oikeastaan pitäisi kirjoittaa ohuisella) tussikynällä.
Tästä on joku vuosi, kun eräs ystävättäreni ihaili piirroksiani ja sanoi vilpittömän innoissaan ja ihmeissään:
-Sulla nuo ääriviivatkin ovat vielä niin tarkkoja. Tussikynä kulkee vielä tärisemättä muodostaen kaunista viivaa...
Tässä hän hienotunteisen peitellysti toi esille korkeahkon ikäni. (Tässä iässähän sitä käsi jo pikkasen tärisee.)
Siitä asti alkasin itsekin ihmettelemään asiaa ja siitä asti on tussiviiva myös pikkasen luiskahdellut.
Ei paljoa, mutta pikkasen. Varsinkin niillä viimeiillä vedoilla, joilla ajattelee, kuinka paljon työtä menee hukkaan, jos pluiskahtaa.
Tästä olen ennenkin teille kirjoitellut. Eipä sitä tämän ikäisellä aina ole muutakaan kirjoittamista kuin niistä, joista on jo kerran sanasensa sanonut.
Näin se menee. Ensi maanantaina vielä kirjoitellaan. Sitten paussi. Kuinka pitkä, riippuu asioista, joista on jo kirjoittanut. ;)
T: Kaisa Pausstrand-Mångengången
------------------------------------------------------
Miikan kirja 4: 2-4

Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen:
-Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle,
nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön!
Hän opastaa meitä tiellään, ja me,
me tahdomme kulkea hänen polkujaan,
sillä Siionista tulee Herran sana
ja Jerusalemista kaikuu Herran puhe.
Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat,
hän jakaa oikeutta väkeville kansoille
lähellä ja kaukana.
Niin taotaan miekat auran teriksi
ja keihäät vesureiksi.
Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan,
eikä harjoittele sotataitoja.
Silloin jokainen saa istua mitään pelkäämättä
oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.
Näin on Herra Sebaot sanonut.

maanantai 14. toukokuuta 2018


Äitienpäivä oli eilen. Muistan, kuinka oma äitini aina inhosi äitienpäivää.
Sanoin joka kerta topakasti äidilleni, että äitienpäivää juhlitaan. Satavarmasti! Vaikkahan ikenet irvessä (tässä kohtaa äiti aina lientyi ja "tyytyi kohtaloon".
Kerran sitten onnistuin kirjoittamaan hänelle sellaisen äitienpäivärunon, joka nauratti häntä niin, että ajattelin, että hän tuupertuu siihen paikkaan.  Rupesin jo jossain vaiheessa toppuuttelemaan naurua, joka oli äitynyt äitymistään ja sanomaan, että ei se runo nyt NOIN hauska voi olla.
Sanoin, että ei ole kiva, jos lööpeissä lukee seuraavana päivänä: Kuoli nauruun lukiessaan lapsensa äitienpäivärunoa! Sekös lisäsi vaan tulta naurutappuroihin.
Tuo äitienpäivä jäi ainiaaksi mieleeni ja mikä kivointa sen jälkeiset äitienpäivät äiti kesti huomattavasti paremmin, eikä valittanut ja vaikertanut oikeastaan ollenkaan.

Ylemmässä valokuvassa näkyvä asetelma oli ensimmäisenä vastassa, kun olin vihdoin saanut kongottua alakertaan ja kerittyä silmäluomet kunnolla auki ja rullalle.
Asetelma oli Magnuksen minulle, lastensa äidille, asettelema ja valmistama. Tuoretta kahvia oli pannu täynnä.
Magnus kertoi siinä kaffia ryystellessämme, että juomalasissa oleva tulppaani oli hetki sitten haettu talon kivijalan vierustalta. Se oli ollut ihan supussa katkaistaessa, mutta räväyttänyt kaikki terälehdet levälleen muutaman minuutin kuluttua.Vitsikäs kukka. Illalla se sulki hitaasti venytellen terälehdet umppuun. Erikoinen kukka.
Äitienpäiväkorttiin (minun aikoinani mainokseksi piirtämä) Magnus oli liimannut lampaan (kuvaa näpäyttämällä ehkä näkyy).
-Mitä? Meinaatko jyrätä pikku lampaan (so. minut) littiin? kysyin suu täynnä 100% kauraleipää.
-En tiätenkää. Soot siinä kattomas, ku taiteelen kivenmurikoolla! vastasi Magnus. 
-No, kyllä mä ymmärsin, ettet niin ajatellut!!! lohdutin, vaikka ei olisi pahitteeksi taas vähä litteämmäksi tullakin. En tietenkään loppukaneettia  ääneen, enkä tietenkään ala taas tässäkään paasata laihduttamisesta. Semminginkään, kun paasaaminen ei auta. Pitäisi olla järeämmät konstit.
Noh, mistään järeydestä ei ollut tietoakaan eilisenä äitienpäivänä.
Halulla söin aimo loiskareita tekemästämme täytekaakusta.
Magnus teki kakkupohjan ja minä täyttelin (hilloa, banaania, rahkaa ja kretaa) ja päällystin (pussillinen vaahtokarkkeja, 7 viinirypälettä ja Susu-suklaapatukan viipaleita).
Tulos oli näöltään...no joo, mutta maultaan jees.
Äitienpäivälahjaksi sain puseron, kevätsuukkoja (sitruunasuklaamöhnällä) ja kynsilakkapullon. Pullossa oli punaista lakkaa. Illalla ani myöhään innostuin lakkaamaan kynteni. Vitivalkoisella lakalla! Uusi punainen lakka oli alakerrassa. En jaksanut lähteä hakemaan.
Kuitenkin olihan pakko lakata kynnet, koska ne ovat nyt niin pitkät, että vois päästä puuhunkin, jos puuhun haluaisi.
Näin pitkäkyntinen olen viimeksi ollut ehkä silloin, kun tänne muutettiin. eli syksyllä tulee 13v umpeen. Ihmetykseni kynsistäni on suuri. Ehkäpä kuuluisa ihme&superaine, Taviöpro, sittenkin auttaa ja vaikuttaa? Ainakin kynsiin. Toivon, että se auttaisi myös harvenevaan hiuskuontaloonikin. Silloin ei jänteiden notkeuksilla ja elastisuuksilla olisi penninkään väliä. Pääasia on pää ja kynnet.
Myöhään illalla, siinä sitä valkoista lakkaa kynsivalleillekin vedellen, ajattelin, että seuraavakin Taviöprosatsi saa vielä tulla. Katson kunnolla sen hiuskuontalo-asian loppuun, ennenkö lopetan kapselien nielemisen.
Keskiyön aikaan Magnus tuli ylös ja haisteli pöllämystyneenä huoneemme ns. sisäilmaa.
-Mikä kusiaasen kusi täälä haisoo?
-Kynsilakka, vastasin minä katsellen kelmeitä kynsiäni.
-Kyllon kauhiat, totesi Magnus  minä ja olin tismalleen samaa mieltä.

Äitienpäivän kunniaksi ei saatu lippua liehumaan. Magnus yritti kauan ja hartaasti, mutta ei onnistunut. Narut eivät kuulemma liikkuneet senttiäkään suuntaan, eikä toiseen.
Ajattelin, että ovatkohan snöörit ja pidikkeet ruostuneet kiinni ruosteiseen ja vinoon lipputankoon? Mene ja tiedä.
Itse lippukin on jo hivenen kellastunut. Minulla ei ole konsteja valkaista suomenlippuja. Minulla ei ole konsteja valkaista yhtään mitään. KAIKKI valkoinen muuttuu hoteissani kulahtaneen keltaiseksi (usein myös kulahtaneen harmaaksi).

Tiistaina meitä kokoontui innokkaita seurakuntalaisia yhteen suunnittelemaan tämän vuoden  marraskuussa pidettäviä seurakuntavaaleja. Vaikka on vasta kesän ihana alku, niin eipä mene kauaakaan, kun jo kuljemme hytisten marraskuun hyisissä keleissä. On hyvä olla tärkeässä asiassa ajoissa asialla.
Itse täytin ehdokaspetyykin välittömästi ja annoin Evelle. Sitten huomasin, että kukaan ei ole minua ehdokkaaksi edes pyytänyt! Siitä siihen, etten pudonnut pappilan penkiltä.  Eve ymmärsi yskän piti välittömästi pienen puheen ja lopuksi pyysi minua ehdokkaaksi.
-Sait ylipuhuttua! vastasin, vaikka puhe ei ollut vielä kunnolla loppunut.
Vastaa sinäkin myöntävästi, jos  sinulta joku kysyy halukkuuttasi seurakuntavaaliehdokkkaaksi. Missä Suomen evlut. seurakunnassa ikinä asutkaan ja toimitkaan.
Ja on ihan suotavaa, että osoitat halukkuutesi, vaikka ei tulla erikseen pyytämäänkään. 

Torstaina olimme Vaasassa Magnuksen kanssa. Kävimme tätiäni helssaamassa. Lauloimme hänelle vakiolaulumme "Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen. Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen...
Sitten menimme Rewel-Centeriin kuuntelemaan, kun kuorot lauloivat. Varsinkin yhden kuoron esitys oli meillä innostuksen ja kiinnostuksen kohteena. Siinä lauloi Vivianni. Riemukasta kuorolaulua ei voita mikään!
Oli hyviä hetkiä kaikki ja tyytyväisinä ajoimme kotiin koppaan maata (kuten leikkisä sanonta näillä leveysasteilla kuuluu).

Lauantaina meillä oli kunnia saada olla Tuulan syntymäpäivillä.
Minulla oli kunnia saada lausua omitekemä runo päivänsankarille. Jos koskaan, niin nyt tunsin, että kaikki meni keskelle nappia! 
Syntymäpäiväsankaritar oli silminnähden tyytyväinen ja iloinen. Sekös tietenkin saa runon rustaajankin tyytyväiseksi ja iloiseksi. :)

Tyytyväisiä ja iloisia olimme myös perjantaina. Heti melkein puolenpäivän jälkeen.
Nimittäin VEETI tuli meitä taas ilahduttamaan. Saimme Veetiltä kukkia ja kortin (kts. alempi kuva).
Jos ja kun taas näkyy huonosti, niin napauta kuvaa. Ehkä silloin saa selvää, mitä Veeti meille tahtoo haukkua. :D
Veeti on yksi niistä  hienoimmista koiraherroista- ja neideistä, joita tunnen. (Veetin kohdalla kyse on tietenkin herroista). 
Tällä kertaa Veeti oli vaan yhden yön. Se on meillä jo kuin kotonaan.
Se tietää kaikki meidät asukkaat ja hoksasi heti, että yksi sen lemppari-idoleista (Magnus) puuttuu. Voi riemua ja iloa, kun Magnus sitten tuli. 
Veeti on siisti herra. Mättäät ja oljenkorret lentelevät, kun se kuopii tarpeillaolonsa jälkeen!
Olimme lauantaina syntymäpäivillä, joista jo kerroin, mutta ei hätää Veetillä: Charles oli kotona.
Ulkonakin olivat käyneet. Mättäät ja oljenkorret olivat saaneet taas kyytiä.
Huomasin kotiin tultuamme, että Veeti-herralta riippui kikana takamuksessa. No, eipä muuta kuin herra kainaloon ja hyysikkään putsausasemalle.
Loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Teimme lähtöä Veetin kotikonnulle ja lähdönpäälle vielä harjailin koiraherraa, josta harjaamisesta se kovasti tykkää. Nytkin se kellahti oikein selälleenkin ja lupsautti silmät kiinni. Minulta silmät sen sijaan lupsahtivat auki. Kikana! Ihan selvästi kikana. Ylt´ympäri takkuuntuneena.
Yritin saada sitä pois, mutta huonolla menestyksellä. Veeti pani julkiset kammat asian tiimoilta (julkiset kammat: kieltäytyä totaalisesti yhteistyöstä).
Minä en uskaltanut tehdä mitään. Siksi äänekäs vastalause oli.
Ei auttanut, kun viedä Veeti ja kikana omaan kotiinsa odottamaan, että pesijä tulee paikalle.
Myös remmi jäi siinä tohinassa eteisemme aakkunalaudalle. Bär-Litzy (nimi muut.) kyllä lohdutti, että paripäivää he voivat käyttää vanhoja henkseleitä, joita aina joka kodissa löytyy, kun etsii.
-Hohhoijaa mitä hoitajia, ajatteli varmasti Veeti kuljetuskopassaan
T: Kaisa Kikander-Henkselsjö
-------------------------------------------------------

Psalmi 9:4-10

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä,
jotka olet asettanut paikoilleen
-mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa;
lampaat, härät, kaiken karjan,
metsän villit eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat,
kaikki vesissä liikkuvat.
Herra, meidän Jumalamme,
suuri on sinun nimesi
kauttakoko maailman!

maanantai 7. toukokuuta 2018


Viimeviikon kalenteriaukeama on valkoisempi kuin koskaan.
Yhtäkään menemistä, edes ylivedettyä, ei näy. Saa sen vaikutuksen, että mitään ei ole tapahtunut, eikä missään ole oltu.
Vaikutus ei osu ihan männikköönkään, mutta silti:  kaikennäköistä pientä on tapahtunut ja muutamassa paikassa on oltukin. Kuten Köpingin torilla Tervajoella kortteja myymässä lauantaina. Torilla oli markkinat. Ruokamarkkinat. Meidän myyntituotteemmehan eivät tosin ole syötäviä, mutta syötävän ihania kumminkin (jos joitakuita asiakkaista on uskominen).
Minun ei kannattaisi tästä markkinamyyntiasiasta edes mainita, jos omasta asian eteen tekemisestä puhutaan. Istua nakotin teltan perällä koko myyntiajan (4t) tuijottamassa Facebookkia ja syömässä eväitä.
Magnus oli pystyttänyt teltan jo ennen sianruppua ja järjestellyt myytävät ojennukseen. Magnus hoiti myös myyntityön ja supliikin muutenkin.
Noh, kyllä minäkin sieltä teltan perältä istumapallalta tiskin eteen vääntäydyin, kun tuli tuttuja. Entisiä työkavereitakin näin kaksin kappalein!  Tuli vanhan kunnon hyvät ja ihanat työajat mieleen. Ne ajat, jolloin olin postifrouvana Nikolainkaupungissa. Silloin, ah silloin, olivat onnittelu- ja kaikensorttiset muutkin kortit kuumaa tavaraa.
Tästä kulta-ajasta on 1/2 vuosisataa. Olen ollut ajastani aina kaikessa hiukan jäljessä. Ei voi mitään. Elämä luiskahti melkein ohi ja ikäkin melkein satavuotiaaksi, ennenkö ymmärsin, että olen runoilija (yskii vaatimattomasti) ja korttimaakari (yskii kovemmin, mutta edelleen vaatimattomasti).
Kiitollinen kuitenkin olen, enkä valita, vaikka kova olen muuten valittamaan. Varsinkin kaikennäköisiä ja näkymättömiä kremppuja

Lähdin markkinoilta hyvissä ajoin kotiin. Magnus jäi purkamaan telttaa ja järjestelemään tavaroita autoon takaisin.
Voi tulla joillekin sellainen vaikutelma, että olen laiska ja haluton auttamaan ihanaa Magnusta, mutta se ei pidä paikkaansa. Ainakaan sanan syvällisessä ja täysvaltaisessa merkityksessä.
Ei, sillä Magnukselle on kehittynyt ja hioutunut sellainenkin rutiini ja OMA, OIKEA järjestys, että kukaan maan päällä ei osaa sitä tehdä niin kuinka oikein on. Pukaus ja lastaus kestäisi tästä syystä entistäkin kauemmin ja olisi liian äänekästä muut markkinamyyjät huomioon ottaen.(vrt. välillemme taatusti sukeutuva kauhea suukopu).Tähän minunkin on aina hyvä vedota, kun luiskahdan kotiin myyntiajan tullessa tappiin. Silloin harvoin, kun mukana olen. 

Vappukin mahtuu viime viikon valkoiselle kalenteriaukeamalle.
Minulla oli vakaat aikeet lähteä rakastamalleni Jeesus-marssille, mutta klinkutellessani haravan kanssa pihatantereellamme huomasin, että vasemman jalkani nilkka ei paksuudesta huolimatta kantaisi minua koko marssin aikaa. Tuskinpa puoleenväliinkään (ja jos oikein tarkkoja ollaan, niin puolestavälistä puoleenväliinkään).
Autossa istuminen kyllä onnistuu ja niinpä lähdimme Nikolainkaupunkiin. Mukaan otimme pari haravaa.
Perille tultuamme menin rakasta tätiäni tervehtimään ja sieltä hautausmaalle viemään pikkuruisen koriste-enkelin ja kynttilän haudalle. Isäni kuoli vuonna 1961 vappupäivänä 40-vuotiaana.
Kun palasin kierrokseltani Asevelikylään oli alkanut sataa tihnustaa.
Minä, joka en erikoisemmin rakasta puutarhatöitä ja haravoimisia en mennyt sateeseen semmoista liioin tekemään toisin kuin Magnus.
-Kun oon haravoomahan lähteny, niin silloon kans haravootten. Minen oon sokurista.

Harvavoiminen on tänä kesänä jostain syystä kuitenkin ollut minullekin, joka oon sokurista, melkein kivaa. (Paino sanalla melkein).
Olen sohinut haravan kanssa pitkin plantaasiamme välillä talon edestä, välillä takaa ja melkein kaikki paikat on jo ainakin kertaalleen putsattu. Sanon kertaalleen, sillä luulen, että tulen vielä tekemään pintafiksausharavointiakin jo haravoiduistakin paikoista, ennenkö alan istuskelemaan muovituolilla kahvia ryystäen ja runoja kirjoitellen.
Tänään haravoin ulkosaunan taustaa (kts. alempi kuva).
Joka puolella on lehtikasoja, jotka pitää roudata tuohon juhannuskokon näköiseen riskuläjään (kts. ylempi kuva). Kuvassa näkyvä läjä on ollut läjässä jo toisessakin paikassa piha-alueellamme.
Oli pakko siirtää se pois. Takapihalle. Kasa tulee kasvamaan suuresti, sillä ylt´ ympäriinsä on haravoituja lehti&ronttokekoja. Niitä ei ole voinut kottikärryihin pakata, koska on tuullut niin kovaa. Kenenkä kuolevaisen hermot sellaista kestää, että lehdet lentävät ympäriinsä, vaikka on haravoitu? Ei kenenkään!
Huomenna haen persiljansiemeniä. Istutan niitä runsaasti mullalla täytettyihin puukehikoihin.
Maissia istutin tänään. On paljon mahdollista, että jälkimmäisestä saatava sato jää pieneksi. Vai, onko teillä kuinka tietoa maissinviljelystä näillä leveysasteilla?
Persiljanviljelystä minulla on hyvät kokemukset. Vesi kielellä odotan runsasta satoa.

Paitsi haravoinut, olen myös piirtänyt. Minulla on uusi projekti meneillään. Saa sii, tuleeko siitä mitään. Tällä hetkellä tuntuu, että ei.
Tunteet tulevat ja myös menevät, niinpä en paljoa perusta siitä, miltä tuntuu.
Kirkossa sunnuntaina tuntui ihanalta. Istuin perätuhdolla taas, koska sinne mielestäni kuuluu parhaiten. Jopa niin hyvin, että laittaessani kuulokojeeni T-asentoon, kuulen, kun pappi saarnapöntössä hengittää ja kääntelee saarnapapereitaan. Jälkimmäistä voisi ollakin vaikeaa kuulla, ellei pappi hengittäisi. 
Menkää sunnuntaisin kirkkoon! Kaikki! Sieltä ei koskaan sakeampana ulos tule kuin sinne mennessä.
T: Kaisa Sakkender-Kyrkhufvud
----------------------------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua,
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.