Alakuvassa (uudella vanhalla kamerallani otettu) näkyy Letkutien pytingit suunnasta, josta ne eivät ennen ole näkyneet. Nimittäin navetan taustalla olevalta pellolta. Olimme peltokävelyllä tässä päivänä muutamana, kun lehdet vielä olivat puissa.
En vielä osaa ottaa kovin hyviä kuvia uusvanhalla kamerallani. Liekö syy sysissä, vai sepissä? Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa.

On hauska kuvata maisemia ihan oudoista suunnista. Minulla on taito silmäillä maisemia tutuistakin suunnista ikään kuin vierain silmin. Sillä silmällä kuin paikalle osunut pöllämystynyt turisti (jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Osaan katsoa maisemaa sillä viisiin kuin en muka yhtään tietäisi, mitä kaiken näkyvän takana on (varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan).

Se on hauska taito. Maisemat näyttävät kivoilta ja ennennäkemättömän färskeiltä, vaikka niitä olisi tuijottanut 14 vuotta, kuten minä olen.
Olen minä toki näitä maisemia tuijotellut silloin tällöin jo ennenkin tätä neljäntoistavuoden rupeamaa. Itse asiassa yli puoli vuosisataa! 

Tämä vierain silmin tuijottelu-taito korostuu, kun pääsen käymään rakkaassa entisessä kotikaupungissani, Vaasassa. Siellä kyllä alkavat paikat ja maisemat sen verran muuttuilemaan, että olen oikeasti kuin ihka aito pöllämystynyt turisti siellä kulkiessani.

Vaasassa asuissani en hokannut, että siellä tuoksuu aina silakkalaatikolta. Ihanalta silakkalaatikolta. Meri sen vaikuttaa. Oli se jäässä tai laineet vapaana liplattamassa. Haju on suloinen, kuten koko kaupunki muutenkin.

Yläkuvassa on kuva piirtämästäni kesäkortista. Se riippui keväällä Ikolan koulun seinällä opiston kevätnäyttelyssä. Esillä oli tietenkin muidenkin harrastajien talven mittaan aikaansaamia piirustuksia, maalauksia, käsi- ja savitöitä ja vaikka mitä.

Kevätnäyttelyssä esillä olleet kansallispuvut saivat minut jälleen kerran haikailemaan käsityötaidon perään. On käsittämätöntä, että jotkut osaavat kutoa monenmoista tyykiä ja tehdä niistä kansallispuvun. Onpa joku joskus tehnyt nahkasta pukuun passaavat kengätkin. Sitä sanoisin kyllä jo aivan huippukäsittämättömäksi yltiöpääkäsityötaidoksi.

Käsitöissä olen, kuten moneen kertaan on tullut mainittua, aina ollut sananmukaisesti lättänäinen lituskanolla.  

Yhden sukanvarren olen kutonut. Lyyli-mummuni teki toisen varren, kaksi kantapäätä, kavennukset, levennykset ja lopetukset.  Yhdet pyjamahousut plus paidan olen kouluaikanani koneella neulonut. S

Nyt, kun kylmä hiki otsalla oikein muistelen, olen ommellut myös valkoisen esiliinan, jonka liitingissä oli kamala revinnäiskoriste. Pelkkä sana REVINNÄIS tuo esiin kaikki kauheudet mielen mustista käsityösyövereistä...

Muistan, että en tahtonut millään saada vommustettua tuota parinkymmenensentin pituista revinnäistyötä valmiiksi.

Mainittu kahdenkymmenensentin pätkä oli lopulta ihan musta ja hikinen. Oli siinä revinnäiselle tyypillisiä reikiä, mutta sikin sokin ja toiset soikeita, toiset litteitä, toiset muuten vaan epämääräisen muotoisia. Lankojen jaottelu miten sattui.
Kotitaloustunneilla pidimme noita itse krup...rep...neulomia esiliinoja päällämme.

Muistelen (itku kurkussa), että jotenkin kyllä iloitsin tuosta esiliinasta. Ainakin silloin, kun muita ei seissyt vieressä. Harmittaa, että kyseinen essu on maailman tyrskyissä päässyt katoamaan. Se jäi varmaan jonkun luokkahuoneen puisen pulpetin uumeniin homehtumaan. Sieltä sen joku josku veti esille ja meni luokan eteen näyttämään muille. Kaikki varmaan nauroivat ja osoittelivat essua etusormellaan ja...(Eih! Itkettää! Pakko mennä juomaan mustaa kahvia ja syödä parit pullansiivut).

Käsitöitä olisin aina kyllä mielelläni tehnyt. Taito vaan on puuttunut. Totaalisesti.
Koulussa käsityöt oli pakollista pullaa ja se kyllä jätti jälkensä sielun syövereihin, jos kohta myös voimistelu, matematiikka, kemia jne. jättivät oman jälkensä myös.
Ainekirjoitus oli laji, jossa pärjäsin ja piirustus, sitten kun aloin piirtämään enkä vaan venkoillut.

Viimeviikon kalenterisivu on aikamoisia harakanvarpaita täynnä. Joku varpaankohta jäi toteutumatta päällekkäisyyden takia ja joku varpaankohta ei vaan muusta syystä toteutunut.
Perjantaina oli Krellin (Kristilliset eläkeläiset) syyskokous. Juhlat olivat kaksipäiväiset.
Minä ja Magnus pääsimme perjantain tilaisuuteen. Minulla oli kunnia lausua runo.
Mikäs oli lausuessa, kun oli kolme kirjallista itserustattuja runoja, joista  valita.
Estraadille kavutessani tunsin itseni harvinaisen tomppeliksi. Näinä neljänätoistavuotena, jona runonlausuntaa (tai oikeastaan luentaa) olen harrastanut, olen oppinut, että mitä tomppelimmaksi itseni  tunnen, sen paremmin lausumiset sujuvat. Niin kävi nytkin.
Viis siitä, että lurexi-legginssit olivat syltyssä, hällä väliä, vaikka tekonahkatanttu pömpötti (tai oikeammin maha sen sisuksissa), mitä väliä, vaikka kolmoisheltat tutisivat tahdissa värssyjen kanssa? Ei mitään!
Vastaanotin näennäisen vaatimattoman näköisenä runsaat aploodit ja sain toistakymmentä kirjaakin myödyksi. Lähetyksen hyväksi.
Oli hienot ja hyvät juhlat. Monia ennestään tuttuja treffasin ja monista ennestään tuntemattomista hehkeytyy varmaan uusia hyviä tuttuja.

Lauantaina ajelimme Magnuksen kanssa Suomen Lappajärvelle paikalliseen kirjastoon.
Siellä oli kirjanjulkistustilaisuus. Runoja ja kertomuksia lapsille. Kirjoittanut Eila Laasanen ja kuvittanut yks Kaisa Jouppi.
Oli tosi viehättävä ja lämminhenkinen tilaisuus. Trönäsimme kahvia ja piskettejä ja kirjailija kertoili hykerryttäviä juttuja lapsuutensa tapahtumista.
Nauroimme Magnuksen kanssa niille makeasti vielä kotimatkallakin. Ennen muinoin tapahtui aina kaikkea kivaa ja hauskaa. Ihmiset olivat persoonallisia. Eivät olleet vielä niin somettuneita ja myrtsejä kuin me ihmiset nykyään hiukan pakkaamme olemaan.

Sunnuntaina lähdimme joukolla Nikolainkaupunkiin. Ensiksi Catherinen luo kahville ja kuulemaan viimeisimmät mojovat kasarmi-, sotku-, ja leirijutut ja sitten pohjoisen pallonpuoliskon kolmanneksi suloisimpaan kirkkoon, eli Vaasan pääkirkkoon, kohtaamispaikkamessuun.
Hartaana istuin penkissä ja katselin kirkon kattokruunuja. Nuo kruunut aikoinaan tekivät piskuiseen tyttöön (so. minä) lähtemättömän vaikutuksen. Mitään niin ihanaa en ollut siihenastisen elämäni aikana (olisinko ollut 5-6 vuotias) nähnyt ikinä.
Sittemmin kirkon kattokruunut olivat kauan teillä tietymättömillä. Ne löytyivät ja päätettiin laittaa takaisin sinne, minne ne kuuluvat, eli kirkon katosta riippumaan ja ihmisiä ilahuttamaan.
Niin kirkkaiksi kuin lamput melkein vajaa seitsemänkymmentä vuotta takaperin olivat, eivät nykyiset lamput ikinä tule, mutta kauniit ne ovat nytkin. Tuo kirkas lapsuusmuisto kiskoi minua hiukan vanhempanakin kirkkoon. Usein riuhtaisin polkupyörän rappustemme vierestä ja poljin tuhatta ja sataa kaupunkiin ja siellä kirkkoon. Äitini tuijotti minua aina paljonpuhuvin  katsein kun sain tällaisen kirkkokohtauksen.
Kaupungin kirkon lapsuuden heleät kattokruunuvalot kiskoivat minut myös kirkkokuoroon.
Kuorossa ollessa opettelin lausumaan ääneen Isä meidän- sun muut rukoukset.
Meni vuosia ja viimein kattokruunuvalot johdattivat minut Helsinkiin. Olympiastadionille. Siellä annoin itseni, sieluni, sydämeni, luuni ja nahkani Jeesukselle. Olin 41-vuotias.
Kruunulamppujen vaikutus oli siis suuri. Paitsi, että kyseessä oli tietenkin Taivaan Isä, joka minua kiskoi. Suuri kiitos hänelle.
Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Lampkrona-Strösselssön
------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 6: 46-49

Miksi te sanotte minulle: Herra, Herra,
mutta ette tee, mitä minä sanon?
Minä kerron teille, millainen on se,
joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani
ja tekee niiden mukaan.
Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan
kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle.
Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten,
ne eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli niin hyvin rakennettu.
Se taas, joka kuulee, mutta ei tee,
on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle,
ilman perustusta.
Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten,
se sortui heti maan tasalle.

No nyt on uusia kuvia. Oikeastaan niin uusia, että ovat aikaansa edellä! 

Uudesta vanhasta kamerastani on nyt onnistuttu siirtämään kuvia läppärilleni. Touhu  ei lopuksikaan näyttänyt kummoiseltakaan toimenpiteeltä. Päinvastoin. Homma näytti ihan lellulta. Sivusta seurasin. Asianlaita voi olla ihan toinen, kun tartun itse puikkoihin. 

Alun kuvat ovat osa joulukorttilajitelmasta (6kpl), joka viime viikolla ilmestyi (kun haettiin painosta). Eli ihan lämpöisiä melkein vielä ovat. Niitä saa tilata minulta, jos tahtoo ja lähettelee vielä joulukortteja.

Kuten muistatte, minulla on oikein firma (rykäisee). Kortti firma! Kaisan Kortit. Se on toiminimi, mutta sanon sitä firmaksi. Se kalskahtaa komeammalta.

Facebookin kautta "firman" sivuile pitäisi päästä, kun lätkäsee hakukohtaan kaisan kortit.

Firmassani on kaksi työntekijää. Palkaton ja palkallinen. Edellinen on Magnus ja jälkimmäinen minä. Nimittäin palkallinen siinä tapauksessa, jos palkaton juoksupoika saa kortteja kaupaksi. Nykyään on aika vaikeaa saada kortteja kaupaksi. Syystä, että kukaan ei enää lähetä kortteja. 

Firman perustaminen tapahtui 50 vuotta liian myöhään. 50 vuotta sitten ihmiset lähettivät, kuin tuskassa, kortteja. Kaikenlaisia kortteja, eikä ainoastaan joulukortteja, joita niitäkin lähetettiin miljoonittain enemmän kuin tätä nykyä. Minä, jos joku, sen tiedän, kun olen ammatiltani ollut postifrouva (aluksi tietenkin postineiti).

Ah, kunpa silloin olisin ymmärtänyt ostaa puuvärikynät ja pinkan valkoista paperia ja alkanut piirtämään postikortteja. Mutta ei, niin ei. Melkein jo seitsemänkymppisenä (nyt olen melkein 74) eläkeläismommana vasta otin  kynän käteeni. "Firmankin" perustin samaan aikaan. Luulin, että aina pitää olla toiminimi, kun jotakin itsetekemäänsä myy. Ajattelin, että koska kaljapullojen keräämisetkin pitää ilmoittaa verottajalle, niin tietenkin postikorttienkin. 

Ei moljahtanut mieleenkään, että ei koskaan ole tullut eteen firmaa, jonka nimi olisi esim. PULLOT PUSSIIN, tai PULLOT RIVIIN jne. Olisihan siitä voinut vetää viisaan johtopäätöksen, että firmoja ei tarvitse perustella, vaan saadut tulot vaan pitää ilmoitella.

Henkilökohtaiseen veroilmoitukseen  olisi voinut lisätä lisätulot, jotka korttien myynnin myötä kertyy. Siihen ilmoitukseen olisi riittänyt hyvin kolmen pisteen viiva. Onhan se kuitenkin komeampaa ilmoittaa tulot kolmenpisteen viivalla verottajalle toiminimen veropetyykillä, ei sen puolen. 

Tänään lähdemme iltapäivän kuluessa Töysään. Mauno puhumaan ja minä lausumaan. 

Jos joku ei tiedä (on esimerkiksi niin uusi lukija, tai unehuttanut kaikki ennen kirjoittamani), niin kuljen pyydettäessä siellä sun täällä lausumassa omitekoisia runojani. 

Tämäkin harrastukseni, eli runojen kirjoittaminen, alkoi vasta iäkkäällä ajalla. 14 vuotta sitten, jolloin olin melkein 6:s kymppinen.

Charles ennusti, että urani ei runo- ja korttirintamalla voi mitenkään muodostua kovin pitkäksi (vrt. ikä ja sen mukanaan tuomat kremput).

Vastasin, että onhan tässä hulppeat kolmekymmentä (!) vuotta vielä jäljellä. Tarvitsee vain elää satavuotiaaksi.

Joskus sitten joku kysyi kohteliaasti, että kuinka runoni oikein syntyvät? Vastasin, että niitä syntyy, kun istun kirjoittamaan!

-Jaa? Runoja syntyy, kun vaan istut ja alat kirjoittamaan? Kuinka et ennemmin, vuosikymmeniä sitten, hoksannut istahtaa? loihe Charles kysymään.

-Sasse! vastasin minä. 

Olen itsekseni ajatellut, että on hyvä, että ihmisellä on piilevänä jotakin taitoja, mitkä sitten vanhuuden puskiessa päälle vellikuppeineen ja kiikkustooleineen, voi vetäistä hihasta.

Eräänä päivänä viimeviikolla menimme Magnuksen kanssa laitokseen, johon mennään aina hattu kourassa. Tai, noh, ei aina. Joskus voi kyllä pitää hatut päässäkin varsinkin jos hatussa on arvopapereita ja seteleitä. Meillä ei ollut. Piti anoa fyffyä, että saamme fiksattua Letkutien varrella nököttävän kotikultamme hyysikän seiniä. 

Muistelisin, että viime kerralla revittelin jo uusista rappusistamme. Sekin kuuluu tähän lakkiasiaan, kuten myös notkolla olevan keskikamarimme lattia. Se suoristetaan ja nostetaan, jLs, kesällä, kun on niin lämmin, että tarkenee, vaikka lattiaa ei olisikaan.

Viime viikolla saimme myös vierailla Laihialla Tepan ja Pepen (nimet muut.) tykönä.

Oli niin iloinen vierailu. Kirjoitin siitä oikein pikku runonpätkänkin. Meitä pidettiin kuin piispaa ja hänen frouvaansa pappilassa. Kolmen (!)tunnin aikana ei tullut pienintäkään paussia puheisiin, ellei oteta lukuun herkullisten antimien syömisistä johtuvaa pakollista suun kiinnipitämistä. 

Luumupiirakan aikana oli kielikin mennä mukana. Se oli meikäläisen (ja luultavasti Magnuksenkin) ensimmäinen luumupiirakan syöminen ikinä. Kotimatkalla funtsattiinkin, mihinkä istuttaisimme luumupuun plantaasillamme?  Ei tahdo löytyä kyllin lämpöistä ja suojaisaa paikkaa, vaikka lääniä olisi usiampaankin luumupuuhun.

Viime viikolla (ja oikeastaan osittain jo edelliselläkin viikolla) aloitin kolme uutta terveysprojektia. 

Oli korkea aika kehitellä jotakin uutta terveysrintamalla, koska KAIKKI entiset projektit ovat kaatuneet ja unhoon vaipuneet.

Terveysprojekti numero 1). Hapankaalin syöminen tyhjään, tai 1/2-tyhjään, tai täysinäiseen maharustinkiin. 

Päätin, että minä syön noihin kaikkiin. Luin netistä, että hapankaali neutralisoi,  stabiloi ja kumuloi ym. ym, vatsalaukun nesteet plus kaasut. 

Varsinkin tuo viimeinen pointti herätti kiinnostukseni. Jos rehellisiä ollaan, kiinnostukseni olisi herännyt, vaikka en olisi lukenut yhtäkään hapankaalin positiivisesta vaikutuksesta vatsalaukkuun ja suolien mutkiin. Minä rakastan hapankaalta! Olen vaan elämän myrskyissä kokonaan unehuttanut sen olemassaolon.

Kaasuun palatakseni, niin olen perhekuntani taholta saanut kuulla ihmetystä siitä, että yleensä pysyn maanpinnalla. Olen kuulemma kuin vappupallo. Siis kaasulla täytetty vappupallo. 

Terveysprojektin avulla kaikki muuttuu! JA vaikka ei muuttuisikaan, niin saapa syödä hapankaalta! (Hyppii ja pomppii ja on lentoon lähdössä kuin vappupallo).

Terveysprojekti numero 2). 

Lusikallinen pähkinöitä aamuisin (tai sitten, kun päivän mittaan muistaa).

Tätä projektia on vaikea toteuttaa. Syy: pähkinät syödään julki ja salaa loppuun heti, kun ne kulhoon laitetaan. 

Olen laatinut kauheat ukaasit jokaiselle, joka uskaltaa syödä yhdenkin ylimääräisen pähkinän kuin mikä ruokalusikkaan sopii. 

Pähkinöistä terveellisin on kuulemma se sellainen, joka muistuttaa aivoja. Ottaa todella aivoon, kun juuri ne "osuvat" lusikoihin ensimmäisenä. 

Vielä ei pelottelut ole menneet perille muuta kuin minun kohdallani. Minä kuljen päivässä kupin ohi useasti ja joka kerta taistelen urheasti napsimista vastaan. Samalla lailla kuin Aku Ankassa se urhea ja kuuluisa Lusku-koira! Vartiotehtävässään Lusku sankarillisesti välttää rosvojen kierot aikeet saada sen huomio pois vahtikoiran tehtävistä. Se ei sorru, vaikka rosmot heiluttavat kirsun edessä kyljystä. Se ei ota sitä. Ei, vaikka hikihelmet virtaavat mielihalun vuoksi pitkin sen karvaista otsaa.

Jaa, että miksi olen niin jyrkkä pähkinämääristä? No siksi, että jos syö satoja grammoja päivässä, on se hulluudeksi. Ei terveydeksi.

Terveysprojekti numero 3) Tuolijumppa. Nilkkojen pyörittely kymmeniä kertoja vastapäivään ja kymmeniä kertoja myötäpäivään. 

Olen vakaasti päättänyt ohentaa puhelintolp… öh siis nilkkojani, että voisin ostaa varsikengät. Ne näyttäisivät niin komeilta yhdistettyinä kellohelmaiseen tekonahkamekkoon, jonkalaisen ihanalta ja rakkaalta Litzy-kaupunkilaisserkultani tässä taannoin sain. 

Ja eikä hoikkeliininilkat pahalta näyttäisi uusissa lurex-nappaskengissänikään, jotka taannoin oikein kaupasta ostin. 29 euroa maksoivat. Täytyy sanoa, että hinta-laatusuhde kyllä ontuu pahasti. Kuinka kannattaa tehdä niin halvalla ja niin nättiä? En jaksa kuitenkaan enempää miettiä. Olen tyytyväinen, että alan pikkuhiljaa muistaa ottaa tavallisen assin kauppaan ostoksia varten Muovipusseja en enää tahtoisi käyttää.

Kuinkahan kauan nämä terveysprojektit pysyvät pystyssä? Hyvältä vaikuttaa ainakin tähän saakka.

Eilen, sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin. Kävimme helssaamassa tuoretta aliupseerikokelasta ja sen päälle menimme pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi ihanimpaan kirkkoon, eli arvaattekin kyllä, että kyseessä on Huutoniemen kirkko.

Ryhmällä, johon minulla on ilo ja kunnia kuulua oli kahvitusvuoro. Moni kävi hakemassa santsikupin ja moni kehui minua, vaikka minä vaan kaatelin sitä. Leena oli keittänyt.

Joku sanoi minulle myös, että mitäs runoilija? Silloin oli vähällä, etten flesottanut kahvia liinallekin. Niin otti iloisesti sydämen päältä!

T: Kaisa Lureksbär-Kaffeflesot

Ps. Viimeviikon jälkeen maailmassa on 4 viiksivallua vähemmän kuin muutoin olisi.

---------------------------------

Psalmi 25: 10-13

Herran tie on hyvä, hän on uskollinen

niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.

Herra, nimesi kunnian tähden

anna anteeksi suuret syntini.

Se, joka Herraa pelkää,

oppii valitsemaan oikean tien.

Hän saa onnen ja rauhan

ja hänen jälkeläisensä perivät maan.

Kuvienottovälissä on kuusikymmentäseitsemän vuotta. 

Niin sitä ihminen ajan saatissa muuttuu.

Tukka on tummentunut, katse hiukan samennut, hymy kaventunut ja posket leventyneet (jos kohta muutkin paikat). 

Muistan kuin eilisen iltapäivän, kun olimme oikein valokuvaamossa fotografeerattavana minä ja veljeni. 

Minulla oli Aija-kanita-tädin neuloma keltainen ihana mekko, valkoiset pitsipolvisukat ja mustat lakeeriset nappaskengät. Veljelläni äidin virkkaama valko-siniraitainen, lyhythihainen pusero ja virkatut, siniset, lahkeettomat housut. Paitsi yhteiskuvaa, niin kummastakin meistä otettiin tietenkin erikseenkin kuvat. 

Äitini paras ystävätär oli mukana ja heillä oli työ ja tuska saada minua nauramaan. Keskenään he nauroivat kyllä niin, että olivat tikahtua, mutta minulla pysyi naama peruslukemilla. 

Minua ei yleensäkään naurattanut paljon koskaan. Nykyäänkään en ole mikään "turhannauraja". 

En minä mitenkään murheellinenkaan ole, mutta aika totinen torvensoittaja kumminkin. 

Kuvaushetkellä joku asia sitten kumminkin onneksi sai hymyn nousemaan minunkin naamalleni. Kuvasta sen voi todeta. Ehkäpä luvattiin ostaa tikkari, tai jotain muuta herkkua, josta tykkäsin. Sellainenhan naurattaa pahimpaakin tosikkoa. Veljeni oli toista maata. Hän taatusti nauroi jo ennen kuin kehotettiinkaan.

Toisenkin kuvanoton, tuon alemman, muistan kuin eilisen illan. Siitä ei tosin ole kuin pari vuotta, mutta kumminkin. 

Silloinkin käskettiin hymyilemään ja sain kuin sainkin suupieliä väännettyä hymyntapaiseen. Hymyntapaisen ilmeen naamallani ollessa, osoittavat suupielet, varsinkin toinen, aina alaspäin. 

Kuva otatettiin johonkin vaalikamppailuun. Niin olen muistavinani. Voin olla väärässäkin. 

Luulen kyllä, että en ole. Sen verran jakoavainhymyltä tuo vaikuttaa. Tosin ajokorttiinkin otatin kuvia noihin aikoihin...

No, joka tapauksessa vaalikuvissa on hyvä aina olla jakoavainhymy naamalla. Näkevät, että kyseinen henkilö on piiruntarkka ja ajaa asioita tiukalle ja oikeaan suuntaan.

Yritin kuvaajalle sanoa, että eikös kuvanKÄSITTELY ole nykyään aika helppoa ja ajan trendi?(ajattelin  lähinnä kaksoisleukojani ja suupielijurmujani). Kuvaaja yskäisi ja sanoi tekevänsä parhaansa. Niin hän myös teki. 

On kuitenkin mukavaa ja parempi, että kuvasta tunnetaan, eikä säikähdetä, kun tullaan vastakkain. Kuva teki tehtävänsä. Sain kuin sainkin seurakuntavaaleissa niin monta ääntä, että pääsin asioista päättämään. 

Aion käyttää samaa kuvaa seuraavallakin kertaa. Mitä sitä kuvia vaihtamaan, kun on saatu hyvä otos aikanaan. Muutamat vuosilustot eivät vielä ulkonäköä sanottavasti muuta. Ainakaan näin vanhana.

Siitä tulikin mieleen, että viimeviikolla vietettiin vanhusten viikkoa. En kokenut sitä omakseni. En, en, en, vaikka aamuisin peilistä tuijottaa vastaan kyllä aikamoinen kääkylä. 

Äkkiäkös kääkylä kumminkin vaihtuu viehkeäksi seniorisanniksi, kun saa kahvia, pari näkkäriä, plus pullan ja johonkin jos lähtee, niin vanhuuden röhelmät peitellään LdB:llä ja puuterilla, silmäluomiin teräksenharmaata, ripsiin mascaraa ja huuliin paksu kerros vadelman väristä- (ja makuista) huulipunaa. Siinä se! Näin toimien melkein on joskus junassa kysytty eläkepapereitakin. Sen verran pitkään on matkapiljettiä tuijotettu.

Jos vanhustenviikon tapahtumat vaihdetaan ikinuorten tms. tapahtumiksi, niin olen aina ensimmäisenä paikalla ja viimeisenä lähden. Magnuksen kanssa tietysti. 

Tänään ei ole taidepiiriä. Tänään alkoi syysloma. Ei haittaa. Veimme torstaina kuusi joulukorttia painotaloon. Olen ollut siis hyvin ahkera. Tosin kaksi korttiaihetta on viimekauden taidepiirin aikaansaannoksia. 

Taidepiiri inspiroi minua. Tulee piirrettyäkin jotakin, eikä vain istuttua vinttipöksässä ja ämitettyä.

Taidan alkaa loman jälkeen piirtämään onnittelukortteja. Niitäkin tarvitaan. 

Ehkäpä piirrän siihen ikuiseen kirjaprojektiini uusia kuvia. Innostuin taas, kun huomasin, että pääkopassa vielä sätii, vaikka vanhustenviikkoa pitäisikin fiirata.

Ystäväni satu- ja runokirja lapsille julkistetaan tämän kuun 26:s päivä Lappajärven kirjastossa.

Kyseiseen kirjaan minä sain piirtää kuvituksen. Mielestäni onnistuin hyvin ja mielestäni kirjan kirjoittaja Laasasen Eila, onnistui ylihyvin! Nähdään ja kuullaan Lappajärvellä!

Kirkkoneuvoston kokous oli tiistaina. Aloitimme sen hautausmaakatselmuksella. 

Hautausmaat ovat kauniita syksyllä. Hautausmaat ovat tietysti aina kauniita, mutta eritoten syksyllä.

Minulla oli ensimmäistä kertaa sormikkaat sormissa ja toppatakki niskassa. Kyseinen toppatakki on se, jonka perhekuntalaiseni sanovat muistuttavan mustaa jätesäkkiä. 

Oli, miten oli, mutta nyt jätesäkki ei mennyt kiinni. Tai kyllä se meni, jos veti mahan/pallean/rintarustingin sisään ja oli hengittämättä. Jos mitä tahansa edellämainittua kohtaa löysäsi, kuului kumeita naskahduksia ja takin isot nepparit prätkähtelevät auki. Kauheaa! Minun on saatava uusi jätesäkki.

Hautausmaakierros käveltiin sutjakkaasti läpi. Ei huomautettavaa. En minä olisi pystynyt oikein mistään huomauttelemaankaan. Hengästyin niin kovasti. Totesin, että kunto on taas päässyt romahtamaan taas vaihteeksi pakkasen puolelle. Ja minä kun olin niin hyvässä hapessa tässä muutamia kuukausia takaperin. Surullisena totean sen kylmän tosiasian, että vanhuksella ei kunto pysy, ellei liikuta mitään muuta  kuin ala- ja yläleukaansa ruokaa suuhunsa moosatessaan.

Ehkä minä tästä taas saan kipinän ja alkaan liikuskelemaan. Ilmoja ei ainakaan ole moittiminen.

Viikolla saimme kylään mieluisia vieraita. Tai, eivätpä he edelleenkään vieraita olleet. Päinvastoin tuttuja. Maikku ja Eerikki. Juotiin kermakaffit ja topattiin korvapuusteja. Suvun asioita muisteltiin ja kuultiin ihan uusiakin muisteloja. Uudet ja vanhat sukumuistelot ovat ihania. Useimmin pitäisi kokoontua ja muistella. Ja päivittää tietenkin menossa olevat ja tulevaiset asiat. Viimeisen päälle.

Lauantaina oli Kurikassa Varustamo-niminen Kansanlähetyksen tilaisuus. Minä muistin, että nimi on Lataamo. No, eipä mitä. Kummatkin ovat hyviä nimiä ja kuvaavat sitä, että tilaisuudessa virkistyy, innostuu, nuortuu, vetreytyy jne.

Meille opetettiin kuvien kanssa, kuinka kertoa evankeliumi kaikille vastaantulijoille ja myös takana- ja sivuilla oleville ihmisille. Paperilla kaikki näyttää helpolta, mutta annas olla, kun on tilanne päällä.

Neuvottiin, että aloittaa voi esimerkiksi sillä viisiin, että kysyy ohikulkijalta (tai vieressäistuvalta kanssamatkustajalta junassa, autossa ja lentokoneessa) että onko sinulle kukaan kertonut evankeliumia? Jatko riippuu sitten siitä, kuinka kysymykseen vastataan.

Jos ohikulkija vastaa, että EI OLE, EIKÄ KERRO NYTKÄÄN, toivotetaan hänelle tietenkin hyvää päivänjatkoa ja jatketaan matkaa kohti uutta uhr...siis vastaantulijaa.

Jos joku vastaa, että ei, mutta haluaisin kuulla, niin sitten kerrotaan (kunhan ensin saadaan itsemme koottua kasaan siltä järkytykseltä että joku noin vastaa).

Kerrotaan, kuinka Jeesus syntyi maan päälle, kärsi ristinkuoleman, että saisimme syntimme anteeksi ja meillä olisi pääsy taivaaseen. Iiankaikkisen elämän...

Aion kyllä ottaa opitusta vaarin ja kertoa. Sopivilla ja sopimattomilla hetkillä.

Sunnuntaina kävimme vielä Nikolainkaupungissa tervehtimässä jääkäriä ja hänen äitsykkäänsä Catherinea. Vivianni tulee vasta myöhemmin kotilomalle opiskelukaupungistaan.

Sain Catherinelta ihanan puseron. Pusero oli hänen mielestään oudon mallinen, eikä se sopinut päälle kuulemma ollenkaan! -Tahdoks sen? Ja tottakai se tahtoi.

Mainittakoon, että pusero oli kuin tehty minulle. Tosi tyylikäs ja fiksu (kuten minäkin). Niin ihanan pehmoinen ja lämmin (kuten minäkin). Oudon malliset näemmä sopii oudonmallisille. ;)

Tähän lopetan viikkoraporttini. Ensi maanantaina jatkuu jLs.

T: Kaisa von Kummodel-Mosskacca

Ps. Yksi hiiri vähemmän maapallolla eilisen jälkeen.

---------------------------------------

Psalmi:6-7

Herra on tehnyt taivaan ja maan ja

meren

ja kaiken, mitä niissä on.

Herra on iäti uskollinen.

Herra hankkii oikeutta sorretuille,

nälkäisille hän antaa leipää.

Herra päästää vangitut kahleista,

hän antaa sokeille näön,

ja nostaa maahan painetut jaloilleen.

Herra rakastaa oikeamielisiä,

hän suojelee muukalaisia

ja tukee leskiä ja orpoja,

mutta jumalattomien tien hän tekee mutkaiseksi.

Herra hallitsee ikisesti.

Hän on sinun Jumalasi, Siion,

polvesta polveen,

Halleluja!

Jo ajat sitten olen lakannut SOMMITTELEMASTA tauluja seinille. Siihen taulu, missä naula.
Tällä hetkellä kuvan pikkuruinen taulu on kyllä joutunut siirtymään isompien edestä jonnekin muualle, mistä sattui naula löytymään.
Minä tykkään, kun on tauluja seinillä. Paljon. Lattiasta kattoon. Siitä tykkään myös, jos taulusta saa selvää, mitä se esittää. Mainittakoon, että tykkään kyllä ns. ei-esittävistäkin tauluista, jos niistä saa selvää. Esimerkiksi silmien ja suun ei tarvitse olla järjestyksessä naamalla. Ne voivat olla sikin sokinkin, kunhan vaan saa selvää, mitä tarkoitetaan (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan).
Tänään oli taas maanantaiseen tapaan taidepiiri. Aloitin upouuden joulukortin piirtämisen. Siinä on kuusi sutta, yksi pupujussi ja neljä punatulkkua odottamassa, että joulupuuron kypsymistä. Ei tullut vielä ihan valmiiksi, mutta eipä paljon muutenkaan. Minulla on jo muutamia joulukortteja valmiina. Kaipaisin joulukorttiehdotuksia. Mimmosia kortteja haluaisit lähettää, mutta niitä ei ole. Minä voisin piirtää. Mainittakoon varovasti, että joulupukki ja tontut ovat rajatut ulkopuolelle. Joulupukki- ja tonttukortteja on niin mahdottoman paljon jo muutenkin saatavilla, että siitä syystä minä en niitä enää piirrä. Ja on olemassa joitakuita muistakin syistä miksi en vasinaisesti pukkeja ja tonttuja pahemmin piirtele. Lapsia (ja aikuisia), joilla on piippalakit päässä, piirrän kyllä, mutta kuten sanottu, tonttu-tonttuja ja joulupukkipukkeja en.

Alimmaisessa kuvassa on oiva esimerkki sarjasta katoava luonnonvara. (Sitä en tosin kuvaaottaessani aikoinani tiennyt). Kuvassa on kurttulehtiruusupuska. Useampikin.
Kurttulehtiruusu pitää säädöksien ja paragraafien mukaan hävittää Suomenniemeltä kolmen vuoden kuluessa. Magnus alkoi heti keväällä noudattaa paragraafeja ja nyhti rautakangen avulla noin kolmisen metriä kurttupuskia irti maasta ja roudasi ne takapihalle poltettaviksi.  Valitettavasti nykyään sitä kolmen metrin aukkoa ei kyllä enää hyvin huomaa, sillä kyseisellä kolmen metrin klanitulla paikalla kasvaa taas uutta, nuotreaa ja ponnekasta rutturuusua. Varmaa kuitenkin on, että kolmen vuoden kuluttua ei jäljellä ole kurtun kurttua meidän markilla.
Pensas on kaunista ja huumaavan hyväntuoksuista, mutta liika on liikaa. Ei ollenkaan kiva, kun koko Suomi peittyy siihen. Ihmettelen kyllä KUINKA kyseinen yrtti saadaan häviämään? Meillä sitä pökkää, paitsi pensasaitana, niin joka neliömetrillä muussakin kohtaa plantaasiamme.
Jos jollakulla on hyviä kitkentäkonsteja, niin mieluusti otan vastaan ja kerron Magnukselle, jonka ainoa konsti on tähän saakka ollut rautakanki.
Itse olen kyllä aika epäluuloinen siinä, että nuinko kolmentuhannen neliön kaikki kolmetuhatta (jos pikkasen liioitellaan) kurttua saadaan veks pelkällä rautakangella? Vastaus: Ei saada.
Maahan ei tarvitse jäädä kuin muutama piikki ja kohta paikalla kukoistaa tuo kauniskukkainen piikkipensas. Ihme yrtti!

Viime viikolla meidän torppaan tehtiin uudet portaat. Vanhat, sementtiset alkoivat murentua neliösentti neliösentiltä maahan jaottamatta.
Kauan ne kyllä kestivät, kun ajattelee, että rakennusvuosi on 1951. Tuohon aikaan ei sementtiin ollut panna jotakin, mitä en nyt muista, joka olisi pitänyt ne murenematta vielä toisen mokoman kuin nyt.
Nämä nyt rakennetut portaat ovat lankusta. Kyllästetystä lankusta. Ne kestävät meidän (minun ja Magnuksen) elinajan ja ne ovat hyvin komeat.
Sain olla vaikuttamassa niiden ulkonäköön. Pikkusen piti puhua kuuluvammalla äänellä, mutta  lopuksi sain tahtoni läpi. Magnuksen kuulo pakkaa joskus huonontua näissä rakennusasioissa. Tepolla, joka rappuset rakensi, on loistava kuulo ja hän tekee juuri niin, kuinka rappurakennuttajat (toinen niistä) tahtoo. Kyllä Magnuskin sitten, kun kaikki oli valmista, oli kovasti tyytyväinen lopputulokseen.
Illalla, kun seisoimme pihassa rappusia ihailemassa kysyin Magnukselta lauhkealla äänellä, että kannattiko minun huutaa ja pitää piinkovaa kiinni mielipiteestäni? -Kannatti, vastasi Magnus tyytyväisenä ja näin, että hän myös OLI sitä mieltä. -Sinoot näis makuasioos kyllä useen aijjoon oikias, lisäsi hän ja taputti minua päälaelle.
(Kerrottakoon ja selvennettäköön,  että kyseessä ei ollut muuta kuin että pari lautaa jätettiin etuosasta pois ja pari rimaa laitettiin pystysuoran asemesta vaakasuoraan). Laitan kuvan sitten joskus, kun saan niitä ladattua koneelle.
Meillä on nyt siis oikea veranda. Passaa siinä Magnuksen nyt puistella mattoja.

Viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Krellin tilaisuuteen lausumaan runoja.
Aina, kun saavun Nikolainkaupunkiin ja avaan kulkuneuvoni oven, ihastun: vastaan lehahtaa ihana meren haju. Ikinä en sitä pannut merkille, kun Nikolainkaupungissa (so. Vaasassa) asuin.
Meri tuoksuu ihanalta. Meren tuoksusta mieleeni tulee aina ne ihanat pärskeet ja vookut, kun Ahvensaaressa kesäpäivät pääksytysten sukelleltiin uiskenneltiin. Meri tuoksuu kyllä talvellakin. Jään alta (ja ainahan on railoja, joista haju falskaa).
Runonlausumiseni meni hyvin. Sain kaksi kirjaakin myötyä lähetyksen hyväksi. Kieli ei meinannutkaan kuivua kitalakeen, eikä sydän pysähtyillyt, eikä pompsahdellut ylimääräisiä varveja. Pientä alamittaisuutta kuitenkin tunsin. Nimittäin minua ennen lausui Armas upean runon. Runo kertoi kirkonkellonsoittaja Rietrikistä.  Armas eläytyi runoonsa huikealla intensiivisyydellä ja lausui kaiken ulkomuistista. Runo oli pitkä.
Minä en ikinä oppisi ulkoa niin pitkää runoa. En opi ulkoa lyhyttäkään runoa. Se on nähty ja koettu näinä vuosina, kun olen runoutta harrastanut. Tämän kamalan oppimattomuuteni takia minun on ollut pakko jättää esim. näytelmäharrastus tykkänään.
Joku voisi sanoa, että eikös runonlausuminen olisi ollut syytä jättää tykkänään samasta syystä?
No, niinpä, mutta minkäs teet?
Olen päättänyt, että niin kauan, kun minua niitä lausumaan pyydetään, menen ja posmotan kaikki suoraa paperista. Joskus pyydän, että yleisö panee silmänsä kiinni ja kuuntelee. Silloin ei niinkään huomaa, että esiintyjä lukee paperista kaikki.

Lauantaina olimme vuorollamme vetämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä lauloin muiden mukana niin antaumuksella, että puolet ajasta yskin yskimisestä päästyäänkin.
-Hae vesiklasi! Magnus sihisi korvaani.
-Mistä? sihisin minä.
-Emmä tiärä, sihisi Magnus.
-Minä tiärän, sihisin minä ja hain tirauksen kahvia paljeoven takaa. (Meille kulloisillekin virsipiirinvetäjille tarjotaan aina tilaisuuden päätteeksi kahvit ja ne on aina valmiina odottamassa viereisessä tilassa paljeovien takana).
Kahvin siemailu värssyjen välissä auttoi ja ääneni soi loppuajan heleästi kuin punatulkulla.

Sunnuntaina oli Kansanlähetyksen ensimmäiset sunnuntaiseurat Ystävyydenkulmassa.
Ne olivat hyvät seurat ja saavat jatkoa ensi kevääseen asti. Joka kuukauden toinen sunnuntai jLs.

Viimeviikolla oli kansainvälinen kanelipullapäivä. Meillä semmoinen on joka päivä. Juurikin leivoin taas vajaa sata korvapuustia.
Tämä viikko puolestaan on valtakunnallinen vanhusten viikko. Meillä semmoisia ovat kaikki viikot, jos ikään on uskominen. Minä en usko! En tahdo olla vanhus, vaikka olisi pakkokin. Vasta satavuotias on KUNNON vanhus. Minulla siihen on vielä 27 vuotta.
T: Kaisa Gammalmormor-Pöpperström
-----------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen