maanantai 25. marraskuuta 2019


Nämä kuvat eivät ole tältä vuodelta, mutta samaa aikaa eletään nyt kuin silloin kun ne on otettu.
Samansorttinen harmaus vallitsee nyt kuin tuolloin. 
Minua ei harmaus hetkauta. Tai, jos hetkauttaa, niin positiivisesti. 
On pakko ihailla sitä, että joku on yleensä keksinyt mitään NÄIN harmaata kuin maisemat, taivas ja koko luonto marraskuussa ovat. 
Harmaa on hieno väri. Niin vaatteissa kuin luonnossa. Vaatii ylenpalttista taitoa, että pystyy luomaan sellaista harmautta, joka saa kaiken harmaaksi. Punaisenkin ja keltaisen (kts. yläkuva).
Näinä aikoina pakkaa mielikin muuttuu harmaaksi. Pakosta. Ei siitä syystä (ainakaan minulla), että ulkona kaikki on harmaata. Mielen harmauden, ynnä synkeyden aiheutuu usein ihmisten itsensä aikaansaamasta aiheuttamasta asioista. Puolesta ja vastaan. Niitä en lähde ruotimaan. 
Jokainen meistä joutuu asioita miettimään ja setvimään ja  niissä mukana elämään katsellessaan TV:tä ja lukiessaan lehtiä. Jokainen voi ottaa osaa ja ajaa asioita parhaan ymmärryksensä mukaan.
Kuitenkin kaikitenkin joskus tuntuu, että asiat menevät pieleen ja mitään emme sille mahda. 
Kyllä mahdamme! 
Saamme ja voimme pyytää valtakunnallisten asioiden ja takkujen selviämistä Jeesukselta.
Saamme rukouksin pyytää ihmisten, niin läheisten kuin kaukaisten, taakkojen keventymistä.
Saamme pyytää Herralta omien vaikeiden asioiden ja murheiden klaaraantumista ja helpottumista.  
Hyvä on tietää, että emme rukoile, apua pyytäessämme, puupökkelöä, emmekä mitään kurkkumaan pelätintä. Ei! Me saamme rukoilla elävää, kuulevaa  Jumalaa. Jeesusta Kristusta. 
Minua on autettu sen tuhannen kerran ja olen varma. että sen tuhannen kerran tullaan auttamaan täst´etiäppäinkin. Kuin myös sinua, jos ja kun rukoilet.

Joulukorttikuvan laitoin kehiin siitä syystä, että nyt olisi niiden ajat taas. 
Korttimaakarin (so. minä) kannalta katsoen olisikin hyvä, jos meneillä oleva lakko loppuisi. Kaikkien muidenkin kohdalla toki olisi hyvä, jos lakko loppuisi ja asioista päästäisiin sopuun.
Olen piirtänyt joulun aikaa silmälläpitäen ihkauuden seimikortin, mutta en voinut sitä tänne ihan vielä lätkäistä. Lähetin nimittäin sen erääseen lehteen, että jospa vaikka jouluksi sen julkaisisivat. Lähetin myös runonkin kuvan kylkeen. 
Saa nyt sitten nähdä, josko ottavat ehdotuksesta vaarin. 

Pinkin kalenterini viikko numero 47 aukeama on vitivalkoinen. Ainoastaan maanantain kohdalla on merkkauksia ja kellonaikoja. Maanantaina 18.10 KD:n paikallisosaton vuosikokous pidettiin kirkolla. 
Kuten aina vuosikokouksissa, kahvit juodaan johtokunnan kokouksen ja vuosikokouksen välissä. Kokoustilan kaffipannu on kautta vuosien aiheuttanut meikäläiselle ylimääräistä ohimosuonten pullistusta. Niin nytkin. Vesi pruuttasi pannusta ulos ennen aikojaan, vaikka nappuloita ei ollut käännetty vielä mihinkään suuntaan ja vaikka ohjeita oli siihen saakka noudatettu piirun tarkkuudella kolmen silmäparin tarkassa katsannassa.
Meikäläinenhän oli taas ensimmäisenä repimässä pelihousujaan. 
-Kuinka on mahdollista, että vesi pruuttaa pitkin seiniä, vaikka niin on tehty kuinka linnassa sovittiin (so. ohjeessa lukee)? minä sähisin.
Kaksi muuta kahvinkeittäjää olivat turta- ja rautahermoisempia kuin minä ja saivat kuin saivatkin kaiken pelaamaan mallikelpoisesti. Minä sain mitata suodattimeen pöönyt. 
Tein sen millilleen ohjeen mukaan, mutta tuloksena oli kahvi, jota ei kahviksi olisi tunnistanut, jos silmät kiinni olisi juonut. (Sitä ei kahviksi olisi tunnistanut, vaikka olisi juonut silmät aukikin). Magnus sanoo sellaista kahvia SAKKAANVIRUTUSVEREKSI (ja sitä se oli).
Onneksi kokous oli muuten väkevä ja hyvä. Saimme osastoomme kaksi uutta jäsentäkin.

Vaikka pinkki kalenterisivu on valkoinen, ei se merkkaa sitä, ettenkö olisi mitään tehnyt.
Olen tehnyt paljonkin. Aloitin mm. maanantaina etanasiivouksen. 
Etanasiivous on sellaista, että otetaan kulloisestakin huoneesta pieni plätti (alue), joka siivotaan kirkkaaksi ja tuoksuvan puhtaaksi. 
Viikon aikana siivosin nimetyn kaltaisiksi sinisen, vanhan keittiökaapin, muut keittiökaapit, jääkaapintaustan, kattilakaapin, kahvikaapin, korva- plus muiden korujen loodan, klaffipiirongin laatikostot ja hellanpiisin, jonka Magnus kuurasi juuriharjalla ja jollain änkyrällä pesuaineella. Hellanpiisi-nimelle en keksi muuta nimeä, koska en ole ikinä muuta nimeä kuullut. Hellanpiisi on sellainen, vanhan puuhellan päälle seinään kiinnitetty, peltinen kuuppa. 
Nämä tällaiset kuupat eivät keitettäessä ja ruokaa laitettaessa auta rasvan ja höyryn vähentämiseen yhtään mitään. 
Kaikkialle, joka ikiselle neliösentille, on vuoden mittaan kertynyt muutaman millin rasvakerros. Tämä on omiaan saamaan meikäläisen 1/2hulluuden  rajamaille siivoussessioiden aikaan. 
Onneksi asia unohtuu aina ja myös se hirveä kateus, jota tunnen kaikkia liesituulettimien omistajia kohtaan.
Vielä on etanasiivoojilla (so. minä ja Magnus) tehtävää, mutta onneksi on vielä hyvin aikaakin.

Viime viikon ajan olemme myös, Magnus ja minä, aloittaneet jälleen rapautuneiden kuntojemme kohentamisen.
Olen ottanut asiakseni kohentaa varsinkin Magnuksen kuntoa. Nimitin itseni hänen Personal Trainerikseen. 
Uskon, että noudatamme laatimaani kunto&ruokaohjelmaa säntillisesti. Minäkin, joka ensimmäisenä aina alkaa fuskaamaan kaikessa. Nyt, kun olen Personal Trainer, se semmoinen ei käy laatuun. 
Mitä siitä tulisi, jos ohjaaja antaisi ensimmäisenä periksi? Ei mitään! Kuri ja ankara ohjeiden noudattaminen vallitkoon! 
Ehkä jouluaattona sallitaan pientä liennytystä (ainakin, mitä syömiseen tulee), mutta vain pientä ja vain aattona!
Ohjelman tuloksena odotan, että Magnus pääsee makuuasennosta istuma-asentoon suorin selin. 
Tällä hetkellä vain pää nousee (sekin huonosti, kun niin naurattaa).
T: Kaisa Jouppi. Magnusta varten laillistettu Personal Trainer.
-------------------------------------------------------------------------
Psalmi 102:2-3
Kuule rukoukseni, Herra,
nouskoon huutoni sinun luoksesi!
Älä kätke minulta kasvojasi,
kun olen ahdingossa.
Kallista korvasi minun puoleeni!
Kun huudan sinua avuksi,
älä viivytä vastaustasi.


maanantai 18. marraskuuta 2019



Metsän eläimiä on tullut piirrettyä. Niin kettuja kuin susihukkasia. Eikä mikään kumma. Molempia sortteja on meidän plantaasillamme näkynyt.
Viime viikolla, vai oliko se jo toissaviikolla, näkyi juurisataneessa lumessa taas ketunjäljet.
Kettu oli tepastellut ihan porraspäähän haistelemaan uutta porraspääharjatelinettämme.
Magnus meinaili, että repolaista kiinnosti varmaan myös ne vintinikkunasta ulosheitetyt viiksivallujen raadot. Mene ja tiedä.
Voihan kyllä olla, että kettu niitäkin syö. Paremman ja elävämmän ruuan puutteessa.
Susi kyllä varmaan syö raatoja. Sudenjälkiä meillä ei sen toissatalvisen-, vai oliko sitä edellistalvisen tassuttelun jälkeen ole onneksi näkynyt.

Pihassamme ovat todistettavasti, tämän neljäntoista täällä olon aikana, kuljeskelleet myös  jänikset, supikoirat, metsäkauriit, kissat, susi, kettu ja lumikko.
Asuinpaikkamme ilmatilassa ovat lennelleet useat linnut, joista mieleenpainuvimpia ovat olleet huuhkaja (jos siihen tietoon on luottaminen, että ainoastaan huuhkaja sanoo: HUHUUUU), tikka ja hiirihaukka. Hieman raja-aitamme ulkopuolella on lenneskelleet ja maassakin tepastelleet joutsenet ja kurjet.
Kaikki linnut ovat kivoja. Lintulaudallamme käy päivittäin kova kuhina ja vilske. Auringonkukan siemenet saavat huutia.
Olemme yrittäneet tarjota linnuille muutakin sorttimenttoa kuin auringonkukansiemenet, mutta ei kelpaa!
Eräänä talvena ostimme jostain myyjäisistä kauralyhteenkin herkkupalaksi "pulusillemme".
Ei kelvannut.
Myöhään keväällä ankarasti varisseeseen lyhteeseen kuitenkin lehahti närhi. Närhi näytti pehkosta jotakin löytävänkin ja tulipa se vielä toisenkin kerran siihen aterioimaan. Närhi on upea lintu. Kannatti ostaa se lyhde, vaikka muut linnut sitä kovasti yrmiskelivätkin.  Ostan taatusti vieläkin, jos jostain sellaisen löydän.
Otin kuviakin siitä närhestä, mutta niistä ei tullut hyviä. Yhtään ei tiedä, mikä muhkura siinä lyhteen kyljessä on takertuneena. Siipien upeaa sinistä väriplättiä ei erota sen vertaa, että voisi hokata, että närhihän se siinä.
Yhteenvetona tähän kaikkeen edelläkerrottuun totean, että ikkunoistamme näkee enemmän elukoita kuin ihmisiä. Autoja toki ajaa ohitse muutama tunnissa ja kesäisin kaikenmoisia maataloushärveleitä, mutta noin yleisesti ottaen ei mitään muuta!

Eilen, sunnuntaina, meillä oli Pappilassa Naisten kesken iltapäivä ja hyvä iltapäivä olikin.
Raija ja Anna-Liisa tulivat Jurvasta ilman välilaskua Isonkyrön pappilaan kertomaan valosta ja pimeydestä. Laihialla tosin oli ollut lähellä, että tyttöjen pitää tehdä välilasku, koska tiestöä siellä on niin munklattu ja modernisoitu, että välillä ei tiedä, onko jossain miljoonakaupungissa vai missä?
Minulla oli pappilassa keittiö- ja koristeluvuoro.
Pyysin Magnusta hakemaan pieniä katajanoksia pöydille pantaviksi. Magnus sanoi, jotta minen haje! Niistei pätkäästä ensimmäästäkään fiunua poikes. (Pihapiirissämme kasvaa kolme katajaa. Yksi iso ja kaksi pientä.
-Jassoo? Vai ei pätkäästä? Mitenkäs on, kun tuo kataja, joka on iso ja komea, ajeltiin lestiä myöden klaniksi monta vuotta, ennen kun minä hoksasin laittaa kepin merkiksi? Kyllä sinä nyt vaan menet ja leikkaat nätisti sopivista paikoista minulle viisi (5) pientä oksaa!
Ja menihän Magnus.
Katajanoksat olivat ihania ja tuoksuivat suloisesti pappilan pöydillä. Nyt ne pönöttävät kauniisti eteisemme ikkunalla kupariastiassa. Siinä ne kestävät kevääseen asti silmäin ilona.
Mainittakoon, että katajat eivät ole pylväskatajia, jotka käsittääkseni ovat suojeltuja.  Meidän katajat ovat ihan tavallisia maatiaiskatajia. Upeita kylläkin, kun niiden kasvua vähän ohjailee.

Tänään en päässyt taidekurssille, koska tänään oli KD:n paikallisosaston vuosikokous. Sieltä ei voi jäädä pois varsinkaan, kun kuuluu johtokuntaan.
Kokous oli innostava ja antoi toiveikkuutta tulevaisuutta silmälläpitäen. Paikalle tuli uusia ihmisiä uusine ajatuksineen. Päätimme alkaa jäsenkampanjan. Kutsumme kukin yhden uuden ihmisen puolueemme jäseneksi. Minulle voi ilmoittautua, jos en hoksaa juuri sinua pyytää. ;)
Kokous sujui muutenkin juohevasti varsinkin, kun välillä ryypättiin kahvit. Aika laihat kahvit.
Minä annostelin pöönit (sitten, kun ikinä siihen vaiheeseen päästiin, että pöönejä annosteltiin).
Ohjeissa, joita kahvikoneen käytössä ällätikun kanssa seurattiin, neuvottiin laittamaan suodattimeen kaksi kkp sumppia. En laittanut kukkuraista, sullottua mittaa, kuten tapanani on. Ajattelin, että tehdään nyt niin kuinka ohjeet sanovat. Olisi pitänyt noudattaa omia ohjeita: Pöönyjä paljon ja runsaasti, koska niistä ne on rahatkin maksettu.
Laiha kahvi saa ohimosuonet pullistumaan ja kielen kannat jäykistymään.

Päivällä olin kirkolla Krellin kokoontumisessa. Niissähän on aina ylimukavaa.
Tuli mieleen, että niin sitä vaan nykyään istutaan kaikenmaailman eläkeläisten miitingeissä mummujen ja faarien seassa mummuna ja faarina. Eikä ole kuin kraapantuu siitä, kun oltiin nuoria ja kuljettiin nuorten seassa ja riennoissa.
Nuoruutta kun haikeana muistelin tuli mieleen, kuinka 15-vuotiaina poljettiin pyörillä lähimaakuntaan koulukaverini tuttujen luo yökylään.
Istuimme kahvipöydässä ja minä kurkotin varovaisesti pientä pyöreätä piskettiä piskettilautaselta. Ennen kuin ehdin siihen edes tarttua, siepattiin lautanen nokkani editse pois ja puuskahdettiin:
-Te syötte kohta kaikki!
Muistan, että nolostuin ihan hirveästi, semmingin, kun en ollut syönyt vielä ensimmäistäkään keksiä, KAIKESTA puhumattakaan.
Noh, nämä ovat niitä HAUSKOJA nuoruusmuistoja. Mitäpä niistä enää puhumaan. Niiden opetus kuitenkin on siinä, että oppii huomaamaan, kuinka  aika ja vuodet kuluvat huikaisevan nopeasti.
Hyvä opetus on myöskin siinä, että ei pidä kiskaista pikkuleipälautasta kenenkään nokan edestä ennen aikojaan. Se jää kismittämään melkein sadaksi vuodeksi.

Mitään muuta ei oikeastaan ole viikon aikana tapahtunutkaan. Teuvan kirkolle ajelimme pilkkosen pimeässä ja sateessa noutamaan sotapojan lomille. Sinne saakka hän pääsi kaverin kyydillä. Surkeasta kelistä huolimatta hakumatkalle lähdettiin, koska Magnus armeijan käyneenä tietää, että lomat ovat lomia ja niille on päästävä heti.
Minä lähdin kyytipojaksi pitämään kuskin vireystasoa yllä ja siksi, että tykkään istua autossa. Magnuksen isoisäkin oli samanmoinen. Hän istui autossa, vaikka se seisoi pihassa. Ihan NIIN innokas minä en ole, mutta ei paljon puutukkaan.

Tänään, kun istuin korikiikkutuolissamme ja vahtasin jotakin TV:stä, loihe Magnus lausumaan, jotta sullon kuule maha paisunu raakasti! Ainaki seittemän kilua on tullu lyhyes aijas lisää.
En ollut repliikistä moinaankaan. Syystä, että Magnuksella ei ole koskaan tapana huomautella painoista, eikä mahoista. Minulla sen sijaan on. Ei mene päivääkään, etten mainitse Magnuksen mahaa. Se on myös aika muhkea, eikä selän takia saisi olla.
Olemme rantakunnossa molemmat: meillä on mahat kuin rantapallot. Tarttis tehdä jotain.
T: Kaisa Strandboll- Magenskog
---------------------------------------------------
Sananlaskut 3:5-8

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas,
pelkää Herraa ja kata pahaa.
Siinä on sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.


maanantai 11. marraskuuta 2019


Minun on ikävä omaa vanhaa höyrykameraani. Ehkäpä vielä vien sen jollekin höyrykameraasiantuntijalle. Kyllä heitä kaupunkipaikoissa varmaan löytyy.
En ymmärrä miksi tällä uudella vanhalla kamerallani tulee niin etäisiä ja sumuisia kuvia? Tai no, kyllä minä ymmärrän. Vika on kameran säätäjässä so. minussa.
Vieläkin kumminkin purnaan vastaan. En minä edellistäkään photograaphikonetta säädellyt ja sillä tuli hyviä kuvia. (Tosin vasta sen jälkeen, kun seurakunnan kaffihuoneessa diakoni sen laittoi vireeseen. Taidanpa ottaa kameran mukaan, kun kirkolle seuraavan kerran menen).

Joka tapauksessa, tuossa ylemmässä himmiössä olen minä. Olimme lauantaina Isonkyrön Ylipään nuorisoseuralla, minä ja Magnus, myyskentelemässä Kaisan Korttien kortteja ja tauluja.
Tauluja en ole maalannut minä, vaan Charles. Minä en osaa maalata öljy-, enkä millään muillakaan väreillä kankaalle, enkä mihinkään muuhunkaan. Yritetty on!
Muistan, kuinka aikoinani mielessäni hiukan arvostelin äitini maalaamia tauluja.
Ajattelin, että minäkin maalaan lellusti samanmoisia ja vielä niin, että tusinaan mahtuu kolmetoista.
Meninkin sitten melkein niistä jalkojensioista kursseille silloiseen Vaasan Työväenpistoon, nykyiseen Opistotaloon.
Eipä mennyt kuin muutama hetki kurssin ensimmäistä tuntia, kun havaitsin, että ei tule mitään. Ei niin yhtään mitään!  En oppinut värien sekoitusta, en perspektiiviä, en varjostusta, enkä mitään muutakaan.
Siitä pitäen katselin äidin maalaamia tauluja ihan toisella silmällä. Kunnioittaen ja ihaillen.
Charleskin sanoi minulle, että joo, pysyttele, äiti, sinä vaan niissä pallopäissä, äläkä havittelekaan mitään muuta. Näin minä olen tehnyt.
Pallopääjoulukortteja sain Ylipään marrasmarkkinoilla myödyksikin ihan mukavasti. Silti haikailin puolenvuosisadan taakse niihin aikoihin, kun olin postipuksuna Nikolainkaupungissa. Tuohon aikaan joulukortteja läheteltiin pilvin pimein. Laatikkotolkulla niitä lastattiin iltaisin postiauton takakonttiin.
Moni asiakas lätkäisi kortit pöytään ja sanoi, että noihin merkit! Sinä liimaat! Näkemiin!
No, minä liimasin. Tunsin merkit mausta. Moni fritsu maistui kitkerältä, mutta oli joukossa makealtakin maistuva merkki. Sadannen postikortin kohdalla oli pakko pitää kieli suussa ja alkaa käyttämään sitä sellaista vaaleanpunaista sientä vihreässä kumipyörylässä.
Sienet pestiin aina aamuisin ja laitettiin freeseinä ja litimärkinä kumikuppeihin. Joskus kyllä tehtiin niinkin, että vamppua ei pesty ollenkaan. Lorotettiin vaan aamuisin (ja välillä päivälläkin) vettä pinnalle. Arvatkaa, miltä litkuiset sienet viikkojen jälkeen sitten haisivat, jos ne käänsi?
Aivan oikein! Se pyörryttävä haju muistuu (ja melkein haisee) vieläkin sieraimissa, kun asiaan eläydyn.
Ah, jospa minä olisin ymmärtänyt perustaa Kaisan Kortit jo tuolloin! Haisevien vamppujen aikaan!Mutta, kun ei, niin ei.

Olen elämäni varsipolulla huomannut, että olen jäljessä monessa asiassa kuin korttiasiassa. Samoin on käynyt runojen rustaamisessa ynnä muussa kirjallisessa tuotannossa.
Charles ennustikin synkästi, että urani runoilijana, korttimaakarina ja kirjailijana jää lyhyenlännäksi.
Sanoin, että ei jää, jos elän satavuotiaaksi, mutta jos en, niin sitten kyllä.

Kirjailijaura uhkaa tyssätä jo ennen, ennenkö se on alkanutkaan (vrt. kahden kirjan julkaisuvitkuttelu, vaikka ovat melkein viimeistä pistettä vaille valmiit).
Perjantaina Systeri (nimi muut.), joka on kirjailija/toimittaja ja vaikka mitä, jälleen kerran minua yritti innostaa ja tuuppia eteenpäin. Ja kyllä minä taas kerran vähän innostuin. Neljännelle runokirjalleni tapailin jo mielessäni nimeäkin. Yhdeksi nimivaihtoehdoksi valikoitui ROHKEA RUNON SYÖ. Mene ja tiedä. Aikani, kun nimeä makustelin tulin siihen tulokseen, että sennimistä eivät ostaisi lähisukulaisetkaan.
Tuo runokirjan nimi juohtui mieleeni siitä, kun aika, jota elämme, on aika kinkkistä ja ahdistavaa ja joltain osin jopa pelottavaa. Minulla on mielessä kirjoittaa runokirja, joka on pullollaan rohkaisurunoja. 

Alakuvassa luen runoa Krellin syysjuhlassa Östermyrassa tässä joku aika takaperin.
Kuvasta välittyy asiaankuuluva kauhea jännitys ja pienoinen pönötys. Olen lausunut runojani 14 vuotta ja aina vaan pukkaa jännitystä. Mutta, koska aina olen kumminkin hengissä selvinnyt ja jälkeenpäin taputuksia saanut, niin näillä mennään.
Se sikakauhea, sydämeen asti vaikuttava angstikohtaus (veret seisauttava lamaantuminen kylmän hien valuessa silmiin ja korviin) on ehkä näinä vuosina hiukan ottanut laantuakseen. Onneksi!
Yhteen aikaan ajattelin vakavasti, että onko tarkoituksenmukaista, jos yleisön eteen estraadille päästyään, ottaa ja tuupertuu sydänkohtaukseen?  Tuohon aikaan sanoinkin aina ihan aluksi, kun olin kongonnut puhujapönttöön, tai vastaavaan: - Minä olen Kaisa Jouppi ja uskon Jeesukseen. Se on se tärkein pointti, jos satun pyörtymään, tai kuolemaan, ennenkö ehdin lausua ensimmäistäkään värssyä.

Kalenteriaukeamaa jos silmäilen, niin menoja olisi ollut samallekin päivälle useampia, tai ainakin kaksi. Aukeamalle on myös merkattu meno, johonka ei hyvistä aikeista huolimatta tullut lähdettyä. Tämmöisissä tapauksissa pitäisikin hankkia "kantoapua".
Keskiviikko oli sellainen, että kahteen paikkaan olisi pitänyt haljeta. Varaa halkeamiseen, kuten tiedämme ja kuvista näemme, kyllä on, mutta käytännössä se on mahdoton yhtälö.
Kotiseurakuntani kirkkoneuvoston kokoukseen menin. Kokous oli hyvä, kuten kokoukset aina.
Hyviä päätöksiä tehtiin ja seurakunnan- ja seurakuntalaisten parasta ajettiin.
Tuona seurakuntaneuvostokokousiltana minä myös kerrankin jännitin ihan turhaan. Minun oli nimittäin puhe pitää alkuhartaus, mutta jostain syystä sitä hetkeä ei sitten tullutkaan. Hartaus kyllä pidettiin ja se on se pääasia. 

Isänpäivää meillä juhlittiin oikein olan takaa jo lauantaina. Lähdimme marrasmarkkinoiden päälle Vaasaan ja siellä pitsalle. Pitseriassa oli hyvin tilaa, koska varmasti kaikki tulivat paikalle vasta varsinaisena juhlapäivänä, eli söndaagina.
Meitä isänpäiväjuhlioita oli koolla kiva sakki. Kaksi sankaria, Magnus ja Eerikki, minä, Charles, Joonathan, Moti ja Vivianni ja Catherine (kaikki nimet muut.) Kyllä siinä pitsat ja valkosipulikrutongit saivat kyytiä!
Minä sen sijaan tulin taas kipeäksi, vaikka ankarasti varoin. Söin entisaikoihin verrattuna murto-osan kaikesta. Catherine sanoi, että eihän minun kannata mennä pitseriaan ollenkaan, kun en pysty syömään kuin fingerporillisen jotakin, jos sitäkään. No, ei kyllä kannatakaan.
En muista, olenko näillä palstoilla ihmetellyt vatsalaukkuani ja sen tilavuutta? Olen varmasti, mutta teen sen taas.
Minä en siis pysty syömään kuin hyvin vähän ilman, että pallea alkaa muistuttamaan säänmittausilmapalloa. Kipu säteilee rintakehään ja vasempaan hartiaan. 
Kaikki huusivat minulle, että se johtuu sydämestä. Sanoin, että sydän ei tunnu kipeältä. Kaikki muu sen ympärillä. Ei auttanut puhe, eivätkä vakuutukset. Siitä siihen, että Catherine ei tilannut ambulanssia.
-Nyt meet kyllä ensimmäisenä arkena lääkäriin! minulle karjuttiin (ja on karjuttu jo pitemmän aikaa).
En mene! AINA, kun olen mennyt jonkun vaivan takia lääkäriin, niin minulla ei ole ollut mitään vaivaa. Onneksi en ole lääkäriä kovin usein elämässäni tarvinnut.
Ihmettelin kerran Magnukselle, että miten ihmeessä minä voin pysyä niin punkerona, vaikka pystyn syömään niin vähän? 
-Jos syää vähä, mutta useen, niin kyllä sitä punkerona pysyy, sanoi Magnus.
Luulen, että hän on tapansa mukaan oikeassa. Silti...ennen söin PALJON ja usein. Hmmm...
Pelkään ja olen melkein varma, että pelko on aiheellien, että vatsaväskyni on täynnä jotain epämääräistä ja kamalaa. Ja sitä epämääräistä ja kamalaa on niin paljon, että sekaan ei sovi muuta.
Ja entäs palleastani kuuluva porina? Jatkuva kurnutus? Sellainen meteli yötä päivää, että tuntuu kuin siellä olisi kutupuuhissa tusinanverran viitasammakoita yötä päivää. Onko se tervettä meininkiä? Jos joku tietää, niin vastatkoon. 
T: Kaisa Viita-aho-Kurnunen.

Ps. Siimahäntien lukumäärä on tänään 5 vähempi kuin silloin, kun viimeksi kirjoittelin.
----------------------------------------------------
Psalmi 2:1-8

Ota varteen, poikani, mitä sinulle sanon,
pidä mielessäsi minun neuvoni.
Herkistä korvasi kuulemaan viisautta,
avaa sydämesi ymmärrykselle,
pyydä tietoa avuksi,
korota äänesi ja kutsu ymmärrystä.
Etsi sitä kuin hopeaa,
tavoittele niin kuin kätkettyä aarretta.
Silloin tajuat. mitä on Herran pelko,
opit, mitä on Jumalan tunteminen,
sillä viisaus tulee Herralta,
hän antaa tiedon ja ymmärryksen.
Hän auttaa oikeamieliset menestykseen,
kilven tavoin hän on vilpittömien suojana,
hän varjelee oikeuden tien
ja turvaa omiensa polut.



maanantai 4. marraskuuta 2019


Semmoinen tunne äyskähti päälle, kun aloin blogia kirjoittamaan, että nykyinen viikko on: maanantai, tiistai, maanantai. Kun maanantaina saat mhvv:n (mielenkiintoisia happeninkejä varrelta viikon) valmiiksi, niin eipä aikaakaan, niin on jo taas maanantai. Näin se on.
Olen monen muunkin kuullut viikkojen lyhentymisestä puhuvan, joten en tuhlaa enempää ruutia asian pohtimiseen.
Ylempi kuva on otettu plantaasimme vieressä aukenevalta  pellolta. Plantaasimme vierltä ei muuta aukenekaan kuin peltoja. Tämä on pelto on navettarakennuksen takana. Napsaisin kuvan, kun olimme taannoin syyslenkillä. Ensimmäisellä, mutta toivottavasti ei viimeisellä.  
Kuvassa häämöttää Vaasa.
Rakennus, jonka metsikön reunasta vaivoin erottaa on Vaasan puolella. Se on Magnuksen ensimmäinen opinahjo. "Hälävän yliopisto".  Siinä käytiin kerran viikossa lauantaisin!
Hyvät ihmiset sentään! Vähä niin kuin Lyyli-mummuni. Hän kävi vain muutaman viikon kiertokoulua. Lyyli-mummu oli opetellut itse lukemaan ja kirjoittamaan. Hän kirjoitti yhden kirjeen lapsilleen, eli äidilleni ja Aija-Kanita-tädilleni. Kirjeessä luki: Hei vaan täältä.
Tuosta Magnuksen kansakoulunkäynnin määrästä ei uskoisi, että hän on minua nuorempi.
Minä sentään jouduin hiertämään koulunpenkkejä 6 päivää viikossa.
Se oli aikamoista hiertämistä. Veljenikin, joka oli minua puolitoistavuotta nuorempi, oppi siinä sivussa minun tankatessani, lukemaan.

Noin lähelle entinen synnyin/kotikaupunkini on siis minua tullut. Se on mukavaa.
Toisaalta sillä ei ole mitään väliä onko synnyinkaupunkini lähellä vain kaukana.
Minulle ei ole enää koskaan minkäänmoista väliä, missä asun ja mihinkä kuntaan on kuuluminen.
Se on kyllä tärkeää, että saan olla ja asustaa Suomessa.
Tämä tämmöinen ihmeellinen lojaalisuus kaikkia kuntia ja paikkoja kohtaan syttyi silloin, kun muutimme pois Vaasan Asevelikylästä. Asevelikylä on maailman kaunein, komein, ihanin ja myös suloisin paikka maan päällä.
Ajattelin aina, että sieltä en lähde kuin köysis, tai lauroos. Niin vaan kävi, että lähdin ja vielä vapaaehtoisesti.
Siitä lähtien olen ollut avoin kaikelle ja kaikille. Huomasin, että muuallakin, paitsi Asevelikylässä, asuu mukiinmeneviä ihmisiä. Lohdutan ja rauhoittelen kaikkia, joidenka hiusmarto nousee pystyyn ajatellessaan, että joutuu jostain lähtemään, tai asuinkunta johonkin liitetään, tai asuinkuntaasi muita yhytetään, että ei hätiä mitiä! Olkaa rauhallisia.  Nou hätä. Peli jatkuu samanmoisena. Ei kannata pelihousujaan repiä moisen asian takia.

Alakuvassa pilkottaa meidän kotimme molemmat kammarit. Tämä kuva on ollut ennenkin esillä, mutta koska mikään ei ole muuttunut, laitan sen paremman puutteessa uudestaan.
Magnus haluaisi, että peräkamari (kauempana näkyvä) muutettaisiin makkariksi. Hän ei kuulemma enää viitsisi kaakertaa rappusia joka ilta vintille. 
Magnus vetoaa asiassa myös turvallisuuteen. Hän sanoo, että minä en pääsisi palotikkaita alas, jos jotain sattuisi. Magnus sanoo, että minä en pääsisi koko palotikkaille, saatikka sitten niitä alas. Vinttihuoneen ikkunan sivuikkuna on kuulemma liian ahdas. (Tässä Magnus tarkoittaa, että minä olen liian paksu. Kohteliaana miehenä hän kumminkin panee kaiken ikkunan syyksi).
Olen kyllä miettinyt asiaa. Nimenomaa tuota turvallisuuspointtia. Pitää ehkä antaa periksi.
Olen pannut kampoihin asian päältä sen tähden, että en tykkää, kun tilat "pienenevät".
Minä haluaisin, että asuintilat suurenisivat. Jos olisin yhtä rikas kuin köyhä, hankkisin valtavan kaksfooninkisen maalaistalon. 
-Kuka sitä siivuais? Minen ainakaa! Magnus paasasi.
-No, hankitaan semmoinen munakuorimatkavaunu pihan perälle ja muutetaan siihen. Ei olisi siivoamisia, eikä kiipeämisiä! paasasin minä puolestani.
-Emmä semmoosta halua. Siinä tuloo ahtahanpaikan kammo!

Ehkä minun pitää antaa periksi tuossa makkariasiassa. Kun sängyt olisivat alavooningissa, saisin sisustaa tämän vinttipöksän ateljeeksi. Työhuoneeksi! Kirjoituspöytä tuolla, piirustustelineet täällä, ateljeehyllyköt tuossa, FIRMAN tilpehöörit tässä jne.
Täytyy nyt katsoa ja tarkoin harkita, kuten muutoksia tehdessä aina pitää. Nyt vielä nautin alakerran TILANTUNNUSTA.

Maanantaina olin taidepiirissä ja tänään menen taas. Koska olen kaikki jouluaiheet saanut valmiiksi, ihan korteiksi asti,  aloitin kesäkorttien piirtämisen.
Piirsin pariskunnan ja heidän kissansa ja koiransa päivänvarjon alle nukkumaan kookospalmujen huojuessa leppeässä tuulessa.
Aloitin värittämisenkin. Kookospähkinät väritin peukalo valkoisena tummanruskeiksi, palmujen rungot hiukan vaaleammanruskeiksi. Sannassa pystyssä olevien limonaadipullojen sisälmyksen väritin oranssiksi (edelleen peukalo valkoisena. En ymmärrä, miksi minun pitää painaa niin lujasti kynästä, että seuraavana päivänä joutuu ottamaan särkypillerin, kun peukaloa kolottaa).
Noh, joka tapauksessa, kun olin jo näin pitkälle päässyt, alkoi päässä sätimään!
Eihän Suomessa kasva palmuja!  Piirtämiäni lomakortteja pitäisi myydä Teneriffalla.  Ei hyisessä Pohjolassa.
Taidan tänään piirtää tänään lomakuvan pariskunnasta kuusien katveessa ympärillä sankka hyttysparvi.
Onnittelukortteja voin myös piirtää. Eri ikäkausien. 5v (siitä aloitan), 10v, 20v, 30v, 40v, 50v jne.
Mitä enemmän vuosia sen yhtä paljon ryppyjä. Miltä kuulostaa?
Tiedän, että Lizzy-serkku ainakin ilahtuisi. Hän lähetti minulle aikoinaan, kun täytin 50, kortin, jossa luki:
Onneksi olkoon. Et näytä päivääkään yli 60-vuotiaalta!

Kalenteriaukea viimeviikon kohdalta on aika valkoinen.
Keskiviikon kohdalla lukee: Strategiaryhmä klo 18.00 srk-talo klo 18.00.
Aika varmuuden vuoksi kaksi kertaa. Ehkä ajattelin niitä erehdyksiä, joita ajankohdan alkamisissa on sattunut. Onneksi en ole koskaan myöhästynyt. Liian aikasessa olen kyllä ollut. Muutaman kerran. Joskus olen ollut viikkoa- joskus kuukautta liika aikaisin ovien takana, mutta myöhästynyt en ole.

Strategiaryhmä on tärkeä ryhmä. On hyvä olla seurakunnalla strategia, millä viisillä Jeesuksen rakkautta ja sanomaa, sekä seurakunnan toimintaa saadaan viedyksi jokaisen seurakuntalaisen tietoon. Niin työntekijöiden kuin luottamushenkilöiden ja muiden seurakuntalaisten kautti (kautti on hauska sana).
Taivaan Isä meidän strategiamme siunatkoon. Turhaa on kaikki, ellei Herra huonetta rakenna ja se ei ole turha sanonta, koska se on präntätty Raamattuun.

Sunnuntaina olimme sunnuntaiseuroissa Isonkyrön Tervajoen Ystävyydenkulmassa.
Oli hyvät seurat, kuten seurat aina ovat, vaikka ne olisivat missä.
Tämänkertaiset seurat olivat hyvät siinäkin suhteessa, että paikalla oli kaksi pikkumuksuakin.
Juhani-suntion kanssa kaivelimme kaikki kaapit josko löytäisimme leikkikaluja. Yksi pikkuruinen traktori löytyi. Juhani löysi. Minä löysin molemmista päistä teroitetun lyikkärin ja kaksi hiukan ryppyistä paperia.
Seuraavaksi kerraksi otan mukaani pussillisen leikkuja sun muuta tilpehööriä. Lapsista kannattaa pitää kiinni kynsin ja hampain.
Minun vuoroni oli keittää kahvit ja tuoda nisua. Leivoin korvapuusteja.
Voitte kuvitella ilmettäni, mieltäni ja sisintä minuuttani, miten se hyrräsi, kun yksi seuravieraista sanoi, että hänen syömänsä puusti oli TÄYDELLINEN!
Magnuksenkin pitää saada osuus kehusta. Kieli keskellä suuta hän voiteli tarkasti jokaisen öörfiilarin ja kellontarkkuudella räknäsi paistoajan (10 min. ja pellin kääntö keskellä).
T: Kaisa Puustinen

Ps. Viiksivalluja (hiiriä) on pohjoisen pallonpuoliskon puolella viimekertaisen ilmoituksen jälkeen ainakin neljä vähemmän kuin muuten olisi.
----------------------------------------------------
Psalmi 40:5-6
Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta,
eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat.
Herra, minun Jumalani,
kukaan ei ole sinun vertaisesi!
Sinä olet tehnyt suuria tekoja,
sinä ajattelet meidän parastamme.
Minä haluan kertoa teoistasi,
niitä on enemmän kuin voin luetella.


-