maanantai 30. maaliskuuta 2020


Vaarini tekemä ja rakentama kuisti. Sen vaarin, joka oli rakentamassa Iisakin kirkkoa ja mitä kaikkea muuta. Pääsimme joitakin vuosia sitten katselemaan näitä paikkoja ja aluetta, jossa vaarini aikoinaan vaikutti.
Vaari oli isäni isä. Äitini isää, eli paappaani, en ikinä nähnytkään. Hän kuoli ennen syntymääni.
Vaari oli, paitsi hyvä kirvesmies, myös kulkukauppias. Siitä työstä hän supliikkimiehenä ansaitsi myös sievoisia tuloja. Vaari valtuutti kauppareissuilta palattuaan äitini kanssaan myyntituloja laskemaan. Se oli aikamoinen ihme se!  Ei valtuutus niinkään, vaan se, että äiti hyväksyi tehtävän ja otti sen vastaan.
Nimittäin vaarin ja äidin ensitapaaminen oli ennustanut kaikkea muuta. 
En muista, olenko sen kohtaamisen täällä kertonut (hyvin paljon luultavaa on, että olen), mutta kerron sen kuitenkin. On se sen verran mehevä juttu.
Vaarini oli työväenaatteen vankka kannattaja. Vappumarsseilla Vaasassa, hän oli etunenässä lippua kantamassa.
Isäni seurusteli jo äitini kanssa ja yhdessä he katselivat maasillan kupeessa sillalta kaupunkiinpäin askeltavia marssijoita. Soittokunta soitti ja tunnelma oli korkealla, kuten aina Vappuisin ja soittokunnan soittaessa.
Tälläkin kertaa vaari oli marssinut etunenässä suomenlippua kantaen. Vakavana ja sivuilleen vilkuilematta. Katse eteenpäin, kohti horisonttia suunnattuna
Vaarilla oli aina tärkeissä tilaisuuksissa puku päällä ja hattu päässä. Hopeiset kellonvitjat pyöreän vatsan päällä kiiltäen. Niin nytkin.
Myöhään iltapäivällä, kun torilla olivat juhlallisuudet marsseineen ja ilmapalloineen laantuneet, vei isäni äitini ensivisiitille kotiinsa.
-Miksi et tullut marssimaan? Semmoisen lihavan tumpun kanssa vaan seisoskelit maasillan luona?  vaari huusi kamarista. (Hän ei ollut huomannut, että isä tuli kotiin seuralaisen kanssa.) 
Tästäkös äitikös riemastui! Hän riuhtaisi kätensä isän kainalosta ja syöksähti kammariin.
-Tässä se lihava tumppu nyt on!!!
Tarina ei kerro vaarin reaktioita, mutta jotakin hänen luonteestaan puhuu se, että hänestä ja äidistä tuli elinikäiset kaverit. Tumppu-jutulle äiti jaksoi nauraa aina ja hän kertoi sen hyvin elävästi kymmeniä, jos ei satoja kertoja kaikille. Minullekin, enkä ikinä siihen kyllästynyt. 
Äiti oli hyvä kertomaan. Hänestä olisi hyvässä lykyssä voinut kehkeytyä hyväkin komedienne, ellei elämä olisi kuljettanut toisiin suuntiin. Äiti kirjoitteli runoja ja kolumneja lähettäen niitä paikallislehteen julkaistaviksi ja aina ne myös julkaistiin. 
Olen äidiltäni varmaan perinyt kirjoittamisen taitoa. Meidän suvussamme on taitavia sanaseppoja jahka he vaan tarttuisivat pännään ja kirjoittaisivat ja lähettäisivät kirjoituksia joka paikkaan.
Nyt, kun tuli puheeksi, kehotan niin tekemään. 

Jos jostain, niin kirjoituksistani äitikin aina ilahtui. Muistan eräänkin kerran, kun ojensin hänelle eteisessä (äiti asui yläkerrassa, minä perhekuntineni alakerrassa) äitienpäivärunon. 
Olin väsännyt sen ruokatunnilla. Ajattelin, että koska en jaksa lähteä kaupunkiin kukkia ostamaan, kirjoitan suloisen, värikkään ja tunteikkaan runon.
Ehtiminen ei tosin ollut ainoa syy, että en kukkakauppaan lähtenyt. Ei, vaan syy oli se, että äiti inhosi äitienpäiväkukkia! (Varsinkin sitä sellaista, jossa on kaalinpäänkokoiset, sinipunaiset kukat.) 
Myös äitienpäiväruusua hän omien sanojensa mukaan inhosi. Sanoi, että heittäisi sellaisella armotta vesilintua. Muistaakseni kokeilin sanojen todenperäisyyttä joskus. Muistaakseni äiti ei heittänyt sillä mitään. Ei vesi-, eikä muutakaan lintua.
Niinpä en sitten kukkia ostanut. Mitä turhia mennä sohimaan kepillä ampparipesää?
Kaktuksia joskus äidille ostin. Niistä hän tykkäsi ja ne hän sai aika kauan pysymään hengissäkin.
Niin, siihen äitienpäivärunoon vielä: Äiti luki sen siinä eteisessä ja sai niin kauhan naurukohtauksen, että ajattelin, että hän kuolee siihen paikkaan! Henki tuskin kulki. Pientä pihinää onneksi sentään joskus.
Toppuuttelin äidin naurua. Sanoin, että ei ole kiva, jos seuraavanpäivän Iltiksen lööpeissä lukisi:
-Kuoli nauruun äitienpäivärunon luettuaan.

Hauskat muistot ovat mukavia. Olen viimepäivinä ajatellut, mimmonenkohan muisto minusta jää?
Semmoistakin tulee näinä ankeina aikoina välillä mietittyä, että jääkö mitään?
Olen tullut mietoksissani  sellaiseen lopputulokseen, että parannusta pitää tehdä, että sävyisät ja mukavat muistot jäisivät.
En tahtoisi, että Magnus muistaisi minut huutavana, murjottavana, valittavana, jästipäisenä, arvostelevana ja vähättelevänä eukkona. En totisesti. Paljon onkin poispantavaa (oikeastaan nuo kaikki).
Tahdon, että muistaa minut säyseänä ja ihanaisena. Semmoisena kuin syvällä sisimmässäni oon ja jotka ominaisuudet täysin peitossa pitänynnä olen. Vielä on aikaa (toivottavasti) kaivaa parempi minä estraadille.

Kalenterin sivustosta ei tarvitse mainita mitään syystä, että siellä ei ole mitään.
Lenkkeillyt olen joka päivä ja minulla on nyt puhelimessa ohjelma, joka mittaa ja räknää joka askelen. Kerrankin sellainen ohjelma, joka laittaa liikkumaan. Viimeisellä lenkilläni teputtelin muutamia ylimääräisiä askeleita, koska on niin kiva eteisessä heti kailottaa metrimäärät. Eilen niitä kertyi 2120!
Tänään aion nostaa lukemaa ainakin kymmenenmetrin verran, ellei enämpikin.
T:Kaisa Steppander-Kaakersson

Jk. Jos nykyinen maailmanmeno pelottaa, kauhistuttaa, tai ahdistaa, rukoile!
Rukous auttaa. Jeesus karkottaa pelon. 
Usko Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi.
Jeesus nostaa ja kantaa. Hän vie sinut virvoittavien vetten ääreen ja sinä saat levätä. 
-------------------------------------------------------
Psalmi 18:2-7

Minä rakastan sinua, Herra,
sinä olet minun voimani.
Sinä päästit minut turvaan,
sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio, olet kilpeni,
sinulta saan avun ja suojan,
Kun kutsun Herraa, ylistettyä,
saan avun vihollisiani vastaan.
Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni,
tuhon pyörteet minua kauhistuttivat.
Tuonelan paulat kietoivat minut,
näin edessäni kuoleman ansat.
Silloin minä huusin hädässäni Herraa,
kutsuin avukseni Jumalaani.
Ääneni kantautui hänen temppeliinsä,
ja hän kuuli minun huutoni.


maanantai 23. maaliskuuta 2020


Yläkuvassa viimekeväinen (ellei aikaisemmaltakin keväältä, kun tarkkaan mietin) kuva tupasemme ympärillä olevasta kurttulehtiruusuaidasta. 
Kurttulehtiruusuhan herää loistoonsa vasta kesällä jatkaen loistettaan myöhään syksyyn. Se levittää lonkeronsa joka paikkaan ja sitä ei saa kitkettyä pois kuin järein asein. 
Kyseinen ruusuhan on koko maassa hävitettävien listalla ja meillä on myös aloitettu toimenpiteet. Aiomme ottaa jossain vaiheessa esiin myös ne järeät aseet so. Roundupin. Tähän asti olen moista asetta kavahtanut, mutta nyt ei taida muu hyviä.
Magnus on kihnuttanut käsisahalla kaikki pinnalla näkyvät kränkyt ja polttanut ne komeassa nuotiossa taivaan tuuliin, mutta kuten tiedämme, kurtturuusu vaan tykkää sahauksista ja leikkauksista. Jopa niin, että se moninkertaistaa vesomisen ja nostaa nuppinsa sekä entisistä, että ihka uusista kohdista. Meilläkin ruoho- (lue:sammal) nurmella pökkää ruusupiikkimattoa joka neliösentillä. Paljain jaloin-tepastelusta ei voi uneksiakaan. Paljain jaloin-tepastelusta nurmella ei voisi kyllä uneksia muutenkaan. Syy on se, että on olemassa maahan pesänsä pykäävä ampparilaji. Sen tulin nurmikollamme tepastellessani joitakin vuosia sitten kantapään kautta tietämään. 

Alakuvassa on yrtti, jonka Magnus on onnistunut plantaasiltamme hävittämään kokonaan.
Kyse on jättibalsamista. Äitini nimitti kyseistä kasvia pritkukukaksi. Äidin keksimä nimi sopii tälle kasville kuin nyrkki silmään. 
Kun siemenkotaan koskee, vaikka ihan hipaisemalla, ampuu pritkukukkabalssami siemenet sellaisella faarttilla ilmaan, että joka kerta pitää peljästyä. Ihme yrtti ja hauska. Ymmärrän kyllä, että hauskuus loppuu, kun huomataan, että kaikki paikat ovat täynnä kyseistä kasvia (mikäli mahtuvat lupiinien ja kurttulehtiruusujen sekaan).
Kuva on otettu Vilpolan taka-aakkunasta. Siellä niitä kukoisti uskomaton määrä, kuten kuvasta voi aavistella. Koko komeus ei edes näy ikkunasta. Niin muhkea määrä niitä oli.

Kuten arvata saattaa, pinkissä kalenterissani viimeviikon aukeama on lumivalkoinen. 
Jos jotakin jonkun päivän kohdalla ehkä lukeekin, on se yliviivattu. 
Kuulumme Magnuksen kanssa riskiryhmään (iän puolesta), joten emme voi mihinkään osallistua, emmekä mihinkään mennä. Emmekä haluakaan. Noudatamme säädöksiä ilomielin. Ne ovat meidän parhaaksemme. Emmekä suinkaan ole ainoita, keitä säännöt ja sääntelyt koskettavat. 
Käsittämättömässä tilanteessa ollaan kaikki. Niin Suomessa kuin koko maailmassa.

Lauantaina Catherine toi meille kahdeksi viikoksi purtavaa. 
Joimme ulkona kahvit ja Catherine myös juuri pouhotettua hernesoppaa. Pidimme huolta, että turvavälit pysyivät koko ajan säädöksien mukaisena. Enempänäkin. 
Minä huutelin pyykkitelineen luota kuulumisia ja Catherine puolestaan seinänvierustalta, jonne isänsä oli roudannut toppapäällysteisen tuolin ja puutarhapöydän rakkaan tyttären istua. 
Onni on omistaa tytär (jos kohta tietenkin poikakin). Kahden viikon kuluttua, jos tarvetta on (ja kai sitä on, koska rakastan maitoa) sovimme, että me puolestamme ajamme Nikolainkaupunkiin jonkun kaupan kaukaisimpaan parkkipaikankolkkaan ja Catherine käy kaupassa ja tuo pussukat takakonttiimme.
On tarpeetonta edes mainita, että turvavälit ja kertakäyttöhanskat ovat kuvioissa koko ajan mukana. Catherine on tarkka ja viisas tyttö. Kiitos vaan! En usko, että tuli tarpeeksi kiitettyä. Sitä vaan toljotti ja ihmetteli tilannetta ja ryysti pahvimukista kahvia ja haukkasi pullaa.

Vaikka olen karanteenissa, ei minulle ei aika tule pitkäksi. Ei ole koskaan tullut. Olen piirrellyt taidepiirin tehtäviä kotona. Piirikin on peruttu koko  kevääksi. Syksyllä sitten uusin innoin jLs.
Skannaamme viimeisimmän työmme opettajalle, joka antaa siitä arvion. Odotan hyvää arviota, koska kuva tulee Viksu Viilipytty-kirjaan. Mitä semmoisella kuvalla tekee, jos huonoa arviota pökkää? Ei mitään!

Olen myös lenkkeillyt sinnikkäästi. Tupasemme ympäri kulkee 320m:n polku. Olen reitin itse suunnitellut. Sitäkin pitkin on kiva roudata, jos ei pääse yksityiselle pururadalle kävellä tömpöttämään. 
Joskus yksityinen pururatamme  ja jäävät on niin pehmoisessa kunnossa, että lenkkarit eivät pysy jalassa, vaan uppoavat ja jäävät velliin kiinni (pieni suurentelu sallittaneen?)
320 m:n tupalenkin varrella, Vilpolan edessä, on lumikasa. Teen kasaan joka kierroksella sauvalla kolon, että tiedän monesko kierros on menossa.  
Viimeviikolla kasa oli kivikova. Siihen ei saanut tehtyä minkäänsorttista painallusta, vaikka kuinka taukuroi. Keksin ottaa sorakasasta pieniä kiviä ja niitä sitten pudottelin lumikasan päälle  yhden kerrallaan, kun kurvasin ohi.
Pakko on ollut ottaa varmistuskeino avuksi, että tietää kierrosten oikean lukumäärän. 
Olen huomannut, että ilman merkintöjä pakkaa kierrokset mielessä tuplaantumaan. Sen enemmän luulee kiertäneensä, mitä hengästyneemmäksi tulee. Luulee kiertäneensä jo seitsemän kertaa, vaikka todellisuudessa on rahjustanut vasta viiskertaa.

Lauantaina otin taloussakset ja pätkäsin itselleni kunnon otsatukan. Kolme klipsaisua ja valmista tuli.
Menin näyttämään Magnukselle uutta luukkiani ja hän sanoi, jotta HIANO!
Magnus sanoo aina kaikesta, mitä teen, jotta hianua on! 
Olen hyvin tyytyväinen Magnuksen arviointeihin ja alkanut uskoa niihin. Ei kukaan jaksa 54:ää vuotta valehdella.
T: Kaisa von Saxen- Hienonen
--------------------------------------------------
Jesajan kirja 55:1-3

Kuulkaa kaikki janoiset! Tulkaa
veden ääreen!
Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa,
ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää,
ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!
Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä,
mikä ei ole leipää,
vaihdatte työstä saamanne palkan
siihen, mikä ei tee kylläiseksi?
Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin,
te saatte nauttia parhaista herkuista.
Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni,
kuulkaa, niin saatte elää!
Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne
ja lupaan olla liitossani uskollinen,
niin kuin olin uskollinen Daavidille.


maanantai 16. maaliskuuta 2020



Kuvat on näpsäisty 1700-luvun markkinoilta. Markkinat pidetään Isossakyrössä joka kesä. Toivottavasti tänäkin vuonna.
Yläkuvassa poseeraa Isonkyrön Vihtori-pappi. Hän kierteli markkinaväen seassa ja häntä sai puhutella kuka tahtoi. Kaikki tykkäsivät ja jos oikein olen ymmärtänyt, moni häntä puhutteli.
Ketään hän ei jalkapuuhun määrännyt, vaikka sellainenkin markkina-alueelta löytyi.
(En ole kysynyt julkaisulupaa kuvalle, mutta uskon vakaasti, että olisin sen saanut, jos olisin kysynyt).
Alakuvassa, joka on otettu samaisilta markkinoilta, näpötän minä.
Olen monena vuonna markkinoilla fiiraillut. Milloin myönyt leipää ja piirakoita, milloin istunut kirkkotarhassa valmiina juttelemaan ja vastaamaan, jos joku jotain kysyy.
Ensi vuonna menen, jos Jumala suo, Siskon kaa myymään kortteja ja kirjoja. Sisko omiaan ja minä omiani, edellyttäen, että saan Viksu Viilipytty-kirjan valmiiksi. Luultavasti en saa, mutta onneksi on kortteja mitä kaupitella ja tietysti kolme runokirjaani: Runollinen kirja, Runoratsukko ja Tulppaaninippu.
Viksu-opus on kyllä viimeistä silausta valmis, mutta sen painattaminen saattaa tuottaa suurta ja ylipääsemätöntä tuskaa.

Laitoin ylläolevat kuvat kehiin siksi, että ne ilahuttavat meikäläisen mieltä. On tärkeää ajatella ja kaivaa esiin sellaista todistusaineistoa, että hokaa, että on sitä ollut hienojakin hetkiä.
Raamattu taas puolestaan on sellaista todistusaineistoa, jota lukiessa ihminen hokaa, että peliä ei ole menetetty! Ei, vaikka eläisimme vähemmän hienoja hetkiä.
Tervetuloa sitten kesällä jLs minun ja Siskon markkinakojulle. Siskolla (Thors) on paljon kirjoja myynnissä (onhan hän oikea ja pesunkestävä kirjailija). Minulla on myynnissä paljon kortteja (olenhan minä pesunkestävä korttimaakari) ja paljon runokirjoja (olenhan minä pesunkestävä "runoilija") ja ehkä Viksu Viilipytty-kirja (olenhan minä pesunkestävä pyttyilijä).

Pinkin kalenterini viikkoaukeama on melkein valkoinen (tästä eteenpäin se on, sattuneesta syystä, ihan valkoinen). Keskellä kalenteriviikkoa lukee ABC klo 13.00
Minulla oli hauska ja mukava tapaaminen kaffikupin ääressä ystävättäreni kanssa. Praatasimme puoli yhdestä puoli neljään. Yhtään hiljaista hetkeä ei tullut, paitsi tietenkin silloin, kun haukkasimme pullasta ja ryystimme kahvia päälle.

Sieltäpäin tryykäsin Lizzy-serkun luo. Vähän kauhistutti, kun ei ollut kulunut kuin viikko edellisestä visiitistä. Lizzy lohdutti sanomalla, että rakas bönde-serkku (so. minä) on aina tervetullut. Vaikka joka päivä. Uskoin joka sanan.
Sain Lizzyltä vaihteeksi taas mekon. Aion panna sen päälle ensimmäiseen tilaisuuteen, johon yli seitsemänkymppiset taas joskus saavat mennä.
On outoa olla karanteenissa, mutta ymmärrän, että se on omaksi parhaaksemme. Niin vaikeaa kuin onkin ajatella, että kuuluu vanhuksiin, eli yli seitsemänkymppisiin. Tällä viikolla napsahtaa lasiin taas uusi vuosilusto. Ei voi mitään.

Tänään kävimme kaupassa heti aamusta Magnuksen kanssa. Kun tulimme kotiin, otin avaimen Magnukselta avatakseni hänelle oven. Ilman mitään ennakkovaroitusta kompastuin porraspäässä olevaan sementtiseen  laattaan (noin 3 senttimetrin korkuiseen).
Rojahdin päistikkaa, pää edellä rappusia vastaan. Pääni osui sileään uuteen rappuseen. Leuka ja posket klopsahtivat kuin hyllylle. Siististi aseteltuna. Polvet puolestaan klopsahtivat toiseen rappuseen ja oikea käsi kolmanteen. Oikean käden keskisormesta tuntui kuin kynsi olisi taittunut kaksinkerroin ylöspäin (kuten se varmaan sekunnin murto-osaksi taittuikin).
Mihinkään ei oikeastaan ottanut kipeää, paitsi kyseiseen keskisormeen.
MUTTA, vaikka ei ottanut kipeää, aloin vollottaa suureen ääneen. Puristin kouristuksenomaisesti vessa- ja talouspaperirullia kainalossani ja vollotin.
Itkusta ei tuntunut loppua tulevan. Silmäripsivärit poskella turskin ainakin puolituntia. Seuraavan toisen puolituntia itkin itsesäälistä. Itkin vanhuuttani, surkeuttani, kömpelyyttäni, lättypäisyyttäni, saamattomuuttani, laiskuuttani...itkin maailman surkeutta, sairauksia, coronaviruksia ynnä muita röppöreitä.
No, loppuihan se itku vihdoin, eikä vähiten hyvän lohdutuksen tähden, jota Magnuksen taholta koko kaamean session aikana sain tuta.
Täytyy taas terästäytyä kulkemisissaan. Yleensä kuljen aina nokka maassa ja kierrän joka pikkukiven. Portaissa varsinkin kuljen hengittämättä ja kieli ulkona, että ei vaan kaatuisi. Silti, SILTI tämän ikäiset mummut näköjään kaatuu! (Siitä siihen, ettei alkaa uudestaan itkettämään).
Noh, pikku kaatumiset on kaitainen asia nykyisten asioiden ja ahdistusten keskellä.
Asioihin ja ahdistuksiin auttaa rukous. Jeesusta apuun pyytämällä ihminen selviää. Taudeista ja muista. Jeesus on konkreettinen apu ja turva. Hänen avullaan pääsemme vaikeuksien läpi. Se on varmaa, jos mikä.
T: Kaisa Kömpelssön-Onthufvud
--------------------------------------------------------------
Psalmi 46:2-8
Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,
Korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä.
Kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.

maanantai 9. maaliskuuta 2020


Olen julkaissut tällä huudilla monta kuvaa itsestäni sarjassa "Ennen ja nyt". "Nyt"-osastolta on ollut ehkä vähemmän julkaisuja, muuta siihen on hyvä syy: en pidä "Nyt"- osaston kuvista. Kommentitkin (jos niitä kirjoitettaisiin) voisivat olla: Äitisi oli vanhana sinun näköisesi, tai: kaikkihan me vanhennumme, tai: et ole päivääkään yli kaheksankymppisen näköinen, tai: ei niistä ryppyvoiteista näytä apua olevan, tai: älä välitä. pääasia, että olet terve.
Edellä kirjoittamastani johtuu, että päätin laittaa Magnuksen kuvia esille tällä kertaa. Miehet pysyvät komean näköisinä koko elämänsä ajan. Kehdosta hautaan. (Olen kirjoittanut siitä runonkin).

Magnus on omien sanojensa mukaan kaivanut puolet elämästään toiselle kuoppaa. Kaivinkoneenkuljettaja kun on.
Yläkuvassa hän kaivaa naapurin koneella navetantakamustamme. Siellä kasvoi niin komeaa jättibalsamipehkoa, että en missään ole moista nähnyt. Balsamipehkoa ei olisi ikinä saanut käsipelillä hävitetyksi. Vähän sama asia taitaa olla (ja onkin) kurttulehtiruusupehkoaitamme kanssa. Kyseinen yrttihän pitää kolmenvuoden sisällä hävittää koko Suomesta. Määräajasta on jo puolivuotta kulunut.
Magnus on sahalla kihnuttanut ruusuaitaa lestiä myöden lyhyemmäksi jo syksyllä ja jatkanut pitkin talvea. On ollut hyvät ilmat pitää takapihalla ruusuaitanuotiota.
Ymmärrän kyllä, miksi kyseisestä kurtusta on hyvä päästä eroon. On se sen verran kauhea sikiämään. Ei aikaakaan, niin kohta on pihapiirin joka neliösentti tupaten täynnä tuota huumaavan hajuista piikkipensasta. Jokaisen marjapuskan siimeksessä sojottaa terhakoita versoja ja myös pihanurmikolla pönöttää alkuja sillä siivolla, että paljain jaloin tepastelusta ulkosalla ei voi nähdä edes unta.
Joku kone pitää kyllä avuksi saada. Pelkkä lestiämyöden leikkaus ei auta. Pitänee vissiin tiputtaa jotain vähän änkyrämpää "kasvinhoito"ainetta kasvuston päälle, vaikka kyseisistä aineista en diggaakaan, emmekä ennen ole nniitä käyttäneet.

Alakuvassa on mainos, jonka piirsin niihin aikoihin, kun Magnuksella oli kaivinkoneyritys.
Mainoksessa luki: Säästä aikaa ja vaivaa, anna Manun kaivaa!
Joskus nuorena haaveilin mainostoimistopiirtäjän ammatista (jos kohta myös pikkuruisen kemikalioputiikin pidostakin). Postipuksuksi minä sitten kumminkin päädyin, eikä sekään mikään huono päätyminen ollut. Vaikka kyllä minä äskettäin, kun oli puhetta jossain porukassa palveluhalusta ja alttiudesta, tunnustin, että siinä suhteessa minä olin ehkä väärällä alalla. Jos missä, niin entisajan postikonttuureissa piti virkailijalla löytuä palvelualttiutta. Minulla se oli aika lailla joskus hakusessa.
Asiakkaat keksivät joskus selityksiä, kun eivät halunneet täyttää planketteja ja osoitekortteja. Esimerkiksi "minulta jäi silmälasit kotiin", oli yleisin selitys. 
Työtoverini (ei ollut kauaa postin palveluksessa. Hankkiutui muihin maihin ja tehtäviin) tapasi sanoa sellaiselle asiakkaalle, joka lasien unehtumista valitti, että tämä ei ole silmälasiliike. Tämä on posti!
Niin minä en sentään tohtinut sanoa. Otin kiltisti pännän käteeni ja kirjoitin kortin ja kliistrasin paketin kylkeen.
Minun piirtämäni Manu-mainos pääsi toiselle sijalle kaupunkilehdessä olleessa mainoskilpailussa. Lukijat saivat äänestää mieleistänsä mainosta.
En muistanut moista tapausta ollenkaan. Tulinkin hyvin iloiseksi, kun Magnus muistutti. Parempi tulla iloiseksi myöhään kuin ei milloinkaan. Tottapa aikoinaan (40 vuotta sitten) otti pattiin, kun ei tullut ykköseksi ja unehutin koko jutun.

Viime viikon kalenteriaukeamalla on tasan neljä merkintää: Virsilaulua Anna Maijan tykönä, Ryttylä, Ryttylä, Ryttylä. Siinä kaikki. Näyttää niukalta, mutta anti olikin sitä runsaampi.
Olen varmaan kertonut, että virret ovat aina olleet lemppareitani? Aina, eikä loppua näy.
Vaasan Tyttölyseon ajoilta (60 vuotta takaperin) alkanut lempparointi jatkuu yhä. Väitän, että taivaankannen alla ei ole mitään niin hoitavaa ja riemullista laulantaa kuin virsilaulanta on. Virsissä on suloiset sävelkuviot ja sanat lohduttavat, auttavat ja rauhoittavat mieltä elämän ankarissa aallokoissa.
Olen päässyt ryhmään, joka kokoontuu kerran kuukaudessa laulamaan virsiä Anna Maijan kotikammariin. Järjestyksessä mennään. Virsi virreltä.  Päämääränä on laulaa koko virsikirja alusta loppuun. Jokaisesta virrestä lauletaan kaksi ensimmäistä- ja viimeinen säkeistö.
Aina en ole valitettavasti päässyt mukaan, mutta viime tiistaina pääsin. Monta monituista virttä lauloimme ja vain yksi täysin vieras. Olin hyvin ylpeä itsestäni ja kiitollinen Tyttölyseon aikaiselle musiikinopettajalleni, joka opetti meille tytöille kymmeniä ja taas kymmeniä virsiä.
Olen opettajattarelleni kiitollinen siitäkin huolimatta, että hän ääneen opetuksen tuoksinassa meinaili, että olen viisaan näköinen, mutta tyhmä. (Tyhmyys ei pulpahtanut esiin virsien opettelussa, vaan nuottien).
Virret ovat ihania, hoitavia, kauniita ynnä suloisia. Olen iloinen, että olen rookannut samanhenkisen porukan. Kiitos siitä Anna Maijalle. Toivon totisesti, että pääsen mahdollisimman moniin laulajaisiin.

Virsilaulannan päälle menin muutamankymmenenmetrin päässä asuvan serkkutyttyni luokse kyläilemään. On onni omistaa ihana serkkutytty. Lizzyn (nimi muut.) kanssa me olemme olleet yhdessä jo vanhempiemme häissä. Hääkuvassakin, vaikka meitä ei näy. Olemme hääkimppujen alla (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)
Meitä on Lizzyn kanssa joskus erehdytty luulemaan sisaruksiksikin. Mielestäni siinä ei kovin paljon ole erehdytty (vrt. hääkimput sun muut). Tykkään kovasti, kun minua on sanottu Lizzyn näköiseksi. Lizzy on nimittäin hyvin nätti.

3xRyttylä tarkoittaa tietenkin vuotuisia  naistenpäiviä Suomen Ryttylässä.
Meitä tuppautui perjantaina 4:n hengen ryhmä junaan: Leila, minä, Mirjam ja Ritva. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua ja kihinää. Matka meni jouhevasti, eikä niskavillani nousseet kauhusta pystyyn kuin kerran mennessä ja kerran tullessa. Niskavillani nousevat pystyyn kauhusta junan vauhdin takia. En ymmärrä, miksi pitää ajaa kiskot savuten kolmeasataa, kun vähemmälläkin ehtisi?
Pelkään, että "inhimillisestä erehdyksestä" johtuen vastaan voi tulla toinen kolmeasataa kaahaava juna ja tietäähän sen, kuinka siinä käy? Kapsäkit menevät littiin kuin myös matkustajat. Ei, en minä kuolemaa pelkää, vaan sitä, että littaantuminen ottaa kipeää.
Leilalla ja minulla on vuosikausia ollut ilo ja kunnia saada kantaa vastuuta naistenpäivien aamurukoushetkistä.
Aamurukoushetket alkavat kello 7! Eli aikaan, jolloin kotioloissa suu auki käännän kylkeä.

Joka kerta ihmettelemme Leilan kaa niitä monia naisia, jotka virkeinä ja innostuneina tulevat aikaiseen rukoushetkeen. Itsestäni sanoisin, että ellen olisi vastuunkantajana en takuula saisi itseäni käyntiin niin aikaisin. Se olisi harmi se. Jos mikä, niin rukous on sitä, mikä elähyttää, elvyttää ja virvoittaa. Niin tänäkin viikonloppuna.

Naistenpäivien sanoiksi jäi korviini kaikumaan Rallun sanat:
-Ensi vuonna Ryttylässä! 
Jos olet nainen, niin tervetuloa Ryttylään naistenpäiville ensi vuonna näihin samoihin aikoihin.
Naistenpäiviltä ei ikinä pöyröömpänä kotiin lähde kuin sinne on tullut!
Tänä vuonna teemana oli Rohkaiskaa toinen toistanne! 
Minä sain lukea muutamia kirjoittamiani rohkaisurunoja aamurukoushetkissä ja vapaan sanan paikalla. Olisin saanut runokirjojanikin myötyä, mutta en jaksanut rehata niitä mukana.
Junassa kulkeminen ylipainavan pakaasin kanssa on hermoile ottavaa. Varsinkin, kun Mirjam joutui pakaasiani rehaamaan. Mirjam rehasi pakaasiani jo viime vuonna. Valitin varmaan jo silloin keuhkopussukoitani. Valitin, että ne ovat kuin riekaleiset säkkipillit, jotka aina välillä sytytetään tuleen (rappusissa kiipeämisen ja junalle juoksemisen aikana).

Tänään alkoi säkkipillieni kahdenviikon puhalluskokeet ja tällä kertaa oikein: lääkkeillä ja ilman.
Saa nähdä kuinka käy? Toivon, että säkkipillistö on ehjä. Jotenkin tuntuu paremmalta lenkkeilyn ansiosta. 
Junanvaihtojen aikana (niitä ei ollut kuin yksi mennen&tullen) en hengästynyt paljon ollenkaan. Ehkä hissillämenokin auttoi asiaa (räps räps räps).

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli yliveto. Sai olla ittiänsä paremmassa seurassa ja olosuhteet ja ohjelmat olivat loistoluokkaa.
Magnus kysyi minulta: Oliko sulla pikkuusenkaa mua ikävä? 
Vastasin, että ei pätkääkään!
En muistanut oikeastaan koko ympäröivää maailmaa. Poissa olivat coronat, syöksyvät pörssit, sodat ja ahdistukset.
Magnus äljähti kalpeaksi. 
-Ei vaitiskaan! Kyllä mulla sua oli hitusen ikävä. (Mikä oli ihan totta).
Toki kaikki vakavat ja huolestuttavat asiat kannettiin rukouksissa Jeesuksen eteen. Häneltä apu tulee. Joka asiaan!
T: Kaisa J. Isokyrö Suomi
-----------------------------------------
Sananlaskujen kirja 10:22

Herran siunaus menestyksen antaa,
omin voimin sitä ei lisätä.

maanantai 2. maaliskuuta 2020




Uusia kuvia oikein- ja väärinpäin.
Yläkuvassa yksityisen pururatamme loppumetrit. Tuossa kohtaa käyn kääntymässä. Tuohon kohtaan on matkaa porraspäästä laskettuna 650 metriä, eli 1300 meeteriä edestakaisin. Kun siihen lisää 5x postilaatikolla käymisen plus navetantaustan kiertämisen, tulee tulokseksi 2.2 kilometriä. Ei huono! Ja sekin lähipururadassa ja navetantaustassa on plussaa, että voi välillä käydä sisällä hörppäämässä vettä ja hyysikässä, jos siltä tuntuu.
Olen hyvin onnellinen yksityisestä pururadastamme (josta, kuten muistatte, ei ole meidän omaa yksikään korsi, enempää kuin multakokkarekaan).
Lenkkeily sujuu meikäläiseltä jo aika luihkeasti. Toki hengästyn yhä edelleen vain viisikymmentämetriä kuljettuani, mutta tuntuu kuitenkin kuin henki kulkisi jo piskuisen paremmin kuin kuukausi takaperin.
Ehkä hengitysvinkumiset johtuvat vain huonosta yleiskunnosta ja juhlavasta painostani, eikä mistään astmoista enempää kuin ahtautumisistakaan. No, se selviää jahka puhallan taas sen kahdenviikon session.
Magnuskin huitelee pururataa pitkin jo kuin hirvi konsanaan. Saa sii, kuinka hyväkuntoisia senioreja meistä kehkeytyykään?

Alakuvassa on uusi piirtämäni onnittelukortin aihio. Papukaija. Kuva on kyljellään, mutta en osaa keikauttaa sitä suoraan. En löydä masiinastani kohtaa kuvien oikeinpäin keikauttamiseen. Tiesin sen kyllä jo kuvaa nurinpäin ottaessani ja asia otti jo silloin pattiin saatikka sitten, kun aloin ohjeita ja kohtia koneestani etsimään.
Olen kerran nähnyt mitenkä se tehdään, mutta en muista sitä pätkääkään. On kurjaa, kun muisti alkaa sassaroimaan. Tosin en ole hyvänmuistin aikoinakaan ikinä ollut mikään tekniikan ihmelapsi. Hyvä, kun mikroa ja pyykinpesukonetta osasin käyttää. Ostimme nekin päleet aina mahdollisimman simmpeleitä. Niissä oli (ja on ) korkeintaan kaksi namiskaa: on ja off. Se riittää.
Kuvasta sen verran, että onnittelukortin kortista tekee pilvenlongissa seisovat onnea-sanat. Aion tukkia pilviin vielä mahdollisimman monta iloa-sanaa.
Jos sinulla on ideoita onnittelukortin aiheiksi, niin otan ilolla vastaan.

Viimeviikolla Magnus kävi katsastuttamassa Saab Turboni mallia 1995.
Kertaheitolla meni läpi. Siitä siihen, etteivät katsastusmiehet pyytäneet ostaa.
Päästöt ja imut olivat viimeisen päälle kohillaan. Toivon, että saan ajaa hienolla hyrysysylläni vielä monia vuosia. Niin kauan, kun ajokortin minulle myöntävät. Toivon, että myöntävät niin kauan kuin elän. Eli toivottavasti sinne sadanvuoden huippeille.

Viimeviikolla me Krelliläiset (Kristilliset eläkeläiset) järjestimme kahvikalaasit palvelutalolla.
Koska oli laskiaistiistai, niin tietenkin tarjolla oli myös laskiaispullia. Hyviä laskiaispullia olivatkin, vaikka välimöhnänä olikin vadelmahilloa, eikä mantelimassaa.
Sain lausua tilaisuudessa omitekoisen runon nimeltä "Ennen kaikki oli paremmin".
Sain runsaat abloodit, kuten kaikki muutkin, jotka ohjelmaa esittivät ja puheita pitivät.
Tapasin tilaisuudessa tutun henkilön. Hän sanoi muistavansa minut ylenpalttisen hyvänmakuisista pullistani, joita olin kuulemma vuorollani tuonut matonkutomapiiriin (sellaisessakin olen joskus ollut, vaikka minulla on peukalo keskellä kämmentä ajatellessanikin maton sun muun sellaisen tekoa).
Olin enemmän kuin otettu tuosta muistamisesta. Että joku muistaa minut leipomistani pullista? Käsittämätöntä! Tai no, muistan minäkin ihanan Tuulikin, jonka pullat olivat NIIN hyviä, että en ymmärrä, kuinka joku osaa NIIN hyviä pullia yleensä tehdä?
-Kuinka nämä on näin kaamean hyvänmakuisia, sain kysytyksi.
-En minä tiedä, vastasi Tuulikki. -Olisko syynä se, että laitan pienen hyppysellisen suolaa kananmunavoiteluun?
Voi olla, että se oli syynä. Ehkäpä minä silloin niissä kutomapiiripullissa olin noudattanut Tuulikin neuvoa.

Kun nyt tuli puhe leipomisista ja paistamisista, niin tänään meillä paistettiin lättyjä. Hiivaleipäjauhoista. Muita jauhoja ei ollut. Tai no, ruisjauhoja kyllä, mutta niistä tulisi varmaan liian änkyröitä lättyjä. Hiivaleipäjauhotkin olivat siinä rajamailla. Hyviä kumminkin olivat. Varsinkin, kun näläkähänsä söi.
Joku ehkä kaipaa tarkempaa analyyssiä mitä hiivaleipälättyjen makuun tulee  No, hiukan pääsee kuusalle, kun ajattelee, miltä sämpylät maistuisivat paistettuina ja sokerinsantaa päällä. ;)
Niin hyviä ne kumminkin olivat, että toistekin paistetaan, jos vehnäjauhot ovat loppuneet ja lättyjä pitää saada.

Viime viikon kalenteriaukealta poimin vielä pari merkintämenoa: Virsipiiri lauantain kohdalla ja sunnuntaiseurat sunnuntain kohdalla.
Meitä on neljä pariskuntaa, jotka vuorotellen, kahdenviikon välein, käymme palvelutalolla laulattamassa virsiä ruoka- ja oleskelusalissa.
On ilo katsoa, kuinka monet vanhuksista osaavat virsiä ulkoa. Minä en osaa kuin kolme virttä ulkoa. Virret 332, 499 ja 563 sujuvat ulkomuistista kuin vettä vaan. Niissä ei ole kuin muutama värssy kussakin.
Olen aina ollut huono oppimaan mitään ulkoa. Katkerana muistona postivirkamiesurani varrelta ovat pakolliset postiliikennekurssit.  Kaikki olisi mennyt enemmän kuin hyvin ja olisin läpäissyt kurssit loistavin arvosanoin, ellei olisi pitänyt luetella ratapätkiä oikein ja nurinpäin ULKOA.
Haloo! Siis kaikki asemat Suomen valtion rautateillä ! Minä en oppinut niitä ikinä. Kävinkin kurssin loppuun vasta silloin, kun ulkoaosaamisen pakkopykälä oli kumottu.
Pakkopykälän aikana tankkasin yötä päivää asemia vihkonen kädessä. Välillä peitin sivun ja yritin solkottaa niitä muistista. Kovasti tuli aukkokohtia ja oli pakko luntata.
Huomautettakoon, että Magnus oppi asemat siinä sivussa kuunnellessaan tankkaustani.  Etu- ja takaperin. Eikä siinä kaikki. Myös tyttäremme Catherine oppi ne, vaikka ei osannut vielä oikein kunnolla puhuakaan.
Erään kerran oikein tankattuani ja änkytettyäni pysähdyin hartaasti miettimään MIKÄ se seuraava asema oikein oli?
-UTTI, kuului leikkikalulaatikon suunnalta selvällä suomenkielellä. Vilkaisin vihkoa ja...Uttihan se.
Catherinekin ilahtui ja laittoi tutin takaisin suuhunsa.
Ulkoaoppimattomuuteni takia en ole voinut alkaa teatteriharrastustakaan oikein täysin rinnoin.
Olen kyllä ollut draamaryhmässä aikoinani Vaasassa asuessamme. Siinä ei tarvinnut muistaa ulkoa mitään. Kunhan muisti liikkua esilukijan kertomuksen mukaan. Sen minä muistin. Minun roolini oli melkein aina sama: suuri kansanryhmä. Meitä oli about viisi (5) siinä ryhmässä.
Ne olivat mukavia aikoja ne.

Sunnuntaiseurat olivat niin mukavat ja kotoisat kuten seurat aina ja kaikkialla.
Minulla oli kahvinkeittohuki ja ihan mielelläni siinä toiminkin. Touhukkaana aloin keittää sumppia seuraväen juoda ja kuten usein ennenkin kaikissa kahvinkeittopaikoissa mittalusikka usein käy: kahvimittalusikka oli hävinnyt! Päätin, että kun lakkaan köyhtymästä teetän itselleni hopeisen kahvimittalusikan ja laitan sen kettingillä kaulaani killumaan mennessäni kahvinkeittovuoroon. Ei tässä muu hyvi.
T: Kaisa Sumpsten-Kaffevatten
----------------------------------------------
Psalmi 145:17-19

Herra on kaikessa oikeamieinen,
hän on uskollinen kaikissa teoissaan.
Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,
sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.
Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,
hän kuulee heidän huutonsa
ja auttaa heitä.