Juhlapäivää

Yläkuvassa Vivianni istuskelee kuolleessa meressä.
Kuolleessa meressä ei kyllä oikein muuta voi tehdäkään, koska muuten pyörähtää ympäri. Suolaprosentti on 28, eikä ole kivaa, jos siihen tuuskallensa kaatuu ja pyörähtää. Ei ole ollenkaan kivaa, jos vettä, tai oikeastaan "suolaliuosta" menee silmiin ja suuhun. Olo on kuin tönkkösuolatulla sillillä pitkän aikaa.
Itse en taaskaan ja tälläkään kertaa mennyt Kuolleeseen mereen istuskelemaan. No mitä kun tuuli ihan mahdottomasti. Ei! Ei huiskauta Isonkyrön flikkaa äykeämmätkään tuulet, mutta laineet olivat ajoittain aika pontevia. Juuri ne laineet saavat ainakin meikäläisen tasapainon horjumaan ja ajatus tönkkösuolatusta sil...öh...siis hylkeestä ei miellyttänyt. Jotkut kaatuivat ja saivat ilkeän hiertmän kankkuunsa rannan suolapiikeistä.
Nuorten tasapainoahan ei horjuta mikään. Viviannikin kyllä hiukan valitti, että horjumattomuudesta huolimatta aalloista suuhun oli suolavettä truiskahtanut. Kuulemma ankarasti syljeskeltyään oli siitä selvinnyt. Kyyyyllä! Kyllä Viviannia vahdittiin kokoajan, mutta minä vaan olin hiukan ylempänä sannalla vahtimassa kaikkien uimassa olevien kalsareita ja kelloja, joten en aivan kaikkia neidin nielemisiä rekisteröinyt.
Alakuva on Karmel-vuorelta. Sieltä kuulemma näkyy suotuisilla ilmoilla käytännöllisesti katsoen MELKEIN koko Israel. Niin on pikkuruinen tuo ihastuttavan suloinen maa.

Tänään on minun ja Magnuksen kihlapäivä. Neljäskymmenesyheksäs.
-Onnia kulta, sanoi Magnus, kun aamulla rahjustin alakertaan ja hyyskään.
-Miks? kysyin kolkolla äänellä ja mielellä (aamuäänikäreys vaivaa vieläkin sen kamalan röppörin jälkeen, jota melkein joulusta asti olen potenut ja aamukolkkous on vaivannut minua koko aikuisiän, eli kuuskötvuotta).
-Tänään on meirän kihilajaaspäivä, sanoi Magnus iloisesti ja katsoi merkitsevästi korttia pöydällä.
(Magnus oli ostanut Kaisan Kortit-firmasta onnittelukortin ja se nojasi kukkavaasiin).
Veskissä ollessani ajattelin synkkääkin synkempänä, että minä en ole ansainnut tuollaista aviomiestä. En, en ja en!
Tukka pystyssä ja silmäpussit ja leuat lotisten kiiruhdin Magnuksen luo ja suutelin häntä niin tulisesti kuin vaan illalla viimeksi pestyllä hammasrivillä ja huulilla pystyy.
-Sinä se sitten...sain ykytetyksi.
-Hyvä, jos hääpäivän muistan...jatkoin ykyttämistäni.
Sen sijaan, etten muista aina heti kihlajaispäivän päivämäärää, muistan kuin eilisen päivän itse kihloihin menosession:
Ei ollut kulunut kuin viikko siitä, kun olin ilmoittanut Magnukselle erään hämmentävän asian (terveisiä vaan sinne Asevelikylään rakkaalle Catherine-tyttärellemme), johon hämmentävään asiaan Magnus oli rauhallisesti sanonut, jotta meirän pitää ny vissihin mennä naimisihin!
Eikä ollut myöskään kulunut kuin pikkuisen päälle viitisen kuukautta, kun olimme yleensäkään tavanneet ja tuonakin aikana vain kahdenkäden sormien verran rookanneet. Magnushan oli armeijan leivissä ja siihen aikaan ei iltalomia ja sen sellaisia ollut niin viljalti kuin nyt.
Oli 25:s päivä toukokuuta vuonna 1966 ja ruokatunti molemmilla.
Pikku Fiatilla karautettiin maasiltaa pitkin ja Magnus kysyy, jotta mistä mennähän ostamahan kihilat?
-Emmä vaan tiedä, kun olen niin harvoin mennyt kihloihin, vastasin.
-No emminäkää kovin useen oo menny, sanoi Magnus tuohtuneena. (Minä olin tasan 20 ja Magnus viittä vaille).
Niin vaan saatiin paikka sovittua. Sellainen paikka se oli, että kumpikin muistaa eri kultasepänliikkeen. Magnus muistaa, että liike oli pienessä atriumissa Kauppapuistikolla (on luultavasti oikea paikka)  ja minä muistan idioottivarmasti, että alatorilla sijaitsevasta kultasepänliikkeestä ne sormukset sormiin pujotettiin.  Olipa paikka mikä hyvänsä sormukset ovat pysyneet sormissa ja minä rakastan aviomiestäni sangen suuresti.
Hän on minulle rukousvastaus. Jotkut teistä luultavasti muistanevat kertomukseni siitä, kuinka olin huolissani, että olin ilman poikaystävää, vaikka olin jo ikivanha vanhapiika (melkein 20!). Noh, minä laitoin kädet ristiin ja rukoilin 1/2-ääneen:
-Anna mulle poikakaveri rakas Jumala! Aamen!
Ja niin siinä sitten oltiin puhtaine kauloineen pikkufiiatissa vuonna 1966 AD. Ja joku vielä sanoo, että ei rukouksia kuulla, eikä Jumalaa ole! :D

Raamattupiiriin, joka oli tämän kevään viimmonen,  putkahti kuin putkahtikin kaksi ihmistä meidän lisäksi. Matthew ja Ewe!
Luulimme ja olimme melkoperäisen varmoja, että ihmisillä on niin jo kevättöitä ja siivouksia, etteivät ehdi piireihin tulla.
Meillä oli hyvä ilta, kuten raamattupiireissä aina tuppaa olemaan.
Hyvä ilta oli sekin, kun Maikku ja Eerikki tulivat iltakahville. Päivitettiin taas suvun kuulumiset.

Keskiviikkona matkustin junalla Nikolainkaupunkiin. Taas huimasi koko matkan. Se vauhti! Eihän noista vanhoista junista kovin korkealta katsele, joten siitä syystä ei niinkään huimaa. Niihin uusiin city- ja bendoliinojunien toisiin kerroksiin minua ei saa kuin köysissä, tai laudoissa.
En varmaan koskaan opi ymmärtämään, miksi junien pitää porhaltaa niin tuhotonta vauhtia asemien välillä? Tai oikeastaan i se vauhti niinkään, mutta pysähtymiset. Pelkään ja itse asiassa olen ihan varma ennen jokaista asemaa, että jarrut prakaa. Tuntuu kuin ne lyötäis pohjaan vain muutama sata metriä ennen lopputyssäystä. MIKS, MIKS, MIKS?
Nikolainkaupungissa, eli Vaasassa, meillä oli eläkeläispostilaisten kokoontuminen lounaan merkeissä Strampenilla.
Olikin taas ihan virkistävä kokoontuminen ja ruokakin oli ihan maittavaa.
Ehdotin kaikille hiukan ennen, kun minun oli lähdettävä pois, että josko saisin lukea omikirjoittamani runon?
No tietenkin sain. Eiväthän he olisi yksinkertaisesti KEHDANNEETKAAN kieltää, kun joku silmät vesikaljamalla ja yli-innokkaana runoja lausua haluaa.
Runo loppui (valitsin näin aluksi sellaisen lyhkäsemmän sorttisen) ja kaikki taputtivat ainakin iloisen NÄKÖISINÄ.
Seuraavan kerran tapaamme elokuussa samassa paikassa. Olen jo valinnut sinnekin runon. Eikä koskaan tiedä mennä sanomaan sitäkään, kirjoittaisinko ihanille työkavereilleni ihan uudenkin runon?
On se niin inspiroivaa porukkaa.

Lauantaina lähdin taas vaihteeksi Nikolainkaupunkiin. Ihan iki-omalla Saabillani, jossa en pelkää pätkääkään olkoonkin, että on helposti vaarallisempaa kuin junassa matkusteleminen.
On siinä minulla kuitenkin sellainen kaara, että joka kerta tekisi mieli niiata, kun siihen astun ja pois punttaudun. Ei missään tunnu, että kaunotar on melkein yhtä vanha kuin omistajattarensakin (jos pikkasen liioittelee). Kaikki pelaa ja hyrisee kuin unelma. Ja entäs ne vaihteet, jotka automaattisesti itse itseään vaihtelevat?
Yhtään ei kauhistuttanut ajaa kaupungissa. Olkoonkin, että kyseessä oli vain laitakaupunki, mutta sielläkin ajeleminen on ottanut kovasti, mutta runsaasti hermoihin Saabia ennen.
Nikolainkaupunkiin menin siksi, että oli vuodeta taas se hetki, että runonkirjoittajaharrastajat kokoontuvat viikonlopuksi yhteen lukemaan runojaan ja kirjoittamaan uusia.
Minä riemuitsin, kun sain kertoa, että paitsi että olen runonrustaaja, olen nykyään myös korttimaakari. Sain luvan kautta myydä korttejani ja muutaman kymmenen niitä ostettiinkin.
Yhden hienon ideankin sain tuona viikonloppuna. Kerron siitä sitten, jahka saan jotakin äntiin.
Idea liittyy toki noihin nykyisiin harrastuksiini: piirtämiseen ja kirjoittamiseen.
Runoviikonlopun vetäjä Perkiön Pia antoi meille kaikille mukanaoleville pikkuruisen sukan. Kännykkäkotelosukan! Aivan ihania. Minun valitsemani sukka pääsi heti tehtäväänsä.
Kaikki uhosivat, että alkavat käyttää kännykkäsukkaa.
On kyllä varmaan veret seisauttava näky, kun kurssimme kaksi raavasta miestä kaivavat povitaskustaan sukat ja sieltä esiin älypuhelimet.
Pia sanoi, että mahdollisesti ja ehkä viikonloppu hänen kohdaltaan oli viimeinen, mutta minä ainakin toivon, että niin ei olisi. Niin paljon niitä aina odottaa. Onhan asia kyllä sitten niinkin, että kaikki loppuu aikanaan, MUTTA ONNEKSI ARMONSA EI MILLOINKAAN. :D
Olin yötä Asevelikylän kellarissa. Hyvin sain nukuttua. Sitä en tiedä kuinka talonväki sai nukuttua, kun eikös kellarissa ääni (lue kuorsaus) kuulu tuplana? Yksinkertaisenakin on kuulemma kestämistä.
Nyt on syytä lopettaa ja mennä keittämään väkevät sumpit, että saa kuors...öh...siis nukuttua.
T: Kaisa Korsander-Tuplanen
------------------------------------------------------
Psalmi 115, jakeet 3-7

Meidän Jumalamme on taivaassa.
Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.
Muiden kansojen jumalat ovat hopeaa ja kultaa,
ihmiskätten työtä.
Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.

Jotaki kummiski

Aurinkoista, mutta kolakkaa maanantaipäivää kaikille tuhansille ja taas tuhansille lukijoilleni!
Almanakan mukaan on kevät ja ilmassa leivokset leikkiä lyö, kuten rakas Kalle-isäni tapasi keväisin laulaa.
Tänään kannoin kevään kunniaksi kahvit ulos. Kahvit ja tomaattileivät (ei siis yhtään mitään muuta pinnalla  kuin 1/2 raakaa tomaattia). Puuttui voi, metwursti, nyhtöpossunöyhtä, salaatinlehti, 20% Gouda, tuorekurkku ja seesamin- ja auringonkukansiemenet.
Lienee tarpeetonta mainita, että kutistuskuuri meidän perhekunnassamme jatkuu.
Ulkosalla oli kumminkin taas niin kylmä, että kaksin käsin piti kupista pidellä kiinni, ettei hytistessä olisi kahvi läikkynyt rinnuksille.
Yritin hampaiden kalistessa muistella viimeviikolla lukemaani lehtijuttua.
Jutussa haastateltiin Vaasaan kuorofestivaaleille tullutta neljää naista (lauloivat kuulemma hienosti ja ovat ihan maankuulujakin, mutta minä en muista heidän nimiään, enempää kuin kuoronkaan nimeä).
Heiltä kysyttiin, että mitä tykkäävät, kun on niin kylmä?
-Ihanaa, raikasta, piristävää! olivat kuorolaiset huutanut yhdestä suusta. Heillä on kuulemma kotikonnuillaan aina kuuma ja hiki tippuu joka karvannenästä. Laula siinä sitten.
Tältä kantilta, kun asiaa ajattelin, sain kaffini ryystettyä ja leivän jyystettyä.

Jaa, että ketäkö ylläolevissa kuvissa on?
Toista en tunne, mutta toisen kanssa olen pitänyt jalkoja saman pöydän alla jo paria kuukautta vaille 49 vuotta. Tuolla samaisella toisella on myös minun ihka uusi hellehattuni päässänsä.
Luulimme matkalle lähtiessämme, että hän saa oman hellelätsän lentokentältä, kuten kaikilla matkoillamme ihastuttavaan Israeliin tähän asti on tapahtunna.  Ajat kuitenkin tuppaavat muuttumaan. Auringon kilotus ei kuitenkaan muutu. Se paahtaa ja polttaa otsanahan karrelle, ellei ymmärrä suojautua. Sain tehdä aikamoisen työn maanitellessani Magnusta laittamaan tuon helleräysäni päähänsä.
Paremmin räysä mielestäni Magnukselle sopii kuin minulle!  Ja olisiko ollut kivaa kantaa pistoksen saanutta velttoa matkanjohtajaa pitkin katuja? EI, sanon minä ja varmaan muutkin matkalaiset.

Minä sen sijaan sain jonkun sortin pistoksen lauantaina. Ei kylläkään auringosta ja onneksi vasta kotona.
Kohtaus eteni seuraavasti: Silmissäni sumeni ja veret plus kaikki  muut nesteet tuntuivat valuvan polviin. Lapa tärisi ja henki tuskin pihisi. Pyörrytti ja ellotti.
Tiesinhän minä, mistä moinen johtui. Olin syönyt liian vähän!!!
Lähdimme aamusta, melkein ennen sianruppua,  Östermyraan seuraamaan tyttären ja hänen aviomiehensä pojan salibandymatsia.
Söin kotona aamiaiseksi kaksi leipää, joidenka päältä puuttuivat taas nuo aiemmin luettelemani herkkuainekset.
Perillä urheilukeskuksessa yhden matsin seurattuamme söimme puokkiin noin metrinpituisen sämpylän ja päälle äykeät kaffit. Myöskin suklaajäätelötötteröt urheilujuhlan kunniaksi söimme makoisiin suihimme.
Aika humpsahti huomaamatta puoli kolmeen. Siihen mennessä oli yksi peli hävitty ja kaksi voitettu.
(Loppujen lopuksi joukkue sai turnauksen kultapotin!) (Yrittää vaikuttaa vaatimattomalta).
Noh, me menimme kauppaan ennen Vähällenevalle paluuta ja siihenkin tuhraantui aikaa, kun joka purnukka piti erikseen etsiä oudossa putiikissa
Kotikynnyksellä alkoi tuntua ilkeältä.
Syöksyin kaapille ja tein itselleni hätäpuuroa.(Hätäpuuro: mukiin Alkupuuroryynejä, maitoa ja sekoitetaan lujasti). Ei auttanut!
Seuraavaksi söin lusikallisen hunajaa. Ei auttanut!
Sitten kasan  näkkäreitä päällä runsaasti rasvaa ynnä jälkiruuaksi kaksi rasvarinkulaa ja jo alkoi olotila toeta. Veret sun muut nesteet lorisivat hitaasti, mutta varmasti paikoilleen ja päässäkin kirkastui jonkin verran. Silmänmunosista puhumattakaan.
Hyi olkoon, että oli kamalaa!
Nauratti, kun Catherine sättäili seuraavana päivänä ja kyseli tapahtuneesta huolestuneena, että oonko muistanut syödä? Kaikki, jotka vähänkään minua ovat nähneet, tietävät, että muistettu on!
Tuo kertomani juttu oli kyllä ihan vahinko minulta, mutta sitä se urheilu teettää. Jopa pelkkä katsominenkin.

Olimme Magnuksen kanssa karvarissakin tässä päivänä muutamana. Oma tukkapehkoni tuli taas hienoksi omasta mielestäni, mutta Magnuksen lookki on liian lestiä myöden jyystetty. Ei tokikaan  Magnuksen mielestä. Hän tykkää ja nauttii.
Jos minä saisin määrätä hänellä olisi poninhäntä!!! Määräysvaltani rajoittuu vain hellehattuun (ja siihenkin harvoin) ja sekin ainoastaan ulkomailla. :(

Keskellä viikkoa oli Kirkkoneuvoston kokous. Kokoukset ovat aina kivoja ja mielenkiintoisia.
Avasin suunikin muutaman kerran: tarjolla oli hyviä leipiä, ihania donitseja (samanlaiset korvakilluttimet veljentyttäreni lähettää minulle lähipäivinä Hälssingistä). Tarjoilulautasella oli vielä myös  suussa sulavaa kuivakakkua. Ainakin 50 kertaa oli suu välttämättä avattava. Ei! Ei mennyt läskiksi sen päivän laihduttamiset. Olin syönyt hedelmiä ja sen sellasta. Niitähän saa syödä litratolkulla.

Sunnuntaina meillä oli vientiä. Vöyrin kirkossa oli Magnuksella saarna ja illalla Teuvalla puhe.
Minulla oli runoja lausuttavana molemmissa paikoissa.
Molemmissa paikoissa tapahtui vielä sellainen maankaatoihme, että en jännittänyt esiintymistä niin törkeästi kuin yleensä. Panee toki hiukan laittaan epäileen, kuinka runot meni?
Vanhasta tottumuksesta lutkutin runojen välissä vettä, vaikka kieli oli ja pysyi koko ajan märkänä kuin tappajaetana.
Ihmeellistä! Kiva oli lausua runoja ilman, että pelkää kokoajan sydämen seisahtuvan ja sen myötä myös ajan!
Tänään lähdemme illalla Nikolainkaupunkiin. Olisi taas tiedossa draamaa. Minun osanihan on aina ollut se "suuressa väkijoukossa oleminen". Niin luultavasti nytkin. Toivonpa kuitenkin, että joukko kasvaisi edes viiteen!
T: Kaisa Draamskog-Kvinnaberg
-------------------------------------------------------
Psalmi 65, jakeet 10-14

Sinä pidät huolta maasta ja annat sille sadetta,
sinä teet sen hedelmälliseksi.
Jumala sinun virtasi on vettä täynnä.
Sinä kasvatat sadon ihmisille,
pidät maasta huolen.
Sinä kastelet vaot,
tasoitat kynnetyn pellon,
pehmität sen sateilla ja siunaat maan kasvun.
Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi.
Missä vaunusi liikkuu, siellä maa tiukkuu runsautta.
Autio aro viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun.
Niityt ovat lammaslaumojen peitossa,
laaksot lainehtivat viljaa.
Koko maa riemuitsee ja laulaa.

Ysköksiä aina vaan

Tämänkin kertainen bloggaus vois alkaa samanmoisesti kuin edellinen, eli ysk...ysk...ysk...(rohinaa)...köyk...köyk...köyk (rohinaa)...
Hyvin tuntuu pitävän kutinsa kaikkien, taudin jo kunnialla läpikäyneiden, kertomukset ja ennustukset: Tauti kestää yli kolme viikkoa ja siitä jää soppatorveen pysyvät ruvet (tuo viimeinen taudinkuvaus oli kyllä omani). Korvia alkaa myös vuorenvarmasti särkeä jossain vaiheessa. Joko taudin alussa, keskivaiheilla, tai lopussa. Minulla toteutui tämä viimmonen vaihtoehto.
Tunnen itseni aina vaan hyvin raihnaiseksi, vanhaksi ja vähemmän miellyttäväksi ihmisraunioksi. Kaiken lisäksi kaikkia jäljellä olevia hampaitani on alkanut kolottaa ja ruimia inhottavan kamalasti.
Pitäisi tilata hammaslääkäri, mutta kun ei tiedä mistä ja kenet.
Lääkärin pitäisi olla sellainen, joka ei hätkähtäisi edessä olevaa työn määrää, eikä varsinkaan puudutellessaan ja poraillessaan huokisi kuuluvasti.
Edellinen lääkäri (kunnallinen) ei kyllä näin tehnyt, mutta hänelle on vaikeahko päästä ja silloinkin vain akuuttitapauksessa. Nyt tosin on kyllä akuuttitapaus, mutta...
Noh...huomenna painelen vapisevin sormin erään hammaslääkärin puhelinnumeron, jossa serkkuni Maya on kunniakkaasti käynyt ja hyväksi ja kiltiksi tohtorin todennut. Eikä kuulemma huokailekaan ollenkaan. Noh, Mayalla on kyllä alkaa päällekin ja jo lähtökohtaisestikin  paremmat leegot kuin meikäläisellä.

Tämän virkistävän valitusvirren jälkeen onkin hyvä käydä asiaan, eli setvimään mennyttä viikkoa.
Ensimmäiseksi tulee mieleen tietenkin eilinen. Äitien päivä.
Äitien päivä on sellainen, että tekisipä mieleni aina nukkua se ohi jossain pienessä, pimeässä ja kalseassa komerossa. Oma äitini inhosi äitienpäiviä. Hän vihasi (omien sanojensa mukaan) äitienpäiväruusupuskia ja, jos joku edes ajatteli vievänsä hänelle sellaisen sinisen pallomaisen ( on niitä muunkin värisiä) vanhanaikaisen kukan, jonka nimeä en nyt kuolemaksenikaan muista, mutta sellainen, joka aina äideille kautta aikojen on viety, sanoi hän heittävänsä sen välittömästi seinään.
Selitykseksi sanottakoon, että äitini oli hyvin persoonallinen ihminen. Välttämättä hän ei olisi nuin ikävästi toiminut, jos olisimme me lapset (2kpl) sellaisen sinisen pallokukan hänelle jostain syystä vieneet. Äidillä tosin oli taito jo  pelotellakin asian päältä niin, ettemme unissammekaan hänelle moista kukkaa olisi vieneet.
Emme liioin niitä pienikukkaisia äitienpäiväruusuja, joiden päällä äiti (jälleen omia sanojansa  lainatakseni) olisi hyppinyt, jos sellaisia olisimme hänelle erehtyneet ostamaan.
Emme koskaan erehtyneet.
Sen sijaan ostin hänelle aina jonkun puseron. Äidin mielestä olin hyvä ostamaan puseroita. Hän sanoi aina, että ei ikinä olisi ymmärtänyt itse niin tyylikästä ostaa. Äiti laittoi aina kaikki uudet saamansa (tai itse ostamansa) vaatteet hakaneuloilla kiinni seinäryijjyyn. Siinä hän niitä muutaman viikon ihaili, ennenkö alkoi niitä päällään käyttämään.
Uudet kengät olivat aina, joko ruokapöydällä, tai television päällä. Siihen aikaanhan televisiot olivat kuin pöytiä. Niiden päälle sopi hyvin paritkin kenkäparit ja kukkapuskat, vaikka moisesta toiminnasta kyllä ankarasti varoiteltiin.
Erään kerran kirjoitin äidille äitienpäivälahjaksi runon. Silloin ajattelin, että äiti tukehtuu siihen paikkaan. Hän nauroi niin, että lopuksi ei kuulunut kuin pientä sihinää ja minusta kasvotkin alkoivat sinertyä uhkaavasti. Niin hyvää lahjaa en ole koskaan sen jälkeen kenellekään onnistunut antamaan.
Minä tunsin äitini. Kuten sanottu hän oli aika erikoinen.
Olen nämä aiemminkin jo kertonut, mutta sietävät tulla uudestaankin kerrotuksi, koska aina voi olla joku, joka on alannut vasta äsken juttujani lukemaan. Tiedän heitä olevan, eivätkä he millään jaksa lukea kaikkia yli kolmeasataa stooria läpi tähän hätään.
Jos minä tunsin äitini tuntevat minun lapseni myös minut. Tytär tietää, että tykkään myös puseroista, lapsenlapsi tietää, että tykkään itsetehdyistä korteista ja poika, että tykkään tauluista. Tykkään, kun kodin seinällä on joka neliösentillä taulu!
Toisin kuin äitsykkäni ,tykkään myös kukista, enkä menisi ikinä hyppimään niiden päällä.
Kuvissa, jotka tuossa alussa on, näette koko lahjarepertuaarini tälle äitienpäivälle. Kun lahjoja katselen ymmärrän, että olisi tyhmää sulloutua komeroon, vaikka kuinka tuntee sisusklasuissaan, ettei täytä äidin mittaa.
Äidin mitta: lempeä, rakkaudellisen jalomielinen ikipuurtaja ja pullanleipoja. Ymmärtäväisen  puhdassydäminen ja uhrautuvaisen avokätinen hiljainen himpukka!
Totuus meikäläisen kohdalla on kyllä ihan jotakin muuta.
En nyt lähde asioita repostelemaan, mutta Magnus sanoi, jotta ens vuaren äitienpäivänä sitte ostetahan joka ikinen eines ja suupala kaupanpaapalta!  Sain nimittäin ainakin viisi hermoromahdusta keittämisen ja muiden tehtäväkenttien suorittamisessa. Siitäkin huolimatta, että Magnus teki puolestani melkein kaikki!
Olisihan seurakunnassa tänäkin vuonna ollut tarjolla aivan mahtavava äitienpäivälounas lähetyksen hyväksi, mutta kun sinne ei saa ottaa Lyllania!

Kalenterissa on viime viikon aukeamalla vain yksi kynällä merkattu örmintä ja se on tiistain kohdalla: Ansku klo 19.00
Se tarkoittaa sitä, että suunnittelimme suunnittelutiimin kanssa Naisten kesken iltapäiviä vuodeksi eteenpäin. Ja mikäs siinä oli suunnitellessa, kun tarjoilut kirvoittivat kielenkannat kaikilta ja oli huipputiimi muutenkin asiaa etiäppäin viemässä.

Tänään iltaäivällä olin vuorostani Vähänkyrön Naisten kesken iltapäiviä suunnittelemassa.
Hyvät suunnitelmat saatiin kasaan sielläkin ja kaffin avulla myös. Kuinkas muuten.
 -Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo vanha kansa.
-Hyvin pyhitty on puoliksi pesty, sanoi rakas veljeni aikoinaan ja oli silloin noin 5-6 vuotias.
Näihin hienoihin aforismeihin lopettelen raportoinnin täältä Hälvän mutkalta ja alan suunnitella ja etsiä rekvisiittaa kesän puutarhahommiin. Niin somasti jo ruoho vihertää ja vanhat kukkapenkit narsissia pökkäävät.
Puutarharekvisiitta: Kalle Päätalon kaikki kirjat aikajärjestyksessä esille, jotta voi alkaa luku-urakan lepolassessa löhöten.
Voin minä ehkä taas krassia puuliiterin edustalle istuttaa ja parit herneensiemenet maahan piilottaa, jahka Magnus saa penkit tehtyä ja möyhennettyä. On kuulemma hidasta hommaa käsipelillä. Samoin kuin mansikkapenkkienkin ruokkoaminen. Enpä tiedä sanoa, kun en koskaan ole moista tehnyt!

T: Kaisa Jordgubbeälv- Ärtpalko

Ps. Olinhan minä Huutoniemellä seuroissakin eilen illalla. Siellä neuvottiin pyytämään suuria Herralta ja rukoilemaan täsmärukouksia. Niin minä tänään olen sitten tehnyt.
---------------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 3, jakeet 5-8

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, niin pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas;
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä.

Ysköstä ysköksen perään

Ysk...ysk...ysk...köykyn...köykyn..ysk...ysk...NIISK...TRÖÖT...ysk..ysk....
Siinä oikeastaan kaikki mitä kuluneelta viikolta olisi kirjoitettavaa, koska niimpaljo sitä on tukkoisest olost kärssi saanut.
En muista, että tämmöstä flunssaa olisin koskaan ennen, koko pitkän elonkaareni aikana potenut.
Palleatyrä on taatusti venynyt tupalukemiin ja kylkiluut irtoavat hetkenä minä hyvänsä selkälistosta.
Magnus muistaa kyllä, että kerran ennenkin ollaan yhdessä podettu ja maattu kuin kuolonkankeat lahnat vuoteen omana. Jopa kaksi viikkoa yhteen jytkyyn. Joskus Asevelikylän aikoihin. Saattaapi olla. Tuota aikamäärettä en kyllä oikein usko. Magnukselle on tarttunut minun tapani suurennella ja paisutella asioita, mutta ehkä taudinkulusta hiukan muistankin, kun oikein pinnistelen.
Kuka muuten sanoo, että miehet on huonoja sairastamaan? Ei meillä ainakaan. Meillä päinvastoin on akka huono sairastamaan.
Valitin ja tuskailin kaiken valveillaoloni aikana koko ajan ja suureen ääneen. Yksikään vihlaisu ja vaimallus ei taatusti jäänyt paikallaolijoille tietoon tulematta. (Ainoa paikalla olija useimmiten ja koko ajan: Magnus).
Kyllä! Kyllä Magnuskin oli sairas, mutta ei taatusti NIIN sairas kuin minä, koska en ainakaan kuullut mitään valituksia mistään taudin raistellessa selkäpiitään.

Monta viikon kalenterimerkintää jäi myös toteutumatta.
Esimerkiksi serkkutapaaminen!
Elitzabethy kirjoitti viestissään, että ikinä ei ole ollut niin kivaa ja mukavaa kuin juuri viime viikon tapaamisessa. Uskon sen varmasti ja sen tähden niin kovasti hermoihin ottaakin.
Noh, ei voi mitään. Pakko vaan laulaa, että voi jospa oisin saanut olla mukana.

Myöskään emme päässeet Magnuksen kaa Isonkyrön Wapputorille.
Kristillidemokraattien paikallisosasto on useana Wappuna myynyt arpoja Wapputorilla, joksi kunnantalon parkkipaikka aina vappuisin muuttuu.
Olemme Magnuksen kanssa aina kährästäneet rasvarinkeleitä kalakopallisen myytäväksi yhdistyksen hyväksi, mutta tänä vuonna emme päässeet mukaan. Rinkuloista puhumattakaan.
Oli hivenen natku mieli, koska juuri se markkinahumu tuntuu hauskalta ja se hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki.

Muuten Vappu ei minulle ole koskaan ollut mikään oikein iloinen juhla. Päinvastoin.
Juuri Vappuna tulee, ainakin minun, vakavoiduttua ja mietittyä syntyjä syviä. Elämän katoavaisuutta ja sen semmoista.
Jotkut teistä muistavat, kuinka isäni aikoinaan, minun ollessani 15-vuotias, kuoli 40-vuotiaana juuri toukokuun ensimmäisenä päivänä.
Vappuaattona illalla isä ja äiti iloisena juhlivat tuttavaperheen kanssa kotonamme ja aamulla äiti tuli sairaalasta ja kertoi, että isä on kuollut. Sydäninfarktiin.
Toki, vaikka minulla ei Vapusta olisi minkäänlaista ikävää muistoa, en ole mikään riemusta repeejä muutoinkaan.
Serpentiinit ja vappunenä eivät kertakaikkisesti saa minua hyppimään tasapökkää riemusta.
Toki kyllä suostun nenän oman ison nenäni kannelle laittamaan, jos johonkin kutsuttaisiin, jossa nimenomaa haluttais, että vieraat näin tekisivät. Siinä ei mitään ongelmaa, mutta suusta nenän alla ei kyllä naurua kuplisi enämpää kuin pulppuilisikaan.
En ymmärrä, että hassut vaatteet + nenä saavat jotkut nauramaan.
Niin kuin nyt esimerkiksi Catherine nauroi minun sotisovalleni Israelissa otetussa yhteiskuvassa.
Aluksi hän ei tosin löytänyt minua kuvasta ollenkaan.
Näytin sormella tuhtia mummua, jolla oli musta turbaani päässä, uimarengas puseron alla ja naama kuin halkaistu vesimeloni (ainakin mitä väriin tulee).
-Sähän oot ihan satavuotiaan näköinen! sai Catherine naurultaan sihistyksi.
-Pitää paikkansa ja kunto oli myös satavuotiaan, sanoin synkeästi.
Sitten aloimme nauraa Magnukselle, joka kuvassa killisteli minun kesäreuhkani päässään.
Nytpä huomaankin, että naurua näköjään irtoaa hassuista vaatteista, jos ne ovat TOISEN päällä. Ei niinkään ittensä. ;)
Yhteiskuva otetaan aina tuon kirkon pihassa, josta kuva alussa ylimpänä. Kaikkien kansojen kirkko.
Illalla, kun olimme palanneet Asevelikylästä kotiin, lähetti Catherine viestin:
Et sä näyttänyt sata vuotiaalta siinä kuvas ja livenä sä et näytä yhtään 69-vuotiaalta.
Minulla on hieno tytär ja melkein uskoinkin, mitä hän äidilleen kirjoitti!

Koko viikko on siis tullut podettua ja nukuttua päivät pääksytysten, paitsi eilen sunnuntaina.
Lähdimme juhlimaan Nikolainkaupunkiin Etelä-Pohjanmaan Kansanlähetyksen piirijohtajan Perhapsin (nimi muut.) 50-vuotisjuhlia.
Niitä juhlittiin sattuneesta syystä viikon myöhässä, mutta se ei tahtia haitannut.
Sitä paitsi me saimme Israelissa viettää juhlaa ihan oikeana ajankohtana ja muistattehan, että sain siellä lausua sankarille ihan varta vasten hänelle väsäämäni runon?
Eipä mitä! Minulle suotiin kunnia lausua sama runo uudestaan tässä viimeisimmässäkin juhlassa.
Notkuvin polvin ja syltyssä olevat hopealegginssien puntit tutisten harpoin mikrofonin ääreen, kun minun vuoroni arvovaltaisten puhujien keskellä.
Olin kurluttanut tuon tuostakin vedellä kuivaa kurkkutorveani ja sain kuin sainkin yskimättä luettua koko värssyn.
Moisella luolamiehen äänellä ei taida syntymäpäivärunoa ennen lausutunkaan. Ellei nyt satu olemaan luolamies. Minä en satu. Pääasia, että sankari tykkäs. :D
Juhlista menimme vielä Asevelikylään, josta jo tuolla kerroinkin jotakin.

Tänään olisi ollut kirkolle menoa pöytäkirjaa tarkistelemaan, mutta soitin, että jospi saisi huomenissa tulla, kun ei muuta asiaa oikein olisi ja saisi vielä tämän päivän nukkua jota sitten teinkin, koska sopihan se.
Huomenna on pakko terästäytyä. Kuume on poissa ja kolotukset vähäisiä. Ei muuta kuin pystyasentoon! Illalla on kokouskin Naisten kesken iltapäivien tiimoilta.

Kiitos, että luit
T: Kaisa von Walborg -Rinkelmunk
-----------------------------------------------------------------
Voit itteksesi rukoilla näillä psalmin 143 jakeen 8 sanoilla:

Sinuun minä turvaan-
osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!
Sinun puoleesi minä käännyn-
opeta minulle tie, jota kulkea!

Yli-ihastuttava viikko

Iltaa kaikki rakkaat, mutta ihanat blogini lukijat ynnä seuraajat! Terveisiä Israelista! :D
Saimme viettää suloisen, lämpöisen, makoisen ja mielenkiintoisen viikon tuossa ihastuttavassa maassa.
Elikkä jokaisen viime viikon kalenteriaukeaman päivän kohdalla lukee siististi ja selvästi präntättynä: Israel.
Koska siitä edellisen viikon mielenkiintoiset  häppeningit jäivät kokonaan ylös pränttäämättä, katsahdin noin vaan, ihan huvikseni edellistä aukeamaa, eli mistä kaikista lukijani jäivät paitsi.
Avasin kalenterin viikon 16 kohdalta ja silloin jysähti!
Viikko 16 maanantain kohdalla luki isoilla tikkukirjaimilla RUNO LAURILANM.
-RUNO LAURILANM? minä kauhistuin. Olisiko minun pitänyt olla runoilemassa Laurilanmäellä 13.4, enkä ollut  pätkääkään muistanut ja vielä vähemmän mennyt?
Mielessäni näin kaikki sata (!) kuulijaa + juontaja+ pappi seurakunnasta, syvän hiljaisuuden vallassa odottamassa ruokasalissa, koska kuuluisa runoilijatar, från Hälväländ,  astuu huoneeseen, asettuu mikrofonin ääreen (sekin toimiisi kerrankin), luo katseensa laipioon ja alkaa huilumaisella äänellään lausumaan viimmosinta  runosikermäänsä. Kaikki odottavat jännittyneenä. TURHAAN! Runoilijatar makaa sohvannurkassa ja syö maksamakkaravoileipää ja ryystää piimää. Hän on autuaasti unohtanut kaiken.
Kuinka maailmassa voin unohtaa jotakin niin totaalisesti? KENEN kalenteria minä oikein luen ja kuka on varastanut oikean aidon kalenterini? Valmistauduin parkumaan surkeuttani ja aikoja sitten alkanutta dementiaani.
Sitten muistin, että ihana Mari-Iita (nimi muut) pyysi minulta runoa Laurilanmäen (palvelutalo)seinälle rakennettuun tilataideteokseen. 
Teos on tehty niinkutsutuista ja kuuluisista isoäidin neliöistä. Neliöihin on melkein jokaiseen kiinnitetty myös jotain elämään liittyviä esineitä.
Minä sain valtavan kunnian kirjoittaa yhteen isoäidin neliöön runon.
Olinko huojentunut ja iloinen (ja aina vaan ylpeämpi), kun muistin, etten ole mitään unohtanut. Tein runon välittömästi, kun puhelin oli napsahtanut kiinni ja lähetin sen lankoja pitkin Mari-Iitalle, joka puolestaan tulosti ja kiinnitti sen isoäidin neliöön!!!
Siellä se taideteos on kaikkien nähtävillä. Aion mennä tällä viikolla itsekin sitä ihailemaan.
Jos joku ei tiedä mikä on isoäidin neliö, niin se on sellainen about 16x16 senttimetrin kokokoinen iloisenvärisestä langasta virkattu, tai kudottu palanen, tai lappunen.
Niitä palasia, tai lappusia voi sitten koota, joko sängynpeitteeksi, tuolinpeitteeksi, tai liiviksi, tai vaikka miksi. Näistä paloista on koottu taideteos. Mene katsomaan ja ihailemaan, jos satut asumaan lähellä, eli parinsadan kilomeeterin säteellä.

Niin, meillä oli ilo ja mahdollisuus Magnuksen kanssa matkustaa viikolla 17 Israeliin. Mukanamme oli tällä kertaa iki-ihana lapsenlapsemme Vivianni. Kaksi vuotta takaperin mukanamme oli toinen iki-ihana lapsenlapsemme Joonathan.
Eipä kumma, että kaikki nollautui pollassa (vrt. kalenterimerkintä Rruno Laurilanm.), sillä kyllä oleminen ja meneminen tuossa maassa on niin sanoinkuvaamattoman vaikuttavaa ynnä sykähdyttävää, että siinä unohtuu kaikki mennyt viikoksi.
Viviannikin tuntui ja näytti viihtyvän, vaikka ryhmässä ei ollut ikäisiään kavereita ja vaikka joutui koko ajan odottelemaan puuskuttavaa mummuaan ja ähkivää paappaansa.
Kaihoisana katselin kaksitoistavuotiaan pursuavaa energiaa, jota riitti viimeiseen sekuntiin ennen nukkumaan menoa. Meikäläisellä ei pursua enää kuin maha ja ahteri.
Niin me tuon matkan aikana taas Magnuksen kanssa vakaasti päätimme, että ennen matkaa alkanut hätälaihdutusyritys jatkuu. Lopunelämää.
Magnus sanoi aamulla olleensa puntarilla ja että hänelle ei ihme ja kumma ollut tullut kiloja takaisin, vaikka sellaisten lihapatojen ääressä viikko notkuttiin.
-No onpas se kumma, ettei tullut, mutta hyvä asia tietenkin, sain kähistyä vastauksen kateudesta kuivana olevasta kurkustani.
-Joo, emmä kyllä oikeen reiruhun nähäny viisaria, ku ei ollu klasia, mutta näytti, jotta samoolla numeroolla viisarit seisoo! sanoi Magnus päivälehden takaa.
-Hmpf, vastasin minä ja kurkku kuivui kuivumistaan.
Kyllä meikäläisenkin paino pian on samoilla lukemilla kuin lähtiessä, jahka kaikki nilkkoihin kerääntynyt kuuden litran nestemäärä lirisee ulos. Minunhan ei tarvitse seistä kuin tunti vieraalla maalla, niin kintut ovat kuin sähkötolpat. Sellaiset puiset, painekyllästetyt. Tiedättehän?
Magnus sanoi, että nestettä tuloo kinttuuhin syrämen vajaalyänniistä.
-Ei pidä paikkaansa, sanon minä. Minulla ei nimittäin kaikin ajoin sydän lyönyt  ollenkaan. Noustuamme ja laskeuduttuamme satoja portaita ja mäkiä Jerusalemin sokkeloissa sydän pysähtyi, tai siltä ainakin tuntui. Päässä sihisi ja silmissä sumeni, koko naama pakrotti punaisena kuin parhaat Närpiön tomaatit ja henki ei kulkenut kuin selkärangan alapäässä.
-Onpas sinulla punaiset posket! ihaili ryhmämme jokainen jäsen kerrallaan ja olivatkin  kaikki ihan oikeassa.
Huomasin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana, että ei kannettu vesi kaivossa pysy!
Tämä onnahtava vertaus tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että jos olen käynyt kuntosalilla ja lenkkeillyt kaksi vuotta, niin kunto ei pysy samana, jos sen jälkeen kaksi vuotta vain istuu, tahi makaa. Hohhoijjaa!
Israeliin kannattaa kuitenkin aina mennä. Silloinkin, vaikka ei olisi niin kovassa kunnossakaan.
Kyllä siellä kunto nousee! Ja mieli! Aivan ihana maa.
Ehkäpä intaannun joskus vielä kertomaan matkakokemuksistani hiukan tarkemminkin.
Nyt tyydyn vain muutamaan mainintaan.
Maininta numero 1:
Matkanjohtajamme Perhaps (nimi muut.) täytti matkan aikana 50 vuotta ja minä kirjoitin koko ryhmämme puolesta hänelle runon. Lausuin sen aamupalan aikana.
Ne jotka runon aikana mutustivat aamumuroja ja muita herkkuja, kuuntelivat kohteliaasti ja mielenkiinnolla (eli toisin sanoen meidän ryhmämme). Muut kaikki sata aamupalalaista kertoivat toisilleen elämänstooriansa, eivätkä kuulleet, eivätkä nähneet mitään, eli muunmaalaiset matkalaiset.
Meteli oli aamupaloilla aina huumaava, mutta sankaripa pyysi, että lähetän runon hänelle sähköpostissa. Silloin "kuulee" varmasti.
-Ei joka iikka saakkaan ihan ihka itselle kirjoitettua omaa runoa, sanoi tämä nuorekas puolensadanvuoden ikäinen sankari ja oli siinä ihan oikeassa. Minäkään en ole koskaan saanut omaa runoa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapset...jne.
Siispä kirjoitankin heti itselleni oman pikkuruisen runosen:

Kaisan ikioma runo

Sa oothan immyt ihana
ihan pikkasen tosin liian li...öh...tuhti.
Mutta ei hätää yhtään mitiä,
kun alkaat taas vuodattaan pinnaltas hikeä.
Sinnillä kirmaat pitkin piennarta,
jo alkaapi siin posket kalveta.
Oon ehkä tätä sanomaan aika jäävi,
mut olet, Kaisa, oikein söpöskä ja häävi!

Jos teistä löytyy muitakin, joilla ei ole ihka omaa runoa, niin ilmoitat minulle vaan, niin asia korjaantuu.

Kirjoitin myös toisen runon matkan aikana. Sen lausuin lähtötilaisuudessa. Pystyin aika luihkeasti lukemaan  (tai lausumaan) sen, koska olin sen kirjoitettuani esiintynyt aika kriittiselle yleisölle.(Kriittinen yleisö: Magnus ja Vivianni). He sanoivat, että kyllä kehtaa lausua ja ei ne sitä kumminkaan kauaa muista.

Nyt on tullut aika lopettaa tältä kertaa, mutta alussa olevasta ylimmäisestä kuvasta kerron vielä hiukan jotakin. Tuosta toisestahan ei tarvitse mitään kertoakkaan, koska se itsessään puhuu jo enemmän kuin tuhat sanaa.
Ylemmässä kuvassa on Vivianni ja Nasaretin perinnekylässä syntynyt yhden viikon ikäinen aasivauva.
Aasi ihastui Vivianniin (jos kohta kaikkiin muihinkin meihin niin kovasti, että äiti-aasi joutui kiljahtelemaan tuon tuostakin, että pysyppäs vekara näköetäisyydellä!).
Vivianni silitteli pitkäkorvaista vauvelia hellästi ja otti monta vauva-aasiselfietä.
Hetken kuluttua Viviannin silmiä ja kasvoja alkoi punottaa ihan mahdottomasti. Oli asian päältä tulla ihan tupelikko, mutta siitä selvittiin kuin selvittiinkin. Väkeviä on aasit, vaikka ikää ei kummosesti olisikaan.
T: Kaisa Värssynen- Punakkala
-------------------------------------------------
Jeremia 33, jakeet 2-3

Näin sanoo Herra: "Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan,
sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi ja ihmeellisiä asioita, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita, joista et mitään tiedä."

Mennyt, mikä mennyt

Yläkuvassa viimekesän oman puutarhan kukkapenkistä poimittua loistoa. Onkohan kyseessä malva ja ruusu?
Alakuvassa kuva asunnosta, jonkalaisessa haluaisin ehtoisana emäntänä hääriskellä ja hioja ylös kääriskellä. (Meinaa näköjään ihan väkisin pukata runoa, vaikka tänään jo sellaisen kirjoitin).
 Istun työ&makuupöksässämme kaakaota siemaillen. On jälleen maanantai. Bloggauspäivä. Maanantai 13 huhtikuuta ja taivaalta putoilee hissuksensa märkiä räntäläimäreitä. (Kuivat räntäläimäreet olisivat tietenkin lumihiutaleita).
Toisin sanoen on ihan tyypillinen varhaiskevätpäivän ilta.
Lauantaina oli hieman poikkeava varhaiskevätpäivän päivä. Oli lämmin, ei paljoa tuullut ja aurinko helotti täydeltä taivaankannelta.
Meikäläinenkin innostui ja lähti oikein junalla kaupunkiin.
Siis oliko kaupungissa kuuma ja häpesinkö tamineitani jälleen kerran. Ruskea villakangastakki ja tukeva kaulahuivi tuntuivat jokseenkin hätävarjelun liioittelulta. Ihmiset istuskelivat ulkona kahviloiden edustoilla paitahiaisillaan ja siemailivat kuka mitäkin. Siis ne harvat, jotka Vaasan kaupunkiin viikonlopuksi olivat jääneet. Suurin osa ihmisistä olivat vaasalaiseen ikitapaan mökeillään ja rantaplantaaseillaan kuopsuttamassa ja möyriskelemässä.
Noh minä en ole vaasalainen tällä hetkellä, eikä minulla (meillä) ole saarimökkiä, joten ei kumma, että olin liikenteessä.
Minulla oli yhtä sun toista ostettavaa: shortsit, varrettomia kalsareita, matkahammasharjoja ja käsienpyyhkimismärkäliinoja.
Miestenvaatehtimossa, josta ostin niitä lahkeettomia kalsareita, sain tehdä myös vaalityötä.
Herttaiset nuoret myyjättäret alkoivat keskenään jutella, kun olin maksanut kalsariostokset, että kauheeta kuinka vaalit ovat meneillään, eikä ole ehdokkaasta hajuakaan.
Yhtään eivät neidot kuulemma tienneet, ketä äänestäisi ja miksi.
Pysähdyin kuin seinään. Venytin kaulaliinaani höllemmäksi ja sanoin kuuluvalla äänellä:
-Minulla on antaa hyvä ehdokas, ettei sen puutteessa tarvitse olla äänestämättä!
-Mikähän se on, jos saa olla utelias. Ja saihan hän. Reippaasti sanoin  nimen ja numeron ja lyhyt kehunta päälle. Iloisena myyjätärneito lupasi tutkia tapausta lähemmin. :D
Jatkoin tyytyväisenä matkaani. Siinä kaupungin läpi rahjustaessani (olin siis kuluttanut jo pari tiimaa kauppojen hyllyjen väleissä ravaten) valui hiki joka karvannenästä ja se mainitsemani ruskea villakangastakki ja möyheä kaulahuivi alkoivat oikein toden teolla  sätiä niskassani.
Olen myös aina (noin viitisen vuotta) tiennyt, että Minni-malliset nilkkurini EIVÄT ole hyvät kävellä ja vauhtini olikin lopuksi varsinaista etanatöpöttelyä. Sillä tyylillä kuitenkin aikanaan saavutin määränpääni:  Aija-Kanitan pesäkolon.
Siellä oloni parantuikin huomattavasti. Varsinkin nautittuani hyvät kahvit ja pientä purtavaa.
Suurta purtavaa en olisi voinutkaan nauttia, koska olen aina vaan sillä aiemmin kertomallani piimäkuurilla. Piimäkuuri on siitä mukava, että se ei sido noudattajaansa tuskanomaisesti mihinkään. Jos jossakin paikassa ei kertakaikkisesti piimää ole, niin silloin saa vapaasti syödä myös jotain muutakin. Mitä tarjotaan. Kunhan ei halkaise rapamahaansa.
Minä en halkaissut ja painoa onkin vajunut tähän mennessä harteilta jo 5 (fem) kiloa!
Vieläkään en tosin ole siinä pisteessä, mihin edellisen kuurin aikana pääsin. Nyt on kuitenkin suunta oikeampi kuin tähän asti. Tähän asti suunta on ollut ylöspäin ja runsaasti. :(
Uskonpa, että piakkoin saavutan kuin saavutankin sen edellisen pisteen. Varsinkin, kun Magnus on taistossa mukana. Hän, kun vaan PÄÄTTÄÄ olla laihdutussessiossa , niin seuraavan tunnin aikana paino putoaa jo kilon.

Tiistaina raamattupiiriimme tuli kolme ulkopuolista osanottajaa minun ja Magnuksen lisäksi. Olikin taas oikein ilahduttava ja virkistävä ilta. Terveisiä vaan sinne naapurikuntaan, jos satutte tätä lueskelemaan.
Menkää ihmeessä myös te kaikki muutkin, jotka satutte tätä lueskelemaan, johonkin raamattupiiriin. Niitä on joka paikassa, kun vaan kyselee ja lueskelee seurakunnan sivuilta tietoja. Raamattupiirissä ei pakosta tarvitse "tehdä" mitään. Siellä ei tarvitse puhua yhtäkään sanaa, ellei tahdo. Voi vaan hörppiä kahvia (jos on sellainen piiri, jossa kahvia tarjotaan), kuunnella, ihmetellä ja mietiskellä.

Torstai-iltana viime viikolla olin seurakunnan kokouksessa seurakuntatalolla. Taloudellinen jaosto. Kuljimme kahvit juotuamme ja leivät syötyämme (minäkin söin, koska ei ollut piimää. Vrt. selitys hiukan aiempana) kuljimme katsellen seurakuntatalon paikkoja, joihin oli asennettu uusia putkia. Vanha perunankuorimakone oli myös kymmenien vuosien käytön jälkeen tullut tiensä päätökseen ja heitetty ulos. Tarpeettomana ja jo hiukan ruostuneena. Onneksi ehdin hiukan elää myös sitä aikaa, jolloin perunoita kuorittiin käsin ja kökällä aina, kun oli jokin hiukan isompi tilaisuus. Isossakyrössä en tosin ole perunoita koskaan ehtinyt seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin kuoria. Sipuleita kyllä (niisk) ja punajuuria ja porkkanoita.
Siinä perunoita kuoriessa juttu luisti ja kaikki kertoivat toisilleen kotipuolensa asiat ihan huomaamattaankin. Minä ainakin olen kova flätisemään juuri jotakin hyödyllistä tehdessäni. Johtuen ehkä siitä, että kauhistun tilannetta, jossa on joukko ihmisiä  koolla ja kukaan ei sano sananpalaa (vrt. lääkäreiden odotushuoneet, hissit jne).
Perunat tulevat nykyään aina valmiiksi kuorittuina ja varmaan kohta keitettyinäkin, kun tarpeeksi kauan eletään.

Tänäänkin ajelimme Magnuksen kanssa kaupunkiin. Menimme äänittämään tulevia ohjelmia radio Dein Pohjanmaan kanavalle. Magnus puheita ja minä runoja.
Äänitystilanteessa nikottelin, hengitin raskaasti ja änkytin jokaisen lukemani runon kohdalla.
Ääneeni on iän myötä tullut sellainen käsittämätön hiljainen, ikään kuin jonkin ylimääräisen limaklöntin aiheuttama kurnutus, jota ei saa kuuluvallakaan rykimisellä irtoamaan.
Koko ajan runoja lukiessani myös arvostelin lukemaani maan putuihin. Siitäpä päättelinkin, että varmaan kaikki meni taas ihan putkeen. Niin putkeen kuin vanhan mummelin runot nyt yleensä voivat mennä.
Menimme äänitysten jälkeen vaihteeksi myös erääseen vaatehtimoon. Eräs pusero oli jäänyt krepottamaan mieltäni. Harmittelin, kun en sittenkin ollut ostanut sitä, vaikka kauan ja hartaasti olin lauantaina meinaillut. Sanoin Magnukselle, että jos kyseinen vaatekappale on vielä jäljellä ostan sen. Oli se ja samalla otin ostoskärryyni myös valkoiset pitkät housut.
-Sähän sanoot, jotta vaan pusero oli jääny krepottohon! Magnus muistutti.
-Joo, mutta ihminen tarvitsee myös valkoisia pitkiä housuja. Senhän ymmärtää jokainen.Ei niistä tarvitse erikseen puhua.


Nyt seuraa sarjassa "erittäin vanhoja juttuja elämän varrelta. Tyvestä latvaan" -osio.
Lapsuuskodin pihassa Vaasan Huutoniemellä kasvoi useita marjapuskia. Meidän perhekunnallamme oli vain kaksi punaista viinimarjapuskaa ja talon toisella perhekunnalla punaisien puskien lisäksi myös mustia- ja karviaismarjapuskia.
Omassa punais-marjapuskassa syödessäni otin kouraani aina salaa jokusen mustankin viinimarjan ja sitten vaivihkaa suuhun, ettei kukaan vaan näe. Karviaispensaisiin en uskaltanut mennä. Ne olivat liian kaukana meidän pensaistamme ja elleskaappini olisi tullut ilmi heti.
Silloin jo päätin, että jos joskus omia marjapuskia saan, niin kasvatan niitä niin monta. että joka päivä saa noukkia pesuvadillisen ja moosata siitä kaksin käsin suuhunsa.
Noh, nyt olisi marjoja MELKEIN niin paljon, mutta nyt ei saa syödä. Veri suonistossani on liian sakeeta. Ellei ihan Turun sinappia. Terveydenhoitaja sanoi minulle, että älä nyt syö oikein mahdottoman terveellistä kovin paljoa.Hemoglobiinini kun (silloin 170) ei saisi kovin paljoa nouseskella. Nyt on globiinit onneksi jo "huonontuneet" ollen 147, mutta hoitajattaren neuvoa haluan kuitenkin noudattaa.

Ensi maanantaina blogia ei ilmesty, joten toivottelen kaikille tupla hyvää kaikkee!
T: Kaisa Vitbyx-Gyllenglobin
--------------------------------------------------------------

Sananlaskujen kirja. Luvusta 16, jae 20

Joka harkiten toimii, saa kaikkea hyvää,
onni on sen, joka turvaa Herraan.

Juhlien juhla

Hyvää Ylösnousseen kohtaamisen- päivää! Tai toisella, tutummalla tavalla: Hyvää toista pääsiäispäivää!
Oikein vähän hävettää, kun vasta tänään, kuudentenakymmenentenäyhdeksäntenä toisena pääsiäispäivänä rupesin funtsaamaan, että niin, minkä muistoksi ja kunniaksi tätä toista pääsiäispäivää oikein vietetäänkään?  Tähän asti, kaikki nämä vuodet, sitä on vaan ajatellut, että jaahas, on toinen pääsiäispäivä! Pääsiäistähän on syytä aina juhlia, oli sitten kuinka mones päivä hyvänsä. Jos mikä, niin Pääsiäinen on juhlan paikka.
Lukeehan "Ylösnousseen kohtaaminen" toki kalenterissani ja olenhan sen kirkonpöntöstä varmaan joka pääsiäinen  kuullut, mutta sitä on ihmisen silmät ja korvat usein jossakin muualla kuin siinä missä sillä hetkellä pitäisi.
Onneksi olen kuullut jo kakarana sen, minkä takia YLEENSÄKKIN  pääsiäistä vietetään. Koulussa opetettiin.  Niin varmaan opetetaan onneksi vielä tänäkin päivänä, koska kaikki kolme trullia, jotka tänä pääsiäisenä meillä kävivät, tiesivät.
-Jeesus on ristiinnaulittu, että me ihmiset pelastuisimme ja pääsisimme taivaaseen!
Harvinaisen iloisia trulleja.
Kävi meidän ovillamme synkeämpiäkin naamoja torstaina. Magnus kertoi heille, miksi pääsiäistä vietetään, koska se ei kaikesta päättäen ollut ihan selvillä.
-Jos sun poikas tapettais, niin pitäisikkö moraa, jolla se tehtiin, ketjussa kaulalla riippumassa? kysyi toinen niistä ilottomista synkeällä äänellä. Magnus jaksoi selittää ystävällisesti ja hartaasti asioiden oikeata puolta, mitä ristinkuolemaan tulee. Minä viuhtaisin vintille piirtämään.

Ennenkö alan laajaa katsaustani eteenpäin vyöryttämään ja sorvaamaan, on ensiksi syytä pitkästä aikaa töräytellä taas torveen: TÖT TÖT TÖT TÖÖÖÖ!
Tervetuloa sankkaan lukijakuntaani oikein virallisesti Pirjo Havula!
Olenko minä iloinen!!!
Kuin myös kaikista teistä muistakin. Niin virallisista kuin "virattomistakin". Kovasti olisi tympeää kirjoitella tyhjille seinille.

Valokuvat tuossa alussa ovat vanhoja ja ajat sitten otettuja.
Ylempi kuva on kirpparilta. Meidän perheestä eräällä oli kaupunkikirpparilta varattu paikka ja saimme Magnuksen kanssa tehtäväksi käydä paikalla ja kuvata hyllyt. Silloin aina hiukan näki, mitkä vanhat AARTEET olivat ostajille kelvanneet. Kuvassa näkyy kuitenkin melkein enämpi vierushyllyjä kuin sitä, mitä piti kuvata.
Alemmassa kuvassa on pätkä vesiletkua ja kokonainen sisilisko.
Viime kesänä (vai onko tuo kuva, hyvänen aika, otettu jo toissa vuonna?) näin ensimmäisen sisiliskon tällä plantaasilla. Olemme asuneet täällä sentään 9v. Oikeastaan näin tuossa liiterin kivijalan päällä ensimmäisen sisiliskon oikeastaan moneen, moneen vuoteen.
Ennen vanhaan, kakarana,  niitä mennä vilisti ihan joka paikassa ja koko ajan. Ainakin Vaasan Huutoniemellä Keskuskatu 8:n maakellarin kupeessa.
Sisilisko on hirveän nätti, pikku luikero. Olen nähnyt ihastuttavan hopeanvärisen strassi-sisiliskokorun. Sen nähdessäni  päätin, että konsa sellainen koru eteeni kaupanhyllyllä livahtaa. ostan sen heti itselleni. Ellei nyt kovin paljon yli kahtakymmentä euroa maksa. Vielä en itse ole sellaista nähnyt, mutta toivossa eletään. Jos sinä satut näkemään, niin vink, vink!!

Kun katson kalenteriini ja silmäilen viikon merkintöjä, löytyy niitä kokonaista kolme /(tre).
Kolme samaa asiaa, mutta eri päivien kohdalla: kampaaja.
Asia on nyt kuitenkin niin, että kerran vaan kävin ja ihan yksin.
Oikein tuntui hiukan oudolta, kun Magnusta ei ollut viereisellä penkillä odottamassa vuoroaan.
Olen jo tottunut, että karvariin ja neuvolaan mennään yhdessä.
Tuohon NEUVOLA-sanaan tottuminen nikotutti pitkän aikaa. Olin Nikolainkaupungissa tottunut, että neuvolaan mennään vain vauva-asioissa. Niistä asioistahan meikäläisellä on jo melkein 1/2 vuosisataa. Hohhoijjaa!

Se, että kalenterissa ei ole kuin kolme parturimerkintää, ei tarkoita sitä, ettemmekö olisi missään olleet, tai käyneet.
Torstaina, perjantaina. sunnuntaina ja tänään maanantaina olemme käyneet kirkossa ja seuroissa.
Melkein kaikki väliajat olen piirtänyt. Pakko olla töissä firmassa, kun ei kerran ole saanut syödäkään. Piirtäminen on siitä kivaa työntekoa, että siinä meikäläinenkin unohtaa syömisen.
Kuten kaikki teistä muistavat olen ollut paastolla 40 päivää. Elikkä PAASTO kohdallani on tarkoittanut, että en ole rasvoja leiville levitellyt, enkä maitoa laseista lutkutellut.
Hiljaisen viikon olin tiukennetulla paastolla. En syönyt kuin kaksi paahtoleipää ja litran piimää päivässä. No tietysti kahvia, kaakaota, teetä ja vettä.
Tänään kirkkokahvilla join teetä ja kahvia sekasin keskenään. Se oli sangen mielenkiintoinen makuyhdistelmä. Mutta nisua en ottanut, en, vaikka ne minulle kutsuvasti sokerisilmiään räpsyttelivätkin.
Paitsi, että olen itse ollut syömättä, olen vahtinut kuin kärttyisä kalkkarokäärme Magnuksen syömisiä. Huutanut joka suupalalle ja onpa tehnyt mieleni mennä ottamaan Magnuksen kädestäkin pois liikoja herkkuja, kuten suklaadimunia ja lakritsitoffeita.
-Tuon kauhean potkupallon on häivyttävä tuolta paidan alta, olen karjunut ilkeästi Magnukselle.
-Katto nykkuule sinne oman pairan alle vaan! on Magnus kehoitellut puolestaan minua vähintäin yhtä kovalla äänellä.
Oma potkupalloni onkin nyt paaston ansiosta 4kg kevyempi, josta seikasta Magnus sanoi olevansa mulle kauhian katehellinen.

Nyt on sitten tullut tämänkertaisen bloggauksen "hauskan" jutun muistelemisen vuoro:

Kahvipullasuttu-aamiaisen jälkeen jouduin aina menemään ulos leikkimään. Sehän on ihan terveellistä ja tarpeellistakin. Siitä en todellakaan voi syyttää kynsinauhojen repimisvimmaani (nytkin hurme triiskuu oikean peukalon kynsinauhoista).
Muistan pihalla tepastelleeni kanojen ja kukon seassa ja ihmetelleeni niitä kovasti. Olin iältäni vähän yli 2v. Muistan kukon komeat pyrstösulat silmieni tasolla. Sitten muistan, kuinka menin nukkumaan puiselle puutarhapenkille pihakoivun katveeseen. Minulla oli ylläni sininen villatakki ja lakki, joka ei pysynyt päässä hetkeäkään. Laiton sen penkille tyynyksi.
Pikkuveljeni oli 1/2-vuotias, joten äidillä on ollut hänen kanssaan tekemistä. Kyllä minua silmällä tietenkin on keittiön ikkunasta pidetty. Sitä en epäile hetkeäkään. Ohikulkevalla Keskuskadullakin liikkui vaan muutamia autoja ja pari hevosta päivittäin.
Enkä minä kadulle yksin prängännytkään. Enkä kaivolle. Kaivossa eli kauhistuttava Näkki!
Hiukan vanhempana ehdin nähdä Näkin. Juuri ja juuri, ennenkö äitini kiljuen paiskasi ämpärin takaisin kaivoon. Ämpärin, jonka reunalla istui hämmästynyt mulkosilmäinen sammakko.

Tähän päättyy tällä kertaa mhvv ja toivotan kaikille hyvää viikkoa kaikin puolin.
T: Kaisa Hönskog-Ämpärälv
-------------------------------------------------------
Psalmi 16, jae 2

Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun valtiaani,
sinulta saan kaiken hyvän!"