Kuvassa lukea posmotan runoa eräässä joulujuhlassa parisen (ellei kolmisen) vuotta sitten. 

Minulla näyttää olevan juhla-asuna se paljonpuhumani ns. pallohame.

Kun olin työelämässä (postipuksuna) laitoin aina joulunaikaan äitini virkkaamat punaiset pyöreät joulupallot korviini. Pallot olivat suuret ja komeat, niin kuin nyt vaan äitini tekemät koristeet aina olivat.

-Pallot eivät sovi pulleaposkisille, sanoi eräs asiakas minulle liimaillessaan joulukortteihinsa postimerkkejä.

-Piilarit eivät sovi pullosilmäisille, sanoi vuorostaan hyvä ystäväni minulle, kun piilolinssien perään haikailin.

-Pallohame ei sovi pullealle, voisi joku sanoa kuvaa katsellessaan (ja itsekin sanon).

Totta, mutta siitä huolimatta minä pallokläningin itselleni ostin. En enää välitä sanomisista pätkääkään (pyhkii salaa kuuman, kimmeltävän kyyneleen poskipäältään).

Tällä haavaa tuo pallohame mahtuu jo jopa aika kunnolla kiinnikin, joten voi olla, että kiskaisen sen tänään taas ylleni muutaman välivuoden jälkeen.

Pitkästä aikaa maanantaiblogi ilmestyykin näin tiistaina.

On tietenkin sattunut tapauksia, että maanantaibloginkin kirjoittaminen on luiskahtanut tiistain puolelle, mutta sitä sentään on aloitettu maanantakina.

Eilen ei edes aloitettu, koska olin illalla Ep:n Kristillisdemokraattien piirihallituksen jouluaterialla Östermyrassa.

Juhlallinen ateria, juhlallinen hallitus, juhlallisine jäsenineen ynnä puolisoineen ja juhlallinen paikka. Entinen hevostalli kuulemma. Pilttuita ei enää ollut jäljellä ja vaikka olisi ollutkin, niin ei olisi haitannut. Hevospilttuut on kivoja.

Ruoka oli hyvää. Ruoka on aina hyvää ja varsinkin jouluruoka.

Söin kuitenkin varovasti ja siipiäni myöden, koska, kuten kaikki te miljoonat lukijani muistatte, vatsalaukkuuni mahtuu tätä nykyä oudon niukasti sapuskaa kerralla kokoonsa nähden.

Ennen sitä meikäläinenkin pystyi syömään kaikkia sortteja (lanttu-, porkkana-, imelletty peruna- ja maksalaatikko plus perunaa, soossia ja muita putinkeja monta napollista yhteen menoon. Unehuttamatta tietenkään joululimppuja, rosolleita, kalkkunoita, savulohia  sun muita tilpehöörejä, mitä joulumenuuseen aina pitää kuulua.

Hyvin meni juhlaruokailu, enkä tullut kipeäksi.

Sen sijaan, atrian jälkeen lukemani runon jälkeen,  alkoi ohimoita ja pään sisustaa ruimia.

Runonluku meni huonosti ja runokin oli aika...öh...monisanaisen mitäänsanomaton, vaikka itse sanon. Ja minulla, jos jollakin, on kanttia sanoa, kun olen sen itse kirjoittanut.

No, sitten. Ei vähä mittään, mutta tänään on taas jouluillallinen! Ja tietenkin Östermyrassa!

Tällä kertaa syömään kokoontuvat Kansanlähetyksen työntekijät ja sopimusperäiset- sekä aluejulistustyöntekijät vaimoineen ja miehineen. Minä kuulun aluejulistustyöntekijän vaimon  kastiin.

On hauskaa syödä jouluillallisia joka ilta.

Jaa, että eikö sitä kyllästy niihin?

-Ei!

Minä en kyllästy jouluatrioihin ikinä. En myöskään kaalilaatikkoon. Työssä ollessani hain ruokatuntisin seinän takana olevasta kaupasta joka päivä valmiskaalilaatikkorasian.

Aioin tehdä tutkimusta siitä, kuinka kauan ottaa, kunnes tämä frouva kyllästyy AINA SAMAAN ruokaan.

Koe meni pyrstölleen. Se loppui kestettyään muutaman viikon.

Ei siitä syystä, että olisin kyllästynyt, vaan siitä syystä, että kyllästyin, kun en kyllästynyt. Mitäs ippiä sellaista koetta on jatkaa.

Itsenäisyyspäivänä meidät oli kutsuttu juhliin. Ei ihan Linnan, mutta ei jäänyt paljon puuttumaankaan. Nimittäin Suomen Ilmajoelle.

Tunsimme itsemme hyvin tervetulleiksi ja rakastetuiksi perille tultuamme (kuten varmaan kaikki Linnaan saapujatkin).

Vesku ja Tiinu (nimet muutettu) tervehtivät meitä halaamalla lämpöisesti (kuten varmaan Jenni ja Saulikin olisivat tehneet, mutta on eri asia halata kahtatuhatta ihmistä kuin kahta).

Tarjoilut olivat aivan mahdottoman maittavia ja suussa sulavia (kuten Linnassakin).

Illan puheenaiheet olivat maailman tärkeimpiä, parhaita ja mukavimpia (kuten varmasti Linnassakin. Ainakin joillakuilla).

Me puhuimme Kuninkaan Pojasta ja hänen tuntemisestaan koituvista hyvistä seuraamuksista.

Illaksi tulimme kotiin ja katselimme televisiosta niitä toisia juhlia. Siksi nyt pystynkin niin hyvin vertailemaan. Meidän omia ja niitä.

Pukuloistossa emme Tiinun kanssa jääneet Linnan leidien kanssa hopealle (tai ehkä Mintulle  ja Jennille piirunverran).

Viime viikko oli oikein kyläilyviikko muutenkin. Maurin ja Leilan luona olimme oikein kutsuttuina myös. Ylenpalttista hyvää saimme nautiskella heidänkin kodissaan ja hyvässä seurassaan.

Aija-Kanitan luona kävimme tietenkin myös. Se on selvä se.

Sunnuntaina oli Telluksen komeimmalla kirkolla (Vaasan Huutoniemen kirkko) Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhlat. Minun ryhmälläni ja toisella muulla ryhmällä oli kahvitusvuoro.

Ennen kuin siitä kerron, tarkennan, että kukin saa laittaa mielessään Telluksen komein kirkko-tittelin eteen sen oman rakkaan kirkkonsa. 

Minulla Telluksen komeimman kirkon eteen kuuluu neljä (fyra) kirkkoa. (Riippuu, kussa kullakin kerralla olen.)

Ne neljä ovat: Isonkyrön uusi kirkko, Isonkyrön vanha kirkko, Vaasan kirkko ja Huutoniemen kirkko. Tarkennuksena vielä, että ikinä en ole epäkomeaa kirkkoa nähnyt. En ikinä!

Joulujuhlakahvitus meni hyvin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kun oli tupla miehitys. Minä sain kaadella kahvia. 

Loppusiivoukset ja tiskaamiset sujuivat alta aikayksikön. Minä pyyhkielin kuin hidastetussa filmissä märällä rätillä vielä ruokasalin pöytiä, kun porukka tuli ääreni silmät pyöreinä ja sanoivat lopettaneensa työt jo aikoja sitten. Ymmärsin vihdoin lopettaa minäkin ja suuntasimme kulkumme kivenheiton päässä olevaan Asevelikylään. Erkki oli paistanut lättyjä ja hakenut sokerimunkkeja. Söin kaksi lättyä, enkä yhtäkään munkkia. Sattuneesta syystä. Röyh!

T: Kaisa Märgrät-Munkbär

---------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:8-14

Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin,

ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt.

Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita,

jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä,

ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun

sekä hyvän- ja pahantiedon puun.

Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään

jakaantui neljäksi haaraksi.

Ensimmäisen nimi oli Pison.

Se kiertää kohti Havilan maata, missä on kultaa,

ja sen maan kulta on hyvää.

Siellä on myös suitsutuspihkaa ja onykskiveä.

Toisen joen nimi on Gihon. Se kiertää koko Nubian maan.

Kolmannen nimi on Tigris ja se virtaa Assurin editse.

Ja neljäs joki on Eufrat. 

Maanantaiblogi muuttuu tänään ja tällä viikolla väliaikaisesti tiistaiblogiksi.

Tänä iltana menen herkuttelemaan jouluruokia Östermyraan. :D

Kaikki, siis ihan kaikki, siivoushommat ovat ihan seis. Kuvassa näkyvälle pöydälle ei mahtuisi tulppaanivaasia. Tai ainakaan se ei pääsisi noin oikeuksiinsa kuin tuossa  kuvassa näyttää pääsevän.

Huushollimme on tälläkin hetkellä kuin sudenpesän oviaukko. Aivan samoin kuten kaikkina edellisinä vuosinakin. Siitä syystä en olekaan tippaakaan huolissani. Kaikki hoituu.

Uskon, että paikat ovat putsussa (ainakin melkein) aattoon mennessä.

Luotan lujasti siihen usein mainitsemaani joulusiivousintooni. Ainoa aika vuodesta, kun meikäläistä huvittaa edes ajatella siivousta on joulunalustaviikot- ja päivät.

Nyt joku teistä voi ajatella, että kalenterini on ollut viimeviikon kohdalta tupaten täyteen merkitty. On tapahtunut kaikkea kivaa ja siitä syystä en ole ehtinyt siivota. Se joku ajattelee siinä valitettavasti täysin pieleen.

Kalenterissani ei ole örmintöjä senkään vertaa kuin tavallisesti. 

Päivät ovat vaan valuneet ohitse, unhon suohon, päätä käännellessä ja kynsinauhoja repiessä.

Monta kertaa on mieleeni tullut siinä peräseinää tuijotellessani, että tämmöseltäköhän sitten tuntuu siellä vellitalossa?

Jotkut teistä miljuunista lukijoistani muistanevat, että minulla on taipumus istua ja tuijotella tyhjyyteen silloin tällöin. En ole moisesta tuijottelusta sen kummemmin pitkän elämäni aikana ollut huolissani vasta kun nyt, lähestyessäni totaalista tuijotusikää.

Charles kehotti minua tänään merkkaamaan ylös kaikkea, mitä lapsuudessani ja elämäni aikana on tapahtunut. -Nyt on aika tehdä se, kun et ole vielä kovin paljoa kääkkyyntynyt, lisäsi hän tulta hiillokseen.

-Oikeastaan en muista lapsuudestani paljon mitään. Ne samat, tutut asiat vaan, jotka olen kertonut perhekunnalle ja kaikille jo sataan, ellei ihan kahteensataankin kertaan.

Syy, että yleensä lapsuusajan happeningit tulivat puheeksi, johtui Facebookissa joulukuun ensimmäinen päivä aloittamastani Kaisan adventtikalenterista.

On menossa vasta neljäs luukku ja nyt jo hiostuttaa! Kuinka saan aikaseksi vielä 20 luukullista asiaa? Nimenomaa UUTTA asiaa? 

Noh, eiköhän sitä jotakin muistoa ja asiantynkää aina takafikkarista löydy. Voivat olla toki aika tyynni kaluttuja aiheita, mutta ei auta.

Tuosta tuijottelusta tuli mieleen taas se usein ennenkin itkemäni juttu. Se, kun ollessani 16-vuotias, eräs sukulainen (aika kaukainen ja kuollutkin jo kauan, kauan sitten) katsoi minua ja loihe lausumaan, että nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmiin!

Mietin silloin, että mimmonen suu auki, nurkassa kyhjöttävä ääpsä sitä onkaan tullut oltua kaikki kuudettoista vuodet!

Tästä olen kirjoittanut monella foorumilla, mutta se on niin jättänyt ankarat arvet sieluni syvimpiin sopukoihin, että tykkään aina itseäni ja muita siitä muistuttaa. Ja antaa hyvän esimerkin siitä, mitenkä ei pidä sukulaistytölle (eikä kenellekään muullekaan) mennä suoralta kädeltä sanomaan, vaikka ehkä mieli tekisi ja olisi aihettakin.

No, jos tämmöttis muistoja on kerrottavana, niin ei kumma, ettei muista mitään.

Mennyt on mennyttä ja tulevainen ei ole vielä tullunna.

Kinnusen Saara (vaasalainen perheterapeutti, kirjailija, kolumnisti ja ja vaikka mitä) sanoi kerran eräällä luennollaan viisaasti jotenkin tähän tapaan:

-Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän voi vaikuttaa ja hoitaa asioita siellä menneisyydessäkin.

Saara kehotti rukouksessa pyytämään, että Jumala toimisi näin. Menisi sinne menneisyyteen, kun kerromme kaikki tuskat ja paskat, mitkä meitä vaivaa ja ahdistaa ja parantaisi ja eheyttäisi.

Noh, varmaan heti arvasit, että ei Saara toki tuota paska-sanaa maininnut. Se oli  "Hälävän terapeutin" oma ilmaus.

Olen tehnyt Saaran neuvon mukaan ja siitä on ollut apua. Suurta apua.

Viimeviikolla oli Rukoushuone Rauhan johtokuntalaisilla tämän vuoden viimeinen miitinki Lymmyysen kodalla. Kävimme läpi kesän suurta projektia, johon saatiin rahoitustakin Yhyres-yhdistyksen kautta. Katon- ja seinien maalausprojektia. Rukoushuoneesta tuli nätti kuin mälli, kun se maalattiin. Ruostunut lipputankokin fiksattiin. Passaa siihen nyt juhlapäivinä suomenlipun vetaista!

Kodalla kährästimme makkaraa ja lauloimme lopuksi virren "Herraa hyvää kiittäkää" (sillä kiemuraisemmalla nuotilla).

Sävähdyttävä virsi ja sävähdyttävä tunnelma muutenkin.

Illalla oli kirkolla sävähdyttävä Kristillisdemokraattien paikallisyhdistyksen vuosikokous. 

Minä ja Magnus haistiin savustetulta makkaralta (viime viikollahan haisin lihamurekkeelta). Ruokaiset hajut leijuvat näköjään aina siellä missä kuljen. Tosin onhan sitä ruokaa tullut suuhunkin pantua, ettei vaan haisteltua ja haistua.

Tähän kohtaan sopii mainiosti maininta laihdutusprojektista. Se on vaiheessa tällä haavaa, mutta niin on onneksi lihotuskuurikin. On menossa ns. stabiili olotila, mitä kiloihin ja jenkkakahvoihin tulee.

Kielipesukuuri on loppunut. Ei kukaan kuolevainen pysty kyökkäämään ilta illan jälkeen, ellei välillä pidä tuntuvaa paussia. Puistattaa pelkkä ajatuskin kielen ruokkoamisesta.

Vedenlutkutussessio sen sijaan jatkuu. Se jatkuu hamaan vellitaloon saakka.

Sen ansiosta rypyt eivät tosin ole vähentyneet, mutta ei niitä ole tullut lisääkään.

Naamataulussa ne vanhuuden röhelmätkään (joita luulin psoriasistäpliksi, kunnes lääkäri antoi röhelmä-diagnoosin) eivät ole sanottavasti lisääntyneet, jos kohta eivät liioin ole mihinkään hävinneetkään.

Laihian nuorisoseurantalolla  olin Magnuksen kanssa myyjäisissä. Möimme kortteja ja tauluja. Minusta ei ollut kuulemma paljon muuta kuin vaivaa.

-Kuinka voi ihiminen olla nuan nekatiivinen ja kiukuta joka asiasta ja silloonki vaikkei asiaa oliskaa, ihmetteli Magnus.

-JAAA-A! TAIDATKOS SEN SANOA? vastasin minä riidanhaluisesti.

Riitaa ei kumminkaan syntynyt, kuten ei ikinä, kun Magnus ei tartu täkyyn.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon.

Kirkkoonmenotapa kannattaa ottaa käyttöön. Jonkun ajan kuluttua sitä huomaa, kuinka kiva tapa se on. Hermot lepää ja mieli ilostuu kirkonpenkkejä hierrettäessä.

Sunnuntaina laulettiin kirkoissamme Hoosianna. Se sykähdyttää eritoten vanhaa ja raihnaista mieltä ja antaa iloisen ja odottavaisen joulunodotusmielen. Sinne sudenpesän ovellekin.

Illalla oli seurakuntatalolla Majatalo-ilta. Minulla oli ilo ja kunnia saada pitää lapsille pieni hartaushetki. Lastenhoitajat olivat erikseen, joten meikäläisen ei tarvinnut miettiä, saako pidettyä lapset  rakennuksen sisällä, saatikka edes samassa huoneessa.

Hyvin olisin saanut pidettyä. Harvinaisen kilttejä ja kultaisia lapsosia. 

Hartaushetken päätyttyä muksut saivat leikkiä.

Otin käyttööni luottamushenkilöäänensävyn ja kysyin, että onpikos täällä lapsille tarpeeksi ja kunnollisia leikkikaluja?

-No, ei niin, etteikö hiukan enempi ja uudempia voisi olla, minulle vastattiin.

-Jassoo! Minäpä vien asiata etiäppäin! sanoin minä. Sillä samaisella luottamushenkilöäänensävyllä.

T: Kaisa Sävyström-Luottander 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:4, 5-7

Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan,

ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta

eikä edes ruoho ollut noussut esiin,

sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata

eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä.

Mutta maasta kumpusi vettä ja se kasteli maan pinnan.

Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen

ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.

Näin ihmisestä tuli elävä olento.

Ylemmässä kuvassa se paljonpuhuttu sininen kaappi, josta joulusiivoukseni aina joka joulunalusta-aika alkavat. Niin tänäkin alusta-aikana.

Tuohon kaappiin ne joulusiivoskelut ovat tällä haavaa tyssänneetkin, mutta jatkoa seuraa kuluvan viikon aikana. Ainakin keskikamarissa. Sinne nimittäin aion pystyttää lauantaina joulukuusen. Uudet kultapallukat oksillensa ja latvukseen upouuden tähden.

Vaikka ei siivoomisia, niin joulutouhuja on kyllä ollut. Piskettirintamalla. Sain nimittäin lahjaksi piparitaikinan, josta osan söin raakana ja lopun kaulitsin ja painelin erilaisilla enkelimuoteilla pipareiksi ja paistoin. Hyviä olivat. Niin valmiit enkelipisketit kuin taikinakin.

Alemmassa valokuvassa vielä tilannekatsaus meidän viimelauantaiseen loossiimme (numero 8) Botnia-hallin megakirpparilla.

Sinne emme taida enää loossia varata. Työlästä touhua "voittoon" suhteutettuna. Muuten voimme kyllä paikalle mennä pällistelemään. Tavallisina markkinavieraina.

Taas on maanantai, jolloin istutaan vinttipöksässä ja kirjoitellaan.

Yhtä mittaa tuntuu, että on vinttipöksämaanantai. Ihan hirvittää tämä ajan kellon juokseminen. Varsinkin näin vanh...(rykäisy) iäkkäänä tuntuu, muutama hassu päivä ja yö ja taas pitäisi männäviikon muisteluksia kirjoittaa.

Tätä menoa olen alta aikayksikön yhdeksänkymppinen! Kaksikymmentävuotta hurahtaa kuni öinen varjo (jos runollisiksi heittäydytään). Noinkohan vielä silloin kirjoittelen? Ja jos kirjoittelen, niin muistanko mistä?

Tämän maanantain kirjoittelu sujuu tavallista maukkaimmissa merkeissä.

Edessäni pöydällä on, paitsi tietenkin almanakka, niin lautasellinen perunalastuja ja pyöreitä juustonaksupylpyröitä.  

Harvoin (jos koskaan) minulla tuommoisia herkkuja on kirjoituksen lomassa suuhun napsittavissa.

Eikä olisi nytkään, mutta tämäniltaisesta piirustuskurssin joulujuhlasta jäi tähteeksi.

Ihan mukavaa, että jäi, koska juhlassa en pystynyt montakaan pylpyrää ja muita runsaita tarjottavia kunnolla syömään (kunnolla=napollinen kutakin sorttimentoa).

Syy moiseen oli, että minulla oli vatsa kipeä. Oikeastaan olin joka paikasta kipeä.

Kirjoitin yv:n Elinalle (nimeä ei muut.) ja hän lohdutti ja kirjoitti rukoilevansa vatsanpurujen yms. puolesta. Tai siis vastaan.

Se auttoi. Rukous auttaa ja kannattaa aina!

Lauantaina KD:n Isonkyrön ystävillä oli retki Östermyraan. Minäkin kuulun niihin ystäviin.

Ensin teatteriin katsomaan Lutherista kertovaa teatterikappaletta, sitten syömään ravinteliin.

Linjapiilillä ajeltiin herroiksi ja naisiksi mennen tullen.

Teatteriesitys oli loistava ja ruoka maittavaa. Ruoassa varsinkin soossi oli viedä kielen mennessään. Punaviinisoossi siis. Vahinko vaan, että sitä oli levitetty suurelle lautaselle sen oikeaan alalaitaan sillä tavalla taiteellisen näköisesti, kuten ravintoloissa tapana on, jollakin nuolijalla.

Ts.  niin, että sitä  ei voinut lusikoida suuhun.

Soossia pitäisi aina voida lusikoida suuhun ja nuolijat pitäisi lailla kieltää.

Jos joku ei sattumoisin tiedä, mikä on nuolija, niin hänelle kerrottakoon, että se on eräänlainen kuminen, vetelä lasta. Kumisella, vetelällä lastalla saa pikkupenskojen (ja hiukan isompienkin penskojen) kauhuksi kakkutaikinankin niin tyystin kaavittua kakkuformuun pantavaksi, että mitään ei jää kravattavaksi. Kastikkeita tällä lastalla saa lautaselle levitettyä vain ohuen ja reunoilta lituskaisen läntin. Taiteellisen näköisen läntin.

Östermyran keikka onnistui, länteistä huolimatta, täydellisesti nappiin, ellei oteta lukuun sitä, että minä haisin lihamurekkeelta.

Mauno laittoi päivällä murekkeen uuniin ja koska meillä ei edelleenkään ole liesituuletinta, niin koko huusholli asukkaineen, vaatteineen päivineen, haisee murekkeelta tuntitolkulla jälkeenpäin. 

-Soon ruaan haju. Soo paha ollenkaa. Haistavat ja huamaavat, jotta oot jauhoosesta taloosta kotoosi, yritti Magnus lohduttaa, kun hermoilin asiaa jälleen kerran. Muistuivat työajatkin mieleen.

Silloin aina haistoi asiakkaista, mitä kullakin on ollut sapuskana, kun illallisen jälkeen kiirehtivät Postiin Anttilan pakettia hakemaan.

Nyt kaikki teatterivieraat tulivat tietämään, että meillä oli paistettu lihamureketta.

Hajuvettäkään ei nykyään uskalla paasata kaulakuoppaansa niin runsaasti, että murekkeenmujut peittyisivät. Itsekin tykkään kyllä enämpi mureketuoksusta kuin änkyrästä Chanel 5:sta. 

Kirkkoneuvoston kokouksessa olin keskellä viikkoa. Kokous pidettiin sakastissa, joka on fiksattu komeaksi ja arvokkaan näköiseksi, kuten sakastien aina kuuluu ollakin.

Suutani aukoilin kokouksen aikana tuon tuosta. Oli monta sorttia ja hyvää haukattavaa tarjolla. Aukoilin minä kitaani erään pykälän kohdalla kovastikin muutenkin, mutta en saanut kannatusta. Asiat menevät niin kuin menevät. Demokratia pelaa ja hyvä niin. 

Yhtenä viimeviikon päivänä porhalsin Nikolainkaupunkiin Magnuksen kanssa. Minä kyläilemään ja Aija-Kanitaa tervehtimään, Magnus komerohommiin Asevelikylään.

Sunnuntaina Magnus sai saarnata Vöyrin kirkossa.

Kirkonmenojen jälkeen oli lähetystilaisuus seurakuntakodilla ja siellä sain minä lukea runojani.

Oho! Tuli jälleen käytettyä väärää verbiä. Piti kirjoittamani, että sain LAUSUA runojani.

Kirkossa tutustin erääseen entiseen vaasalaiseen naiseen, joka miehensä kanssa harrastaa runonlausuntaa. Kun vaatimattomasti (näennäisen) sanoin vain lukevani runoja, uusi ystäväni kielsi jyrkästi tuota verbiä käyttämästä.

-RUNOJA LAUSUTAAN! KUN ON OLEMASSA NIIN HIENO VERBI KUIN LAUSUA, NIIN SITÄ PITÄÄ KÄYTTÄÄ! PISTE! kuiskasi tuo uusi tuttavani tomerasti.

Olin ja olen kyllä sisimmässäni samaa mieltä. Tekovaatimattomana ihmisenä olen tähän saakka aina puhunut lukemisesta. Tästä lähin kuljen lausumassa, enkä enää ikinä lukemassa.

Oikaiskaa heti, jos yritänkin puhua lukemisista.

Vöyrillä on aina hauska käydä. Kerran vuodessa Magnukselle kutsu kuuluu (ja minulle siinä kylkiäisenä).

Vöyrille tuntee aina olevansa tervetullut ja lähetystilaisuuteen on aina järjestetty mahtavat ja maittavat tarjoilut. Ei sillä, etteikö kaikissa lähetystilaisuuksissa olisi mahtavat ja maittavat tarjoilut, mutta Vöyri on Vöyri. Me asumme ihan melkein Vöyrin kupeessa. 

Charles sanoi, että eräs kaukainen esi-isämme on haudattu Vöyrin kirkon lattialankkujen alle.

-Eihän kirkkojen lattialankkujen alle ikinä rahvaita haudattu? pahkuloin minä silmät selällään.

-Ei niin, totesi Charles merkitsevästi.

Vöyriltä kiirehdimme Hälvälle, josta kurvasimme Nikolainkaupunkiin seuroihin.

Seuroista ajelimme Asevelikylään. Mukava oli nähdä kaikki rakkaat ja syödä Erkin vääntämiä lämpöisiäleipiä. Onni on nähdä sukua ympärillään. Puhua kunnolla, eikä vaan aina kommentoida.

T: Kaisa Varmbröd-Murekdoft

----------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:1-4

Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki, mitä niissä on.

Jumala oli saanut työnsä päätökseen ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään.

Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta työstään.

Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin, kun ne luotiin.

 

Kuvia lauantaisesta kirpparisessiosta Botnia-hallissa.

Lähdimme auto kattoon saakka lastattuna Hälvältä puoli seitsemän pintaan, eli niiden paljonpuhuttujen sianruppujen aikaan. Joku, joka todella tietää näistä sianrupuista jotakin, sanoi kyllä joskus, että jos niiden ruppujen  aikohin johonkin lähtee, pitäisi olla 4:n aikaan aamuyöstä asialla.

Noh, joka tapauksessa aikaisin piti nousta ja lähteä, koska minulla kestää herääminen aina mahdottoman kauan. Aina vaan kauemmin, mitä enempi vuosilustoja kertyy ympärille.

Joka aamuisen veden lutkuttamisen jätin suosiolla väliin, koska silloin minun olisi pitänyt todella herätä jo 4:n aikaan. En millään saa lyhyessä ajassa kurkusta kulautettua ylettömiä määriä vettä. (Yletön määrä: 6,5dl).

Ilman juomisia tarvitsi könytä alakertaan vasta viideltä. 

Ihme ja kumma olin aika pirteä, vaikka kello oli vasta viis. Puhelin jopa hiukan niitä näitäkin ja vastasin auliisti ja ystävällisesti Magnuksen kysymyksiin, vaikka yleensä olen äkäinen kuin marjaiskarhu. Se johtui siitä, että olin mennyt aikaisin nukkumaan. Minun on pakko nukkua 8 tuntia vuorokaudessa. Muuten minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan (itsekään). 

Hyvissä ajoissa ensimmäisten joukossa (kuten aina ja joka paikassa) olimme perillä Botnia- hallin lastauspäässä.

Niska/selkä ja kädet vääränä kannoimme kaikki tykötarpeet ja myytävät tavarat autolta juoksurataa pitkin paikalle numero 8 (åtta).

Niska/selkä ja kädet vääränä kannoimme kaikki tykötarpeet ja melkein kaikki myytävät illan tullen takaisin juoksurataa pitkin autolle. 

Koko lauantai siinä meni ja osan sunnuntaitakin. Osan sunnuntaita siksi, että niskaa, selkää ja käsiä kolotti tavaroiden kantaminen ja ylenpalttinen puurtaminen. 

Niska/selkä ja kädet ovat stabiilissa asennossa meikäläisellä kaiket päivät ja jos ja kun hiukankin haiskahtaa liikunnalta ja työnteolta, menee kauan, että saa tropattua krupin taas liikkumattomaksi ja säryttömäksi.

Tehty työ oli aika lailla epätasapainossa, mitä ansion ja voiton suuruuteen tuli, mutta tulipahan kokeiltua. Nyt tiedän, että sanonta TYHJÄN SAA TEKEMÄTTÄKIN- sanonta pitää tismalleen kutinsa. Samaan tulokseen tuli vieruspaikankin kauppias. Joitakuita muitakin myyjiä haastattelimme ja he taas olivat ihan tyytyväisiä kaupantekoonsa ynnä saamisiinsa. Se oli hyvä se ja mukava kuulla.

Jos joskus vielä innostumme kyseiselle hallille menemään, niin hankimme taatusti sellaiset piskuiset kaksipyöräiset työntökärryt, jollaiset kaikilla muilla näkyi olevan ja jollaisia me saimme eräältä, niihin tyytyväisiin kuuluvalta myyjältä loppuhötäkässä lainata. Niska/selkä ja kädet säästyvät paljolta, kun omistaa sellaiset kärryt. 

Magnus suunnitteli koppuloivansa äitinsä vanhasta pyörällisistä ostoskassista sellaiset kärryt.

Voi olla, että onnistuu, mutta voi hyvin olla, että ei.

Kalenterini aukeama viimeviikon kohdalla on aika valkoinen. Silti menoja on toki ollut.

Tiistain päällä on kokeiltu kuulakärkikynää, toimiiko? Keskiviikon kohdalla on kaksi merkintää. 

Toisen niistä toteutin, eli lähdin aamupäivällä Vaasaa kohti. Perille saavuttuani yritin etsiä entistä Vaasan Puhelimen telehvoonikonttuuria, mutta tietäähän sen, että ei sellaista enää löytynyt. Hajuakaan.

Firman nimet, paikat ja  puhelimet ovat ajan saatissa muuttuneet niin, että ihmeellisempää olisi ollut, jos olisi konttuuri löytynyt. Aikani mennyttä aikaa ja paikkaa etsittyäni ja  Saabilla sinne sun tänne kruisailtuani, luovutin. Pitäköön tunkkinsa!

Menin tervehtimään Ansaa ja Aija-Kanitaa.

Kello 18.00 alkoi Vanhan Vaasan pappilassa naisten ilta ja päätin ysin tein mennä myös sinne, kun kerran kaupungissa olin. Naistenilloista ei koskaan hullumpana pois lähde.

Sunnuntainakin menin naisten iltaan. Oikeammin sanottuna Naisten kesken iltapäivään. Tällä kertaa Vähäänkyröön.

Minulla oli, paitsi tietenkin runoja lausuttavanani, niin myös puheentapainen puhuttavanani.

Ihme ja kumma selvisin kaikesta kutakuinkin ilman jännitystä ja kielen kuivumista.

Hyvin meni sekä runot, että puhe. Tai puhe oli oikeammin kirje. Kirje, jonka eräs nainen, nimeltä Tabita, oli kirjoittanut ystävättärelleen. Kirje on tietenkin minun kirjoittamani. Kuvittelen olevani Tabita ja miltä tuntuu, kun herätetään kuolleista. 

Onnistuin varmasti hyvin, koska eräs nainen sanoi, että hänen tekisi melkein mielensä vastata sille Tabitalle. :D

Naisten kesken illasta porhalsin Isoonkyröön Sohvakirkkoon. Paitsi Sohvakirkossa, olin ollut jo aamulla jumalanpalveluksessa ko. kirkossa.

Joku voi kysyä, että eikö moinen kirkossa ravaaminen lähentele jo hulluutta? Vastaus on, että ei, koska kirkosta ei koskaan tule hullumpana pois kuin sinne mennessä.

Tänään oli tietenkin taas maanantaiseen tapaan piirustuskurssi. Sain piirrettyä rippikortin valmiiksi ja aloitin kettukortin taiteilemista.

Sillä aikaa, kun minä ja Charles taiteilimme kurssilla, oli Magnus keittänyt riisipuuroa.

Puuro oli niin tupunttia, että sitä ei meinannut saada lautaselle kattilasta ilman talttaa ja vasaraa.

Jaa, että eikö Magnus osaa keittää riisipuuroa? Osaa, mutta minä en osannut mitata oikeaa määrää riisiä.

T: Kaisa Riisputing-Talttanen

--------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:24-31

Jumala sanoi: "Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja,

kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit"

ja niin tapahtui.

Jumala teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet,

kaikki eläinten lajit.

Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.

Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme

ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata, ja kaikkia pikkueläimiä,

joita maan päällä liikkuu.

Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi,

mieheksi ja naiseksi hän heidät loi.

Jumala siunasi heidät ja sanoi heille:

"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.

Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.

Jumala sanoi vielä:

"Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on

ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät.

Olkoot ne teidän ravintonanne.

Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu,

minä annan ravinnoksi vihreät kasvit".

Niin tapahtui.

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää.

Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.

Alemmassa kuvassa on muutama kesä takaperin kuvaamani pisin näkemäni kasiainen ikinä.

Pituudesta saa hiukan kuusaa, kun miettii, että osin ruohoa läpikasvava toinen kynnysmattomme on noin 45 cm. Itse laskeskelin, että maski olisi ollut melkein yhtä pitkä, jos sitä olisi hiukan venyttänyt molemmista päistä suuntaansa. No, en minä sellaista missään tapauksessa olisi tehnnyt. Kuha ihailin ja ihmettelin niskavillat pystyssä.

Ylempi kuva on uusista kuulokojerasioistani. Kuva tuli vahingossa tähän. En olisi tahtonut, koska se on jo monasti esillä ollut. En sitä kumminkaan alkanut poistelemaankaan ja ainahan voi olla joku uusi ja ennennäkemätön lukijakin asialla.

Jo häntäkin silmälläpitäen kerron, että uudet kuulokojeeni ovat mahdottoman hyvät ja tehokkaat.

Aina, kun laitan ne nuppineulankokoiset...ei, vaan puoliskan nuppineulankokoiset mikrofoonit korviini, niin äänimaailma kirkastuu.

Nämä kuulokojeet ovat, paitsi, että niitä on kaksi edellisen yhden sijaan, niin siitäkin syystä kivat, että patterien tehot lähenevät loppuaan, ne eivät plimpluttele koko ajan. Ei, vaan niistä kuuluu silloin tällöin, eli joka viides minuutti hitaasti ja selkokielellä:

pattereiffa heikko voimakkkkuuuf...

Edellisen yksikorvaisen kulokojeen plimplutus oli omiaan tekemään hulluksi. Mielestäni kuulokojeissa ei tarvittaisi enempää plimplutusta kuin selkokieli-ilmoitustakaan.

Kuulija ymmärtää kyllä, että jotakin on pielessä ja loppunut, jos ihmiset näyttävät vain aukovan suutaan ilman äännähdystäkään.

Taas tuli hiukan liioiteltua. Ei minulla nyt NIIN huono kuulo ole, mutta että ymmärtäisitte, mitä tarkoitan ja olen mieltä plimplutteluista ja selkokielistä.

Eilen olin ostamassa uusia pattereita eräässä suuressa tavaratalossa, koska kojeeni oli asiasta jo jokusen kerran infonnut.

Marketti oli jopa niin suuri, että siihen mahtuisi 50-100 sellaista pikku lähikauppaa, jossa useimmat ja enimmät ostokseni aina teen.

Suuret ostarit on siitä mukavia, että etsiessä sitä pientä tarvitsemaansa ostosta, saa aikamoisen lenkin samalla kärpäseniskulla.

Eilistä lenkkiä tehdessäni sattui myyjätärneito olemaan siinä varrella ja kysäisin, että missäköhän mahtaa kuulokojepatterihylly sijaita?

-Tuolla! vastasi myyjätär iloisesti ja ositti johonkin suuntaan. Käännyimme johonkin,  mutta lenkkeiltyämme aika pitkästi, emme löytäneet mitään pattereihin haiskahtavaakaan.

Sen sijaan löysin ihania joulukuusenkoristeita. Ostin kaksi truutullista kullalta siftaavia joulupalloja ja myös kullalta siftaavan latvatähden. 

Olen jo suunnitellut joulua ja aikomuksenani on katkaista 51-vuotta kestänyt joulukuusen punapallokausi. Ripustan joulukuuseemme vain kullanvärisiä palloja, jahka sen kuusen kuun vaihteessa (1.12 2017) keskikamariin pystytän.

Kuusenpalloputkilot kainalossa aloitin taas niiden patterien metsästyksen.

Ei kun uudestaan kysymään uudelta myyjättäreltä:

-Missä te piilottel...öh...pidätte pattereita? Kuulokojeen pattereita?

-MITÄ? sanoin minä, kun myyjätär vastasi.

-Tuosta kulmasta käännytte tuonne ja siitä ensimmäisestä välistä vasemmalle! toisti myyjätär kuuluvasti.

-Meille neuvottiin ihan eri suunta äsken, ihmettelin minä yhtä kuuluvasti.

-Se johtuu siitä, että pattereita on monessa eri paikassa, selitti myyjätär kovalla äänellä, mutta ystävällisesti.

Löytyihän se patterihylly lopuksi jostain suunnasta monine eri patterivaihtoehtoineen. Valitsin oikeat (jotka kotona osoittautuvat vääriksi).

 

Kaupasta ulostultuamme ja autoon sulloutuessamme muistin, että minähän muutin 51-vuotisen tradition jo viime vuonna. Minullahan on eteisen yläkaapissa odottamassa ripustamista säkillinen kultapalloja! Noh, kultapalloja ei kuusessa voi ikinä olla liikaa.

Taas  kerran ihmettelin muistiani. KUN se kerran pelaa, niin eikö se voisi tehdä sitä ajoissa? Esimerkiksi ennen kassoille tuloa, kuten tässä tapauksessa olisi ollut tarpeen?

Onneksi yksi kultapalloja sisältänyt pötkö maksoi vain 2,90, joten kovin paljon ei persnettoa päässyt syntymään.

Viikolla minulla oli suuri ilo saada olla syntymäkaupunkini kauneimmassa ja ihanimmassa kirkossa lukemassa runojani. Aamupiirissä. Paikalle oli kokoontunut runsaasti naisia. Pienen todistuksenpoikasenkin sain töksäyttää siinä runojen välissä.

Joskus Vaasassa asuissamme kävin minäkin tässä samaisessa aamupiirissä, mutta silloin en vielä tiennyt sisälläni virtaavasta runosuonesta hölkäsen pöläystä.

Koska kyseessä oli aamupiiri ja minulla oli tapaaminen kyseisen ihastuttavan kirkon ihastuttavan suntion kanssa ennen alkamista, niin lähdin ajelemaan hyvissä ajoin ennen ensimmäisten sianruppujen loppua.

Siinä kaikessa rauhassa ajellessani  ja jotain virttä laulaissani, huomasin yht´äkkiä auton kojepellillä, ihan nokkani edessä, suurimman rimppakinttuisen hämähäkin, minkä ikinä nähnyt olen.

Sen keskiosakin, mihinkä ne rimppakintut kiinnittyvät, oli taatusti viinirypäleen kokoinen.

Huitaisin rypälettä kädelläni ja yritin samalla hiukan liiskata sitä niin, ettei nyt ihan kuolisi, mutta voisi ainakin pahoin.

Äkkiä huomasin olevani vastaantulevien kaistalla. Vastaantulevia ei onneksi ollut. Näköpiirissäkään. Huomasin, että minulla ei ole pätkääkään hermoja. Niitä pitäisi kyllä löytyä ja varsinkin autolla ajaessa. Olisi pitänyt muistaa, että kyseessä ei ole tarantella, tai edes ampiainen, joka moisesta huitaisusta olisi tosauttanut ihan varmasti.

Seuraavalla  kerralla, aion pysyä rauhallisena ja turtahermoisena. Vaikkahan mimmonen ötökkä heiluttelisi viiksiään nokkani edessä.

Tosin aion tehdä tupatarkastuksen ennen kuin hyppään koslaan ollenkaan.

Lauantaina olimme Ylipään Nuorisoseuralla markkinoilla. Myyskentelimme Kaisan Kortteja ja tauluja. Runokirjojakin oli tarjolla.

Markkinatouhu on aika kaukana minun mukavuusalueestani (minun mukavuusalueeni: yksin vinttipöksässä piirtelemässä, värittelemässä ja kuuntelemassa radiosta virsiä, tai jotain muuta vastaavaa musiikkia).

Hiukan helpotti, kun viereisessä pöydässä oli tuttu myyjä. Hänet olen tottunut näkemään ihan eri ympyröissä.

Ostin vieruspöydästä ihanat korvakorut. Sellaiset peukalonpäänkokoiset tärkätyt minipitsiliinat. Ruskeat. Minulla on tiikeritanttu, jonka värimaailmaan  nuo liinaset sopivat tismalleen.

Eilen, kun tyttäremme tuli pesueensa kanssa Isänpäivää viettämään, näin hänen kaulassaan huivin, joka sopi vieläkin paremmin liinasten väriin kuin tiikeritanttu.

-Tarvitsisin juuri tuon värisen huivin, sanoin Catherinelle. -Olen ostanut ihanat korvalliset markkinoilta (hakee korvalliset esille ihailtaviksi) ja ne sopivat huivisi väriin prikulleen!

-Saat tämän! sanoi Catherine ja sieppasi huivin kaulastaan. Catherine on juuri tuollainen. Vaikka paita päältä, jos vaan äitillensä sopisi.

Tulinko iloiseksi!? Tämä, jos mikä on sitä paljon peräänkuulutettua tasa-arvoa. Äitikin saa lahjoja Isänpäivänä!

Seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, menimme jälleen sinne Vaasan kauneimpaan ja söpöimpään kirkkoon. Minulla oli ilo ja kunnia lausua muutama runo omikirjoittamastani runokirjasta ja tarkastella lähettäjänä omaa katsantakantaani lähetteihin yms.

Lähetti on siis lähetystyöntekijä. Hän vie evankeliumia ja tietoja&taitoja ulkomaille.

Lähettäjä on sitten vuorostaan sellainen, joka tekee lähetin lähtemisen ulkomaille mahdolliseksi rukoilemalla ja antamalla varoja lähetystyöhön.

Tämä käyköön selityksenä näin tavallisia sanoja käyttäen, jos joku miljuunista lukijoista ei sattuisi tietämään, mikä on lähetti ja kummonen on lähettäjä.

Kirjoitin kaiken sanottavani läheteistä&lähettäjistä  paperille.

Niin olen joutunut tekemään aina, kun on jotakin sanottavaa saanut sanoa.

Kovasti kyllä haikailen ns. vapaan sanan perään ja vihreänä kateudesta kuuntelen heittiä, jotka ilman minkäänmoista merkintää ja paperia puhuvat sujuvasti, ymmärrettävästi, mielenkiintoisesti ja totuudenmukaisesti asioista. Senkaltaisia puhujia voisi kuunnella vaikka viikon syömättä, kuten  puhkikulunut sanonta kuuluu.

Tässäpä kaikki olennainen männäviikolta.

Projekteistansa, jos jotakin mainaisisi, niin kielenpesu on jatkunut hyvin. Mielestäni jopa jo 

kuukauden. Kuukauden päästähän viimeistään piti olla havaittavissa kaikki muutokset parempaan. Minä en kyllä tosin ole havainnut mitään.

Oksennus on vieläkin tullakseen joka kerta, kielen pinta on yhtä möhnäinen kuin se aina ollut on. Kielilötkäreeni pinnalla olen havainnut myös kamalan pituussuuntaisen "repeämän".

"Repeämä" on varmaan ollut kielessäni koko sen olemassaolon ajan, eli runsaat 70 vuotta.

Nyt vaan olen sen huomannut, koska joka ilta tuijotan suuhuni nähdäkseni onko muutosta, vai eikö.

Vedenlutkutusprojekti sujuu hyvin.

6.5 dl kädenlämpöistä vettä kitusiin heti, kun saa silmänsä auki, toimii ja on tuottanut tulostakin. En vain kuolemaksenikaan muista, mitä kaikkea hyvää juominen saa aikaan.

Yksi huone per päivä-siivousprojekti ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Ei sinne päinkään, eikä ollenkaan. MAGNUKSEN piti siivota torstaina isänpäivää varten.

Ajattelen kyllä ottaa projektin uudelleen käyttöön Joulua silmälläpitäen. 

Projekti tulee onnistumaan onnistuu 110%:sti. Joulu on aina innostanut minua. Kaikilla sektoreilla. Jopa siivous-sellaisella.

T: Kaisa Allasektor-Mohnänder

-----------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:20-23

Jumala sanoi: "Viliskööt vedet eläviä olentoja 

ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.

Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät,

sekä kaikki siivekkäiden lajit.

Jumala näki, että niin on hyvä.

Hän siunasi ne sanoen: " Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet 

ja linnut lisääntykööt maan päällä".

Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.

Mhvv:n pakolliset alkukuvat tässä taas alkuun.

Ylempi kuva kotikolomme viime vappuisesta räyhäkkäästä koristelusta ja alempi Magnuksen panoksesta rukoushuone Rauhan kökkätalkoissa. (Kuva ei ole lavastettu). (Traktori ei ole Magnuksen). (Taustalla siintävä Saabi on minun).

No niin! Alan viikon pärvöttämisen eilisestä, koska se on jokseenkin vielä hyvässä muistissa ja eilisen mittaan myös tapahtui aikamoisesti kaikkea.

Eilen (tai oikeastaan jo edellisenä iltana animyöhään, aloitin jälleen uuden projektin.EYVFS-projektin. (Ei yhtäkään vilkaisua Faceen sunnuntaisin).

Projekti sujui hyvin. En Magnukseltakaan kysynyt kertaakaan, onko sivuillani vilissyt valtavasti peukaloita.

Tänään päätin lopettaa projektin ja aloittaa sen sijaan EYVFL-projektin, eli ei yhtäkään vilkaisua Faceen lauantaisin. Syy moiseen projektiailahtelevaisuuteen johtuu siitä, että joskus sunnuntaisin on pakko laittaa sivuille mainoksia. Esimerkiksi kutsuja Naisten kesken iltapäiviin sun muihin ja
sehän olisi EYVFS-projektin aikana mahdotonta. Sen sijaan lauantai, jolloin en yleensä ole missään, eikä missään tapahdu yhtään mitään,  sopii projektipäiväksi mainiosti. Eli eläköön EYVFL-projekti! Ja kuolkoon, jos niin hyväksi näen.

Joku voi nyt ehkä mielessään kysellä, että entäs kuinkas surk..hyvin ne muut projektini tällä haavaa toteutuvatten?

Vastaus: Vaihtelevasti. Esimerkiksi yksi huone/päivä iivousprojekti on ollut huolestuttavan pitkään jäissä.  Vesiprojekti lorisee hyvin ja...mitäs muita projekteja minulla olikaan?

Eilen lähdimme 1/2 10 kirkkoon tapamme mukaan. Tosin hiukan haikealla mielellä tällä kertaa. 

Haikealla siksi, että kirkonmenojen jälkeen olisi seurakuntatalolla ollut tarjolla ohrapuuroa!

-Mitäs haikeaa siinä on? saattaa joku ja ihan aiheellisestikin, kysyä.

Ei mitään, päinvastoin, mutta minä tiesin, että en voi seurakuntatalolle sitä mennä syömään!
Kaikki johtuu SISÄISESTI pienentyneestä vatsamuhkurastani.
Ulkoisesti muhkurat valitettavasti ovat ennallaan. Luulisi, kun niitä katsoo, että kaksi napollista ohrapuuroa ei tuntuisi yhtään missään. Päinvastoin näyttäisi, että napollisia hupenee tämän tästä ja tuon tuosta.

Vaan minäpä sanon, että niinhän sitä luulis ja että kyllä tuntuu.
Meillä oli ystäväperheiden kanssa tärskyt pitseriaan kello 14.00 su ip. ja jos olisin puurollenapollisille kirkonmenojen jälkeen prängännyt, en olisi voinut pitseriassa syödä kuin ehkä yhden sipulirenkaan ja mahdollisesti yksi oliivi sen keskellä.

Joku teistä miljoonasta lukijastani varmaan muistaa, kuinka olen valittanut sisusklasujeni kutistumista? Siitä näkymättömästä kutistumisesta juohtuu paljon, mitä syömisien määriin tulee. Ehkä syömisien lukumääriin olisi syytä myös takertua, että vaikutus ylettyisi ulkoklasuihinkin?  Mene ja tiedä.

Yhdenpintaan lähdimme sitten köröttelemään kohti erään lähikaupungin lähipitseriaa.

Alkujärjestelyistä johtuen pystyin syömään neljä kapoista pitsansiivua, kaksi sipulirengasta, arviolta kuusi (sex) oliivia ja aika monta kanan siipispankkaa.
Jälkimmäiset syötävät, eli kanan pikkuruiset siivekkeet, olivat ihanan tummia ja suloisen rapeita.
Eräs pitseriassa syömässä ollut nainen oli kuulemma paiskinut siipiä takaisin kuppiin ottimet perässä kolisten. Hän oli raivoissaan karjunut, että siipispankat ovat palaneita ja kauheita!!!

Meitä pitsansyöjiä riittää moneen lähtöön ja meillä on eri makujakin näköjään. MINÄ haluan siipeni mustina ja hiukan jopa karrella!

Vatsat piukeina palasimme kotiin ja makasimme hetken vaakatasossa kuin jokilahnat kukin omassa kutjussaan. Sitten lähdimme jälleen kirkkoon. Tällä kertaa konserttiin. 

Kaikki te triljoonat lukijani  muistanette, että minulla on tapana leijua kattoon (tai kirkossa, jos olen, niin kupoliin), kuullessani jotakin suloista, kaunista ja ihanaa.

Kupolissa olin eilisen konsertinkin aikana.
Mietin siinä sinne  leijuissani, miten ihanasti sävelet ja sanat meissä vaikuttavat.
Toisissa toisellalailla, yksissä yhdellälailla.
Hyvin meidät on aikanansa luotu ja kaikensorttisia lahjoja itsekullekin annettu.
Niin kuin nyt säveltämisen lahja, sanoittamisen lahja jne.

Tänä aamuna minulle soitti rakas ystävä ja kehui piirtämäni uudet joulukortit maasta taivaaseen ja ylikin! Ne ovat kuulemma ihan sikahellusia!!!

Tietäisipä vaan soittaja, miten ilahduin ja hälvenipä synkät murheen pilvet pään päältä ja sisältä tuossa tuokiossa, vaikka Hälvällä kotikolomme sijaitseekin.

Eli, jos oikein tulkitsen, niin minulle on Taivaan Isä antanut sikahellusten korttien piirtämisen lahjan. Mikä sinun lahjasi on?

Jaa, ettet tiedä! Mieti, mieti vaan!  Minullekin lahja putkahti vasta piirua vaille seitsemänkymppisenä.
Tai siis, tietysti lahja on ollut muhimassa valmiina käyttöön otettavaksi jo ainakin 65 vuotta.
Charles valitteli, kuinka urani jääkin nyt  niin kovin lyhykäiseksi, kun se nyt vasta esiin pullahti. 

Vastasin, että mistäs hän tietää urien yms. lyhykäisyyksistä? Voinhan minä elää vaikka sata (hundra) vuotiaaksi. Siispä, eiku piirtämään tänäänkin.  Maanantaipiirrustuskurssille.

Maaseutunaiset kokoontuivat viimeviikolla ja minä heidän mukanaan.
Kiinnosti paikka, johon kokouksen päälle kokoonnuttiin. Fysioterapiapaikkaan.
Paikka sijaitsee hiukan lähempänä kuin se, jossa joskus innokkaasti kävin.

Tässä vierailemassamme paikassa ei vielä ole kuntosalivehkeitä (sellaisia puserrus/veivaus/työntö&tuuppaus-laitteita). Jumppaa ja kaikennäköistä imulaitetta oli tarjolla. Ne kyllä kiinnostaisivat, mutta en pääse tämänhetkisen kuntoni kanssa lattialle. Tai, jos pääsisinkin, en pääse ylös.
Imulaite on minun kohdallani ihan turha keksintö. Niin tyhjään imetyltä paikkapaikoin vaikutan.

Kirkkovaltuuston kokouksessakin olin männäviikolla. En aukaissut suutani kuin laulaessani virttä ja syödessäni sulhaspiirakkaa ja leipäjuustoa.
Suu kyllä loksahti auki alkuhartaudenkin kohdalla. Oli se niin hyvä.

Hartaudet ovat aina hyviä. Menkää ihmeessä kaikkinaisiin hartauksiin ja tilaisuuksiin. 

Ei niistä ikinä, kuinka sitä nyt sanoisi, SAKIAMPANA pois tule.
T:Kaisa Sakkander
-----------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:14-19

Jumala sanoi:
"Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä
ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia.
Ne loistakoon taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle."
Ja niin tapahtui.
Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää
ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet.
Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle,
hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä.
Jumala näki, että niin on hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.