Erittäin paljon hyvää tätä, juuri alkavaa viikkoa.
Istun tutussa paikassa kotimme peräkammarissa ja kirjoitan tekokynnet klopsuen uutta mhvv-kolumnia. Kaikkihan muistavat nuo kirjainkoodit? MHVV.
JOS joukkoon on tullut uusia lukaisijoita, niin heittiä varten kerron, että mhvv= mielenkiintoisia (lainausmerkeissä) häppeninkejä varrelta viikon.
Ei, en ole liimaillut uusia tekokynsiä. Muistissa on vieläkin se vertahyytävä fiilis, joka tulvahti kauttaalleen, kun esimerkiksi leipomisien jälkeen huomasin parin kynnen loistavan poissaolollaan.
OLEN IHAN ITSE TEHNYT ITSELLENI LUOMUTEKOKYNNET!
Luomutekokynnet tehdään siten, että lakataan kynnen päät valkoisiksi ja muu osa värittömällä lakalla.
Mitä "pitemmät" tekikset haluaa, sen leveempi valkoisen lakan osuus.
Omat oikeat  omat kynteni ovat nekin alkaneet kummasti kasvaa, kun en muistanut muutamaan viikkoon syödä kalkkia, joten sain läväyttää aika hulppeesti valkolakkaa.
Olen ennenkin huomannut, että kun olen lakannut syömästä jotain muuten säntillisesti nieleksimiäni extrahypersuper-monivitamiinejä, niin kynsien lohkeilut, kutittamiset, hilseilyt, finnit, (noh, ne nyt häipyivät jo viiskyt vuotta taakseppäin) verestämiset, kuivumiset, ynnä nykimiset ovat häipyneet.
Harvojen hiustupsukoiden päähänkiinnittymisen puolesta ja tipahtamista vastaan syön kyllä erästä paljon mainostettua sikamaisen kallista ihmetuotetta.
Minun mielestäni aine on ottanut auttaakseen, kuten mainoksessakin esiintyvä tuuheatukkainen nainenkin ilakoitsee.
Kaikki  muutamasata haiventani  roikkuvat edelleen sinnikkäästi toisesta päästään päässäni, kun olen kapselleita tunnollisesti nieleskellyt.
Nyt pitää kaikkien ottaa huomioon, että näissä vitamiini-ja lisäaine-asioissa puhun ainoastaan ja vain itsestäni ja omista lisukkeistani.
Muille ja monille muutkin lisä&tukivitamiini-yms. tabletit ovat varmasti voineet antaa kaikkinaista apua  kaikkinaiseen raihnauteen ja ali-oloon. Sitä vastaan minä en ole mikään väittämään, enkä fämmäämään.
Meikäläisellä taas on hemoglobiini 150 tietämillä (huiskinut joskus 171:ssäkin), joten ehkä minä en tarvitse mitään ylimääräistä. Ehkäpä ylimääräinen on ihan hulluudeksi meiksin kohdalla?
Tuo kalkki-juttu kyllä äimistytti aikalailla. Olenkin siis omastatakaa kalkkis kalkkilaivan kapteeni.
Noh, nyt on kalkkiksella kuitenkin omat luomutekokynnet. :D

Sydämeni on täynnä tämän viikonlopun tapahtumia, ja niistä aion nyt teillekin, rakkaat lukijani, kertoa.
Aluksi hiukan alku-ja keskiviikonkin häppeninkejä.
Maanantaina olin kyllä jossakin, koska en päässyt samaan paikkaan, missä Magnus oli, mutta en ole mitään asiasta ylös pannunna. Magnus oli Ystävänkulman Sanasessa.

Tiistaina oli meillä Isonkyrön KD:n paikallisosaston kevätkokous, jonne olin leiponut korvapuusteja.
Manna-Aijjan kaa keitimme kokousväelle äykeät kaffit. Vierailevana puhujana oli Littlestrandin Kimmoke, joka pitikin hyvän katsauksen poliittisiin ja kaikkinaisien asioiden nykytiloihin.

Torstaina oli tietenkin Kirjaston runopiirin vuoro. Meitä piiriläisiä oli paikalle kokoontuneina tasan kaksi jäsentä: Kylli ja minä. Runopiirin kolmas jäen, Ewe, oli  tuntureilla sivakoimassa.
Lausuimme runoja ja laitoimme mielessämme Kyllin mahdollisen taidenäyttelyn ripustamiset ja tarjoilut kuntoon ja samalla kaikki muutkin asiat taivaan ja maan välillä.
Runopiiristä menin kuntosalille, jossa sain pehertää ylhäisessä yksinäisyydessä, kun Kyllillä oli muuta menoa.

Perjantai-aamulla klo 9 reikä, reikä alkoi sitten ihastuttavan viikonloppumme vietto.
Suuntasimme automme nokan kohti Orivettä. Mukaan varasin termospullollisen sumppia ja kaksi korvapuustia. Tietysti olin varannut kapsäkkiin vaihtovaatteet ja runokirjoja.
Lauantai-aamulla olisi se paljonpuhumani Naisten aamukahvi-tilaisuus. Se, johon minua oli kutsuttu puhumaan ja lausumaan runoja.
Mutta ensiksi menisimme siis orivesille helssaamaan Magnuksen veljeä Smarthyä ja tämän ehtoisaa emäntää Ulrika Eleanooraa.
Heillä vieraillessamme erikoisplussana ja bonuksena saimme tavata myös ihastuttavan miehenalun  Dit:in (nimi muutettu), joka oli mumman ja paapan luona hoidossa.
Dit on kohta kolmevuotias ja sangen perillä kaikista maailman asioista ja mielikuvitus roihusi ja leiskui, kuten kolmevuotiaalla vaan voi roihuta ja leiskuella.
-Keitä mumma lettuja! Sanoi Dit useampaan kuin viiteen kertaan.
Ajattelinpa myös minä itsetykönäni, että pitääpä "keittää" lähitulevaisuudessa lettuja minunkin. Ovat ne sen verran hyviä.
Lettujen (tai LÄTTYJEN, kuten minä olen tottunut näitä herkkulätkiä nimittämään) keksijä ansaitsisi oikeastaan Noopelin palkinnon.
Koskaan ei eteeni ole tullut henkilöä, joka nyrpistelisi klyyvariaan ja sanoisi, että yäk! Taas näitä!

Tunsimme olevamme vähintäin kuin piispa ja sen vaimo nauttiessamme Smarthyn ja Ulriika Eleonoran  antimia, vieraanvaraisuutta ja sydämen ystävällisyyttä.
Ja vähäkö meistä heidän luonaan pidettiin huolta matkojen takaakin.
Kaikkihan muistavat (rykäisy) suuren parkumiseni, kun seurakunnan myyjäisistä olivat lusikkaleivät (800 kpl) loppuneet jo ennen kuin myyjäiset olivat edes alkaneet?
Give-Elitzabethy oli juttuni lukiessaan sillä hetkellä päättänyt leipoa meille lusikkaleipiä.
Give-Elitzabethy on,  paitsi Suomen, niin luultavasti koko pohjoisen pallonpuoliskon (ja osaa eteläisestäkin) lusikkaleipien mestaritarleipoja.
Minä, jos kuka tämän tiedän, koska olen saanut ko.leipiä maistaa. Ja kyseessä eivät ole mitkään pikkulusikkaleivät. Ei! Kyse on ruokalusikkaleivistä.
Jääköön nyt minun ja teidän lukijoiden väliseksi salaisuudeksi, että alussa olevan kuvan toinen loodallinen näitä piskettejä on jo syöty.
Sain muuten samaan syssyyn myytyä yhden mukaani varaamista runokirjoistanikin.
Give-Elitzabethy soitti ja pyysi siskonsa Ulriika Eleonooran maksamaan ja varaamaan Runollisen Kirjan (made by K. Jouppi).
Eli summa summarum: Give-Elitzabethyllä on leipojan lahjojen lisäksi hyvä kirjamakukin.
Noh, leikki sijansa saakoon! Todellisuudessa olen hyvin vaatimaton, ujo ja hiljaisen näkymätön.;)

Eksyimme Orivedeltä lähteissämme tasan 200 metrin päässä Smarthyn ja Ulriika Eleonooran ulko-ovesta.
Neuvojen ja ortereiden puutteesta se ei kyllä johtunut.
Ehkä ei ole ihan katetta vailla se ehdotus, jonka joku elämänsä tunnossa oleva nuori mies on tehnyt:
Kaikille yli 65-vuotiaille päättäjille pitäisi tehdä säännölliset muistitestaukset.
Onneksi ehdotus ei koskisi enää meitä. Me emme päätä enää mistään yleisistä asioista yhtään mitään. Ja muutenkin:  ihminen päättää, mutta Jumala säätää.

Onnistuimme sitten hienosti pääsemään oikealle reitille, kun saimme hyvät ohjeet luomunavigaattorimme kautta. (Luomunavigaattori: Smarthy).
Heinolassa törttöil...öh...ajellessamme, tarvitsimme taas luomunavigaattorin jatkuvaa neuvoa. Kiitos vaan Smarthygaattorille! :D
Kaikki löytyi ja hoitui ja saavuimme oikealla määränpäähän Siljan ja Ekin talon eteen.

Yövyimme Siljan ja Ekin kauniissa kodissa. "Piispa ja sen vaimo"-fiilis vain jatkui.
Kuinka tämän kiitollisuuden kanssa ikinä selviää? Kuinka osaa kiittää tarpeeksi?
Pohjanmaalla on kyllä hyvät neuvot tähänkin asiaan.
 Kun on kiitoksen paikka, niin sanotaan vakaasti ja hartahasti silimiin kattoen:
-KIITOKSIA NY NIIN PALIJO, JOTTA VARMAHAN PIISAA!

Heinolan seurakuntaan Naisten aamukahvi-tilaisuuteen ajelimme lauantaiaamulla, minä ja Silja.
Vastaanottopöytään, jossa sai maksaa tarjolla olevan aamupalan, oli teipattu tämänkertaisen esiintyjän (Kaisa Jouppi Isoostakyrööstä) kuva.
Pöydästä tuijotti tulijaa väkinäisesti hymyilevä tuhtiposkinen täti-ihminen. Ikääkin näyttäisi olevan senverran, että muistitestiä olisi pitänyt jo moneen kertaa testailla.
Hiivin pois pöydän ääreltä.
Menin sensijaan keittiöön pyytämään vesilasia. Ystävällinen nainen ojensi tiskirättiä.
-Ei, kun haluaisin vesilasin, kun minulla aina kieli...sössötin minä. Ihmettelin ystävällisen naisen ihmettelevää katsantaa.
Vesilasi kädessä olin törmätä salissa tarjoilupöytään, johon oli pinottu runsaasti laseja ja juomista oli tuoremehusta kraanaveteen ja siltä väliltä.
En enää ihmetellyt kenenkään ilmeitä. Sen sijaan ihmettelin taas, jälleen kerran, itseäni.

Silja kuiskasi minulle, että näissä naisten aamiaistilaisuuksissa ovat vierailleet mm. Aila Arajuuri ja Ritva Oksanen jne.
Oikein hyvin sopi siis, että Koo Jouppi från Rytkänperä on seuraavana vuorossa.
Kaikki meni kuitenkin hyvin:  Kieli kuivui ja vesi loppui siitä vaivalla hankkimastani mukista ja tunsin itseni sumopainija-kehäraakiksi, villakellohame kinnasi ja siinä olevat ruokatahrat eivät olleet pyyhkimällä putsaantuneet.Kirkkaassa auringonkilossa sekin selvisi.
Tunsin kuitenkin, että tilaisuuden puolesta oli runsaasti rukoiltu ja ylesöstä huokui hiljaista hyväksymisen hyrinää.
Sain myös kaikki mukaani varaamani runokirjat myytyä.
Kiitos, että sain olla följyssä. Kiitos niin paljon, että piisaa. :D
Aamukahvitilaisuuden päätteeksi meille kaikille vastuunkantajille ojennettiin ihana kukkakimppu.
Tämä vuosi on näköjään oikein kukkakimppujen luvattu vuosi.
Kukkakimppu on ikuistettuna kuvaan, jonka näette tuossa alun kuvatriologiassa toisena.
Alimmasa kuvassa on kirja, jonka saimme Siljalta ja Ekiltä. Olemme sitä jo kahtena aamuna tutkailleet. Kirjassa on sana vuoden jokaiselle päivälle.

Kotiin osasimme ajaa ilman navigaattoreita ja neuvoja.
Aivan, kuten Magnuksen lapsuudessa heidän Polle-hevosensa osasi yksin tulla kotiin, kun se ensin oli köörännyt isän asemalle. Asemalle oli seitsemisen kilometriä matkaa.
Oman matkamme aikana, joskus siinä iltapäivänkosten aikaan, kävimme DEF: llä syömässä.
Ostin samalla Magnukselle mustan energiajuoma pullon. Magnusta alkaa aina muutenkin ajon aikana nukuttamaan, saatikka syötyään.
Energia-juoma vaikutti. Magnusta ei nukuttanut vielä kuulemma kaheltatoista yölläkään.
Minä kuojuin sänkyyn miltei välittömästi kotiin saavuttuamme ja nukuin miltei kellon ympärystän Siltikin olo oli kuin nyrkkeilysäkillä. : (

Sunnuntaina pidettiin meillä täällä kylien (Yryselä-Palhojainen) kyläseurat. Viime vuonna pidettiin vielä kinkerit, mutta nyt on siis tahti ja nimi muuttuneet.
Ihan hyvä meno oli kyläseuroissakin.
Veisattiinkin kanttorin säestäessä niin, että katto kohoili ja vieressä olevan Kyröjoen jäät pritkahtelivat.
Minä sain lausua runon. En muistanut edes jännittää. Hiukan kyllä tunsin olevani aikamoinen typerys, joten lausuminen ei ehkä sittenkään mennyt penkin alle.
Kaikki olivat hiiren hiljaa, kunnes sanoin, että saa taputtaa.

Nyt minun on kyllä sanottava itselleni, että saa lopettaa.
Jos olet tänne asti ennättäynyt (so. jaksanut), niin hyvää alkavaa viikkoa.
Jeesus hyvästi sinua hoitakoon. Vie kaikki asiasi, murheesi ja pyyntösi hänelle. Hän on luvannut kuulla ja auttaa.
T: Kaisa Äräjuuri-Öksänen
-----------------------------------------------
Kirje roomalaisille. Luku 10, jakeet 9-12

Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.
Sydämen usko tuo vanhurskauden ja suun tunnustus pelastuksen.
Kirjoituksissa sanotaan: "Yksikään, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään."
Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra ja hänellä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille blogiani tutkaileville ja muillekkin.
Viime viikon kahden uuden lukijan arvoitus ei ratkennut pitkäaikaisesta lukijakuntaruudukkoni  tuijotuksesta ja fundeeraamisestani huolimatta. Päinvastoin. Alkoipa  lopulta tuntumaan, että olen unehuttanut tervetulleeksi toivotella hiukan usiammankin kuin vain nuo kaksi.
Ne, jotka minut tuntevat, eivät sitä yhtään ihmettele ja heille, jotka minua eivät tunne, nöyrästi ilmoitan, että unhoittelu ei ole tahallista.
Tervetuloa ja oloa vaan kaikille neljällekymmenelleseitsemälle (ja on teittiä muitakin). :D

Alun kuvat ovat myös ns.tuijotuskuvia, kuten huomaatte.
Kumpainenkaan kuva ei ole lavastettu, eikä muutoinkaan asioita järjestetty.
Yläkuvassa on Magnuksen Angry Birds-sukat kammarin pöydällä.Ilmeisesti suoraa illan suussa jaloista riisuttuina.
Koska olen päättänyt, että en ikinä enää jäkätä siellä&täällä lojuvista sukista, enkä kalsareista, en sanonut asian tiimoilta mitään.
Joskus tuntitolkulla myöhemmin iloisesti ihmettelin (rykäys) ÄB-sukkien asettelua.
Muistutin lisäksi ystävällisesti, että MINÄ ITSE en koskaan sukkia, enkä pikkareita pöydille jättele, vaan ainoastaan lattioille ja tuoleille.
No, asia on tietenkin hyvin mitätön ja olisi pikkumaista siitä enempää revitellä.

Alempi kuva on tietysti Pohjanmaan hienoimmasta ja urheimmasta koirasta, seropi-rodun komistuksesta Lyllanista.
Kuten kunnon vahtikoiran kuuluukin, tuijottaa Lyllan pitkät tovit pimeyteen. Vain silkkiset korvat silloin tällöin kahahtavat ja kylmänmärkä kirsu värähtää.
Eilen Asevelikylässä käydessämme mourusimme talonväeltä, josko saisimme vahtikoiraa taas muutamaksi päiväksi mukaan tänne lakeuksille juoksentelemaan. Emme saaneet.
Se on oikeastaan hyväkin. Magnuksen noukasta ei liioin juoksentele mitään ylimääräistä.
Magnushan on allerginen mitä koiriin ja joulukuusiin tulee.

Istun  tuttuun tapaani peräkammarissa päivittämässä tämänkertaista mkhvv-raporttiani. Peräkammarin pönttöuunissa tohisee iloinen valkea.
Ulkona kilottaa aurinko ja meneillään on niin huikaiseva talvipäivä kuin ikinä on mahdollista.
Tänään olen taas vaihteeksi alkanut taistella kaikkea velttoutta ja unteluutta vastaan.
Aion mennä ylimääräiselle käynnille kuntosalille ja muutoinkin tarkkailla suuni liikkeitä.
Israelin matka lähestyy ja kunto heittelee vielä surkean ja ravan (rapa) välimaastossa.
Sain myös Catherinelta matkaa silmälläpitäen puseroita, jotka olivat ihania, mutta kinnasivat ilkeästi rintapielestä, vyötäröltä ja lantiolta. On todella hyvä syy tarkkailla suun liikkeitä siis.
On minulla toki oikeankokoisiakin vaatekertoja matkalle otettavaksi. Pallo-, pilli ja sensellaisia hamosia ja housuja , mutta nämä Catherinalta saamani olisivat UUSIA ja ennennäkemättömiä.
Paitsi uusia, niin  Catherinen antamat vaatteet ovat sellaisia, joita en koskaan ostaisi itse. En kuuna kullan valkeana. Siinä on se jokin!
Minua on aina viehättänyt saamissani vaatteissa juuri se, että ne ovat omasta maustani yhtä kaukana kuin itä lännestä. Sellaisesta menosta tykkään.
Olen elämässäni saanut vaatteita, paitsi Catherinelta, niin Aijja- Kanitalta (silloin kun olin abaut 40 kilogrammaa ohuempi) Elitzsabethyltä (olemme aina Litzyn kanssa olleet yht´aikaa ,sekä ohuempia, että laajasuuntaisempia) ja Herttaiselta ja vaikka keltä.
Työelämässä ollessani työkaverit alkoivatkin suosista  aamuisin sanomaan, että ONNEA UUDELLE ELITZABETHYLTÄ SAAMALLESI PUSEROLLE (tai TAKILLE, HOUSUILLE jne.)
Minä olen vaatefriikki.
Koulussa ollessani poljin joskus keskellä päivää kotiin vaihtamaan uuden sotisovan ylleni.
Mutta, vaikka olen vaatefriikki, pystyn hulppeesti olemaan vaikka viikon samoissa flösöverkkareissa ja vanhassa lämpökerraston paidassa, jossa on viikon ruokalista rinnuksilla. Miltäs tämä kuulostaa?
En ole uskaltanut Magnukselta kysyä, miltä se NÄYTTÄÄ.
Tulikirjaimin  on nimittäin syöpynyt mielensyövereihin ne ihailun suitsutukset, joita Magnus aina jaksaa toistella. Kuinka hän aina muistaa  iskeneensä katseensa Palosaaren työväentalolla tyttöön (so. minä), jolloli niin maharottoman komiat ja valakooset pitsikaulukset ja komiat verhat muutoonki.

KD:n ystäväkokouksessa olin viimeviikolla eräänä kauniina iltana. Meitä ystäviä oli  paikalle saapunutkin innokas, mutta asialle omistautunut joukko.
Kunnan ja Suomen ja koko maaliman asiat pistettiin kuntoon ja suunniteltiin tulevaa.

Tiistai-iltana huristeltiin Eikun kaa Jurvaan. Mihinkäs muuhun kuin Naisten kesken iltaan. Ja mitäs muuta minä siellä, kun lausuin runoja. En tarvinnut vesihörppyjä, enkä muutenkaan toivonut, että luukku olisi allani klopsahtanut auki ja nielaissut minut Vähällenevalle Letkutien mutkaan.
Kotimatka Jurvasta sujui taas pitemmän kaavan kautta. No mitä, kun pimeässä maisemat ja ajokyltit näyttävät niin eriskummallisilta. Eikä niitä sitäpaitsi siinä puhuessa aina niin huomaakkaan. Koko kylttejä. ;)

Torstaina olimme Kirjaston runopiirissä juhlatunnelmissa.
Ewe on saavuttanut merkittävän paalun, mitä ikävuosiin tulee. (Kirkonkirjoissa on taatusti kyllä muutamankymmenen vuoden virhe).
Ewe laittoi kasan suklaakonvehtia keskelle pöytää ja minä lausuin hänelle kirjoittamani syntymäpäiväonnittelurunon.
Oliko runo onnistunut, enpä osaa sanoa. Eweä ainakin itketti.

Samaisena torstaipäivänä menimme Nikolainkaupunkiin Via Dolorosan harjoituksiin.
Punttisali siis jäi väliin, mutta kuvaelman harjoitukset kyllä vastaavat hyvinkin yhtä salivuoroa.
Minä olin kaatua kirkkosalissa oleviin rappusiin. Rappusia on yritetty merkata neonkeltaisella maalilla, sillä muutama muukin on tuuskahdellut nokalleen.
Myös kirkon lasiovien läpi on yritetty kävellä. Huonolla menestyksellä.
Melkein hiukan halvaannuin kauhusta, kun ajattelin, että olisin rojahtanut rähmälleni olkapäälleni.
Olkapäässänihän seilailee tänäkin päivänä se luinen rustonpala edellisestä haaveristani.
Joku tarkkasilmäinen lukijani varmaan muistaakin tapauksen.Kerroinhan siitä sangen seikkaperäisen postauksen parisen vuotta takaperin. (Hytinää ja hampaiden kalinaa).
Magnus sanoi, että joku hänen vieressään oli ihaillut, kuinka Kaisa osaa hyvin näytellä. Oli luullut, että juoksu  leuka permantoa viistäen kuuluu Johannan rooliin.

Perjantaina kutsuttiin Maikku ja Eerikki iltakahville.
Magnus leipoi pötkyläpiskettejä. Tosin kehoitin häntä muovailemaan taikinasta vain tavallisia pallukoita, koska epäilin hänen taitojaan pötkylän teossa.
Myönnän kyllä, että se, että jos MINULLA on vaikeuksia pötkelöinnissä, sen ei tarvitse merkata sitä, että Magnuksella on siinä vaikeuksia.
Häneltä onnistuu tekemiset yleensä paremmin, konsa minulta.

Lauantaina menin aamukahvin jälkeen uudelleen pehkuihin ja kuorsasin kymmeneen asti.
Sitten syötyäni menin sohvalle torkkupeiton alle ja nukuin muutamat tunnit.
Noustuani sanoin olotilani olevan kamalan, vetelän ja surkean. Magnus sanoi, että vähemmästäki makoolemisesta tuloo häjy olo. Kehottipa  myös menöhön ulos haukkaamahan happia.
Olotila paranikin iltaa kohden.
Suhteellisen reippaana illansuussa jo hoitelin kauneuttani metoisan ulkosaunamme lauteilla.
Kauneuden hoito ulkosaunan lauteilla:  pottuhanskoilla kuivahiertoa ja  kuorintavoiteella pottunenän hierontaa.
Kauneushoidosta on kyllä varmaankin ollut hyötyä. Ei ainakaan kukaan ole tullut sanomaan, että onpas sinulla hirveästi ja runsaasti ryppyjä ja oletpas sinä raakasti ikäistäsi vanhemman näköinen. Eikös se kahdeksankympin rajapyykki jo edessä pijankin häämötä?
Eikö tälläinen hiljaisuus innosta jatkossakin perunasormikkaiden käyttöön ja kaikkeen kuorintaan?

Sunnuntaina menin kirkkoon omalla, kauan ja hyvinpalvelleella autollani.
Magnus meni jo aiemmin, koska hänellä oli palvelutehtävä ehtoollisen jakajana.
Jos on palvelutehtävä, on oltava aijjoos paikalla.Piste.
Isossakyrössä vietettiin rovastikunnallista miesten päivää. Miehille oli tarjolla ruoka kirkonmenojen jälkeen ja myös ohjelmaa oli järjestetty.
Korvat truutulla kuuntelimme, josko olisi sanottu, että kaikki naisetkin saavat tulla miestenpäivälunchille seurakuntatalolle.
Ei sanottu. Ymmärrän hyvin.
Jos on järjestetty naistenpäiviät, niin minä saan näppylöitä, jos paikanpäällä on miehiä, vaikka miehiä runsaasti kunnioitankin ja rakastan.
Miehillä naisten oleminen miestenpäivillä vaikuttaa varmasti samansuuntaisesti, vaikka meitä kunnioittavatkin ja rakastavat.
Menimme jumalanpalveluksen jälkeen Laalaan tykö kaffille ja meillä oli oikein mukavaa ihan vaan  naisten kesken.

Illansuussa menin miesten kesken (Magnuksen ja Charlesin) Nikolainkaupunkiin Kansanlähetyksen Kohtaamispaikalle. Kohtaamispaikkana oli tälläkertaa pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi ihanin kirkko, eli Vaasan pääkirkko, Pyhän Kolminaisuuden kirkko.
Puhujana oli professori Matti Leisola.
Ajatus, joka minulla on ollut pikkutytöstä asti ja joka ajatus kuuluu näin:
"Tatti on tatti ja on se ollut sitä aikojaen alusta asti"- sai kovasti vahvistusta. Samoin vahvistui uskoni Jumalan Sanaan.

Tähän lopetan tämänkertaisen raportin jatkaakseni taas viikon kuluttua.
Viikko on nykyään niin lyhyt, että pitäisi melkein sanoa, että jatkaakseni taas vikon kluttua.
T: Kaisa Viko- Kluttusson
-------------------------------------------------------------
Matteuksen evankeliumi 16 luku, jakeet 24-27

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.
Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?
Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?
Ihmisen Poika on tuleva kirkkaudessaan enkeliensä kanssa ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan."

Kirjaston joulukuusi kuvattuna männä Joulun aikaan.
Kehuessani kovasti ideaa, sanoivat napanneensa sen netistä. :D
Tuollainen joulukuusi sopisi meillekkin Letkutielle, koska a): se ei pudottele neulasia, b): Magnus ei saisi allergisia vaivoja.
(Allergiset vaivat: silimät alakaa punoottamahan ja vuatamahan, noukka menöö tukkuhun, makuhermot lakkaa toimimasta ja aivastella pitää aamusta iltahan).

Alakuvassa on toinen viimekuussa saamamme ruusukimppu. Ruusukimppu ei onneksi aiheuta pahemmin allergioita, koska se vaikuttaa vain vähäisen aikaa. Kuustahan pidetaan puolitoista kuukautta (vähintäänkin).
Paitsi, että tuo kimppu kesti nyt  hämmästyttävän kauan, kuten se keltaruusuystävänpäiväkimmpukin, niin nuo kaksi elinvoimaisimman näköistä ruusua kuivuivat töpäkästi pystyyn.
Jälkeenpäin Kaiskee-ruusu (se toinen pystyynkuivanut) hiukan nyykäytti niskojaan, mutta Magnus piti nuppinsa pystyssä. Aivan kuten elävässäkin elämässämme on tapahtununna ja käynynnä.
Saan ruususta oivan lisän "pystyynkuivaneiden  kauniiden ruusujen" keräilykuppiini kirjahyllyyn.
keräänäni pystyynkuivaneet ruusut ovat muistutuksena siitä, että ne ovat aikanaan lämpimällä, mutta rakkaudellisella sydämellä meitteille ojennettu.

TÄTTÄRÄÄÄÄÄÄ, TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖ!!!
Uusia lukijoita on blogiini tullut pilvin&pimein. Juoksu huoneiden ympäri vain kiihtyy koohtymistään.
Tosin ankaran- ja tarkan ällästikun kanssa tarkkaamisenkaan jälkeen en ole uusista lukijoista saanut selville kuin yhden nimen: rouva Silmukkaisen.
Lämpimäisesti tervetuloa yhä vaan sankkenevaan lukija&seuraaja joukkoon.
Blokini lukijanumerolukusarja oli perjantaina matkoille lähtiessäni 44, ollen nyt etusivulla siis  47. Lukijakuntasivun toisella lehdellä on lumero 45, joka mielestäni on oikein.
MUTTA, jos ja kun, joku tuntee olleensa tulleen kaltoinkohdelluksi, eikä ollenkaan huomioiduksi  niin ilmoittautukoon ja asiat korjataan. Sarppu mm. teki niin. :D
Kauhulla ajattelen esimerkiksi Kardemumman talon plokittajatarta. Miten hän pysyy rätingeissä ja tervetuliaisissa ajan tasalla, kun lukijoita on yli kolmesataa (trehundra)?!!!

Kuten tuossa jo tuli mainittua, olin matkanpäällä pe-su.
Ryttylässä. Naistenpäivillä.
Meitä oli näiltämain (Nikolainkaupunkikin on jo miltei näiltämain, koska meiltä Letkutienpäästä on nykyään Nikolainkaupunkiin matkaa about 500 metriä aiemman neljänkymmenen kilsan sijasta.
Siis meitä oli matkalaisia näiltänurkin minä, Mariahlizzy, Leylah ja Seippu. Ewen oli määrä tulla följyyn mukaan myös, mutta hän sai kamalan flunssaröppörin ja joutui vuoteen omaksi.
Minä puolestani sain matkan jälkeen jonkun ihme röppörin. Tänään  aamulla avatessani nahkat silmieni päältä en pystynyt syömään, en juomaan, saati olemaan.  Pääni oli kuin 4kg:n kahvakuula ja niinpä kuojuin takaisin vuoteelle.
Magnus sanoi, että tautini nimi on reissussa rähjääntyminen.
Pääsin onneksi pystyasentoon 1/2 kaksi iltapäivällä ja aloin välittömästi raporteerauksen sarjassa "kaikenlaisia häppeninkeja viikon varrelta".
Charles ihmetteli äkkinäistä tokenemistani ja sanoin hänelle, että laitoin käteni rinnan päälle ja sanoin: " Auta Jeesus!"
- Olisipa noin helppoa, sanoi Charles.
- Jaa-a, sanoin minä iloisena.

Siispä aloitan viikonlopusta, jonka vietimme Suomen Ryttylässä.
Minulla ja Leylahilla oli vastuuta sielunhoidon järjestelyssä ja lisäksi Leylahilla oli puhe.
Leylah kauhisteli jälkeenpäin, että puheenvuoroa käyttäessään hän ei nähnyt melkein papereitaankaan, saati nänyt niistä jotain lukemaan.
Lohduttelin, että puhe meni valtavan hyvin. Minä en ainakaan huomannut, että papereita olisi ylipäätään mihinkään tarvittukaan, niin luonnollisesti ja hyvin kaikki meni.
Uskon, että olin oikea lohduttaja, koska olen asiantuntija näissä paperiasioissa. Minä, kun en pysty olemaan ilman paperipinkkaa edes omaa nimeäni sanoessani.

Meille tuli Ryttylässä Leylahin kanssa vielä lisätehtäviäkin. Aamurukouksen vetäjinä ja ryhmänvetäjinä.
Kaikki oli ylen mieluisia tehtäviä ja päätimme taas, että jos maapallo pyörii, junat kulkee ja henki pihisee, niin ensi vuonna taas, jos kutsutaan (ja vaikka ei kutsuttaisikaan).

Henki pihisi muuten aikalailla työläästi juostessamme junanvaihdossa asemilla.
Tai en minä muiden pihinöistä men takuuseen, mutta puhunkin omasta pihinästäni.
Ellen olisi harjoittanut sitäkään vähää ruumiinkulttuuria, jota kuntsarilla olen tehnyt, olisivat siskot saaneet kiskoa minua vetolaukkujensa päällä.
Luulenkin tosiaan, että Hälvän tohtori (so. Magnus) oli oikeassa rähjääntymis-diagnoosissaan.

Eräänsorttista pihinänpoistoa yritin noudattaa muullakin tapaa siellä Ryttylässä ollessani: en juonut maitoa, enkä syönyt ruisleipää.
Ruoka-annokset puolitin ja jäätelöä söin neljänneskilon vähemmän kuin muutoin.
Valveillaollessani hoito puri, mutta niistä hetkistä, kun olin unten mailla, en mene takuuseen.
Tulkaa kuitenkin kaikki Suomen (ja muualtakin päin) naiset ja menkää naiset ensi vuonna  Ryttylään. Siellä rypyt suoristuu ja sydän elähtyy.
Sain muuten naistenpäivillä ankaran myyntityön tuloksena kaksi kirjaanikin myytyä.
Sunnuntaina oli ns. vapaan sanan paikka, jossa sai kertoa fiiliksistään, joita naistenpäivät olivat itsekullekkin tuoneet.
Minä säntäsin ensimmäisenä puhujapönttöön ja lausuin "Kitinää"-runoni. Revittelin, kuinka runokirjaani on kohta mahdotonta enää saada ja kuinka tuotto menee lyhentämättömänä lähetykselle.
Purjehdin lopuksi pois pöntöstä ja salista (sielunhoitotehtävä kutsui).
Ja eikös vaan! Yksi kuulija juoksi perääni ja halusi ehdottomasti ostaa kirjani. Myöhemmin iltapäivällä halusi toinekin kuulija saada ostaa ko. runokirjaharvinaisuuden itselleen. :D

Ryttylän keikalta minut nouti armas aviomieheni Magnus. Sanoi odottaneensa Tervajoen asemalla jo hyvän tovin.
Sen verran  Magnusta olen näinä neljänäkymmenenäkuutena- ja puolenavuotena oppinut tuntemaan, että HYVÄ TOVI= melkein yksi tunti.
Olin kyllä pitänyt häntä ajan tasalla myöhästymisien yms. suhteen.
Asemalta ajoimme suoraa, ilman välilaskua, naapuriimme rippijuhliin ja sen jälkeen toiseen naapuriimme, niin ikään rippijuhliin.
Rippikodeissa uskaltauduin syömään kaikkia herkkuja pikkasen, joista kertyikin yhdessä sitten aikamoinen keko.
Käsittämätöntä tuo toisten taitoa loihtia kaikkea ylenpalttisen hyvää. Hyvästi pihinähoito!

Viime tiistaina minulla oli suuri ilo ja kunnia olla kutsuttuna puhujana ja lausujana Nikolainkaupungin kirkossa keskellä päivää.
Kyseesä oli keskipäivän rukoushetki, jossa hetkessä olen ollut ainakin kerran aiemminkin.
Puksutin junalla kaupunkiin ja matkan aikana (kestää noin 24 minuttia) otin konseptit esiin ja korjailin ja alleviivailin ja lisäilin heitto-, kysymys-, ja huutomerkkejä niihin kuuluviin kohtiin.
Runot, joita aioin lukea, asetin vastapäiselle penkille.
Kirkonpenkillä näpöttäessäni huomasin, että sinne vastapäiselle penkille ne runot myös jäivät.
Harmitti ihan mahottomasti. Sydäntä kylmäsi ja poskipunaa ei tarvinnut lisätä, viimesilausta veskissä suorittaessani, lainkka.
Siis ihan kamalata ja kauhiaa!
Ei, ehkä niinkään se, että runot unehtuivat penkille (minulla on aina runokirja laukussa), vaan se, että se oli niin kamalan sössänen ja suttunen kasa AA-nelosia. Ja sitäpaitsi nämä runot olisivat olleet uusia ja färskejä. Niitä ei oltu vielä nikolainkaupunkilaisille lausuttu.
Sitäpaitsi, miksi minulta ei unhotu koskaan mihinkään mitään siistiä ja ruusuveden tuoksuista runonippua, vaan hiirenkorvaisia yli-ja aliviivattuja rasvaplättisiä ryppyretaleita?
Onneksi runoista ei ota erkkikään selvää, jos niitä nyt kukaan Erkki ikinä alkaisi junassa lukemaankaan.

Menin kumminkin suurin ja laajoin käsiliikkein selittämään piljettiluukulle, mitä minulta on penkille jäänyt.
Sillä viikolla kävin Nikolainkaupungissa useampaan kertaan ja joka kerralla kävin luukkuun kuiskaamassa kysymyksen: "Onko tietoa?"
Virkailijat varmaan luulevat, että hukkaan on joutunut vähintäin Kalevalan kokoinen ja tapainen runoteos.

Arkipäivän rukoushetki meni kuitenkin hyvin. Kaikki siihen viittaavat merkit toteutuivat täydellisesti.
Jälkeenpäinkin ,se aina taatusti tuleva tunne, räiskähti paksuille hartijoilleni kuin märkä lakana.
(Jälkeenpäin aina taatusti tuleva tunne: toivon, että allani oleva luukku (!) aukeaisi ja  nielaisisi&paiskaisisi minut Letkutien hiljaiseen turteeseen)

Nikolainkaupungissa on aina hauska käydä. Varsinkin junalla. Odotussalissa on mielenkiintoista siemailla kaakaota (kermalla kiitos) ja seurailla kanssamatkustajia väärinpäin olevan Iltiksen takaa.
Kukaan ei huomaa, että heitä tuijjotetaan, koska ovat niin syventyneitä kännyköihinsä ja läppäreihinsä.
Minä rakastan tuijottamista.
Postissa työskennellessäni olisi kovasti tehnyt mieli asiakkaita tuijotella, mutta se olisi antanut epäedullisen kuvan meistä virkailijoista, joita heittiä päinvastoin kuuluu tuijottaa.
Kerrankin eräs asiakas sanoi minulle, että pyöreät, riippuvat pallokorvakorut eivät sovi pyöreäkasvoiselle ja palloposkiselle ihmiselle.
Minulla oli äitini väkertämät  ja virkkaamat isot kirkkaanpunaiset korvakorut, jotka markkeerasivat joulukuusenpalloja.
- Minä en ole nähnyt soikeita joulukuusen PALLOJA, sanoin ystävällisesti, koska virkailijan piti olla epäystävällisenäkin ystävällinen.
Äitini se vasta tuohtuikin, kun kerroin. Hän se otti ja  haukkui maan mustiin putuihin sellaiset, jotka kehtasivat hänen pallojaan arvostella.
Kyllähän ne pallot varmaan aika metkan näköisiä olivatkin LEVÄTESSÄÄN paksuilla poskillani riippumisen sijaan. Eli: asiakas oli kuin olikin taas oikeassa: eivät ne oikein mollanneet. :(

Noin viikon keskivaiheilla menimme me Ryttylään matkaajat ostamaan joukolla piljettejä Nikolainkaupungin juna-asemalta.
Junalippujen osto Ryttylään on aina suuri tapahtuma, josta revimme kaiken irti.
Luuhasimme läpi monet vaateputiikit ja Leylah löysikin muutaman löydön ja lopuksi menimme pitsalle.
Menimme suureksi riemukseni (ja pyynnöstäni) vakiolempparipaikkaani, johon Magnus ei, ainakaan vielä, suostu tulemaan.
(Muistattehan sen tiskirätti-episodin?).
En kertonut Leylahille episodista ollenkaan ennen syömisiä. Sitten, kun vatsamme (tai siis minun vatsani) oli piripintaan täpötäysi, kerroin asian jossain sivulauseen täyteosana.
Ei se kuulemma haitannut tahtia. Sitäpaitsi oliko kyseessä edes tiskirätti?
Kyseessähän saattoi olla herneiden takaisinastiaan huitomishuisku.

Nyt loppuu viikkojatustelu tähän. Toivotan omastani- ja firman puolesta siunattua tämänviikon jatkoa.
T: Kaisa Ärt-Palkohuiskunen
--------------------------------------------------------
Psalmi 15, jakeet 1-3

Daavidin psalmi.
Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?
Kuka saa asua pyhällä vuorellasi?
Se, joka on rehellinen ja tekee oikein, jonka sydän on vilpitön ja puheet totta.
Se, joka ei panettele, joka ei tee lähimmäiselleen pahaa eikä saata naapuriaan huonoon huutoon.

Iloista trumpettitorvien töristystä ja fanfaarin soitantaa!!!
Minulla on ilo toivottaa Mirja-Liisa Känsäkangas lukijoitteni ihastuttavaan joukkoon mukaan.
Mirja-Liisan minä tunnen Nikolainkaupungin ajoilta ja haihtuvan hetken olimme työtovereitakin.
Terveoloa tietenkin taas te kaikki muutkin.

Nikolainkaupungin ajoilta minulla tietenkin on pakostakin tuttuja paljonkin, vaikka he eivät lukijakuntaani olsikkaan liittynynnä. Ehdinhän minä mittailla ko. kaupungin katuja kuusköt (60) vuotta.
On minulle toki jo ehtinyt tuttuuksia kertyä Isonkyrön peltoaukeillakin asumisemme aikana.
Vaikka kuinka monia.
Uudelle paikkakunnalle muuttaissaan itsekutakin auttaa, kun menee seurakuntaan mukaan. Sieltä niitä tuttuja saa ja kertyy. Naapureihin tutustuu, kun käy lainaamassa kananmunia, tikkuja tai suoloja.
Minun ei ole tarvinnut käydä lainaamassa mitään, koska tunsimme jo entuudestaan tulevat naapurimme. :D
Olemme asustelleet täällä Letkutien varressa  7 vuotta.
Laitoinkin  juhlan kunniaksi kuvitteellisen kuvan minusta ja Magnuksesta (tuo alin kuva siis). Kuva on kyllä hiukan valheellinen. Hiuspehkoni ei ole nuin tpitkänuuhea ja emmekä kumpainenkaan ole noin siloposkisia.
Olinkin  aikeissa laittaa oman nykykuvani myös näkösälle, mutta kuva oli  niin kovasti yhdennäköinen mallinsa kanssa, että en sitten viitsinytkään.
Lähetin  empimättä nykykuvani kyllä Heinolan seurakunnalle ennakkomainokseen käytettäväksi.
Minulle nimittäin on tullut kohdalle sellainen ilon- ja onnen potku, että saan mennä naisten aamiaiskaffeille runojani lausumaan ja puhettakin pitämään.
Saas nähdä, kuinka kuva kutsussa vaikuttaa?
Ehkä kaikki Heinolan naiset päättävät tulla kuuntelemaan runoilijaa (köhäisy), jolla kuvasta päätelmiä tehden, on niin valtavan pitkän elon matkalta värssyjä lausuttavanaan ja sanottavanaan.
Noh, KOKO  elonjuoksultani minulla ei runoa löydy.
Kuten kaikki muistavat, lausuin ensimmäisen omitekemäni runon kolmen (tre) vuoden ikäisenä. Sitten kului ajast´aikaa runsaasti yli puolivuosisataa, ennenkö toinen (ja kaikki muut) omitekemät runot alkoivat ulos suoltua. Hohhoijjaa!
Odotan kyllä iloisena Heinolan matkaani. Kuinkahan muuten Heinolaan pääsee näiltä laajoilta lättysiltä?
Omalla ooppelillani en uskalla edes unta nähdä lähteväni.
Joku neuvoi, että juna/laiv...eikun juna/linja-auto yhdistelmä pitäisi pelittää. Ja uskon aioiden niin myös olevan.

Olin, tai olimme molemmat, Magnus ja minä, perjantaina Nikolainkaupungin Ristinummella Kansanlähetyksen seuroissa. Magnus piti seurapuheen ja minä lausuin seurarunoja.
Hensku sanoi illan päätteeksi, että runoni ovat ihan kuin pakinoita.
-Ne ovat proosarunoja, valistin minä Henskua.
-Ja ne kyllä NÄYTTÄVÄT PAINETTUINA runoilta, lohdutin minä Henskua.
Proosarunojani lausuessani  tunsin tuttuun tapaani proosallisesti olevani kuni käytöstä pian poistettava harjoitusnyrkkeilysäkki, joten hyvin varmaan sujuivat runot ja proosat. Vettäkään ei tarvinut niin paljon ryystää, koska osa kaatui pehmustetulle penkille.

Yhtenä päivänä männäviikolla Magnus oli Tampereella.
Suunnittelin, että lähden aamusta minäkin liikenteeseen ja menen joka mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan. Pääasiallisesti ajattelin karauttaa Nikolainkaupunkiin.
Karauttamiset jäivät suunnitteluasteelle (kuten vähän joka juttu nykyään) ja niinpä leivoin kasan sämpylöitä ja läjän leipiä.
Tarkennettuna mainittakoon ja selvennettäköön, että minä voisin lähteä liikenteeseen ilman, että Magnuksen tarvitsee olla yhtään missään. Ihan samanlailla suunnitelmani ottavat  tyssähtääkseen meinaamisasteelle.

Yhden menneen alkuviikon päivän kohdalla on merkintänä ainoastaa rasvaplätti. Se kuvastaa kyllä nykyistä olotilaani enämmän kuin tuhat muuta ylösmerkintää.
Keskiviikkona sensijaan olin innolla kirkolla ja kirjastossa. Pidimme Kirjaston runopiirin poikkeuksellisesti samana iltana. Siitä oli siisti merkintä kalenterissani.
Osallistuisimme koko runopiirin voimalla  Matthew Louken pitämään esitelmään ja luentoon Isonkyrön kuuluisasta runoilijasta Matti Nummensalosta.
Niin vaan kävi, että kukaan muu kolmesta runopiirin jäsenestä ei päässyt tulemaan kuin minä.
Paljosta jäivät nyt rakkaat runopiirin jäsenemme paitsi ja kauhistuttaakin, kuinka osaan heille illan menoa edes hiukkasenkaan sinne päinkään kuvailla?
Paikalla oli kuitenkin runsaasti kuulijakuntaa ja ilta oli tosi mahtava, eikä vähiten johtunut se asiantuntijavetäjästä Matthew:stä. Matthew lauloikin meille yhden runon.
Laulun hän joutui yleisön hartaasta painostuksesta vielä toistamaankin. Oi, kunpa osaisin minäkin sen runopiiriläisillemme malliksi laulaa.
Menkää hyvät ihmiset runomatineoihin (kuten tietenkin myös sunnuntaisiin jumalanpalveluksiin, joihin menemiskehoitus on myös aina päällänsä, vaikka en muista kehottaa) ;)
Minulta aiva nousee hiukset pystyyn ajatellessani, mitä olen missannut, kun aloitin runous-harrastukseni, ah, niin myöhään.

Koko viikon meillä oli siis Lyllan mieluisana vieraana.
Ihmetellä täytyy tämän nimenomaisen vieraan viisautta. Puheen pulpahtamista kuulolle oli odotettavissa koko viikon hetkenä minä hyvänsä (kuten on ollut jo viitisen muutoinkin vuotta).
Koiraneiti tuli kylmän nokkansa kanssa kymmenen sentin päähän minun lämpöisestä nokastani ja alkoi intenssiivisen ja keskittyneen tuijotuksen.
Silmänsä muuttuivat kirkkaan vihreiksi, tuikkien smaragdien lailla silkkisten lepattavien korvien välissä ja häntänsä pyöri kuin ropelli klonksuttaen lattiaa.
-Hhhmmrrauuuhhhslurp... (koirien kielestä ihmiskielelle käännettynnä: tämä on paras lomahotelli, jossa olen eläissäni ollut. Hyvä vuode, vaikka onkin hiukan liian täyteen buukattu, hyvät makupalat ja loraus öljyä,  muuten pikkasen kuivahkoille napsuille, ansaitsee täys kympin, kuten myös sopivan iso puruluu.)

Perjantai-iltana saimme lisää mieluisia vieraita: Joonathanin ja Viviannin.Lyllan meni ihan sekaisin onnesta ja kaikki sen melkein jo oppimasta puhumisosaamisesta huuhtoutui pois mielestä.
Uno- ja Pekka-kortteihin tuli kymmeniä uusia hiirenkorvia ja avaimenpiilotuspaikkoja ei taatusti olisi löytynyt enää yhtäkään ennestään käytettyä. Ei lintu, eikä kala-piilopaikoista.

Muistui tässä kohtaa mieleen ne kaksi muuta kuvaa ihan alussa. Olivat muuten edelleen Östermyran lastenosastolta napsittuja. Kalat ja hiiret.
Hiirisomisteetkin näyttävät kuvassa ihan kivoilta varsinkin, kun hiiriä livenä ei tänä vuonna sitten nähtykään kuin parissa, kolmessa killerissä täällä Letkutien vinteilläkään.
Nyt  on kuulemma ollut oikein huono hiiri-ja myyrä vuosi. Valitettavasti en jaksa olla erityisen murheellinen moisesta, vaikkakin ymmärrän pöllöjen tms. huolen.

"Mielenkiintoisia häppeninkejä"-bloggauksen loppuun vihoviimeisiä tietoja laihdutus&punnerrusrintamalta:
tapahtumia nolla. :(
Tapahtumia uusien runojen rintamalta: ympyrkäinen nolla.
Tapahtumia muilta rintamilta, mitä tekemiseen tulee: littana nolla.

Onneksi Jeesus on ykkönen ja meikäläien on nolla, niin yhdessä se on täys 10! :D
T: Kaisa Littainen- Lötkersson
------------------------------------------------------------
Jesajan kirja: 65 luku, jakeet 17-19

Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan.
Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.
Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon.
Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.
Ja minä riemuitsen Jerusalemista, iloitsen kansastani.

Ylemmässä kuvassa kalat ovat kuin vedessa (Östermyran kirjastossa) ja alakuvassa Nikolainkaupungin upeassa uimahallissaVivianni ja pikkuserkkunsa Sea-Wind ovat myös kuin kalat vedessä. He uivat kilpaa (ja ui siinä joku muukin, jonka nimeä en painanut mieleeni. Alimmaisesta kuvasta välittyy selvästi kilpailun ihana kihelmöinti ja mahdollisen voiton huuma.
Nimistä puheen ollen kaikkihan sanomattakin muistavat ja myöskin  tietävät, että ne minä muutan aina, (paitsi omaani en, muuta kuin sukunimen kohilla lopussa ;)

Sitten taas jälleen iloinen ja riehaannusta herättävä tiedote:
Lukijakuntani järjestysnumero eikun jatkaa ylöspäin kivuntaa!
(Runsasta torven toitontaa).
Tervetuloa Kaarina Savonen, Ansku ja Aila Sipola. (Kuin myös teille olevaisille terveoloa.)
Joka kerta, kun järjestysnumero on muuttunut, saan hepulikohtauksen ja mieleni tekee juosta rinkiä asuinhuoneittemme välillä.
Meillähän on nyt vapaa kulku rinkiä juosta sen ilmalämpöpumpun ansiosta. Ovet eteisestä kammareihin ja köökkiin saavat letkottaa apposen avoimina
Jos kuka, niin ilmalämpöpumpun keksijä ansaitsisi Noopelin palkinnon. Seitsemän (7) (sju) vuotta mekin kärvistelimme täällä Letkutien rintamamiestalossa ilman pumppua.
Meidän kohdallamme vallitsi tosin ymmärtämättömyys. Vaikka näimme ihmisten pytingit runsaslukuisesti pumputetun, emme ymmärtäneet kysellä, mimmosta elo on heillä a)ennen pumppua, b) jälkeen pumpun.
Voin lämpimästi suositella. Jälkeen punpun eletty elämä on ollut lämpöistä ja inehmoista.

Istun vakio paikallani kirjoittamassa "mielenkiintoisia häppeninkejä viikon varsitieltä" .
Vakiopaikkanihan on tämä kodinhoitohuone!  Ai siis, että tähänastihan olen puhunut peräkammarista?
Niin olenkin. Paha vikani on suurennella, levennellä, paisutella ja kaunistella asioita.
Tämä peräkamaripöksä on varsinainen kodinhoitohuone. Kodinhoitohuone, jossa tosin on kristallilamppu.
(Rakkaalta serkulta saamani muisto Aune-tädistäni. Tädin nimeä en ole muuttanna, vaikka toista äsken uhosin).
Täällä peräpöksähoitohuoneessa on aina täysi kaaos päällänsä. Nytkin on siis ne samat matkatavarakasat pöydällä, pari rekillistä pyykkiä kuivamassa ja muutenkin joka neliösentillä jotain ihme tavaraa :(

Kävin lauantaina erään siskon luona eräänlaisissa tupaantuliaisissa(meitä oli koolla ainakin kymmenen naista) ja hänellä oli ihana uusi kodinhoitohuone ja ihastuttava uusi köökki.
Niitä me juhlimme. Rukoilimme tietysti myös kaikkien tärkeiden asioiden puolesta ja joimme kahvia ja teetä ja toppasimme sen seitsemät nisut ja herkut.
Saimme jokainen tuoda iltaan jonkun oman asiamme jaettavaksi. Esimerkiksi Raamatusta jonkun rakkaan kohdan jne.
Minulta oli pyydetty runoa. Sen minä leuat lotisten sitten luin omitekoisesta runokirjastani tietenkin.
On se kumma, miten en totu "esiintymään". Erityisen hirmuista on, kun ei ole puhujaPÖNTTÖÄ, johonka tunkis itsensä. Pitää vissiin Magnusta pyytää vommustamaan kasaantaitettava PUHUJApönttö pöntöttömiin paikkoihin mukaan otettavaksi.
Sen voisi tehdä esimerkiksi aaltopahvista ja niin korkeaksi, että se peittäisi koko lausujattaren armeliaasti pahviseen syleilyynsä.
Eli siis 164cm korkuiseksi (leveyttä en tahdo ylös kirjoittaa.(Kovaääninen, merkitsevä rykäys).
Joitakuita vuosia pöntön korkeus  olisi pitänyt olla 166 ja 1/2 cm. Niin on ihminen kutistuvaa laatua olevaa ainetta (ja laajenevaa).
Niin pal hyvin kuitenkin meni niissä tupaantuliaisissa lausuaminen, että Hongan Hanna meinaili esitykseni jälkeen, että hänen ostamassaan runokirjassa (minun kirjoittamassani siis) ei ole tuollaista runoa.
Se oli niin kauniisti sanottu, että luulen muistavani sen vielä vellitalossakin.
Samoin sain yltiöpääpositiivista palautetta Anskulta (uuden köökin ja kodinhoitohuoneen onnelliselta haltijalta), että senkin viestin muistan iäti. Jos yrittää unehtua, katson kännykästäni, josta en sitä ikinä kuunakullanvalkeana pois poista.
Musertunut mieleni otti kivutakseen monta piirua ylöspäin mustista mujuista.

Keskiviikkona olimme kutsutut Ylistaroon komialle kirkolle.
Magnus puhui ja minä lausuin.
Oli ihmeellinen paikka, kun sieltä saivat kaikki esiintyjät lahjan. Minä sain ruusukimpun ja Magnus Sisu-askin.Yhdessä saimme vielä suklaakakun.
Ruusuja on nyt sadellut meidän perhekuntaamme oikein olan takaa. Tuskin oli Piken antama keltaruusukimppu nuupahtanut, niin toinen tuli tilalle. On ollut oikein ruusukuu tämä tammikuu.
Lausuminen meni hyvin ja pönttökin oli turvana ympärillä.
Niin ja Magnuskin puhui ihan asiaa ja kenestäpäs muusta kuin Jeesuksesta.


Torstai oli runopiiripäivä. Meitä oli päivässä Kylli ja minä.
Paitsi runoja, niin sovittelimme jakkua, jonka Kylli korjaa uuteen ehompaan elämään.
Jakku lyhennetään, kavennetaan, rimpsutetaan ja kaarrotetaan uudestaan. Tietysti kaupasta saisi uuden vähemmällä vaivalla ja rahalla, mutta satun tykkäämään ko. jakusta.
Kylli oli tuonut erään lehden, jossa oli hänen mielestään sellaisia runoja, joita ei voi runoiksi tituleerata.
Luin ääneen ne ja Kylli sanoi, että nehän kuulostivat ihan runoilta.
Mitään sanomatta nappasin kovasti kunniaa siitä itselleni. Ties, vaikka mualima on menettänyt minussa varsinaisen Ella Erosen.
Näyttelijää ei mualima ole kylläkään minussa menettänyt :(
Se seikka on kyllä ollut tiedossani aina, mutta nyt se tuli oikein livenä todistettua viime perjantaina Nikolainkaupungissa.
Olen mukana Via Dolorosa- esityksessä. Magnuskin on mukana. Hän on Pietari.
Meitä on naisia mukana liian vähän. Vaivaiset neljä. Viimeksi, kun kuvaelma tehtiin (n. 13 vuotta sitten) meitä oli enemmän. Sulauduin joukkoon (ja suuren hunnun alle)paremmin ja kukaan ei erityisemmin huomannut teatraalitonta jäykkää totempaalua naisjoukossa.
Ohjaaja sanoi kyllä, että hän saa kyllä sähköpylvääseenkin eloisuutta (tai niin minä toivorikkaasti asian mielessäni tulkitsin).
Pikkasen ahistaa, kun olen tukkimassa joka paikkaan. Mutta: MISSÄ NE PALJONPUHUTUT NUORET LUURAA?

Sunnuntaina oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä.
Meikäläisellä oli oikein puhe ja runoa tietenkin päälle. Tähän kohtaan sinä rakas, mutta kallisarvoinen lukijani voit mielessäsi kuvitella valitusvirren, joka aina jokaisen runo-esityskerran jälkeen blogissani seuraa, joten en nyt, aikaa säästääkseni, sitä tähän kirjoita.
Avainsanojahan valitukseen ovat  kielenkankeus, leuanlotistus, pallean pönötys ja pallohameen kinnaus.
Joitakin avainsanoja jätän kirjoittamatta kokonansa.

Kuitenkin kaikitenkin yksi ilahduksen pilkahdus makoilee tuolla keskikamarissamme.
Nimittäin Lyllan. Magnus ja Charles olivat eilisellä Nikolaistadenin vierailullaan kysyneet, josko Lyllan saisi tulla meille yöksi.
Saihan se. Lyllan  on aina tervetullut meille silloin, kun ei ole kurakelit, eikä sillä ei ole käynnissä karvojenpudotus, eikä juoksuaika ole loppumaisillaan/alkamaisillaan/käynnissä.
Tai no...kyllähän Lyllan on saanut tulla, vaikka joku noista kurimuksista olisi ollut juuri päällänsäkkin.

Tähän lopetan hauskat viikkohäppeninki-tiedotukset tältä erää. Toivon totisesti, että ne ovat vähintäin yhtä "hauskat" kuin  "hauskat" kotivideot-ohjelma.
T: Kaisa Tolpsten-Röllersjö
-----------------------------------------
Luukkaan evankeliumi 12 luku, jakeet 6-8

Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä.
Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö.
Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.
Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä.

Aivan ihan alkuun iloiset tervetuloa-toivotukset kahdelle uposen uudelle lukijakuntalaiselleni:
Tervetuloa Jussi Seppo (sydän, sydän)!
Tervetuloa Elina (sydän, sydän).
Terveoloa taas kaikki te 38 entuudestaan olevaiset (sydän, sydän).

Elina kommenttipalstalla jo ehti kysellä ohjeitakin, kuinka lukijaksi liitytään. Ei siihen asti kokeilemalla ollut oikein ottanut onnistuakseen.
Minä hyvänäkin neuvojana, annoin Marja-Leenan todella hyvän neuvon: pitää vaan yrittää sinnikkäästi.
Se neuvo näköjään tepsi.
Minulla tämä sinni-neuvo ei ole pelittänyt.
Olen hartaasti ja sinnikkäästi yrittänyt kirjoittaa sellaisiin kommentsuuniloodiin, joihin olen kautta maailman sivu aina kirjoitellut, MUTTA EI TULE MITÄÄN! Vuodatuksen loodat eivät ota vastaan meikäläiseltä kommentteja, eikä kannanottoja.
Terveisiä vaan Vilukissille, Nils-Aslakille, Skanalle ja kaikille teille muillekkin vuodatuslaisille.
Aion kyllä jatkaa yrityksiä ja ehkäpä vielä päivä kommenttikasaan paistaakin :D

Tämänkertaiset valokuvat ovat, kuten tarkkamuistiset-ja näköiset lukijani varmasti huomaavat, ihan färskejä ja viimeviikon varrella näpsäistyjä. Njet brobljiemu enää, mitä kuvien esillepanoon tulee.
Myöskään mitään ongelmia ei enää esiinny, mitä kameran mukana muistamis-pitämiseen tulee.
Vakaana aikomuksena on ottaa tuplasti kuvia kuin aiemmilla matkoillani. Aiemmilla matkoilla otimme vaivaiset kolmesataa valokuvaa :(

Toisessa,katsauksen alussa olevassa kuvassa, näpötää rakas aviomieheni Magnus hernesoppakuppi kädessään.
Kuva on otettu kirkonmäellä viime sunnuntaina.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli kirkkokansalla ulkona tilaisuus laskea luikuria vartavasten laskettelua silmälläpitäen  tehdystä lumimäestä. Oli mahdollisuus myös syödä hernesoppaa, juoda nokipannukaffia ja kährästää makkaraa.
Minä jätin mäenlaskun väliin ja tartuin hanakasti muihin mahdollisuuksiin.
Jopa niin hanakasti, että musta tuubikaulahuivini piti panna pesukoneeseen kotiin tultua. Oli se niin hernesopan peitossa koko tuubi.
Mitenkähän Suomen armeijan ja Suomen evlut. seurakunnan hernekeitot ovat aina niin mahdottoman hyvän makuisia?  Muistan pahkuloineen samaista asiaa aiemminkin.
Silloin laitoin hyvän maun syyksi soppatykin. Muistan kirjoittaneeni, että sellaisen tykin hankkisin tänne meillekin, Letkutielle, kun eteen tulee.
Mutta nyt tämä hernesvelli (anopin käyttämä nimi hernesopasta) oli keitetty kattilassa!!!
Selvisi, että tykki ei ole yksiselitteinen syy hyviin aromeihin.
Hiukan siinä keittoa suuhun ja tuubilleni lusikoidessani kateuden katkera kyy luikerteli mieleeni ajatellessani omaa keittämääni kelmmeähköä papulientä.
No, syötyä on sekin liemi aina tullut. Luulen, että paremmuus mauissa (!)  kaikessa juohtuu alkujaan siitä, että toisen laittama pötne maistuu aina jotenkin paremmalta.Oli sitten kyse keitetyistä perunoista, tai hanhenmaksa pyreestä.

Istun kirjoittamassa tätä viikkokatsausta peräkammarissamme.
Pöydällä ei lepata patterikynttilät, eikä höyryä teepilkkumit.
Ei, vaan pöytä on täynnä Israelin matkaa varten valkattuja vaatteita. Vaatekasoista toinen on 1/2 väliin kattoa asti ja toinen kasa on niin korkea kuin nyt seitsemistä kalsareista tulee.
Ei liene vaikeaa arvata, kumpiko on kummankin kasa? Joistakuista voi tuntua väärältä, että kasat ovat niin epäsopusuhtaisia. MUTTA, toinen ei kuulemma tartte palijo mitää ja toinen taas luulee tarvitsevansa mahottomasti.

Viikonvarren yksi mukava häppeninki oli käynti Nikolainkaupungissa äänittämässä pari adio-ohjelmaa.
Tulevat aikanaan ulos radio Deistä.
Magnukselta äänitalletettiin kaksi hartauspuhetta ja minulta niinollen aluksi kaksi runoa.
Sitten J. Sepe (äänittäjä) otti purkkiin muutaman ylimääräisenkin runon. Itse asiassa Sepe sanoi tekevänsä ehkä ihan oman ohjelman niistä, koska runoni ei oikein tahdo ehtiä mahtumaan Magnuksen puheiden päälle, tai siis jälkeen.
-Pitää olla eherottomasti myös soittua ja laulua aluus ja lopuus.
Olen samaa mieltä.

Keskellä mennyttä viikkoa olimme Magnuksen kaa Kurikassa.
Minua ei oltu varsinaisesti pyydetty vastuuta kanniskelemaan, mutta varasin "vahingossa" muutamat säikeet runoja käsväskyyni. On nimittäin sattunut, että seuratalon kynnyksellä on kysytty onko runoja mukana.
Silloin, sen kynnyksen kohdalla, ei ollut, mutta enää ei moista krukoomia pääse tapahtumaan.
Minulla on AINA johonkuhun tilaisuuteen mennessä muutama ryttynen runo mukana.
Nytkin aavistukseni osuivat nappiin. Lausuin villaisen kellohameen helmat täristen kaksi runoa. Vesikuppejakaan ei tarvittu ja kieli irtosi kutakuinkin letkeesti kitalaesta joka värssyn välissä.

Torstaina Isonkyrön Kirjaston Runopiiri teki retken Östermyran kirjastoon.(IKRP= Kylli, Eve ja minä).
Lahjoitimme kaksi runokirjaa muistoksi vierailustamme. Ojensimme ne juhlallisesti lainausjonossa seisten (omalla vuorolla tietenkin). Ei liene mahdotonta arvuutella runokirjojen kirjoittajaa. (Vaatimatonta, pidäteltyä yskintää).
Kukaan ei ollut meitä sinne kirjastoon pyytänyt, eikä kukaan vierailua omassa kunnassa ehdottanut, vaan olemme aika siskokultia keksimään kaikkea itse.
Muut runopiirin jäsenet eivät olleet tietoisia lahjoituksestammekaan, ennenkö matkalla kuulivat.
Kyllä on upea kirjasto Östermyyrassa. Selailimme runokiroja ja muutamia tietenkin luimmekin monien metrien pituisilta runokirja osaston hyllyköiltä.
Meille myös esiteltiin kirjastoa. Eräs ystävällinen ja viehättävä ja fiksu kirjastovirkailija (rykäisy!Asuu Isossakyrössä muuten) esitteli meille oma-aloitteisesti paikkoja.
Kuljimme kuin kutsuvierasdelegaatio osastolta toiselle ja olimme ökötyksissä kaikesta näkemästämme.
Emme unohtaneet kehua omaa biblioteekkiämme istuskellessamme uuden kirjaston, sellaisissa erikoisissa karvaisissa koloissa. En osaa tämän paremmin selittää, mutta menkääpä itse vilkaisemaan ja istumaan.
Kirjastokierroksen päälle painuimme Piikkiin pitsalle.

Illalla ehdin hyvissä ajoin seurakuntatalolle lähetystyön johtokunnan kokoukseen.
Kokous sujui leppoisasti laskiaispullaa mutustellen. Minä kieltäydyin sihteerikön tehtävästä.
Syyksi sanoin, että viittävaille romahduksen partaalla olevat hermoni eivät kestä ja syvissä mustissa mujuissa rypemiselleni ei loppua tulisi, enkä ikinä saisi runokirjaani valmiiksi, jos sihteerin tehtävät päälleni langetettaisiin. Lisäksi sanoin uskovani, että en pääsisi sängystä aamuisin ylös, enkä illalla ajoissa pehkuihin...
No, onneksi kokousväki ymmärsi yskän, enkä joutunut tähän tehtävään tarttumaan.;)
En tuohtumiseltani muista, mistä puhe kokouksen kestäessä juohtui  pakkeliin, mutta joka tapauksessa joku oli sitä mieltä, että naiset ovat nättejä ihan ilman pakkeliakin.
Tunsin, miten pakkeli poskillani alkoi hikipisaroiden alla aktivoitua, poskeni purkkipunan alla kalveta.
Jotain kirvelemistä olin tuntevinani gredeliinin luomivärinikin alla. Tuskanpunainen huulipunani oli onneksi tarttunut kaffikupin kylkeen.
Magnus, suloinen lohduttaja ja ainainen asioiden parhainpäin kääntäjä sanoi, jotta jos sun pakkelis oli verelty naamatauluhun niin luannollisehen tyylihin, jottei sitä äkkiäkattottuna havaannu...
Se lohdutti, vaikka asiat ei niin luonnollisesti olekkaan :D

Lauantaina meille tuli Lizzy Littlehill keräämään yhteisvastuukeräystä.
Sovimme, että Lizzy tulee takaisin kierroksen tehtyään ja minä keitän sapuskan valmiiksi.
Näin tehtiin ja söimme makoisiin suihin perunamuussia puolukkahillolla kuorrutettuna ja kanaa.
Kahvit päälle korvapuustien kera.
Selvennykseksi menyyseen sanottakoon, että kukin sai itse kuorruttaa muussikekonsa puolukkahillolla, jos tahtoi.
Lauantaina ajelimme Nikolainkaupungin uimahalliin seuraamaan Viviannin uiskentelua uimakilpailussa.
Vivianni on aina ollut kuin kala vedessä. Ei niin kylmää, eikä niin sameaa lammikkoa, ettei neiti ole halunnut siihen uimaan mennä.
Uimahalleissa on ihan oma tunnelmansa. Vesi on sopivan lämpöistä ja sameudesta ei tietoakaan.
Tunnelma on niin viehättävä, että jälleen kerran päätin alkaa nostattamaan Pärskeen  (Isonkyrön uimahalli) vettä yli äyräidensä. Nyt minulla on uusi uimapukukin. Sellainen oikein hieno, hamosen mallinen, Ellokselta.

Lauantaipäivä oli siis toimintaa ja menoa täynnä.
Illalla laineet kävivät hetkeksi vielä korkealla, kun entinen runopiiriäinen ja proosakirjoittajakurssi-ystävä soitti ja pyysi erästä runoani lausuttavakseen.
Siitä siihen, ettei itkettänyt ilosta. Että vielä muistavat vanhaa ystäväänsä ja sen vanhoja runoja.
Siltä istumalta menin värssyt hänelle meilaamaan.

Sunnuntain aamusta olenkin jo teille alussa kirjoittanut.
Iltapäivällä lähdimme porukalla Nikolainkaupungin Ristinumelle Kansanlähetyksen...öh...siihen viheltäen lausuttavaan tilaisuuteen.
Minulla kolotti jok´ikistä niveltä ja lihasta, kaikkia luita (erityiseti mainittuna solisluut) ja päätä, ynnä jalkoja.
Nojasin Magnukseen kuin yli-ikäinen virkaheitto maatiaissarvipää (lehmä kuulostaa jotenkin niin liioitetetulta ilmaukselta) ja yritin miettiä löytyykö yhtään ruhon osaa, jota ei kolottaisi.Ei löytynnä.
Kirkonmenojen jälkeisestä ulkojumppahetkestä se ei voi nut johtua. Enhän minä päässyt edes kyykkyyn siinä toppivilla/tikkitakki-sotisovassani.
Lupsautin silmäni kiinni ylistyslaulujen kaikuessa ja rukoilin hiljaa mielessäni.
Jossain vaiheessa illan mittaan havahduin: kamala jomotus ylt´ympäriinsä oli ottanut laantuakseen.

Menimme samalla matkalla myös Asevelikylään.
Soitin muutamaa kadunkulmaa aikaisemmein, onko porukka kotona ja voiko tulla.
- Onko pullia ja sämpylöitä mukana?, kysyi Catherine. No, meillähän oli.Pihaan tullessamme
Lyllan päästettiin ulos vastaanottamaan meitä ja täytyy sanoa, että tunsimme olevamme TODELLA tervetulleita.

Nyt minä todella lopetan tämänkertaiset hauskat viikkorevittelyni ja toivonpa todella, että jaksoit joka lauseen tänne asti.
Se on tämä viikkorevittely joskus hiukan liipasimella.
T: Kaisa von Liipsim-Topvil
---------------------------------------------------
Valitusvirret. Luku 3, jakeet 22-26

Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan.
Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa.
Sieluni sanoo: "Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan."
Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii.
Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.

Joku teistä kolmestakymmenestäKAHDEKSASTA lukijastani...niin, sydämelliset, mutta lämpöiset tervetuliaistoivotukset sinulle Marja-Leena Kauranen. Oikein taas vanhassa sydänalassa ilosta läppä rytkähti, kun huomasin lumeron muuttuneen :D
Siis joku teistä kolmestakymmenestäkahdeksasta lukijastani (ja moni muukin) varmaan muistaa minun joskus briljeeranneen omistamastamme metsiköstä.
Siitä metsiköstä, joka on kaksi kertaa niin iso kuin herra Nalle Puhilla? Nalle Puhin metsä on puolen hehtaarin kokoinen.
Sinnehän metsään minä aina tein riuskan lenkinkin, josta asiasta myös suuresti briljeerasin ja kuvia esille laittelin.
No, nyt emme enää hetkeen ole olleet metsänomistajia  enkä liioin ole tehnyt sinne lenkkejä. En riuskoja, enkä veteliä. (Enkä varmaan tekisi, vaikka metsä olisikin vielä meidän.Niin on taas flatusta tuo ulkoilu).
Sekä metsikkö, että lenkki tulivat mieleeni, kun kaivelin taas alkukuvia blogiini kuvastotiedostomme uumenista.
Niin! Pääsen kuin pääsenkin jo kuvastoon. Olen tuskaillut kuvien kanssa jo muutaman blogin verran, mutta nyt kirkastuu.
Muutamat kuvakkeet ovat edelleen löytymättömissä, mutta uskon niiden löytyvän a) ennemmin, b) myöhemmin.
Sain hyviä neuvoja Ritalta seurakunnan virastossa käydessäni, kuinka kuvia saa esille ja sivuille pantua. Minun vaan oli pakko ääni väristen tunnustaa, että hyvät neuvot on kirjoitettava minulle tikkukirjaimin ja selkokielellä ruutupaperille, eikä ole takuita, että sittenkään menisivät perille.
Rosina voi olla todistajana, että näin on asianlaidat.

Oli, miten oli, mutta uusia kuvia pitäisi muutenkin taas innostua  näpsimään. Minullahan on monta näpsintä-projektia ihan keskenkin:
kastemalja, -vaivaisukko,-kirkkorakennus, vain muutamia projekteja mainitakseni.
Myös muita projektsuuneja on kesken kuin valokuvaus.
Oikeastaan minulla on kaikki kesken. Suuri runoteos muiden muassa.
Vajaan sadan vuoden kokemuksella voin sanoa,että useimmat myös kesken jäävät. Hamaan maailman tappiin. Uskon vakaasti, että runoteokselle ei näin kalpaten sentään käy.
Noh...ja myös tätä bloggailuprojektia olen sentään kestänyt jo muutaman vuoden, samoin salilla käymistä muutamia mainitakseni ja eihän projektit vuositolkulla kestäkkään. Ne eivät siis lopu, ne hiipuvat vain unhohon.

Tähän tämän maanantain (maanantai on taatusti pari kertaa viikossa) bloggausprojektiin mennäkseni, niin istun keltaisten ruusujen ja puna&mustaherukkamehulasin ääressä.
KYLLÄ! Sain keltaisia ruusuja Pikeltä ystävänpäiväksi.
Ensin ne ruusut toki ilahuttivat pöydillä eilisessä Naistenkesken iltapäivässä, jota tapahtumaa Pappilassa eilen menestyksekkäästi vietettiin.
Pike, jonka tehtävä oli taas somistaa ja komistaa pöytiä, ei voinut jäädä iltapäivään, eikä liioin ollut tilaisuutta hänellä hakea somistusrekvisiittoja poiskaan, joten hän keksi ihanasti antaa ruususet minulle!!!
I like ruusuista.
Tulen paremmalle tuulelle, tunnen itseni kauniimmaksi, rikkaammaksi, laihemmaksi ja jotenkin runollisemmaksi katsellessani ja nuuskellessani ruusuja.
Juhannusruusuista saan jonkin asteen hepulinkin kun niitä pihoissa ja aitovierillä katseellani yhytän. (Siinäs näette, miten runous suorastaan tursuaa, vain ajatellessanikin noita ihani yrttejä).
Miten voi olla olemassa jotain niin huumaavan typerryttävää? Minä vaan kysyn.
Aionkin istuttaa takapihallemme, jahka saamme navetan taustan ruokottua,  sen luonnonniitun ja rutkasti juhannusruusuja.
Muistelisin, että yritin myös Asevelikylässä aikoinani juhannusruusua maahan  istuttaa.
Onnistuinkin juurruttamaan sen pehkon, jonka juhannusruusuna oikein juhannusruusukaupasta ostimme.
Kävi myöhemmässä vaiheessa ilmi, että ko. kasvi oli kyllä ruusu, mutta juhannusta se ei ollut koskaan nähnytkään.
Kukat olivat yksinkertaisia, eikä sellaisia pulleroita, kuten niiden kuuluu olla. En ole varma, johtuiko niiden yksinkertaisuus liian yksinkertaisesta hoidosta?
(Yksinkertainen hoito: ohikulkiessa kukkien haistelu, ynnä ihmettely/ihailu).
Minun pitää ottaa kunnolla selvää juhannusruusupuskan oikeaoppisista hoito-ohjeista.
Olen kuitenkin muistavinani, että lapsuuskotimme juhannusruusu sai myös yksinkertaista hoitoa ja sen kukat olivat kuitenkin pulleita kuin tennispallot.

Sunnuntaina oli siis Naistenkesken iltapäivä Isonkyrön Pappilassa.
Sinne tuli iloksemme runsaasti naisia.
Leivoin aamusta asti korvapuusteja. Magnuskin ihmetteli sitä  taikinan määrää.
-Pakko on leipoa saavillisesta taikinaa, koska yli puolesta puusteista tulee LAHNATAUTISIA (rakkaan Herbert-velivainaan kuvaus öörfiilareistani), selitin Magnukselle pää jauhojen peittämänä.
Sain, kun sainkin paistettua 50 kappaletta kutakuinkin k-puustin näköisiksi. Toiset viiskymmentä (tai niitä oli yli 50) näyttivät jättiläisetanoilta, jotka olivat mökistään ulkona.

Minulla oli Naistenkesken  ip:n juonto. Tuurasin kaikessa Eveä.
Otin tilaisuudesta vaarin. lausumalla myös pari runoa.
Tiesin, kun aikoinani käymälläni kurssilla opetettiin, että juontaja ei saa tehdä, ei flätistä, eikä muutenkaan sössöttää mitään ylimääräistä.
Kauheina esimerkkeinä kerrottiin tapauksista, että juontaja on pitänyt joka välissä minisaarnan ja kertonut alussa ja lopussa kaikki kotipuolensa asiat ja lausunut runoja, joissa on ainakin kymmenen värssyä kertauksineen.
No, minä yritin posmottaa runot läpi tiheään artikuloiden. Edeltä kittaamani  mehu kielen korppuuntumista vastaan  aiheuttikin kahta kauheampaa kuin korppumaisuutta. makeasta mehusta jäi ilkeä liitta suuhun ja puhe lähti olla suoranaista mökellystä.
Mehu oli kuitenin minun tuomaani, joten en voi ketään itsetykönäni haukkua naskuttaakkaan.
Juonto ja runoilu meni niin hyvin kuin se navan alle ylettyvässä kellohameessa ja pillihousuissa vaan ikinä voi mennä. Tunsin itseni typeräksi ja 100v/100kg:ksi P. Pitkätossuksi.
Illan luennoitsija, joka oli sielunhoitoterapeutti ammatiltaan, puhui hienossa puheessaan mm. kultahipusta.
Sellaisesta kultahipusta, joka meillä kaikilla sisuksissamme on, kun naamiot ja kuoret tippuvat.
Minun kultahippuni ei kyllä ei pahemmin pääse sädehtimään. On sen verran paljon paksua kuorta (rykäys) ympärillä
Puheessa saimme kuulla, että meillä ihmisillä on kaikenlaisia naamioita. Jotkut meikkaavat ja naamioivat silläkin tapaa itsensä neljänseinän sisuksista ulos lähtiessään.
Ilahduin kovasti, kun kerrankin tunnistin itseni. Minä en lähde lähi-, enkä mihinkään muuhunkaan kauppaan, en puntti,- enkä millekkään muuallekkaan salille ilman, että turpavärkkiäni peittää parinmillin kelmeä kerros puuteria.
Huulet pitää olla tuskanpunaiset ja silmät kuin karjalanpiirakat (huom. mustat karjalanpiirakat. Siis rypyt ja ripset mustana).
Sellainen olen aina ollut ja sellainen tulen aina olemaan! Arkkuunkin pitää laittaa meikäläiselle  makeuppi nokkaan. Paitojen ja pitsien ei ole väliä. Filtti kuin filtti käy. (Raskasta, mutta tuohtunutta hengitystä).

Tilaisuus oli tietenkin hengellinen. En nyt osaa vain tuoda asioita esille niin, että ne tulisivat ymmärretyksi. Varsinkaan hengellisesti ;)
Jeesusta siellä tietenkin koroitettiin ja hänen ihmetekojaan julistettiin. Se on se villakoiran ydin, miksi minä näihin tilaisuuksiin menen.

Kurkottelen takana olevan senkin (?) päältä kalenterini.
Onkohan sinne ylösmerkitty jotain mainitsemisen arvoista? ON!
Lauantaina lähdimme nimittäin anivarhain (naapurin possut olivat kyllä ehtineet ruppailla jo hyvän tovin) Östermyraan Kansanlähetyksen vastuunkantajapäivään. Tai...Vastuunkantajapäivä-nimi  on jo aikansa elänyt. Nimi aiheutti kuulemma angstia. Tuntui näet kaikista, että koko ajan pitäisi kantaa kauheasti kaikkea. Se ei ole hyväksi ja niinpä nimi on nyt VARUSTAMO.
Haimme Varustamo-päivään kirkolta följyyn toisenkin Magnuksen.
Vietimme hyvän päivän, iloiten yhteisestä uskosta ja keksien toinen toistaan mielekkäämpiä tapoja viedä evankeliumia ihmisille.
Söimme maittavan aterian (seurakuntiin on valikoitunut pohjoisen pallonpuoliskon taitavimmat ja parhaimmat kokit) ja päivän päätteeksi saimme hiljentyä ehtoolliselle.
Akut latautuneena lähdimme vyöräytymään Isoakyröä kohden.
Aion ehdottaa seuraavassa Varustamopäivässä nimenmuutosta. LATAAMO sopisi minusta myös mainiosti.
Tai KORJAAMO. Sydän tuntui ehyeltä ja paikatulta kotiin körötellessämme.

Nyt lopetan lataamiset tältä erää tähän.
Jos ikinä tähän asti pääsit, tai olet sellainen kuin minä, että luen kirjoistakin lopun ensiksi, niin hyvää loppuviikkoa ja Jumalan, meidän ihanan Isämme runsasta hoitoa ja huolenpitoa kaikille.
T: Bär-Kajsa Goldhearth-Rosegarden
------------------------------------------------------------------------

Jeesus sanoo (Johanneksen evankeliumi 14 luku, jakeet 1-6):
" Älköön teidän sydämenne olko levoton.
Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.
Minun Isäni kodissa on monta huonetta- enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.
Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.
Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.
Tuomas sanoi hänelle:
" Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?
Jeesus vastasi: " Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän tykö, muuten kuin minun kauttani.