Ylemmässä kuvassa se paljonpuhuttu sininen kaappi, josta joulusiivoukseni aina joka joulunalusta-aika alkavat. Niin tänäkin alusta-aikana.
Tuohon kaappiin ne joulusiivoskelut ovat tällä haavaa tyssänneetkin, mutta jatkoa seuraa kuluvan viikon aikana. Ainakin keskikamarissa. Sinne nimittäin aion pystyttää lauantaina joulukuusen. Uudet kultapallukat oksillensa ja latvukseen upouuden tähden.
Vaikka ei siivoomisia, niin joulutouhuja on kyllä ollut. Piskettirintamalla. Sain nimittäin lahjaksi piparitaikinan, josta osan söin raakana ja lopun kaulitsin ja painelin erilaisilla enkelimuoteilla pipareiksi ja paistoin. Hyviä olivat. Niin valmiit enkelipisketit kuin taikinakin.
Alemmassa valokuvassa vielä tilannekatsaus meidän viimelauantaiseen loossiimme (numero 8) Botnia-hallin megakirpparilla.
Sinne emme taida enää loossia varata. Työlästä touhua "voittoon" suhteutettuna. Muuten voimme kyllä paikalle mennä pällistelemään. Tavallisina markkinavieraina.
Taas on maanantai, jolloin istutaan vinttipöksässä ja kirjoitellaan.
Yhtä mittaa tuntuu, että on vinttipöksämaanantai. Ihan hirvittää tämä ajan kellon juokseminen. Varsinkin näin vanh...(rykäisy) iäkkäänä tuntuu, muutama hassu päivä ja yö ja taas pitäisi männäviikon muisteluksia kirjoittaa.
Tätä menoa olen alta aikayksikön yhdeksänkymppinen! Kaksikymmentävuotta hurahtaa kuni öinen varjo (jos runollisiksi heittäydytään). Noinkohan vielä silloin kirjoittelen? Ja jos kirjoittelen, niin muistanko mistä?
Tämän maanantain kirjoittelu sujuu tavallista maukkaimmissa merkeissä.
Edessäni pöydällä on, paitsi tietenkin almanakka, niin lautasellinen perunalastuja ja pyöreitä juustonaksupylpyröitä.
Harvoin (jos koskaan) minulla tuommoisia herkkuja on kirjoituksen lomassa suuhun napsittavissa.
Eikä olisi nytkään, mutta tämäniltaisesta piirustuskurssin joulujuhlasta jäi tähteeksi.
Ihan mukavaa, että jäi, koska juhlassa en pystynyt montakaan pylpyrää ja muita runsaita tarjottavia kunnolla syömään (kunnolla=napollinen kutakin sorttimentoa).
Syy moiseen oli, että minulla oli vatsa kipeä. Oikeastaan olin joka paikasta kipeä.
Kirjoitin yv:n Elinalle (nimeä ei muut.) ja hän lohdutti ja kirjoitti rukoilevansa vatsanpurujen yms. puolesta. Tai siis vastaan.
Se auttoi. Rukous auttaa ja kannattaa aina!
Lauantaina KD:n Isonkyrön ystävillä oli retki Östermyraan. Minäkin kuulun niihin ystäviin.
Ensin teatteriin katsomaan Lutherista kertovaa teatterikappaletta, sitten syömään ravinteliin.
Linjapiilillä ajeltiin herroiksi ja naisiksi mennen tullen.
Teatteriesitys oli loistava ja ruoka maittavaa. Ruoassa varsinkin soossi oli viedä kielen mennessään. Punaviinisoossi siis. Vahinko vaan, että sitä oli levitetty suurelle lautaselle sen oikeaan alalaitaan sillä tavalla taiteellisen näköisesti, kuten ravintoloissa tapana on, jollakin nuolijalla.
Ts. niin, että sitä ei voinut lusikoida suuhun.
Soossia pitäisi aina voida lusikoida suuhun ja nuolijat pitäisi lailla kieltää.
Jos joku ei sattumoisin tiedä, mikä on nuolija, niin hänelle kerrottakoon, että se on eräänlainen kuminen, vetelä lasta. Kumisella, vetelällä lastalla saa pikkupenskojen (ja hiukan isompienkin penskojen) kauhuksi kakkutaikinankin niin tyystin kaavittua kakkuformuun pantavaksi, että mitään ei jää kravattavaksi. Kastikkeita tällä lastalla saa lautaselle levitettyä vain ohuen ja reunoilta lituskaisen läntin. Taiteellisen näköisen läntin.
Östermyran keikka onnistui, länteistä huolimatta, täydellisesti nappiin, ellei oteta lukuun sitä, että minä haisin lihamurekkeelta.
Mauno laittoi päivällä murekkeen uuniin ja koska meillä ei edelleenkään ole liesituuletinta, niin koko huusholli asukkaineen, vaatteineen päivineen, haisee murekkeelta tuntitolkulla jälkeenpäin.
-Soon ruaan haju. Soo paha ollenkaa. Haistavat ja huamaavat, jotta oot jauhoosesta taloosta kotoosi, yritti Magnus lohduttaa, kun hermoilin asiaa jälleen kerran. Muistuivat työajatkin mieleen.
Silloin aina haistoi asiakkaista, mitä kullakin on ollut sapuskana, kun illallisen jälkeen kiirehtivät Postiin Anttilan pakettia hakemaan.
Nyt kaikki teatterivieraat tulivat tietämään, että meillä oli paistettu lihamureketta.
Hajuvettäkään ei nykyään uskalla paasata kaulakuoppaansa niin runsaasti, että murekkeenmujut peittyisivät. Itsekin tykkään kyllä enämpi mureketuoksusta kuin änkyrästä Chanel 5:sta.
Kirkkoneuvoston kokouksessa olin keskellä viikkoa. Kokous pidettiin sakastissa, joka on fiksattu komeaksi ja arvokkaan näköiseksi, kuten sakastien aina kuuluu ollakin.
Suutani aukoilin kokouksen aikana tuon tuosta. Oli monta sorttia ja hyvää haukattavaa tarjolla. Aukoilin minä kitaani erään pykälän kohdalla kovastikin muutenkin, mutta en saanut kannatusta. Asiat menevät niin kuin menevät. Demokratia pelaa ja hyvä niin.
Yhtenä viimeviikon päivänä porhalsin Nikolainkaupunkiin Magnuksen kanssa. Minä kyläilemään ja Aija-Kanitaa tervehtimään, Magnus komerohommiin Asevelikylään.
Sunnuntaina Magnus sai saarnata Vöyrin kirkossa.
Kirkonmenojen jälkeen oli lähetystilaisuus seurakuntakodilla ja siellä sain minä lukea runojani.
Oho! Tuli jälleen käytettyä väärää verbiä. Piti kirjoittamani, että sain LAUSUA runojani.
Kirkossa tutustin erääseen entiseen vaasalaiseen naiseen, joka miehensä kanssa harrastaa runonlausuntaa. Kun vaatimattomasti (näennäisen) sanoin vain lukevani runoja, uusi ystäväni kielsi jyrkästi tuota verbiä käyttämästä.
-RUNOJA LAUSUTAAN! KUN ON OLEMASSA NIIN HIENO VERBI KUIN LAUSUA, NIIN SITÄ PITÄÄ KÄYTTÄÄ! PISTE! kuiskasi tuo uusi tuttavani tomerasti.
Olin ja olen kyllä sisimmässäni samaa mieltä. Tekovaatimattomana ihmisenä olen tähän saakka aina puhunut lukemisesta. Tästä lähin kuljen lausumassa, enkä enää ikinä lukemassa.
Oikaiskaa heti, jos yritänkin puhua lukemisista.
Vöyrillä on aina hauska käydä. Kerran vuodessa Magnukselle kutsu kuuluu (ja minulle siinä kylkiäisenä).
Vöyrille tuntee aina olevansa tervetullut ja lähetystilaisuuteen on aina järjestetty mahtavat ja maittavat tarjoilut. Ei sillä, etteikö kaikissa lähetystilaisuuksissa olisi mahtavat ja maittavat tarjoilut, mutta Vöyri on Vöyri. Me asumme ihan melkein Vöyrin kupeessa.
Charles sanoi, että eräs kaukainen esi-isämme on haudattu Vöyrin kirkon lattialankkujen alle.
-Eihän kirkkojen lattialankkujen alle ikinä rahvaita haudattu? pahkuloin minä silmät selällään.
-Ei niin, totesi Charles merkitsevästi.
Vöyriltä kiirehdimme Hälvälle, josta kurvasimme Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroista ajelimme Asevelikylään. Mukava oli nähdä kaikki rakkaat ja syödä Erkin vääntämiä lämpöisiäleipiä. Onni on nähdä sukua ympärillään. Puhua kunnolla, eikä vaan aina kommentoida.
T: Kaisa Varmbröd-Murekdoft
----------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:1-4
Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki, mitä niissä on.
Jumala oli saanut työnsä päätökseen ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään.
Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta työstään.
Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin, kun ne luotiin.