Laitoin oikein sarjakuvan tähän alkuun, jotta

lukijalle ei jää huomaamatta, kuka oli meistä myös oikeinkin innostunut kaikesta.

Niin, joulukoira Lyllan tietysti. Emme me muutkaan mitenkään innottomia olleet tietenkään.

Kuvassa olevat joulupenskat Vivianni ja Joonathan ovat aina, kuin sädetikkuja jouluisin ja Magnus joulupukkina lyömätön.

Aattona päivällä aloitimme joulunvieton Runoilijattaren polulla syömällä Magnuksen vääntämiä laatikoita (lanttu, plus porkkana).

Ensiksi kuuntelimme Turun joulurauha-julistuksen. Sen jälkeen Vivianni luki Jouluevankeliumin puoleenväliin saakka, josta lähtien Magnus luki sen loppuun.

Joulukoira sai osinkoja itselleni ostamasta maksalaatikosta. Se sai sitä jopa niin paljon, ettei ollut uskoa kylmää ja märkää nenäänsä.

Illaksi ajelimme Nikolainkaupunkiin.

Puimme vaatteita yllemme, kuin pohjoisnaparetkikunta ikään. Pakkasta oli julmetut, 25 graaderia. Sitäpaitsi, näyttikö mittari edes oikein, ainakaan näillä hyisillä laajoilla lakeuksilla?

Minä varsinkin olin, kuin murokuupana askeltaessani hautausmaan kapeita lumisia juntuja pitkin. Hyvin riittivät kapeat kulkuväylät, koska vastaantulevia ei juuri ollut, eikä takanahiihtäjiä liioin.

Vähän seitsemän jälkeen joulumuksut käskivät paapan pukea tekonenän nokalleen ja piippalakin kaljunsa peitoksi.

Kun Magnus rymisteli vintiltä alas kiljahti Vivianni: " Apua! Mä en sano sille kyllä mitään!"

" Onkos täälä viimeaikoona näkyny kilttijä lapsukaasia?" kuului tekonenän alta.

" ON!" ilmoitti Vivianni.

(Onneksi ei aikuisista kyselty mitään, eikä varsinkaan Vähännevan murmelilta).

" Minkätakia tätä Joulua oikeen viätetään?" kysyttiin piippalakin tupsun takaa.

"No, kun Jeesus syntyi seimeen Beetlehemiin", tiesi Vivianni.

Joonathan hyppi paikallaan ja tiesi myös. Taisi ihan ääneen sanoakkin, mutta Viviannilla on kovempi ääni. Meikäläinenkin kuulee sen ilman kuulokojetta.

"Justihin niin!" riemastui joulupukki. Sitten laulettiin "Joulupuu on rakennettu"- laulu ja alettiin aukoa paketteja.

Vivianni kiljui ensimmäisen lahjan avattuaan niin, että ajattelin että paketista putkahti vähintäin vuoden liput pizzeriaan ja Tropic-landiaan, sekä kylkiäisenä maailmanympärysmatka plus kuukauden oleskelu Disneylandissa.

Paketissa oli valkoinen kaulaliina.

Jos joku sanoo, että likka teeskentelee, availlessaan paketteja, hän on väärässä. Muistan samanmoiset kiljahtelut, kun paketista ilmestyi NUKELLE tossut jokunen vuosi sitten.

Totuuden nimissä mainittakoon neidin syvät paheksumiset kymmenennen paketin sisällöstä: pelikonsolin(?) väri EI OLISI SAANUT OLLA SININEN!

Joonathan sai lahjakääröistään mm. lukittavan kassalippaan.

" Nyt paat sitten avaimet omaan tietoosi, ettei iskä ja äiskä pääse LAINAAMAAN rahoja!" sanoi Catherine-äiti. Kaikki olivat liikuttavasti samaa mieltä.

Joimme äykeät kahvit lahjaruljanssin päälle.

Ai niin...minä sain mariannekarkkilaatikollisen Marianne-karkkeja, hajuvettä (joka luultavasti menee vaihtoon, jos kuitti löytyy), rutturasvaa, pokkariraamatun (itte ostettu yhteiseksi hyväksi Magnuksen kaa) ja yhteisesti saimme Magnuksen kanssa myös kauniin ja suloisen tuikkuenkelitelineen (?) tuikkeleineen.

Seuraavana päivänä, siis joulupäivänä, sain ottaa KANTOLIINAN pois nuljahtaneesta kädestäni. Kolme viikkoa oli siis täyteen eletty.

Käsi pysyi suonenvedonomaisesti koukussa ilman sitä hökötystäkin.

" Paa se käsi ny suoraks, notta näköö onko se kunnossa!" neuvoi "Hälävän tohtori" alias Magnua.

" Enkä paa. Paa itte!" kiljuin. (Hvästi joulun hellät, hyvät ja lämpöset).

Olen nyt tehnyt pariin kertaan JUMPPALIIKKEITÄ ohjeiden mukaan ja syönyt KIPU-TROPPEJA ilman ohjeitakin :(

Kun nyt kerran pääsin sairauskertomuksen alkuun, kerron myös, miten Charles äimisteli paksuja nilkkojani. (No, ne kyllä kieltämättä ovat, kuin kolmoiskerratut joululimput).

Vastasin Charlesille nyreissäni, että niin sitä ihmistä tasataan!!! Kun kädet lunksahtelevat pois niille kuuluvilta paikoiltaan, niin jalkoja puolestaanVAHVISTETAAN . Hmmpff grr

Täytyy alkaa terävöittään taas tuota syömis-ja liikkumispuolta, jahka olkalumpio lakkaa tuon ilkiän särky-sytkyttämisen.

Tähän päätän jouluraportin täältä Vähännevän Hälvältä.

Loppuun kirjoita otteen upo-uudesta pokkaristani :

Luukas 3, 9-11

Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet,

mutta enkeli sanoi heille:" Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.

Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.

Hän on Kristus, Herra."

T: Kaisa von Sjuktjocksjö

Täältä taas meikäläinen antaa elonmerkkejä itsestään.

Tänään ei ole tarvinnut napsia lääkekapsellejakaan, sillä siivolla, kuin mmuuten viime aikoina, joten arvelin, että on syytä terästäytyä.

RIIPUTUSSIDE on edelleen kädessä, mutta sormet tuntuvat pelaavan.

Yhden mukanatulleen ohjeen mukaan siteen saisi poistaa nyt,mutta toinen ohje neuvoo, että viikko vielä!

(Joulunalustehtävät huomioonottaen noudatan ehkä ensimmäistä oorteria).

Toivotan ihan kaikista ensimmäiseksi Usko Peltolan tervetulleeksi lukijajoukkooni!!! Kiitos mielenkiinto-osoituseleestä ja siukkista (siunausta, suom.)kaikille kahdellekymmenelle muullekin.

Olette oikein arvokkaita minulle ja nostatatte ajatus- sopukoissani mieluisia väreilyitä.

Iloinen kiitos myös paranemis-toivotuksista kommenttiosastolla :)

Ne ilahuttivat kovasti terveen olkavarren puolella sykkivää syöntäni!

Kiitos myös esirukouksista, joita puolestani on runsaasti Herran puoleen huokailtu.

Nyt sitten seikkaperäinen tilannekuvaus kaksiviikkoa sitten tapahtuneesta:

Olin hyvissä ajoin ja kaikessa rauhassa valmistautumassa hääjuhlaan, johon minua oli pyydetty lausumaan hääparille runo.

runopaperi oli viikattuna laukkuun ja sitä oli luettu moneen kertaan etu-ja takaperin, että kaikki sujuisi kauniisti ja sujuisasti. Kauhea jännitys oli jo päällänsä, mutta sitä vastaan en osaa harjoitella :(

Koska aikaa oli siis kosolti ja suihkussa käytynnä, juoksaisin vinttikamariimme aikomuksena ripustaa joulutähti makkariimme sätimistä antamaan.

Jatkoroikka kädessä otin askeleen suuntaan ja toiseen ja silloin....silloin kaatua rojahdin suorilta kintuilta lattialle.

Seurauksena rysäyksestä oli, että oikea olkapää otti ja nuljahti sillekuuluvasta kuopasta sen reunalle.

Oikein ei paljon viitsisi muistellakkaan enää mokomaa :( , sillä kyllä se niin tympeetä oli.

Tympeetä oli myös huomata, kuinka surkea potilas sitä on.

Toisille sopii kuin nenä päähän adjektiivi URHEA, meikäläiselle siis , kuin nyrkki silmään SURKEA :(

Pyörrytti, itketti ja pelotti (kahta ensimmäistä en tosin tehnyt, vaikka kuinka meinas).

Magnus tilasi ambulanssin.

Ambulanssihenkilökunnan saapuessa minuun oli jo ehtinyt iskeä myös jänis-syndrooma!

Tämä syndrooma on iskeskellyt pitkän elämäni aikana aina silloin tällöin, häipyäkseen sitten taas johonkin taka-alalle kytemään.

Kaiken aikaa etsien pienintäkin tilaisuutta esiin singahtaakseen. Lapsena minulla oli syndrooma jatkuvasti päällänsä. Muistan sen vertahyytävän selvästi. Uskon ja pelkään, että se pullehtii taas täyteen voimaansa viimeistään vellitalossa :(

Jänissyndrooma= kuvitella, tai TOIVOA olevansa jossain muualla, paitsi siinä kussa on. Ylenmääräinen halu olla ikäänkuin "puskassa," kuin jänis pakkasella.

KUULIN kyllä, kun kyselivät ambulanssin miehet, mitä lääkitystä käytän., mutta syndrooman takia en katsonut sen koskevan minua.

Magnus sanoi, että sillä ( siis minulla) on vähä huano kuulo ja, että sei (siis minä) syä muuta ku kalakkitapletteja!

"Siis ei mitään muita lääkityksiä ole päällänsä?" ihmettelivät ambulanssilaiset ja katselivat epäröiden muhkeaa potilasta (siis minua).

"Varmaan ajattelivat minun tarvitsevan verenpaine, "kusi",-kolesterooli,- ja sokeritautitabletteja", ajattelin syndroomanhuuruisilla aivoillani.

(Jänissyndroomaan kuuluu kaikkinainen LUULEMINEN myös, ja muka "TIETÄMINEN").

Jänismäinen ajatteluni jatkui.

Silmät ummessa mietin, kuinka nuhjaantunut aamutakkini sointui katkaistuihin sukkahousuihini? Entäs sierettyneet alushousut ja liian pienet ent. valkoiset bröstliivini?

Jänissyndrooma syveni ja kipu koveni.

Olo helpottui, kun kädestäni onnistuttiin löytämään SUONI, johon tuikattiin kipulääkettä. Suoneni kiemurtelevat syvällä lihasten ( jänissyndroomalisittain: LÄSKIN) alla kuulemma.

EI SE MITÄÄN! ANTAA TULLA VAAN! KYLLÄ TÄMÄ JÄNIS KESTÄÄ!

Matkalla lasarettiin kysyin ystävälliseltä ambulanssimieheltä voisiko hän laulaa jonkun joululaulun?

Olisi laulanutkin tämän Sylvian joululaulun, mutta sanoi, ettei osannut sanoja.

Sairaalassa minua kuskattiin käytäviä pitkin pyörätuolilla.

Maailman pinimmällä pyörätuolilla.

Voin vannoa, että siitä ei näkynyt mitään minun altani. Minä sensijaan SÄKENÖIN koko komeudessani sen näkymättömän päällä. Nuhjutakkini repsotti auki. Käsivarsi oli sentään vielä kiinni vahvoilla lihassäikeillä. Pidin silmiäni kiinni, kossyndrooma jatkoi otettaan niinkin voimallisesti.

Se lientyi vasta, kun Magnus talutti minut autoomme. Kaikki varret olivat kohdillaan ja troppiresepti auttaisi sitten muuhun.

Siis loppu aika hyvin, kaikki aika hyvin.

Podettu on siis kaksi viikkoa, jona aikana Magnus on ollut aika lujilla.

Ei niinkään jouluvalmistelujen kanssa, kuin potilaan kanssa.

Hohhoijaa!

Kysyin tänään, että JOS oisi tiennyt (Magnus siis) 44 vuotta sitten, kummosen eukon kanssa sitä olemattomat hyntteensä yhteen lyöpi, niin olisiko lyönyt?

" Ei epäälystäkään!" sanoi Magnus voidellessaan Keijua välipalaleipäni pintaan.

Minulla sensijaan nousi epäilykset, että onko tollasta olemassakaan?

Sain myös aikanaan poliklinikkalaskun, joka oli ihan oikein. Laskun mukana oli myös selostus tapahtumien kulusta, joka ei ollut ihan oikein.

Selosteessa oli kohta, jossa luki: Kuulo huono monivammojen pohjalta.

Siis...hetkinen.

Magnus ei ollut muuta sanonut, kuin että SILLON HÄJY KUULO! Monivammoja ei päähän ole onneksi koskaan osunut, eikä muuallekkaan, mitä nyt tämä käsi!

En tiedä, kuinka olisi reagoitava tuohon selosteeseen? Antaisiko olla ja laittaisi jänissyndroomavaihteen päälle?

Lisäksi selosteessa kehotettiin varomaan ULKOROTAATIOTA kuusi viikkoa.

En voinut Magnuksellekkaan esittää sen tarkoittavan siivousta, tai keittämisiä, koska teemme niitä sisätiloissa näihin vuodenaikoihin.

Laitoin Keltaille viestin ja kysyin MITÄ mun oikein pitää varoa ja kavahtaa? ( Keltai on lääkäri ja tietää näistä rotaatioista).

No, käden vimmattua pyörittelyä pitää varottaman selitti Keltai, kun rookattiin.

Hyvästi zumpat ja jumpat vähäksi aikaa siis.

Eilen Magnus paistoi lanttu-ja porkkanalaatikoita. Huomenna lupasi pyöritellä lihapulleroita.

" Siivuamisen mä jätän viimetinkahan", se sanoi.

Ei minulla ole siihen ristiturvan koputtamista. Niin minäkin olisin tehnyt.

Hyvää kaikkee kaikille ja iloitaan Joulusta, joka tulee aina, vaikka olis mikä :)

T: Kaisa von Landehare

Jouluevankeliumi Johannes 3luku, jae 16:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä".

Rakkaat lukijani ynnä kaikki muut.

Niin vaan ILIKIÄSTI kävi, että meikäläinen kannettiin 4 riskin miehen voimin tuolilla yläkerrasta ambulanssiin TÄNÄ ILTAPÄIVÄNÄ.

KAATUA KUMAHDIN SÄHKÖJOHTOON, SEURAUKSELLA, ETTÄ OLKAVARSI MENI SIJOILTAAN. SE TUNTUI AIKA MAKIALTA JA KILJUSKELIN SITÄ ÖSTERMYYRAN LASARETISSA PAIKALLEEN VÄÄNNETTÄESSÄ AIKA JUHLALLISILLA DESIBELEILLÄ.

NYT PITÄÄ PITÄÄ HANKKIA 3 VIIKKOA JA SITTEN TÄYTYY ALKAA JUMPATA SITÄ.

EN VOI KIRJOTTAA BLOGIA, KOSKA VASEMMALLA ETUSORMELLA PRÄNTTÄILY KESTÄÄ LIIAN KAUAN.

SULKEUDUN HYVÄÄN SUOSIOONNE JA LUESKELEN INNOLLA TEIDÄN SILLOIN SUN TÄLLÖIN LÄHDETTÄMIÄNNE VIESTOSIA.

HYVÄÄ VAPAHTAJAN SYNTYMÄJUHLAA KAIKILLE.

HERRA JEESUS ON HYVÄ.

T. KAISA VON DESIBELROP

Hieman sotaisa kuvake tähän alkuun, mutta kun en edelleenkään saa niitä matkakuvia tänne esiin katseltavaksi, niin laitanpahan vanhoja räpsäyksiäni näytille.
Kuvan taulu riippuu kammarimme seinällä, ja on entisen mökkinaapurimme maalaama.
Äitini aikoinaa sen tältä naapuritaiteilijalta tilasi.
Äiti oli sitä mieltä, että kaikkien kotien seinällä , tulisi riippua taistelevat metsot. Olen samaa mieltä!
Sitäpaitsi vanhat tiedot kertovat ja tietävät, että näin myös oli ennen vanhaan. Koti, kuin koti ja seinä, kuin seinä, niin sielä killui "mettootaulu."



Erittäin suureksi ilokseni saan taas tervetulottaa lukijoitteni sekaan uuden lukijan: ANITAN :) TADAA!
Vanhat silmäni olivat ilosta ympyriäisinä, kun huomasin, että kovasti säikähtämäni numero 19, olikin ihan oikeasti muuttunut kaksikymppiseksi! Siis MOIKKA ANITA ja MOIKKELIS kaikki YHDEKSÄNTOISTA MUUTAKIN (plus yksi) ;)



Nämä minun nk. tarrarakennekynteni ottavat kovasti hermonpäälle :(
Joudun tinttaamaan moneen kertaan kirjainnäpyköitä, kun kokoajan osuvat kynnekkeet vääriin kohtiin :(
(Luin lehdestä, että joillakin on jopa 4 centin tekokynnet. Niiden kanssa on kuulemma ihan helppo peseskellä vaikka vauvan pyllyjä. Varmaan joo! Mutta voi olla, että vauvat olisivat toista mieltä, jos heiltä jotain kysyttäisiin.)
Paitsi rakennekynsiä, niin istun täällä par´aikaa hienona muutenkin. Minulla on hopeaklitteri tunika ylläni ja harva hiuspehkoni on ojennuksessa ja kova, kuin sokerrikuorrutekakku.
Olin nimittäin ihan äsken teatterissa Östermyyrassa Magnuksen ja muutaman muun ystävän kera.
"Isä Camillo" oli näytelmäkappaleen nimi.
Yleisön joukossa oli tuttu ihana sisarusparvi Nikolainkaupungista. Haikeana heitä ihailin (minulla kun ei ole yhtäkään sisarusta enää omasta takaa).
Varmaan minunlaisiani tapauksia löytyy maailmasta miljoonia muitakin. Sitä näkee itsekkäästi kuitenkin vain oman punaisen nokkansa ja napansa, joihin suonenvedonomaisesti tuijottaa : (
" Kaikilla muilla on, muttei mulla... (tiedättehän?)



Aamulla olimme kirkossa. Kirkko oli koristeltu joulua varten mahdottoman kauniisti. Kuusikin oli niin upea, että liekö ihan jostain kauppapuutarhasta ostettu ja kuusenmallisessa muotissa kasvatettu? Ihanissa valokynttilöissä ei oltu säästelty.
"Hoosiannaa Daavidin Poika", lauloimme me kirkkovieraat.
Tosin en kuullut, kuin oman ääneni. Se voi johtua siitä, että kuulokojeeni oli ooppelin kojelaudalla Runoilijattarenpolulla.
Kuitenkin harras toiveeni on, että joskus kuulisi oikein virren PAUHUN nousevan kirkon kupolistoon, vaikkakin sitten kuulokkeillakin terästettynä. (Huokaisu).
Kirkonmenon jälkeen menimme riisipuurolle ja kahville seurakuntatalolle.
Oli taas puuro ja kahvi melkein yhtähyvää, kuin kotona ;)


Kun katselen menneen viikon kalenterimerkintöjäni, lukee jokaisen päivän kohdalla SIIVOUS.
Tunnustaa täytyy, että niin vain LUKEE. Asiain tapahtuminen on ollut vähäistä.
Yhden komeron olen sentään siivonnut, tai itseasiassa kaksi.
On kulunut viisi vuotta, kun muutimme tänne, joten kovasti kaipailivat komuutit järjestyksen pitoa.
Sisuksista löytyi yllätyskin: kolme vuotta vanha punajuuripönikkä (lasipötissä ja ittekeitettyjä).
"Pthyi yäkötys!" sanoi Magnuskin muka.
"Älä nyt ylireagoi RAKKAANI!" sanoin kolkolla, mutta jäätävällä äänellä. "Jos nyt väri on hiukan haalistunut, niin ei siitä pidä tollasta numeroa tehdä" sanoin, vaikka oma selkäpiini oli, kuin vastakynityllä kalkkunalla.
No nyt on paikat onnellisesti puleerattu ja maalattukin pahimmat plätit peittoon.

Kalenterissani on viimeviikon kohdalla merkattuna paitsi siivoomista, niin maaseutunaisten joulujuhlaa, nuttupiiriä, KD: syyskokousta, KL: n syyskokousta, kuntosalia jne.
Maaseutunaisten joulujuhlassa askartelimme korun ja NEULAHUOVUTIMME(!) ja tietenkin söimme ruhtinaallisesti.
Minä neulahuovuttelin, paitsi jonkin verran etusormeani, kukan, josta riippuu varsi ja yksi lehti. Lisäksi tein puuhelmistä rannekorun.
Kotona jatkoin neulahuovutusta ja tein harmaasta villakasasta kaksi palloa. Niistä tulee korvakorupallot, jahka aika antaa myöden.
Magnus kehtas sanoa, että pallot muistuttavat KAHTA ISUA JÄNIKSEN PASKAPAPANAA!
Grrr! Magnus osui ,ikävä kyllä, aika oikeaan, minunkin mielestäni.
Minun pitää kuitenkin aina saada se vihoviimeinen sana sanottua ja yritin ponnekkaasti vähätellä asiaa: "Mä en ole koskaan nähnyt HARMAITA jäniksenpapanoita."
" Kyllä niiton kautta maailmansivu ollu tuanvärisiä papanoota kevääsin hangiilla!" intti Magnus vastaan tapojensa vastaisesti.
Sitä se politiikka teettää ;) Oppii fämmäämään vastaan.


Tähän typistän kertomiseni tälläkertaa.
Alan muotoilla ja suunnitella sitä tilattua häärunoa.
Jos mieleesi nousee kysymys niistä KUSTANNE-runoista, niin ilmoitan täten, että niin minullakin nousee. Ehkä tulevalla viikolla olen tietäväisempi, ehkä en.
Pestini Uusi Tiessä suurena pakinoitsijana jatkuu. Siitä olen tuiki iloinen.


Virsi 6, säkeistö n:o 5

Hän saapuu murheellisille
näin yllätysvieraana
ja köyhät ja syntiset täyttää
yhä Henkensä lahjoilla.
Jo katsele,
tytär Siion, kirkkauttaan
ja riemuitse
ja kuuluta laupeuttaan!

Hyvää alkanutta adventin aikaa T: Kaisa von Rödbetongälvå

Leppäkerttujen tervetulotoivotusten jälkeen, jatkaa oheinen viisas lintu toivotelmia meille tulijoille.

Pöllö istuu eteisessämme, mutta muuttaa jo ensikesänä muualle.

Sen olisi pitänyt muuttaa jo aiemmin, mutta me pöllöpäät emme muistaneet.

Pesäpaikka tulee luultavimmin joskus sijaitsemaan KIVINAVETASSA.

Kun muutimme tänne Runoilijattarenpolulle, täällä asusti ihan oikeesti oikeakin pöllö.

Monta kertaa se säikäytti minut henkihieveriin, kun juoksaisin piraatticrocsit lintalla saunallemme.

Taisi se pöllöpää säikähtää kuitenkin minua- ja meitä vielä enemmän, kun muutti muualle. Se oli siltä ikävä temppu. Meinaan, että eikös pöllöt syö hiiriä?

Hiiristä puheenollen, yksi kokonainen hiiri (kuollut) on kannettu tässä välissä, sitten edellisen hiiren, ulos ja YKSI HIIREN KOIPI!!!

Hyi olkoon, että tämä maalaiselämä ottaa joskus hermonpäälle ihan tosissaan.

Nyt hauskempiin ja mukavempiin ja kertakaikkiaan kivempiin asioihin: Blogini lukijakunta- ja kanta on lisääntynyt yhdellä :)

Tervetuloa JOENEL mukaan!

Terveoloa kaikki entiset myös, jälleen kerran.

Suuri oli iloni tarkastellessani päivänä muutamana taas ( oikeamminsanottuna itseasiassa joka kerta "luukun" aukaistessani) lukijoitteni lukumäärää, säikähdyin kamalasti.

MITÄ?

Lukijoita 19? KUKA ON OTTANUT KUVAJAISENSA JA LÄHTENYT LÄTKIMÄÄN?

Hermostuksissani menin kaikki ruudut läpi ällätikun kanssa, kunnes säti: lukijoitahan oli ennen 18. YKSIHÄN ON TULLUT PLUSSAA.

Ajattelin jostain syystä lukua KAKSKYMMENTÄ.

Nyt teille tulee hieman kirkastusta siitä, missä kohdassa elämänKAARTA meikäläinen luistelee. Hohhoijaa, sanon minä.

Mutta vielä kerran: rakkaat ja sydäntäyteiset terveiset kaikille teille ja kaikille muille, jotka aikaansa blogini lukemiseen käyttävätten.

Matkareportaashin viimeinen osa:

Seuraavana iltana olimme ehjinä kotona. Piste.

Heh, heh, no en minä nuin lyhyvesti osaa mitään reportoida, vaikka syytä olisi joskus opetella lyhykäisesti toimimaan.

Livenä osaan kyllä olla niukka- ja lyhytsanainen. Joskus jopa en keksi sanoja sanottavaksi ollenkaan.

Esimerkiksi odotussaleissa mietin aina kuumeisesti, mitä voisin puhua kanssaodottajieni kera.

Päädyn lopuksi aina kumminkin tuijottamaan kuluneita kengänkärkiäni sen kuusituntisen, mitä nyt odotussaleissa aina aikaa tuhraantuu, jos lehtikirjoituksia on uskominen.

Junissa pelj... istuessa, olisi mukava myös puhella jonkun kanssa.

Silloin ei huomaisi niin pelj...tuota, silloin ei huomaisi ajankulua, kun saisi jutella jonkun kaa.

Mutta asia on kyllä niin, että kaksikymmentä minuttia (Vaasa-Tervajoki) on aivan liian lyhyt aika minkään juttuaiheen keksimiseen.

Magnuksen kanssa nämä vuosikymmenet eläneenä, olen oppinut hieman ALKEITA, kuinka tulee toimia puheisiin pääsemiseen pienehköissäkin aikaraameissa.

- KOMIAA ILIMAA PITELÖÖ! -

- MISTÄ KAUKAA (herra, neiti, rouva, mies) MAHTAA OLLA KOTOOSIN?-

- HYVÄÄ HUAMENTA! KOMIA JUMALAN LUOMA PÄIVÄ TÄNÄÄN!-

Jne. Jne.

Kerran, kauan, kauan sitten, olin yksin Posti-Telen hengellisillä kesäjuhlilla. Päätin ottaa rakkaan siippani metodit käytäntöön.

Menin lihasoosilautasineni erääseen pöytään istumaan, koska mielestäni pöydässä istuvainen oli yksinäisen näköinen ja MUKAVAA juttuseuraa vailla.

Liversin yli-innokkaana: - Meille postilaisille on tänne hyvät pöperöt järkättty. Niin maalliset-kuin hengellisetkin! Hehhehhehheh!-

(Tai jotain tuohon suuntaan. En nyt tarkkaan muista, kun siitä tosiaan on jo vuosikymmenet kulununna).

Vastapäinen istuja EI SANONUT SANAAKAAN.

Ikinä eivät lihasoossi ja kiinankaali ole pyörineet niin kauan ikenissä, kuin silloin.

Päätin, että en koskaan enää sano mitään kenellekkään oma-aloitteisesti.

Mutta, kuten aikaisemmista edelläolevista tekstinpaloista jo kävi selville HALUAISIN mielelläni rikkoa odotushuone- ja junamykkyysvallit.

Matkareporttaashiin vielä palatakseni: matkamme kuudentena aamuna keitimme kirkolla mukaan kahvit ja väänsimme leivät.

Selvisimme pakkauksista ja puleeraamisista suoriuduttuamme jo puoli kahdeksan kukin omalle kohdalleen auton penkeille.

Minun paikkani oli selkä menosuuntaan tullen palaten.

Jaa, mutta taisi se mätipuoli olla tulosuuntaanpäin jostain kohtaa lähdettyämme.

On erityisen hauska olla matkalla selkä menosuuntaan. Minua ei katsokaas okseta, ei annatuta ylen, ei huimaa, enkä muutenkaan voi pahoin.

Jotain tämä istumistyyli kuitenkin vaikuttaa, sillä aina pysähtyessämme kiljuin (tai kauhuissani kuiskasin), että HALOO! AUTO LUISUU TAAKSEPPÄIN. ONKO KÄSIJARRU PÄÄLLÄ ?(kuski oli jaloittelemassa).

Kaikki vannoivat rauhoittelevalla äänellä, että auto ei kunahdakkaan paikaltaan ja on liikkumaton, kuin kivi!

Silloin arvasin, että liikkumisefekti juohtui nurinperin matkustamisesta.

Jonkin aikaa matkustettuamme, pysähdyimme syömään hiukopalaa. Emme syöneet vielä varsinaisia eväitämme, kaffia ja leipiä, vaan etukäteis-varahuikopalaa vasta.

Silloin huomattiin, että oikea auton takarengas savusi, kuin huonosti sytytetty juhannuskokko.

Calev sieppasi vesipäälärit kainaloonsa ja lähti määrätietoisesti metsään. Jonkun ajan kuluttua hän palasikin kannut täynnä vettä.

Juhlallinen savu täytti tienoon, kun renkaan päälle kaadettiin vettä.

Loppuihan se, savustus, ja kun rengas kylmeni jatkettiin matkaa.

Ihailimme ääneen Calev´n hyvää Venäjän tuntemusta.

Calev sanoi luontaisen vaatimattomaan sävyynsä, että Venäjällä on aina joku lätäkkö, kun kävelee satametriä suuntaan tai toiseen.

Näin käytiin myös tässä tapauksessa. Runsaan sadan metrin päässä, puiden takana oli ihana järvi täynnä kirkasta vodaa.

Suomenpuolella Tohmajärvellä ajettiin huoltofirmaan kyselemään asioiden laatua. Hyvin voi kuulemma ajella Nikolainkaupunkiin ja sieltä takasinpäin Östermyyraan, missä matkalaisiamme asustaa.

Kuulin minäkin vianmäärittelyn, mutta en osaa sitä kumminkaan teknisesti oikein julkituoda, joten jääköön sanomatta.

Matkanteko tuntui ihmeellisen mukavalta ja matka LYHKÄSELTÄ (!)

Se johtui yksinomaa mukavasta matkaseurasta ja mukavista puheenaiheista.

Puhuimme uskosta ja Jeesuksesta kauan ja hartaasti.

Poikamme Charles aikoinaan ihmetteli, kun meillä oli kyläilemässä porukkaa kodissamme, että aina vaan ne jaksaa "jauhaa ja paasata" samasta miehestä ;)

Nyttemmiten taitaa Charles paasata vähintäin yhtäpaljon itsekkin.

Poikkesimme syömään kotimatkalla.

Oikein ABC: llä.

Söimme Wienerleikkeet. (Minä sain syödä kaikkien sillinpalat ja caprikset).

Tarjoilulistalla oli myös Paholaisen pataa! Hhmmpff...

Menin lähtiessämme sanomaan köökinovelle, että olisin ottanut ko. murkinaa muuten, mutta on niin kamala nimi, että siihen tyssäs.

Ystävällinen tarjoilija lupasi ystävällisesti välittää valtakunnallisen ABC -ketjun ruoka-annoksien nimenantajalle, että joku on ystävällisesti moitiskellut nimi-asiaa.

Kanaa se ruoka oli. En ymmärrä mitä vikaa olisi esimerkiksi KANANMUNANPYÖRÄYTTÄJÄN SIIPISPANKKALEIKE-nimessä?

Yömyöhään matka-automme kaarsi Runoilijattaren polulle (ent. Letkutie) ja siitä jo kirjoitinkin reportaashini ensimmäisessä osasessa.

Matkamme oli päättynyt.

Suomen ihana yö kietoi väsyneet, mutta onnelliset lähetysanansaattajansa samettiseen syleilyynsä. Omat kotikontusemme tuntuivat suloisilta varmaan meistä jokaisesta.

Jos ken on tänne saakka kahlautunut, saa tietääkseen, että olen saanut runonlausuntapyynnön ihan tuntemattoman pariskunnan häähetkeen.

Edellyttäen tietenkin, että runoni läpäisee raadin :)

Yhden runon olen jo kirjoittanut ja toisen aion kirjoittaa tänään. Sain ideanpoikasenkin, jos vaan muistuu vielä mieleen.

Olen hyvin iloinen saamastani tehtävästä.

Kerroin morsiamelle, että en vetäisi hernettä nenääni, vaikka minua ei kelpuutettaisikaan tehtävään.

Jo se, että blogien kautta löydetään, on enämpi, kuin sata jänistä.

Virsi 15, 4:s säkeistö:

Jeesus, sä Herramme,

sua seurata tahdomme.

Kanssamme kulje eteenpäin,

yhdessä, yksittäin.

Hoosianna, hoosianna,

hoosianna, hoosianna!

Saavu jo, kuningas, luoksemme

täyttämään toivomme.

T: Kaisa von Böllhufvud

Kototalomme vastaanottokomitea valmiina vastaanottamaan.

Tuo pulleampi olen tietysti minä, ja Magnus on tuo heiveröisemmän oloinen. Tälläiset mielleyhtymät pukkaavat päälle, kun ajattelee äskeistä riit.. keskusteluamme Magnuksen kaa.

(Täytyy kipaista alakertaan, pyytää anteeksi ja antaa kunnon moisku, ennenkö jatkaa).

No niin... : )

Kerron kuitenkin asioiden kehkeytymisen riit... keskustelun asteelle, vaikka se ehkä hivenen turhaa olisikin. Olkoon vaikka esimerkkinä siitä, miten typerää on riiteleminen (rykäisy).

Magnus tuli siis köökkiimme ja katsoi minua ja kysyi nauraen ja pahaa-aavistamattomana, että mitä soot taas syäny? Koko aijjan sä syät. Juluki ja salaa. - jatkoi hän, jos mahdollista entistä pahaa-aavistamattomammin.

- Väitätkö, että minä olen siis läski?" sihisin raivoissani, puristaen samalla j-tötteröä rystyset valkoisena.

- Minen oo sellaasta sanonu ikänä! - lepytteli Magnus, hymyt naamalta hyytyneenä.

- Mutta MINÄ sanon, että sinä fläski olet! - kihisin suuttumuksesta sinisenä.

Pudistelin jäätelötötterön murenot rintapieliltäni lattialle ja syöksyin vinttikamariin.

Sitten tarina jatkui, kuten jo kirjoitin tekeväni ja anteeksi pyysin ja anteeksi myös sain ja suudelman kaupanpäälle.

Huh, huh. En kestä sanomisia syömisistä. Ihan tosissaan. Nykyään, vaikka olisi seurakunnan tilaisuuksissa tuntuu, että olisi kyse Painonvartijoiden miitingistä.

Meille, jotka muistutamme tuota pulleampaa leppäkerttua se on ARKA PUHEENAIHE tämä syöminen (ankara nenänniisto talouspaperiin).

Eilen meille kirjoittajapiirissä muunmuassa näytettiin inspiroinnin avittamiseksi sanomalehti kuvaa, jossa oli kaksi naista pienen punaisen auton pesussa.

Kuvassa oli ehkä äiti ja tytär tyyliin: raskaansarjan sumopainija ja viehko pajunvitsavartinen ihanainen nainen.

Täytyy sanoa, että inspiraatiopullon korkki poksahti kyllä kiitettävästi auki, mutta...kun tiedätte nyt ankaran traumaattisen suhtautumiseni elopainoihin niin...enpä taida lukea juttuani piirissä ääneen ;)

Siirryn nyt kuitenkin täysin rauhoittuneena näistä painoskenarioista toisiin aiheisiin.

Lauantaina sain kirjoitettua pullanpaiston lomassa toisenkin runon Naisten iltapäivässä ylös luettavaksi. Edellisiltana oli syntynyt ensimmäinen.

Ajattelin siinä runoillessani, että pianpa on lähdettää toinenkin runokäsikirjoitus sen vanhan rinnalle makoamaan sinne kustannusyhtiöön ;)

Leivoin N-iltapäivää varten korvapuusteja ja sylttäsin munavoita mukaan piirakoiden pinnalle levitettäväksi.

Karjalanpiirakoita en sentään leiponut. Nyt minulla olisi tosin siihen tarvittava PUUPULIKKA. Löysin sen anopin käsityöarkusta.

Naisten iltapäivä oli onnistunut ja hyvä.

En malta olla sanomatta, että kaikki hurrasivat myös runoilleni. Sanon sen siksi, että jos kustantaja "sattuu" lukemaan blogiani, niin saa vahvistusta kaikensorttisille toimenpiteille ;)

Sunnuntaina, Isänpäivänä, meikäläinen nukkui pommiin!

Heräsin 20 vaille 7, vaikka olin laittanut kellin herättämään 1/2 kuusi :(

Olin luvannut olla IP (isänpäivä) lunssin talkoopaikalla puoli kahdeksan.

Minulla oli aikaa 35 minuttia keittää isänpäiväsumpit lasteni isälle, käydä suihkussa, puleerata ja pukea ja ajaa paikalle.

Ehdin aika hyvin. Seurakunnan köökissä oli vasta yleinen käskynjako meneillään, kun porhalsin heidän sekaansa.

Minä sain vatkata kermaa, kaapia lihanpaloja ämpäreistä, kannella rosollipilkkumeita kylmiöön ja sytyttää tuikut ja kynttilät palamaan.

Tosi mukavaa touhua ja aionkin taas ensivuonna tyltytä itseni mukaan.

Olen varma, että minusta hehkeytyy sellainen talkoolainen, jolle lopuksi on ystävällisesti, mutta päättäväisesti sanottava, että KAISA -MUMMU JÄÄKIN TÄLLÄKERTAA KOTIIN LEPÄÄMÄÄN. VOIHAN OLLA, ETTÄ SILMÄLASEJA JA TEKOHAMPAITA EI ONNISTUTA LÖYTÄMÄÄN SOOSIN SEASTA TÄLLÄKERTAA.

Catherine perhekuntineen tuli Iskänpäivälunssille seurakuntatalolle ja toivat lahjaksi Magnukselle nahkahanskat.

- Kuinkahan osuu niin kohorilleen lahaja?- ihmetteli Magnus istuessaan sormikkaat käsissään kotona.

- Jaa-a! - vastasin minä aika salaperäisen tuntusena.

Maanantaina meillä oli illalla vaalivalvojaiset Valtaalan koululla näiden seurakuntavaalien tiimoilta.

Meidän (sit.) listalta pääsi 5 vaikuttamaan seurakunnan asioiden oikeinpäin panemiseen.

Magnus oli yksi heistä.

Tänään olin aamusta kuntsarilla ja nyt illalla menen zumbailemaan.

Kuntosalilla on nyt muutaman kerran ollut sellainen fiilis, että VOI EI, EI, YÖK; YÖK, EI TÄTÄ LIIKETTÄ ENÄÄ YHTÄKÄÄN KERTAA PLIIS, YÖK, ÖRK...

Hyvin tuttu tunne elämäni aikana kaikelle suorittamalleni liikunnalle. Mutta: TADAA! Olen keksinyt mikä auttaa jatkamaan ja jaksamaan: maksamalla koko kuntosessioklumpin KERRALLA.

Niin toimien, ei sappi anna periksi olla menemättä rehkimään. Sehän olisi, kuin rahaa olisi laittanut hyyskänpöntöstä alas noin vaan.

Raha se on, joka panee meikäläisenkin paksut pohkeet liikkeelle näköjään.

Nyt en ole varma jaksaako joku vielä lukea matkareportaashiani?

Voin jatkaa sitä zumbailujen päätyttyä. Nimittäin siinä tapauksessa, jos yksikin niin tahtoo.

Tarkastan asian laidan illalla kommenttiosastolta.

Varmuudeksi laitan tähän jo kuitenkin virren värssyn, ettei jää tärkein pois.

Virsi 89, säkeistö n:3

Kun murhe painaa rintaasi

kuin paasi haudan suulla,

pois Jeesus ottaa tuskasi,

saat rauhan viestin kuulla.

Huolesi usko hänelle,

murheesi ylösnousseelle,

hän vierelläsi kulkee.

T: Kaisa von Fläskersjö

Koska kommentsuuniosastoon oli ilmaantunut jatkopyyntö, niin aion myös pyynnön täyttää.

Posket pakrottavat vielä zumppaamisen jäljiltä, mutta se ei näpyttelyä haittaa.

Siis:

Oli koittanut Venäjänmatkamme viides aamu. Ulkona oli pimeää ja sateista, mutta se oli ulkona se. Sisällä kirkossa oli suloista, valoista ja kaunista.

Lauloimme ruokalaulun ja kävimme aamiaisemme kimppuun. Puuro ei pysynyt kattilassa kauaa, sillä lusikoimme sen nopeaan tahtiin tuulensuojiimme. Myös Vilumen tyrnimarjapurkki tyhjeni kahdellatoista marjalla.

Pakkasimme viemisiämme ja tuomisiamme autoon ja sitten: ykkönen silmään ja startti päälle.

Meillä oli sovittuna seuratilanne Ninan pirtissä Joenselässä (?).

Ninan luona olin jo saanut vieraillakkin edellisellä matkallani. Tyytyväisenä panin merkille, miten pirtti oli kohentunut kaikellatavalla sitten viimekerrasta.

Lattiat oli maalattu ja muutenkin koti oli viihtyisän näköinen.

Puhuimme kukin taas vuorollamme ja lauloimme suomeksi ja venäjäksi virsiä.

Lopuksi saimme syödäksemme niitä maankuuluja Ninan paistamia piirakoita.

Minä söin kolme kappaletta ja Vilume kaksi. Muutkin söivät kiitettävällä ruokahalulla, mutta en kerinnyt laskemaan, montako kukin söi.

Ai ,siis vaan kolmeko?

Joo, mutta nämä piirakat olivatkin pingismailan kokoisia! (Vesi herahtaa kuivalle kielelle, kun vaan ajattelenkin niitä).

Nyt, tällä nimenomaisella hetkellä kaduttaa, kun en syönyt sittenkin useampaa, vaikka muistan hyvin, miten piirakkavärkkiä pullahti suuhun heti, jos hivenenkin kumarteli.

Ninan luota menimme Kuittisten koululle pitämään seuroja.

Sielä kertoessani Jeesuksesta kuulijoille se iski. Nimittäin kasvihuoneilmiö.

Tuli sellainen tunne, että olen ihan eri planeetalta singahtanut jossain plastiikkakuvussa tänne näiden ihmisten sekaan.

Sain kuitenkin jotenkin kerrottua, mitä Jeesus on minulle tehnyt. Kuinka Hän on minua auttanut.

Kerroin, että Jeesus on kuollut ristillä kaikkien ihmisten puolesta.

Kerroin, kuinka raamattu kertoo, miten Pietari yritti kulkea vetten päällä Jeesuksen tykö, mutta alkoi vajoamaan, kun huomasi myrskyn ympärillään. "Jeesus, auta! Minä hukun", Pietari huusi.

Jeesus tarttui heti epäuskoisen Pietarin käteen ja auttoi hukkuvaa.

- Mekin saamme tarttua Jeesukseen ojennettuun käteen,- minä kerroin tulkin välityksellä.

Kasvihuoneilmiö ei ottanut hälvetäkseen.

Sitten ymmärsin, että MINÄ en saa ihmisiä uskomaan. Ainoastaan Jeesus voi sen vaikuttaa. Minun tehtävänäni on kertoa. Nyt ihan Venäjänmaalla, Kuittisten koululla klo 15.00.

Olin aika huojentunut, kun tämän tajusin ja siitä se alkoi "plastiikkakupukin" jo kivasti liueta ;)

Koululta menimme Aleksadran ja Santerin kotiin syömään.

Olivat laittaneet lautasille valmiit ruoka-annokset. Voin vakuuttaa, että ne olivat VÄHINTÄÄN reilun kokoiset, ne annokset.

Vilume sanoi, että hän ei jaksa, eikä voi syödä niin paljoa.

Hän sanoi vatsalaukkunsa repeävän välittömästi. Sen minä ainakin uskoin, koska Vilume on hoikimmasta päästä tyttöjä, mitä tunnen.

Talonväkikin tuntui uskovan asian myös, koskapa Vilume sai ennenkuulumattoman luvan pullauttaa yli puolet sapuskamäärästä takaisin pannuun.

Itse en edes ajatuksissani uskaltanut pyytää vapautusta edes varttiosaa ruokamäärästä.

Kukaan ei olisi uskonut, etten muka jaksaisi osuuttani syödä. "Kyllä noin suureen reppuun tavaraa mahtuu. Syö, syö vaan, äläkä kitise!" olisi tuomio minun kohdallani varmasti kuulunut.

Päätin lujasti ahtaa kaiken ruuan lautaseltani niiden kolmen pöytätennismailan sekaan, vaikkahan sitten saisivat kantaa minut rajan yli.

Niin myös tein ja kaikki menikin hyvin.

Vilumen vatsalaukun sisältö oli kuulemma sittemmin kääntynyt yön aikana useaan kertaan ylösalaisin ja ympäri. Muusta se ei johtunut, kuin siitä määrästä, joka puolitettunakin ylitti hänen viikkoannoksensa, raportoi Vilume aamulla meille.

Kiitollisina ja runsain lahjoin varustettuna lähdimme Aleksanterin ja Sandran luota Aunuksen kirkolle.

Meille oli lämmitetty ihanasti taas metoinen sauna.

Pukersimme itsemme lauteille ja kertasimme päivän menemisiä ja sanomisia yhdessä Vilumen kanssa.

Sen jälkeen hankkiuduimme kukin yöpolsterillemme ja kohta kirkon urkuparven täytti kunkin kurkusta kuulunut urkumusiikki. Minä en tosin kuullut mitään, koska nukuin.

Hyvää yötä Jeesus myötä!

Kovasti rakastamassani Lymmyysessä on tälläinen varustus, jos tuli karkaa irti kotagrillin alta.
Jännä sana tuo "sanko". Meillä Nikolainkaupungissa sanottiin sentäs aina ÄMPÄRI.
Laskiämpäri piti viedä mennessään ja tuoda puita tullessaan. Ei kylläkään minun, eikä veljeni, jotka olimme vielä pikkuruisia elellessämme tuota ämpärikautta.
Täälä Hälävällä siis puhutaan aina sangoosta, kun tarkoitetaan ämpäreitä.
Tiedän jo, mikä on SOLOKKUSANKOO, ja tiedän, että PASKASANGOON KRIPA KATKIAA, kun tulee kaveruksille riitaa.
En ole ihan vissinvarma, että vastaako Nikolainkaupungin LASKIÄMPÄRI Hälvän SOLKKUSANKOA?
Minulla olisi kyllä kosolti matkakuvia ollut laittaa tuohon alkuun, mutta kuten muistanette odottelen kuvanlaittoexperttiä kotiintulevaksi ja auttamaan asian etenemistä.
On muuten expertti jo ajellut kotiinpäin Turkkusesta parisen tuntia. Hyytävän odotusikävän karkoittamiseksi aloin päivitellä kihelmöivää matkareportaasiani.
Reporttaashin aluksihieman kuluneenkin viikon päivitystä:
Oleminen ja eläminen yksistään yskiskellen täälä RUNOILIJATTAREN POLULLA (tälläisen iki-ihanan nimityksen Letkutie-nimen tilalle antoi eilinen toinen vieraani.
Uusi nimi kuvaa täydellisesti myös sen ihanaista keksijätärtä: kaunis, söpökkä ja hyvää-ja kaunista aina ja ikuisasti toisille haluava).
Täten LETKUTIE jää hamaan menneeseen ja RUNOTTAREN POLKU olkoon nimensä täst´etiäppäin AINA!
Siis, mihinkä minä jäinkään? Niin, oleminen täälä on sujunut hyvin ja minuuttiaikataulua orjallisesti seuraillen.
Hiirenkilleröt eivät ole paukkuneet, kuin kerran. Sekin paukahdus johtui siitä, että en muistanut sellaisen tympeyden olemassaoloakaan kammarin verhon takana :(
Juuri äsken tullessani tietokonehuoneeseemme (rykäisy), niin huomasin täälä olevan hiirisatimen (n:o 7) liikkuneen paikaltaan metrinverran ja olevan mätipuoli ylöspäin.
Ällöntunteet nousivat ihon pintaan kananlihana. Raihnainen hiiri potemassa täälä jossain tuolinselkämyksen takana! Yäk, yäk, yäk!Jatkan kuitenkin urhoollisesti
dokumentointiani.
Tulenteko muureihimme on aiheuttanut myöskin ylimääräisiä kuohahduksia päänupissani ja sydänalassani.
Eivät ole puut ottaneet syttyäkseen, vaikka olen polttanut kuukauden sanomalehdet kerralla niiden välissä, kyljessä ja päällä.
Puut oli käskystäni kannettu jo kahtaviikkoa ennen puulaatikkoon kuivumaan. Ne tosin olivat Magnuksen puheiden mukaan kuivia jo ennen puuliiveristä lootahan kannettuakin.
Uskon kyllä Magnusta, sillä hänellä ei ole tapana lööperiä ladella, mutta kun eivät syttyneet, niin eivät.
Eilen illalla sitten toisen muurin puut eivät totaalisesti syttyneet ollenkaan. Ei, vaikka oisin zumpannut tulitanssia muurin ympärillä :(
Yritän vielä uudestaan ennen Magnuksen tuloa. Jos ei onnistu, niin tyhjään koko höskän ja heittelen klapit viereiseen laskuojaan!
Jaa, että miksi tälläinen toimenpide? No, minulla ei ylpeys anna periksi tunnustaa Magnukselle, etten saa RUUTIkuivia puupökkelöitä palamaan.
Tänään kuulin, että on olemassa ainetta (luontoystävällistä kaikenlisäksi) jota puiden päälle kun truiskaa, niin varmasti syttyvät, vaikka puut olisivat räystäsvuodosta uuniin laitettu.
Sellaista ökömönttiä aion hankkia heti seuraavalla kauppareissullani.

Olen viikolla käynyt Nikolainkaupungissakin. Vein muassani Aune-tädille pokkariraamatun.
Keskiviikkozumban jätin väliin. Oli ihan tarpeeksi zumbaa, kun järjestelin kotiamme vieraiden tuloa varten.
Talvikankeat hämähäkit saivat kyytiä ja mäntysuopapullo vajeni monta senttiä.
Vieraat saapuivat tismalleen sovittuun aikaan. Kiskaisin tonnikalapiirakan uunista ja aloimme juoda kahvia ja jutella, kuin vuosientakaiset ystävät ja tutut.
Bloggaaminen on mukavaa, mutta kyllä livenä asioiden plokkaaminen on sitä parasta :) Kiitos Taivaan Isälle!
Päätimme, että asiat eivät jää tähän.

Tänään olin Isänpäivälounaskökässä seurakuntatalolla.
Kuorimme porkkanoita ja lämpöisiä ihania punajuuria. Jälkimmäisiä teki mieleni taas turskauttaa käsissä mössöksi, mutta jälleen onnistuin hillitsemään itseni, kuten viimevuonnakin.
Olin himokökkähenkisenä lupautunut huomiseksikin, samaiseen puuhaan, mutta selvisi, että minullahan on kökkäpesti varattuna jo muualle. Kuukausia sitten sovittu.
Minulla on kunnia nimittäin järjestää tarjoilu huomisessa Naistenkesken Iltapäivässä. Saan lausua myös runoja (oikein puhujapöntöstä, ettei kahvipannun kyljestä).
Iltapäivän teema on : Naiseuden ilot ja murheet.
Hmmm? Minkähänlaista runoa sitä saisi irti aiheesta?

Kuinka olisi: Oi kaikki me naiset maailmassa.
Kaikki Taivahan Herran omaiset.
On ihanata ja pelkkää myötälettä plikkana elämän polkua
astahdella ja könytä.
Murhetta kantaa, siittä
onko letti littana
näin talvella,
semmingin kun
pipo kinnaa kulmia...

No, ehkäpä jatkan sitten myöhemmin. Hyvin tuntuu ratsu liikkeelle lähtevän ;)

Matkareporttaashiin jatkoa:
Sunnuntaiaamu koitti ihanan harmaana ja vetisenä.
Aloimme aamupuuron (en muista pitikö varoa kattilan kallistumista vaiko ei) jälkeen valmistautua jumalanpalveluksen viettoon. Korjasimme kaikki ylimääräiset petikutjumme ja kamamme komeroihin urkupillistöparvelta.
Minä lupauduin todistamaan Jeesuksesta, jos kysytään. Joskus kuulemma on yllättäen kysytty ja siksi pitää olla aina valmis!
No, minä olen ilokseni saanut 23 vuotta todistaa samaa todistusta, joten se ei niin kovin vaikeaa ole, jännittävää tosin aina.
Raapustin kuitenkin paperille asiat varmuudenvuoksi, koska muutoin voisin innostua puhumaan liian pitkästi. On nimittäin otettava huomioon, että TULKKAUS vie saman ajan, kuin puhe.
Siispä kirjoitin vapisevalla käsialalla Raamatun väliin lapun, johon sen tärkeimmän: "Olen Kaisa Jouppi Suomesta. Olen täälä käymässä vaan. Uskon Jeesukseen Kristukseen. Amen".
No ei se puhe ihan noin lyhyt ollut sentään, mutta siinä oli tosiaan se PÄÄasia.
Vieläkin lyhyempi olisi riittänyt, sillä kukaan ei kysynyt todistamaan.
Ei liioin kuoromme päässyt laulamaan. Olimme edellisiltana perustaneet uunituoreen kuoron : "Senttimenttal Simphony Sisters Chorus from Neighbourland"
Olimme varmuudenvuoksi ankarasti edellisiltana harjoitelleet neliäänistä laulua (minä, Tyynikki, Möbelhus ja Vilume kukin omalla äänellään).
Ei meitä harmittanut, vaikka emme päässeet estraadille, sillä paikallinen kuoro lauloi niin ihanasti, että se korvasi meidänkin suuren kulttuuri-iskumme.
Kuoro lauloi suomeksikin kaksi laulua.
Niin ihanasti lauloivat, että meikäläinen lähti taas kirkonpenkistä leijailemaan kohti Venäjän korkeaa taivasta. Yli pilvien ja tähtitarhojen kohti TAIVAHAN PÄÄRLYPORTTIA! Pakko oli huutaa Aaaamen, kun lopettivat.
Kello 15.00 oli meillä seurojen pito Tatjanan kodissa (hyvänen aika! En muista kylän nimeä, jossa Tatjana asuu. Oliko se Pitkäranta? Se ei ollut Kuittinen, koska sinne menisimme huomenissa).
Tatjana on tarmokas nuori nainen. Hän oli käynyt kutsumassa naapureitaankin seuroihin. Pidimme seurapuheita vähän jokainen (siis oma pikku lähetystömme)ja lauloimme virsiä.
Ihmiset ovat näinä seitsemänätoista vuotena oppineet suomalaisia virsiä. He laulavat venäjäksi ja me laulamme suomeksi (toisinpäin voisikin olla vähän hiljaisempaa. En ymmärrä venäläisistä kirjaimista mitään. OP:n logon olen tunnistavinani, mutta epäilen, että kyse nimenomaa ei ole OP:n logosta).
Kun seurat oli pidetty tarjottiin meille ihanaa venäläistä teetä. Tarjolla oli kahtasorttia salaattia ja suklaakonvehtia.
Hetkisen verran oli kaasupalloepidemiapelko iskeä päällensä, mutta vaiensin sen päättäväisesti. Otin aimo satsit sallaadia lautaselleni ja lusikoin ne rivakasti tuulensuojaan.
Eikä tullut pallokaasuepidemiaa syömisistäni koko Venättän maalla oleillessani.
Illalla tulimme kirkolliseen majapaikkaamme hyvin iloisina ja onnellisina.
Porukka jäi rupattelemaan komeroni ulkopuolelle, kun itse kömmin pahnoilleni. Kuuntelin heidän jutteluaan ja iloitsin ja nauroin itsekseni kanssansa siinä seinän takana.
Siis ai, että miksi en jäänyt heidän kanssaan puhelemaan?
Eivät olisi saaneet puheenvuoroa muut!
Luin samalla kopperossani, paitsi Raamattua, niin karjalankielistä lehteä. Huomasin, että karjalangiel ylen vaigiata ei ole! Melkein puolet ymmärsin joka lauseesta ;)
Pian seinäntakana hiljeni.
Neljäs päivämme suuressa ja upeassa Venäjän maassa oli lopuillansa.
Kumea kuorsanta kantautui pöksästäni melkeinpä välittömäst, kun olin iltarukouksen kuiskannut ja omaiseni rakkaasti Jeesuksen huomaan siunannut.

Virsi 370, 4:s säkeistö

Hän ( Jeesus) aina meille lohdutuksen
tuo oikealla hetkellä.
Hän kuulee hartaan kaipauksen
ja pysyy meitä lähellä.
Hän ehtii kyllä auttamaan,
yllättää meidät armollaan.

T: Kaisa von Rödbetongsmörjareskog

Keväällä Eerikiltä ja Maikulta saamassamme linnunpöntössä on kuin onkin ollut kihinää koko kesän.
Vieläkin, vaikka Joulu jo oveen kolkuttaa, sinne pöhähtää lintuja. Ihmettelin itsekseni, että käyvätkö ne syömässä pesään jääneitä kirppuja, vai mitä ihmettä?
Toissa aamuna näin komean tikankin kopistelemassa lähioksalla. Oli hämärää, joten en nyt pysty suoraltakädeltä kertomaan, oliko kyseessä valkoselkä- vai punapuo-tikka.
Huomaa kuvassa myös kuu, joka kumottaa taustalla!
Olen kyllä saanut Möbelhusilta niitä lupaamiani kuvia taannoiselta matkaltani, mutta en osaa laittaa niitä näkösälle tänne blogiini :(
Valokuvien pitää AINA sijaita KUVATIEDOSTOSSA, jotta osaisin niitä tänne napsia.
Jos siis kuvat sijatsevat SÄHKÖPOSTIosastolla, kuten tässä tapauksessa, olen täydellisen toimintakyvytön.
Väkisinkin nousee mieleeni RAKKAAN musiikinopettajani huudahdus:" Noin viisaan näköinen ja noin tyhmä!"
Jahka oma kultainen sähköpostikuvamonttöörini palaa kotiin, niin eiköhän asia saada järjestykseen.

Tervetuloa kaisajoupinblogilukijakuntakatraaseen Isa-Maria ja Jukka-Pekka!
Saan aina onnellisuushepulikohtauksen, kun huomaan, että lukijoihini liittyy joku uusi ÄÄNENKANNATTAJA. Kaikki entiset ovat toki myös mielessäni ja muistissani .
Seuraan myös laskutikun avulla "näkymättömiä" lukijoitani. Se käy hyvin helposti, kun vähennän ensin omat kymmenet ja taas kymmenet käyntikertani päältä pois, niin saan selville asioiden todellisen laadun, eli lukijoitteni täytellisen lukumäärän ;)

Seuraavaksi maalaan blogissani eteenne MEEMIN.
Sain meemihaasteen Rosinalta. Olin esittänyt hänen blogissaan (Tarinoita Pohjanmaalta) syvän huolestumisen siitä, että kukaan ei lähetä minulle ikinä mitään meemejä.
Itkua tuhertaen valitin, kuinka kukaan ei ole kiinnostunut minun haaveistani, eikä lapsuudenleikeistäni. Rosina tarttui heti asiaan, kirjoitti blogissaan minulle MEEMIHAASTEEN ja seuraavassa tulosvastaukset ihka ensimmäiseen ikiomaan meemini:

1) MITEN VASTASIT PIENENÄ KYSYMYKSEEN "MITÄ SINUSTA ISONA TULEE?"



Innokas vastaukseni: "Kysymystä pitäisi minun meemistäni kyseenollen, hiukan korjata. Oikea muoto oli:"MITÄHÄN SINUSTAKIN ISONA TULEE?"

Innokas vastaukseni:
"En virkkonut muistaakseni mitään, mutta ajattelin, että olisi mukavaa hoidella koiria ja kanoja. Sitten ajattelin, että olisi mukava MAKEUPPAILLA kaikkien naamoja, tai suunnitella vaatteita, tai somistella kaikkia näyteikkunoita. (Jälkimmäisistä haaveilin hiukan isompana).
Aivan varmasti en ajatellut tienaavani palkkaani postipuksuna, kuten sittemmin tapahtui.
(Postinjakajana ehkä, koska ihailin suuresti postinjakajaamme siinä kymmenvuotiaana.)



2)MITKÄ OLIVAT SARJAKUVIEN/PIIRRETTYJEN LEMPPAREITASI?



Innokas vastaukseni:
"Salttu. Ehdottomasti Salttu. Tässä sarjiksessahan ei ole ollenkaan puhekuplia ja muistan, miten käytin kaikki pikkutytön mielikuvitusarsenaalini ajatellessani MITÄ Salttu oikein meinaa.
Aika pian aina kekkasin, missä mennään ja varmistin asian vielä Lyyli-mummultani.


3) LEMPILEIKKEJÄSI?



Innokas vastaukseni:
"Paperinukeilla leikkiminen ja niille maailman röyhelöisimpien iltapukujen piirustaminen.
(Ottiko kupoliin, kun leikatessa paperinukelle suunnittelemiani ihania kostyymejä saksin vahingossa irti ne kielekkeetkin, joilla kläninki yleensä pysyi paperinuken yllä?)



4) PARHAAT SYNTTÄRISI



Synkeä vastaukseni:
"Ei kyllä ollut tapana sellaisia viettää.
(KAMALAA! Siitähän voi kehittyä myöhäistrauma, kun ei voi muistella lapsuussynttäreitä.
Helpotusta tuottaa hiukan se, etteivät muutkaan ikäiseni viettäneet sellaisia".)



5) MISTÄ URHEILUSTA PIDIT/HARRASTIT?



Synkeä vastaus:
" En niin mistään, enkä niin mitään :( "

6) ENSIMMÄINEN MUSIIKKI-IDOLISI?

Innokas vastaukseni:
"Muistan, miten haltioiduin koko olennaltani ja ajatukseltani kuullessani Miliza Korjusta. (Nimihän voidaan kirjoittaa esim. Millicchza Cqccchorjuz tai muuta sellaista. En nyt yksinkertaisesti jaksa tarkistella minkään valtakunnan tiedostoista mitään!)
Laulu oli "Warum"
Enää en pysty kuuntelemaan ko. laulua, koska se soi aikoinaan TV:ssä taustalla koko ajan, kun Estonian onnettomuudesta näytettiin kuvamateriaalia ja dokumenttia".





7) PARAS JOULULAHJASI?



Innokas vastaukseni: "Pikkarainen tuoli, jonka selkänojaan oli tamuloitu lakritsipötköjä.
(Tuo joululahja on sitten myöhemminkin aiheuttanut saajalleen verenpainetta. Luin nimittäin eräästä antiikkilehdestä, miten kallisarvoisia ko. lavittat ovat tällä hetkellä. Joululahjatuolini jäi aikoinaan leikkeihin ulos ja sateeseen ja ränstyi ränstymistään kadotakseen vihoviimein kokonaan maankamaralta johonkin.)





8)MITÄ OLISIT HALUNNUT ELÄMÄSSÄSI TEHDÄ, JOTA ET VIELÄ OLE TEHNYT?



Epäröivä vastaus: "Hhmmm?
Ei ole elämässäni mitään "maankaatohommia", mitä AINA olisin halunnut tehdä ja joita en olisi MYÖS tehnyt.
Evankeliumia haluan viedä etiäppäin ja sitä myös saan tehdä, niin paljon kuin ruppi ja nuppi kestää :)

Siihen loppuivat kysymykset ja vastaukset, mitä MEEMIIN tulee. Haastan kaikki, jotka haluavat memskuun mukaan tulla, mukaan!

Nyt jatkuu matkakereportaasini.
Kuten muistatte jäi blogikirjoitukseni edelliskerralla kihelmöivään toiseen päivään.
Matkamme KOLMANTENA päivänä aikaisin aamulla (Venäjän aikaa) kipaisin alas nukkumakomuutistani seurakuntasalin köökkiin ja laitoin puurokattilan liedelle krupajamahan, kuten Magnus sanoisi.
Sitä ennen olin jo sivellyt naamaani KEVYEN makeupin (vrt. nuoruushaaveeni).
Puurosta tuli tykyn puoleista. Ei ollut mitään väliä, kuinkapäin kattila oli, kun sitä pöytään kantoi. Puuro ei jämähtänytkään kattilanpohjalta, vaikka olisi hiukan hölskyttänytkin.
Seurasin salaa Möbelhusin, Vilumen, Calev´in ja Tyynikin ilmeitä, kun he sitä pouhottamaani aamuPAAKKUA suuhunsa lappoivat. Tyytyväisiltä vaikuttivat, tai sitten olivat hyviä näyttelemään.
Vilumella oli mukanaan tyrnimarjoja, joita 3kpl päivässä kun syö, niin häipyy kaikki vaivat kihdistä vatitautiin ja lisäksi myös köyhyys ja ilikeys.
Pihlajamarjoilla on kuulemma melkein sama vaikutus.
Minä tykkään molemmista marjoista ja olen syönyt niitä lapsena hyvinkin paljon. Sitruunaakin möyhäsin sellaisenaan, eikä yhtään tarvinnut irvistellä.
Ehkä hapahko luonteenlaatuni on jotenkin ymmärrettävissä, kun asiaa tarkemmin ajattelee.
Vilumella oli myös INTIAANISOKERIA muassaan.
Olipahan kerrassaan valtaisan hyvää sokerinsantaa. Ostan taatusti heti, kun menen seuraavan kerran intiaanisokerikauppaan.
"Noinkohan sitä uskaltaa intiaanisokeri-nimellä ostaa?" epäili Möbelhus.
Lakritsipötkylässäkään ei saa olla sitä kuvaa, mikä niissä aina on ollut ja lasten pelikortteja pitää sanoa "hullunkuriset perheet" peliksi jne.
Itse olen kyllä sitä mieltä, ettei sellaisia kuvia lakritsipötkyissä tosiaan tarvita ja "hullunkuriset perheet" on ihan kelpo nimi, mitä ko. peliin tulee.
Tuota i-sokeriahan voisi sanoa vaikka SULKAPÄÄHINE-IMELÄKIVEKSI.
Lähdimme syötyämme tervehtimään Aunuksen kaupungille niitä vanhuksia, jotka ovat vuosien aikana tulleet tutuiksi ja rakkaiksi meidän ryhmäläisillemme. Nämä vanhukset eivät enää pääse, eivätkä jaksa tulla jumalanpalveluksiin kirkolle.
Veimme tuliaisia ja olimme varanneet aikaa kunnolla juttelemiseen ja kuulumisien vaihtoon.
Jokaisen mummon siunasimme kätten päällepanemisen kanssa.
Veimme kaksi mummoa hautausmaakäynnille (kalmo) miehiensä haudoille.
Mummot veivät haudoille julki-ja salaa omenan ja makarooneja. He hiukan arkailivat ja hymyilivät vaivautuneesti, kun huomasivat, että "huomasimme".
Tietysti he tietävät, että MEILLÄ MOINEN EI OLE TAPANA.
Joku näsäviisas meikäläinen on joskus kuulemma kysynyt, että luulevatko he, että vainajat tulevat syömään heidän viemiään ruokia.
Oli mummo kysynyt puolestaan, että luulemmeko me, että vainajamme tulevat haistelemaan kukkasia, joita haudoille viemme.
Noh, maassa maan tavalla.

Tervehdyskäyntimme jatkui sitten kipuamalla erään kerrostalon neljänteen kerrokseen.
Harvoin saa niin sydämellistä vastaanottoa, kuin me saimme. Minuakin tervehdittiin, kuin ammoin kadonnutta ja nyt löytynyttä rakkaimmasta rakkainta siskokultaa :)
Kerrostalon piha-alueella majaili ainakin parikymmentä kissaa. Punaista ja kirjavaa, aikuista ja penikkaa.
Kissoille oli tuotu ruokakuppeja puskien juureen ja niissä oli kalanpäitä, sun muuta sapuskaa.
Erityisen iloiseksi tulin, kun katit eivät hievahtaneetkaan kulkuväylältämme. Ne kölliskelivät kaikessa rauhassa kuivalla maalla ja sukivat viiksikarvojaan ja hännän tyviään.
Me sen sijaan jouduimme astelemaan melkein kurakossakin siinä väistellessämme.
Näitä kissoja ei kukaan ollut kiusannut. Ne luottivat ihmiseen täydellisesti. Siitä iloni.
Takaisin kirkolle palattuamme saimme mennä saunaan. Kirkon toisessa päässä on asunto, jonka toisessa kerroksessa tämä ihanuus sijaitsee.
Puhtoisana ja onnellisena kömmin komeroon nukkumaan.
"Levolle lasken Luojani. Armias ole Suojani. Sijaltain ellen nousisi, taivaaseen ota tykösi"...
Pienen hetken podin ankaraa ikävää, jonka jälkeen epätasainen kuorsaus kantautui komeron pahviseinän toiselle puolelle jatkaen kulkuaan Aunuksen pimeille kujille.
Matkan kolmas päivä oli loppuunsa tullut.

Psalmi 131

Matkalaulu; Daavidin virsi.
Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä,
eivät minun silmäni ole korskeat,
enkä minä tavoittele asioita,
jotka ovat minulle ylen suuret ja käsittämättömät.
Totisesti minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt:
niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa,
niinkuin vieroitettu lapsi,
niin on sieluni minussa.
Pane toivosi Herraan, Israel
nyt ja iankaikkisesti.

Hyvää yötä, Jeesus myötä
T: Kaisa von Meemiskogstrand

Tässä ette näe kuvaa Aunukseen johtavasta kulkuväylästä, vaan polusta, joka johtaa Suomen Lymmyysestä ties minne.
Minulla ei ole yhtäkään kuvaa matkaltamme, koska en ottanut kameraa mukaan.
En ottanut myöskään kännykkää, enkä helmisormustani (!) följyyni, koska en ottanut matkaTAVARAvakuutusta laisinkaan!
Ei huvittanut erityisemmin vakuutella kulahtaneita kalsareitani.
Noh, tietysti joudun nyt kotiintultuamme monkumaan Möbelbutiikkia lähettämään tietokoneellemme kaikki ottamansa about parisataa kuvaa, mutta siitä huolimatta!
JOS olisin ottanut kameran kapsäkkiini mukaan, niin olisin taatusti vahingossa pudottanut sen johonkin ulkohyysikän reikään. Omavastuu olisi tietenkin ollut parituhatta euroa jne.
En kylläkään kysellyt näistä omistavastuista mitään, joten voivat ne toko olla asiakasystävällisempiäkin.
Minulla jokatapauksessa oli täysi työ pitää huolta jo PASSISTANIKIN, (nukuin sen päällä öisin ja istuin päivisin) saati kamerasta ja kännikästä (entinen ruotsinkielinen pomoni sanoi KÄNNIKKÄ, kun tarkoitti kännykkää).
Kännikän jätin kotiin myös sen vuoksi, että minulle ei pahemmin pirautella Suomenniemelläkään, saati sitten ulkomailla.
Myös Magnuksen rakkaustunnustukset TIEDÄN ja TUNNEN ilman kännikkäpuheluitakin, koska hän on elämällään ja olennallaan tuonut ja sanonut ne uudestaan ja uudestaan kaikki nämä vuodet. Minä puolestani lupasin armastaa häntä neljäkymmentäneljävuotta sitten Nikolainkaupungin kirkkoherrankansliassa ja ASIAT EIVÄT OLE MUUTTUNEET, joten siihenkään asiaan en puhelinta tarvinnut.
Vilume antoi kyllä minun tekstata viestin kotiin, kun sitten päivän lopuksi turvallisesti Aunuksen kirkon urkuparvella istuimme.
Magnus tosin vannotti kotoa lähtiessäni, että SINET SITTE MUIREN KÄNNYKÖÖLLÄ SOITTELE, EKKÄ TEKSTAALE, KUN KERRAN PIHJUURESSAS ET VAKUUTUSTA JA PUHELINTAS MUKAAS OTA!!!
En olisi niin ylpeyksissäni tehnytkään, mutta Vilume sanoi, että Magnus pian ei saa nukuttua, eikä syötyä, jos ei kuule murusestaan minkäänmoista pihausta.
Vilume sai minut ylipuhuttua. Sanelin leuka väpättäen: " Hei! Pusu.Kaisa.
Vilume sanoi, että viesti maksaa saman, vaikka se olisi pitempikin.
Sanelin uudestaan: "Hei! Pusuja. Kaisa.
Jaa, että miksikö sanelin, enkä kirjoittanut itse? Vilumella oli katsokaas ENNAKOIVA viestitysprogrammi puhelimessaan päällänsä. (Haluaisin muuten tavata sen henkilön, joka on keksinyt ENNAKOIVAN VIESTINKIRJOITUSPROGRAMMIN. Tavatessamme sanoisin pari ENNAKOIVAA varoitusta hänelle, ennenkö pääsisimme lähietäisyydelle.
Vilume sensijaan korjasi äkkiä puhelimen järkkäämän ENNAKOIDUN viestin "Hzf! Pcxzxw. Kqqzå" edelläkertomaani oikeaan muotoon.

Itse matkasta puheenollen,kuinkahan osaisin siitä kertoa lyhyesti, mutta intenssiivisen viehkosti?
Oikein yritän laittaa kieleni rullalle ja ajatukseni Venäjän aikaan.
Catherine jo patisteli kirjoittamaan blogia ennenkö olin ehtinyt riisua nyörikenkäni eteisen lattialle. Se kovasti ilahutti vanhan äidin mieltä. Ovat sukulaiset kiinnostuneet asioistani ja eloistani.
Siispä lopusta jos alkaisi: Matka-automme kaartoi toissayönä puolenyönaikaan talviaikaa Letkutielle Suomeen.
Magnus oli nukahtanut outellessaan. Päättelin sen siitä, ettei hän ollut käsivarret ojossa pikitien päässä vastaanottamassa.
Vilume otti ja soitti, että HERÄTYS MAGNUS! OLEMME RAPPUPÄÄSSÄ!
Mutta eipä mennä kuitenkaan asioiden edelle, vaikka Magnus vähän säikähtikin.
Lähdimme siis könyämään kohti Venäjää viime torstaina kello 12 Suomen kesäaikaa. Meitä innokkaita ulkomaanlähettejä oli kokonaista viisi kappaletta: MINÄ, Vilume, Tyynikki, Möbelbutik ja Calev.
Käytössämme oli Kansanlähetyksen uusi (vanha) Transiitti pakettiauto. Tunnelma oli korkealla ja minä unohdin senkin vähäisen olevaisen , mitä yleensäkkään muistan ja velatkin muuttuivat saataviksi :)
Yötä olimme Tohmajärvellä lähellä rajan pintaa aivan ihanassa majatalossa (jonka nimeä en muista).
Hyvin herättyämme menimme kauppaan ja ostimme ruokatarvikkeita aamuisin syödäksemme. Muunmuassa kauraryynejä. (Minulla oli kunniatehtävä keittää puuroa. Tehtävä olisi voinut olla jollakulla toisellakin, mutta minä ehdin aina ensin).
Pääsimme hyvissä ajoin tulliin. Tullista päästyämme köröttelimme jonkun matkaa Venäjää pitkin, kunnes pysähdyimme kahville.
Tyynikki oli paistanut ihanaa omenapiirakkaa pari pellillistä, joista hän oli valmiiksi leikellyt kunnon annospaloja (sellaisia nästyykin kokoisia).
Siinä nautiskellessamme kahvejamme tuli paikalle paikallinen mummu.
Tyynikki ja Vilume järjestivät välittömästi nisukaffit hänelle ja venäjänkielistä luettavaa.
Itse ryystelin kahvia sisällä autossa.
Olin viittävaille sitäpaitsi hotaista piirakkaakin vääräänkurkkuuni katsellessani sitä touhua.
"MIKSEN MINÄ PYSTY MENEMÄÄN HÖYRYÄVÄ KUPPI TOISESSA JA MAKEA MUFFINSSI TOISESSA KÄDESSÄ IHMISTEN LÄHELLE? MIKSEN PYSTY RAKKAUDELLISESTI HYMYÄMÄÄN HEILLE JA YMMÄRTÄMÄÄN HEITÄ, VAIKKA EN OSAA SANOA VENÄJÄKSI KUIN H-O-L-O-T-N-A JA V-O-D-A?
OLEN TAAS VÄÄRÄ IHMINEN JA AIVAN VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA!!!
Mutta matka jatkui. Tunteet tasaantuivat ja kuohahtelut ja syvät itsesäälit lientyivät.
Saavuimme Ruskealaan.
Sinne on rakennettu kirkko.Se on vielä puolivalmis, mutta voi hyvin kuvitella miten kaunis siitä valmistuessaan hehkeytyy.
Kirkossa on runsaasti majoitustilaa alakerrassa.
Sieltä saa ruokaa ja kahvia.
Kirkolla on hyvä nimikin: Herran Kukkaro. Tien vieressä on suuri kyltti, jossa lukee komeasti: HERRAN KUKKARO. KIRKKO.
(Laitan sitte kuvia, jahka Möbelbutik laittaa niitä ensin tulemaan).
Vilume, Tyynikki, Möbelbutik ja Calev joivat kaffit, mutta meikäläinen poti vielä kaasuilmapallokauhua ja en meinannut saada kurkusta alas edes omaa sylkyä.
Alkuillasta sitten saavuimme Aunuksen kirkkoon.
Laitoimme heti yökutjumme valmiiksi. Keitimme myös äykeät kahvit. Juotuamme menimme kirkonpenkille istumaan ja jokainen sai valita virsikirjasta lempparivirtensä, jotka sitte ihanasti lauloimme.
Sanoin IHANASTI siksi, että tyhjässä kirkossa on aina niin hyvä akustiikka, ja ihan tavallinenkin äänensävy kuulostaa hunajaisen söpöisältä. Poissa on äänihuulen rupupinnan kärinä ja iän muassaan tuoma kitinä.
Minulle luvattiin nukkumapaikka samaisessa pikkukomerossa, jossa edelliskerralla Magnuksen kanssa ilmapatjalle kelliskelin.
Meinas äyskähtää karmea ikävä, mutta purin hammasta ja kestin urhoollisesti. Ajattelin säälien Magnusta, sillä hänellä on aina sikakovempi ikävä, (ainakin omien puheittensa mukaan) kuin minulla.

NYT lopetan mielenkiintoisan matkakuvaukseni tähän. Erkkikään ei jaksa varmaankaan lukea enempää.
Tasan kaksi päivää on nyt siis takana matkantekoa. Jokusen päivän perästä KOLUMNI jatkuu...

Loppuvirren sijaan laitankin pätkän psalmia:

Kiitosuhri-virsi.
Kohottakaa riemuhuuto Herralle, kaikki maa.
palvelkaa Herraa ilolla,
tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät tehnyt ja hänen me olemme,
hänen kansansa ja hänen laitumensa lampaat.
Käykää hänen portteihinsa kiittäen,
hänen esikartanoihinsa ylistystä veisaten.

T: Kaisa Moltsinanikolajevits

Erään kauniin päivän iltana, kun saavuimme tahoiltamme kotiin, oli ulkorappusten viereen ilmestynyt kaunis kukkaruukku kukkasineen.
(Kuvassa vasemmanpuoleiset kukat. Oikeanpuoleiset ovat kesällä noukittuja ja jo autuaasti kuivaneita ruohosipulinkukkia ja unikon kotasia).
Kävimme kaikki mahdolliset tutut, jotka meillä KUTSUMATTA vierailevat (tasan kaksi kappaletta) mielessämme läpi, mutta kukkien alkuperä ei ratkennut. Eikä luultavasti koskaan ratkeakkaan :(
Jos satut tietämään mistä tämä viehko kukkalähetys on lähtöisin, tai jos sinä olet sen porraspuullemme tuonut, niin lähetä viesti mitä pikimmiten. Saamme kiittää ja pyytää paremmalla aikaa käymään.

Avatessani raskain huokauksin blogiani juuri äsken, niin mitä minun vanhat silmäni näkivätkään? UUSI LUKIJA :) Tervetuloa sivustoille parahin Cee!
Terveoloa taas myös kaikki entisetkin lukijani! Kertailen teittiä aina mielessäni tänne tullessani.

Tänään olen jytistellyt parillakin permannolla heti aamusta lähtien.
Kuntosalilla ensin ja nyt äskettäin Zumban pyörteissä.
PYÖRTEISSÄ on tismalleen oikea sana tässä kohden. Heilutellessani kankeita kankkusiani ja ottaessani askelkuvioita taakse, eteen, sivulle, ympäri, takakautte etuviistoon, niin alkoipa ALKOI SILMISSÄNI SUMETA! En ollut muistanut hengittää!!!
KUNTOSALILLA AINA MUISTUTETAAN HENGITTÄMISEN TÄRKEYDESTÄ, mutta nyt ei niin tehty.
No, ehkä se pitäisi tässä iässä tietää jo sanomattakin, että hyvä on hengittää silloin tällöin.
En tiedä, oliko samanlaista vaivaa edessäolevalla zumbaajallakin, kun hän kopsahti lattialle yht´äkkiä kesken ankaran jytellyksen. Tämä edessäni bailaava ihminen nousi ketterästi ylös ja jatkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Meikäläinen olisi varmaan jäänyt siihen, kuin rannalle ajautunut ryhävalas :(
Huh, huh. Hiki lensi ja silmissä sameni, mutta hauskaa oli.

Huomenna, puolenpäivän tietämissä minua sitten tullaan noutamaan Venäjälle.
Tyynikki soitti ja kehoitti ottamaan laulunsanoja mukaan. Voipi olla, että sielä Venäjänmaalla pyydetään ihan kirkossakin laulamaan.
Matkallakin on kuulemma hyvää aikaa laulaa.
Hm...en sanonut, että I HATE autossa laulamista. Minä tykkään katsella maisemia, tai jutella henkevästi, MUTTA EN LAULAA :(
En ole koskaan tykännyt laulaa, muutakuin kuorossa, kirkossa tietenkin ja suihkussa of corse.
Kuoroihin ja kirkkoihin mennessä sitä jo TIETÄÄ, että nyt lauletaan. Matkalla autoissa taas haluaisi keskustella maisemista, tai muista maankaatoasioista.
" Tapa sinä Kauhavan ruma fallesmanni, niin minä nain sen komian lee´esken" hoilattiin ennenvanhaankin, vaikka sivuilla olisi siinnellyt järisyttäviä järvimaisemia ja vieressä matkannut mielenkiintoisia tapauksia.
Nykyään ovat laulut onneksi toisenlaisia, mutta silti en tykkää.
Saavat Tyynikki ja Vilume laulaa. KUUNNELLA kyllä tykkään ;)

Olin Nikolainkaupunkireissulla tiistaina.
Aune-täti oli tehnyt puolukkakiisseliä, joka oli niin hyvää, että naamastakin oikeni sitä syödessä ainakin kymmenen viimeisintä tuoretta ryppyä.
" Siis MITÄ tässä on?" kysyin kuiskaten.
Kiisseliin oli lorautettu siirappia ja muutama raparperin varsi.
Oliko hyvää!!! Teen saman reseptin mukaan seuraavan kerran, kun kiisseliä yleensä teen. Heti Venäjältä tultuani, luulen ma.
Kävin samalla kaupunkireissullani eräässä vaateputiikissa ostamassa, en vaatteita, vaan tarroja kynsiin (1,90).
Olin Marqueritalta saanut lahjoituksena joskus aiemmin samaisia tarroja.
Nyt minulla on sitten RAKENNEKYNNET!
Täytyy sanoa, että ne olisivat aika upeat, elleivät kynsirakenteiden reunarakenteet olisi taas nykerretty ja nypitty vereslihalle.
Se on tuo matkajännitys luultavasti ja tietysti kaikki lapsuudesta juontavat "puiset lelut ja kireet pipot" tapahtumat, jotka ovat vaikuttaneet taas ankaran NYPPIMISEN.
Mutta mitäs noista. Aika parantaa haavat!
Pyydänkin saada sukeutua rukouksiinne matkan- ja muuksikin ajaksi. Koko meidän viisihenkistä retkikuntaa saa muistaa, aina kun mieleen sopivasti moljahtaa.
Laitan tähän loppuun Raamatusta puhelinnumeron Jeesukselle 5115 (psalmi 51, jae 15):

Ja avuksesi huuda minua hädänpäivänä,
niin minä tahdon auttaa sinua,
ja sinun pitää kunnioittaman minua.


Hyvää yötä t: Kaisa von Nagelstrand

Lymmyysen kota 20.10 2010 klo 18.10.
Tornista tuprahtelee savua. Magnus on juuri hetkeä aikaisemmin sytyttänyt rätisevän puukasan tuliarinalla loimuamaan.
Paikallislehteen oli luiskahtanut erehdyksessä sama männäviikon ilmoitus, jossa ilmoitettiin, että LYMMYSESSÄ ON MYRSKYLYHTYSEURAT, kuten myös oli ollutkin (vrt. edellinen postaus).
Magnus sai sitten idean ja päännouseman, että mennään pitämään seurat varmuuden varalta, jos joku ei huomaisi tarkkailla päivämääriä kunnolla.
Menimme Magnuksen kanssa hyvissä ajoin paikalle.
Mukanamme oli 40 (neljäkymmentä) makkaraa ja vajaa litra sinappia.
No, mitä, kun ajattelimme, että Lymmyyseen pränkäävät nyt kaikki ne, jotka säikähtivät oikean seurapäivän myräkkää, olkoonkin, että illan nimi oli MYRSKYlyhtyseurat.
Ilta oli ihana.
Kuusenneulasetkaan eivät värähtäneet ja syvä suloinen rauha ympäröitsi tienoon. Joku kaukainen halli vain haukkui. Se ei haitannut. Hallien kuuluukin haukkua ankarasti kaikkea.
Täydellisen pyöreä kuu loisti hämyisen metsikön takaa ja kaikki hirvikärpäset olivat kitistyneet hengiltä.
Kello tuli seitsemän. Seurat alkoivat.
Käristimme kaikille osanottajille kolme (tre) makkaraa. Päälle ryyppästiin appellssiinimehua. Tukevasti syötyämme istuimme ripirinnan penkeille.
Veisasimme virren 465 kaikki säkeistöt, mutta kirjoitan niistä vain säkeistön numero 2:

Koteja, huoliin uupuneita
elvytä armon Hengellä
ja mieliämme painuneita
herätä, nosta, lämmitä.
Lahjoita uusi rohkeus
ja voima tehdä parannus.

Tämä virrensäkeistö olkoon ja toimikoon myös tämän blogin loppuvirtenä, vaikkakin sijaitsee poikkeuksellisesti jo tässä keskitienoilla.
Rukoilimme sitten eri asioiden puolesta ja veisasimme päätösvirren.
Magnus lakaisi kodan lattian ja olisi varmaan siirtynyt ulkopuolellekkin lakaisemaan koko ympäristön, ellen minä olisi estellyt.
Tyytyväisinä, savultahaisevina, ravittuina ja onnellisina suljimme kodan oven ja sammutimme puihin asettelemamme lyhdyt.
Ai, siis montako meitä oli? MINÄ ja MAGNUS!
Asiaanvihkiytymätön voisi luulla, että ohhoh, kun hintelästi oli porukkata, mutta...
Raamatussa sanotaan, että missä kaksi, tai kolme on kokoontuneena Jeesuksen nimessä, sielä Hän (Jeesus) on mukana :)

Perjantaina minulla oli valittava kahdesta eri vaihtoehdosta: a) siivota alakerta plus ylävooninki b) mennä kyläilemään Nikolainkaupunkiin.
"Pitkin hampain" valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.
Lähdin ajelemaan Saarukan tykö Ooppelilla tälläkertaa.
Olen vieraillut Saarukan ja perheensä uudessa kotosessaan kerran aiemminkin, mutta en silti löytänyt oikeaa huushollia viidestätoista SAMANSORTTISESTA vaihtoehdosta.
Oli pakko karauttaa yhden samansorttisen pihaan ja soittaa ETTÄ MONESKO HAUSSI ON TEIDÄN, KUN TULLAAN KYRÖÖSTÄ PÄIN?
Autossa oli kuuma ja pakokaasu pränkäs sisälle ja tuntui, että koko tienoon ylle levisi sinervä kaasupilvi.
Hermoriekaleeni olivat kovilla ja verenpaine huiteli kolmeasataa.
"Aja siihen pihaan, missä on koivuja" sirkutti Saarukka.
"TÄÄLÄ ON JOKA PIHASSA KOIVUJA!" karjuin ja näin melkein tähtiäkin.
Saarukka ei ollut pannut moista merkille , että nyt ihan joka pihassa koivuja olisi ja Magnuskin sanoi, että se sinervä kaasulaskeuma EI OLE PAKOKAASUA!
"KÖH...KÖH" sanon minä.
Oli mukava päivä kuitenkin ja illalla kotikonnuille palattuani alkoi hämärtää, joten kotikin näytti siistiltä.

Olen hetki sitten laittanut ämpärillisen pullataikinaa muhimaan, joten kaikkien muiden mielenkiintoisien menemisieni ja tulemisieni tarkempi analyyssi jää nyt tekemättä.
Itse en saa nauttia tulevia leipomuksiani, koska olen DIEETILLÄ!
En syö viljatuotteita, enkä viljasta väännettyä leipää lainkka.
En myöskään maitotuotteita, joissa on tätä laktoossia.
Kyseistä kuuria olen tarkasti noudattanut Härmän keikasta asti ja olo ja elo on ollut helpompaa. Itseasiassa ihanaa.
Sain Härmässä Elitzabethyltä ohjeita ja vinkkejä, kuinka tulee toimia, kun tuntee olevansa heliumkaasupallo (tai vaihtoehtoisesti ploosukaasupallo).
Olo on ollut todella karmaisevaa, jos ymmärrätte yskän ja mitä tarkoitan.
Aionkin mennä lähempiin tutkimuksiin, jahka Venättänmatka on tehty.
Venäjänmaalla en tiedä, kuinka noudatella rajoituksia, mutta se on sen ajan murhe se!

Rakkaita ja sydänlämpöisiä tervehdyksiä teille kaikille, jotka jutuistani lukua otatte.
Jeesus kanssanne!

Syksyinen (varhais) kuva plantaasistamme. Kuva on otettu vastakkaiselta tuulensuunnalta, kuin tavallisesti.
Kuten kuvasta näkyy, meillä on tilaa hengittää. Myös viimepäivien tuulet ovat olleet omiaan virvoittamaan keuhkorakkuloita.
Peltikatto on jytissyt, klonksunut, kumissut ja jyskynyt, mutta se ei ole elämänmenoa haitannut. Päinvastoin! On ollut ihanaa istua filttiin kääriytyneenä ja odotella, että käristemakkaroiden pinta alkaa tiristä pystymuurissa olevan hiilloksen päällä.
Tämä autuus on nyt tosin tästedes loppu!
Alkaa nimittäin oma pinta tisristä ja paisua taas entiseen malliin :( joten hiillos saa luvan toimittaa vain alkuperäistä tehtäväänsä: lämmittää huonepöksiämme.


Ei tullut kurkut kipeäksi, (näilläseuduin sanotaan KURKUT, vaikka kyseessä olisikin vain YHDEN ihmisen KURKKUtorvi) vaikka juoksentelin siellä lenkkipolulla kintut lotisten torstaina.
Jälkeenpäin olen kuullut, että liioittelematta jokainen kyseisellä luontopolulla pinkaiseva, eksyy ainakin parikertaa. Tarttis varmaan tehdä jotain!
Perantaipäivän siivoskelin. Koin pitkästä aikaa ns. hepulikohtauksen, mitä siivoomiseen tulee: putsasin lusikkalaatikon ja ruokkosin roskiskaapin ja siivosin miitoinkin tavallista nuukempaan.
Imuroin kaikki mätipuoli ylöspäin retkottavat kärpäsenraadot ikkunan välistä ynnä muuta sellaista.
Tunsin oman olonikin siistiksi näiden valtaisien operaatioiden jälkeen.
Ajattelin tyytyväisenä, että mikäs nyt oli Magnuksen kotona kölliessä ja vaimon laittamaa makarooniloodaa maiskutellessa.
Minä nimittäin lähdin Härmään. Kuntokeskukseen. Virkistymään ja hermoriekaleita hoitamaan.
Elitzabethy, rakas serkkuseni, tuli Nikolainkaupungista minua noutamaan.
Hän keroi eksyneensä matkalla kaksi (2) två (2) kertaa!
Mainittakoon, että hän on käynyt meillä muutamia kertoja ennenkin, ja oli Köstafv laittanut mukaansa navigaattorinkin ankarista estelyistä huolimatta.
Sanoi Elitzabethy antavansa kiperät sanktiot ja satikudit Köstafville, koska hänen mukaan laittama navigaattorin pannahainen oli ohjaillut niinkin pieleen. Navigaattorin olisi kuulunut havahduttaa äänekkäämmin maisemien ihailuista ja eri asioiden pahkuloinnista.


Härmässä meitä oli melkein kolmekymmentä ihanaa naista koolla ja saimme kuulla ihanan Kinnusen Saaran luentoa "NAISEN NELJÄ VUODENAIKAA".
Laskin itseni KEVÄISEEN kettusarjaan, enkä siitä anna periksi piiruakaan :( Pidän kevätsarjaan kuulumisestani kiinni rakennekynsin ja tekohampain (hampaat ovatkin jo varmaan jossain louskuttaen odottamassa).
Ostimme Elitzabethyn kanssa iltailtapalaksi (päivällä söimme ihanasta seisovasta pöydästä runsaan lunhin) suolapähkinöitä, sen lisäksi, että söimme iltapalaa vielä aulassa olevassa kahvilassakin.
Tapahtui sellainen ihme, että UNOHDIMME iltailtapalasemme kokonaan.
sellaista ei meille serkuksille ole tapahtunut miesmuistiin, että olisimme unehuttaneet syödä jotain.
Olimme kuitenkin seuraavana päivänä iloisia tapahtuneesta ja katsoimme, jo joitakin aikoja sitten alkaneen yleisen tervehdyttämiskampanjamme, vaikuttaneen suotuisasti.
Sain myös lausua runoja iltakokoontumisessamme sielä Härmäländissä ja sain osakseni suloista hymistystä ja kiitosta. (Olisipa ollut nauhuri, niin olisin ottanut talteen ja lähdettänyt eräälle tietylle kustantamolle hiukan oosviittaa tulevalta runokirjani lukijakunnalta).
Onnellisina ja ylen tyytyväisinä palasimme sitten meille.
Magnus oli kissauttanut tulokahvit ja laittanut kynttilänkin tuikkimaan.
Elitzabethy lähti ajelemaan kotiinsa.
Illalla menimme Sanan-ja rukouksen iltaan kirkkoon. Sielä oli hyvä olla ja loputkin hermorypyt oikesivat hyvän viikonlopun hyvässä hoidossa.



Tänä iltana minulla oli kunnia saada lausahdella taas runoja. Jurvan kauniheilla tanhueilla tällä kertaa (heh, heh. Kerran runoilijatar, AINA runoilijatar).
Magnus sai pitää seurapuheen.
Lausuessani rinta rottingilla runoani ja kääntäessäni viimmosta sivua esiin lausuakseni senkin asiaankuuluvalla paatoksella SITÄ EI OLLUT TULLUTKAAN MUKAAN sitä viimeistä plaria. (!!!!)
Silloin ei tuntunut ainoastaan kieli kuivalta, vaan se pullahti suusta ulos, kuin Töysän korppu.
Huh, huh! Vielä ei ole iskenyt päälle se hirveä itsesäälin näverrys, mutta se hetki koittaa vielä :(
Tähän lopetan kuvailuni elostani ja olostani, paitsi tietenkin virsi lopuksi:
Virsi 400 5:s säkeistö:

Nyt minuun puhdas sydän luo,
Isäni, sanallasi.
Tiellesi, Jeesus, tulla suo
ja kuulla kutsuasi.
Oi Pyhä Henki, näytä vain
päämäärä suurin, arvokkain:
Jumalan valtakunta.

T: Kaisa von Skorpslurpstrand

Tässä hyvä todistus siitä, että minulle annetut kukantaimet eivät suinkaan välttämättä aina kuoleennu.
Sain keväällä rakkaimmastakin rakkaimmalta serkkuseltani taimia, jotka hän itse oli kasvattanut siemenistä, jotka hän oli kerännyt edellisvuotena kasvattamistaan kukista, jotka hän oli...jne.
Serkkuseni saa tekohampaatkin vesilasissa versomaan.
Nyt ovat kuvan kukkaset jo aikoja sitten lakastuneet, kuten kaikki ulkona kasvaneetkin.
Vain tämä haikeanromanttinen kuva on jäljellä muistuttamassa menneestä ja myöskin ensikeväästä (odotan taas runsaasti kaikenlaatuisia taimia).

Tämänviikon maanantaipäivä oli merkillepantavan erityinen.
Tämänviikon maanantaina pakkasin about nelisenkymmentä runoani tukevaan kirjekuoreen ja uskoin ne Itellan kuljetettavaksi kustantamoon!!! Olin oikolukenut julkaistavaksi tarkoittamani runot etu-ja takaperin pariinkin kertaan ja ne olivat olleet siistissä kasassa jo muutaman päivän olohuoneemme sinisen soffan päädyssä.
Kurkkua kuristi, kun ajattelinkin, että niitä pitäisi muka vielä TARKISTELLA (raskasta hengistystä).
Sämpylätaikinan kupruillessa ämpärissä, sain kun sainkin ne vihdoinkin joltisenmoiseen järjestykseen:
KEVÄTRUNOT, SEKALAISETRUNOT, KESÄRUNOT, ENTISTÄ SEKALAISEMMAT runot, SYYSRUNOT, RAKKAVUSRUNOT, TALVIRUNOT (ei ensimmäistäkään ollut tähän osastoon) , ENTISTÄ EHOMMAT RAKKAVUSRUNOT ja SUPERSEKALAISETRUNOT.
Siinä ne olivat ja kaikki olivat hengellisiä hengentuotteita :)
Kädet vapisten ojensin kuoren virkailijalle.
" Tässä on runokokoelmani", sanoin, ja yritin näyttää mitäänsanomattomalta.
" Voisinko saada kuoren päälle kauniin merkin niin, että peittyy tuo kynänharjoittelukohta?"
Virkailija teki työtä käskettyä ja antoi asiaankuuluvaa ihastuksen hyminää lähetyksestäni.
Vaivalloisesti pystyin irrottamaan otteeni kuoresta ja menin ulos ryhtyen siitä hetkestä lähtien odottamaan VASTAUSTA.
Niin varmaan ovat tehneet ne tuhannet ja taas tuhannet pöytälaatikkorunoilijat ja kirjoittajat ennen minua.
He ovat outtaneet ja outtaneet ja pettyneet.
MINÄ EN PETY!
Minä munklaan ne neljäkymmentä muuta runoani etu-ja takaperin ja lähetän ne johonkin toiseen kustantamoon. Ja sitten kirjoitan uusia ja taas uusia ja lähetän ne kolmanteen ja neljänteen kustantamoon, kunnes olen niin vanha, etten enää muista, että vastauksiakin pitäisi tulla.
Näin toimien ei voi pettyä (ainakaan erityisemmin suuresti).
Minulla on tiedossa ainakin kahdelle mahdolliselle uunituoreelle teokselle jo ostajatkin: Magnus ja yks Kullervo! (Kullervon ostoehtona on, ettei ole liian tyyristä hommaa).

Tiistaina olimme uusin innoin vaatekaupassa Magnuksen kanssa.
Löytyihän niitä, vaatteita! Minä sain stailaajan ominaisuudessa sanoa painavan sanani vaatteeseen, kuin vaatteeseen.
Mahtoi myyjätär ihmetellä, kun Magnus katsoi kysyvästi jokaisen SUKKAPARINKIN kohdalla mukanansa olleeseen pirttihimuun päin (so. minuun).
Ei tiennyt myyjätär, että siinä mahtollista etustajaa puleerattiin etustuskuntoon ;)
Menin samalla matkalla Aune-tädin luo.
Hänellä oli näyttää minulle valokuvia isänäidinisästä ja äidistä, sekä isänisänäidistä.
Oli ihmeellistä katsellä menneitä sukupolvia oikein kuvista ja etsiä omia piirteitään heistä. Löysin kosolti yhtäläisyyksiä ja suupielijurmuja itsestäni ja kuvien esittämistä henkilöistä. Ihmekkös tuo, sukua kun oltiin :)
Tulin oikein hyville mielin ja aionkin pyytää kopioitavaksi niitä kuvia.
Teen niistä rimssun jälkipolville äimisteltäväksi: VIVIANNI, CATHERINE, MINÄ, MUN ISÄ, ISÄNÄITI, ISÄNÄIDINÄITI!

Tänään illalla olimme LYMMYYSEN kodalla myrskylyhtyseuroissa.
Seuroista oli kaksikin mainintaa paikallisaviisissa tänään. Satoi lunta, tai oliko räntää ja tuuli niin, että köykäsemät ihmiset olivat vaarassa lehahtaa lentoon. Siis juuri sopiva kota-ilma.
Paikalle tuli seitsemän ihmistä!
Ennenkö ilta alkoi, päätin kiertää vieressä olevan luontopolun.
Jalat kastuivat litimäriksi ja kaksi kertaa en tiennyt mihin päin piti mennä, jos mieli kodalle päästä.
Ahdisti rukoilemaan oikein ääneen, että APUA HERRA! MIHKÄPÄIN MÄ MEEN???
Kännykkäkin oli kotona.
Näin jo itseni hoippumassa jossain ryteikön reunalla ja tuupertuvan karhunsammalen päälle turvalleni.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja eipä aikaakaan, kun moosasin jo Eerikin paistamia käristemakkaroita makoisiin suihini kodan hämärässä lämpimässä.

Hyvää yötä kaikki rakkaat lukijoitsijani.
Virsi 555, säkeistö 3 (lauloimme tämän iltavirren kodalla)

Sä pahan väijytykset turhiks teet,
sä tuskat liennät, kuivaat kyyneleet.
Miss´ on nyt, kuolema, sun voittosi,
kun, Herra Jeesus olet kilpeni.

T: Kaisa von Björnmossadotter

Isonkyrön torilla KD:n puuro-aamu ja arpajais-alkuvalmistelujen TUOKSINASSA.
Minä tuossa vasemmalla. Olin pukeutunut, kuin Himalajan ylitysretkelle. Sitähän vaalityössa pukertaminen oikeastaan onkin, vaikka minähän en ole yrittämässä ylittämään mitään. Oli kuitenkin hyinen tuuli ja satoi aika-ajoin jonkinsorttista vesituhnuakin ja tässä iässä sitä pitää jo ymmärtää pukea.
Ihmisiä oli liikkeellä!
Olivat lähteneet lehdessä olleen ilmoituksen innoittamana.
Nimittäin torilla (juhlallinen sana tuosta muutamankymmenen neliön pikkaraisesta alueesta) myytiin perunoita suoraan autosta, josta oli ollut varmasti ilmoitus lehden jossain nurkassa.
Meillä KD:läisilläkin oli ilmoitus lehdessä. Voihan olla, että joku oli senkin huomannut.
Joka tapauksessa ihmisiä oli liikkeellä ja puuroa meni kaupaksi, samoin kuin LIIRUMIA.
Jos ihmettelet, mitä on liirumi, niin se on KIISSELIÄ. Lisää valaistusta asiaan: liirumi voi olla keitetty mansikoista, mustikoista, puolukoista, omenista ja viinimarjoista, kuten meillä, tai sitten myös muista etelän hetelmistä.
Eve, jonka Helnan kanssa oli määrä keittää puuroa ja SOPPAA (rakkaalla lapsella jne.) oli ihmetellyt, että mitä ihmettä hänen on nyt keitettävä? Sopastahan olo sovittu.
" LIIRUMIA" sanoi Magnus. Koko maailmahan tietää tismalleen, mitä on liirumi. (Noh, nyt tietävät ainakin he, jotka ko. ainetta nautitsivat ja tietysti Eve).
Pffmmpfh...Minä tahtoisin aina käyttää HIENOMPAA sanaa, kuten MARJAKEITTO. Sekin BÄR-alkuisena ja mielellään loppu c:eellä ja d:eellä.

Sain minä KD:lle lahjoittamiani taulujanikin myydyksi. Itseasassa ne myytiin melkeinpä LENNOSTA!
Sainpa vielä lisätilauksiakin :)
Jahka Magnuksen arpajaisvoitto (50 kpl värikyniä) kolahtaa postilaatikkoon, alkaan piirustaan uusia taideteoksia.

Runoja on nyt myös sievoinen kasa kamarin pöydällä.
Magnus luki niitä ja lopuksi kuultiin hiljaisesta kammarista tarkka arvio sisällöistä: "Mhyy-y!"
Se innosti kovasti.
Juohtuipa myös mieleeni, että laitan runokirjekuoren sisään, paitsi hengentuotteeni, myös PALAUTUSKUOREN varustettuna RIITTÄVÄLLÄ määrällä postimerkkejä :(
LIENE EI TARPEHELLISTA ULOS SANOA, ETTÄ KURKKUIN TÄYNNÄ ONPI RUNONMUOTOJA!

Torstaina lähdimme kaupoille.
Ostoslistassa oli niitä surullisenkuuluisia hiirenlouskuja ja VAATTEITA Magnukselle.
Hän ei kuulemma tarvitse mitään uusia vaatteita.
"NOH...entäs, kun Charles tulee lomille ja tarvitsee pikkutakkinsa?" kysäisin kaksoileuka täristen.
Olen suullisesti luvannut toimia Magnuksen STAILAAJANA kansanedustajaehdokkuusrumban aikana (mielellään jatkan pestiä sen jälkeenkin).
Nyt heti alkuunsa oli stailauspesti saada änkyrän kolauksen.
Lähdimme kuitenkin "iloisina ja hyvillä tuulin" ostoksille.
Kotiin tullessamme meillä oli plastiikkapussissa neljä louskua ja 3 pottua lamppuöljyä.
Killeröt osoittautuivat hyviksi hankinnoiksi, samoin käy varmaan lamppuöljyn kohdalla. Sitä tarvitsemme saunanikkunoilla killuviin myrskylyhtyihin löylytellessämme sähköttömässä saunasessamme.
Takin ja housujen oston suoritamme lähitulevaisuudessa varmaankin ihan kunnialla.
Sovimme jo alustavasti, että teemme sukulaisvierailujakin samalla kertaa, "nottei mene koko reisu aivan hukkahan ja prilleeksi".

Tänään sunnuntaina pyhäkoulussamme oli lopettajaisjuhlat, joten en päässyt kuulemaan Vöyrin kirkkoon hyvää saarnaa (Köhäisy. Magnus sai saarnata).
Nytsannin kanssa laitoimme kaikki valmiiksi ennen pyhäkoululaisten saapumista, ja olipa meillä touhukas apuopettajakin tekemässä alkuvalmisteluja.
Pyhäkoulu alkoi.
Lauloimme yhteisen pravurivirtemme "Jumalan kämmenellä", jonka jopa minäkin osaan ulkoa.
Rukoilimme pikkasen ja sitten luin lapsille Jeesuksen toisesta tulemisesta lasten Raamatusta.
Kehoitin tarkkaavaisesti korvia höristelemään, koska kysyisin taas luetusta kysymyksen.
SE RATKAISISI, PÄÄSEVÄTKÖ OPPILAAT PYHÄKOULUSSA LUOKALTA ;)
Kaikki kuusi oppilasta kuuntelivat kiitettävän rauhallisesti.
Luku loppui. Kysyin, että montako kertaa Jeesus on sitten tullut maanpäälle, kun Hän tulee toisen kerran?
" Viissataakertaa!" vastasi Jensku (4).
Sanoin, että eeee-ei. Siihen riittä yhden käden sormet.
" Viiskertaa!" tiesi Jensku heti.
Kerroin heille, kuinka monta kertaa. Kertasimme joulun ja pääsiäisen tapahtumat ja kuinka Jeesus tulee kerran hakemaan omiaan hääjuhlaan.
Liimattiin tarroja ja jaettiin kirjoja ahkerista osallistumisista ja syötiin jäätelöä.
Kaikki pääsivät luokalta (jopa me opettajatkin).
Minä päätin mielessäni taas kerran, että alan ensivuonnakin tähän hommaan, jos Luoja suo ja elän.

Nyt kipaisen alakertaan katsomaan, josko sielä kahvi jo vaikka lirisisi.
Virsi...virsi tietenkin tähän loppuun:
548 ensimmäinen säkeistö:

Tule kanssani Herra Jeesus,
tule siunaa päivän työ.
Tule illoin ja aamuin varhain,
tule vielä, kun joutuu yö,
tule vielä, kun joutuu yö.

T: Kaisa von Syltlytrybälttesjöroos

Haikeaakin haikeampi kuva liiterimme nurkalta.
Kuvanottohetkestä ei ole niin mahdottomia aikoja, mutta kuitenkin moni asia on muuttunut. Krassit esimerkiksi ovat nyykähtäneet.
Ilokseni huomaan, että jotkut asiat sensijaan ovat pysyneet MUUTTUMATTOMINA. Lapio ja harava ainakin ovat tismalleen samassa asennossa tälläkin hetkellä.
Tietynlainen vaimeahko surumielisyys iskee mieleen, kun katselee kesäkuvia. Ah niitä hikihelmiä, jotka norona juoksivat otsaluuta pitkin! Voih niitä suloisia paarmoja, jotka naukkasivat käsivarresta palan ja lennähtivät puun oksalle lounehtimaan saalistaan!
Kaihoilu kestää minulla ainakin vain hetkisen.
Alan nimittäin suunnitella Joulua heti, kun ensimmäinen keltainen lehti tipahtaa puusta tantereelle.

Maanantaina olimme Nikolainkaupungissa Magnuksen kanssa. Hänen hoidellessaan asioitaan menin minä Asevelikylään.
Varasin Catherineltä jouluksi heidän kammarinverhonsa meidän köökinikkunoihin. Mainitsin vielä tarvitsevani niitä HYVISSÄ AJOIN.
Verhot ovat kauniin punaiset ja sopivat tismalleen meidän aakkunoihimme. Laitan valkoiset pitsikapat niiden seuraksi, joihin kiinnitän nuppineuloilla paperisia lautasliinamansetteja (!) Ostin niitä jostain myyjäisistä melkein 20 vuotta sitten.
TULE JOULU KULTAINEN!
Pelasin myös samaisella kyläilykerralla Joonathamin kanssa "hirsipuuta".
"Eikö ny muunlaasta peliä ollu pelattavana, ku hirsipuu?" kauhisteli Magnus.
Itsekkin hiukan vieroksun tuon hauskan pelin nimeä. Pelatessamme piirsin aina uuden tukipuun hirsipuuhun, jos Joonathan ei osunut kirjainarveluissa oikeaan, sillä millään en voinut ajatella valmista hirsipuuta!!!
Jälkeenpäin, yön hetkinä , keksin uuden systeemin: hirsipuun asemesta piirretään talo, jossa on ikkuna, johon tuikataan aina kalteri, jos ei arvaa oikeaa kirjainta.
Nimenkin muutin mielessäni HIRSIPUUSTA FÄNGELSEKSI.
Myönnän, että vähän kolkolta kaskahtaa sekin nimi, mutta on ehdottomasti parempi, kuin hirsipuu.
Vierailun aikana huomasin myös, ettäLyllan vaikutti, jos mahdollista entistäkin viisaammalta. Kuinkahan ylettömän fiksu seropi siitä tuleekaan?
Sitä käyvät ihan naapuritkin taluttelemassa ja kehumassa :)

Tiistaina karautin Östermyyran Ylistaroon kirjoituspiiriin.
Meillä oli "kotitehtävänä" kirjoittaa yo-aine. Meille annettiin tämänvuoden aiheet ja niistä sai kukin valita mieleisensä.
Minä valitsin BLOGGAAN- SIIS ELÄN ;)
Kaikki sanoivat, että ÄLLÄ olis aineesta tullut, että paukahti.
Myös muut kahmivat älliä kirjoituksillaan. Hyvä me!

Eilen tein ensimmäisen kävelylenkin sitten viime syksyn!!!
Kesällähän ei kukaan kuolevainen jaksanut kävelylenkkeillä. Pyöräillä juuri ja juuri ja mukana piti olla parinlitran vesipääläri.
Otin siis reippaasti liiterin nurkasta sauvat, putsasin ne hämähäkinseiteistä ja eikun menoksi. Mitään paikkaa ei kolottanut kepittelyn aikana, joten pakko kai on mennä taas huomenna :(
Olen ottanut jaloksi päämääräksi suorittaa jonkunsortin liikuntaa kuutena päivänä viikossa.
Tänään suoritin kahdensortinliikuntaa. Nimittäin aamulla kuntosalipunnerrusta ja nyt illalla ZUMBAA.
Olen hionnut siis solkenaan aamusta lähtien. (Magnus lämmitti minulle nimittäin saunankin iltapäivällä).
Zumbasta tultuani söin kaksi tonnikalanäkkileipää ja yhden buranan.
Menen kyllä zumbaan ensiviikollakin. Laitan kinttuihini lipoisat tossut syystä, että nyt, kun käskettiin pyörähtämään ympäri KUMMITERÄVALKOPOHJALENKKARINI pysyivät tiiviisti paikoillaan ja muu röpi nuljahti ilkeästi, kuin tylsä korkkiruuvi.
(Siitä syystä ahdisti sitä buranaakin nielemään).
Käskettiinpä myös heiluttamaan LANTIOITA siinä zumban tuoksinassa. Huomasin, että kivettyminen oli edennyt jo pitkälle: meikäläisellä huiskuivat ainoastaan olkapäät :(
Nyt lopetan tämän urheilullisen raporttini tähän, mutta kehoitan vielä lukemaan virrestä 321, säkeistön numero 4

Me rukoilemme nyt
apua sinulta,
kun meidät lunastit
verelläs kalliilla.
Vie palvelijasi
pyhien autuuteen,
iäiseen elämään
luoksesi taivaaseen.
Rauha ja siunaus
suo valituillesi,
kansasi pelasta,
vie lepoon luoksesi.

T: Kaisa von Zumbstrålesjö

Ps. Killerit ( Magnuksen mukaan KILLERÖT) ovat paukkuneet öin ja päivin.
Magnus on yölläkin saanut köörätä yhtä viiksiniekkaa ulos.
Minä kiljuin, että en voi nukkua samassa huoneessa hengettömän hiiren kanssa, jos on vaikeaa hengellistenkin kanssa.
Yök, örk, örk, örk...
Menen huomenissa täydentämään KILLERÖ arsenaaliamme :(