Männäviikon kalenteriaukeamalla ei ole kuin kolme merkintää ja niistäkin kahden päälle vedetty henkselit.
Ensimmäiset raksilat oli vedetty keskiviikon kohdalle, jossa luki: Veeti haetaan.
Veetihän (kts. yläkuva) vietiin omaan kotikoppaansa jo viime sunnuntaina. Ennen kotiin viemistä yritin sitä vähän harjatakin, ettei se näyttäisi ihan metsittyneeltä, eikä hieno vaalea turkki takkuiselta. Tarkastin perätuhdonkin päällisin puolin, että olisi kaikilta osastoilta siisti herra, kun astuisi kotikynnyksen yli.
Päällisin puolin kaikki oli järjestyksessä ja uskon, että myös sisäinenkin puoli päätellen hännän heiluttamisista ja syliin pyrkimisistä.
Tokkopa koira edes osaa näytellä tykkäämisiään. En usko. Veeti tykkää meistä. Varsinkin Magnuksesta (kts. uudestaan yläkuvaa).
Olen kateellisena miettinyt, mistä moinen ylitykkääminen ottaa johtuakseen ja tullut siihen tulokseen, että syy on se, että Magnugsella on sama nimi kuin sen oikeallakin isännällä!

Alakuvassa on, oliko se nyt viime vuonna, vai sitä edellisenä, Vilpolan edustalle syntynyt smurffi-taideteos. Silloin oli runsaasti lunta ja hattutuulia, joten mikäs sen, ettei joka paikkaan syntynyt upeita taideteoksia ilman käsiä ja jalkoja.

On tämä smurffikuva ollut näkösällä ennemminkin, mutta sietää olla taaskin ja varmaan monena vuonna tästä eteenpäinkin. Niin hieno se on. Vilpolan sisällä ei ole lunta nimeksikään, mutta suuaukon edessä sitäkin enämpi.

Toinen henkseli on vedetty kahvitus Vaasan kirkko-merkintään. Se olisi ollut sunnuntaina.
Kahvitus Vaasan kirkko-merkintää ei luultavasti tule kalenteriin enää ikinä. Ei siksi, etteikö kahvitus olisi mieluista, vaan siksi, että useimpiin kahvituksiin en ole päässyt, johtuen siitä, että on tullut päällekkäisyyttä. Kotikonnulle on osunut kahvituksia juuri samaan aikaan, joten en ole päässyt Nikolainkaupungin (so. Vaasa) keikalle lainkaan.

Tässä kohtaa onkin hyvä sauma kehottaa kaikkia, joita asia sykähdyttää, menemään kotikontunsa seurakunnan kahviryhmään. Kahviryhmät ovat kivoja. Kahviryhmät ovat siitäkin syystä kivoja, että ne mahdollistavat lopputrönäykset seurojen päälle. Jos ei kahviryhmää, ei myöskään kahvia, eikä nisua. Kuka sellaista kestää? Ei kukaan. Seurat ilman seurakahveja ovat kuin saavi ilman vettä, tai hevosenkenkä ilman kolmea kenkää ja hevosta (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)

Keskiviikon kohdalla lukee kalenterissa tikkukirjaimin LÄÄKÄRI klo 9.

Hiukan viimekerralla ehkä jo asiaa raotin. En muista, enkä jaksa tarkistaa.
Se on varmaa, että monessa paikassa ja monelle, olen taudista puhunut. Puhunut siitäkin huolimatta, että aihe on minulle vastenmielinen. Myös kirjoittaminen kyseisestä taudista on vastenmielistä. Se johtuu yksinomaa taudin nimestä eli palleatyrästä!
Onko kaameampaa nimeä kuultukuin palleatyrä? Vastaus on ei, ellei jalkasientä lasketa mukaan. Muutankin palleatyrä-sanan ylävatsan venyyntymäksi (lyhennettynä YVV:ksi). (Jalkasientä minun ei tarvitse toistaiseksi muuttaa, koska sitä ei minulla ole).
Keskiviikkona raahauduin siis paikalliseen terveyskeskukseen lääkärin pakeille, saadakseni tietooni, miten ja koska YVV:n kanssa toimittaisiin?
Vastaanotolla sain monitoorista katsella kyseistä kauheutta. Silmät lasittuneina tuijotin monitooria. Keuhkot, joita varten kuva oli otettu, näyttivät puhtoisilta ja siloisilta, kuten pitikin, mutta niiden välissä oli kauhea ja iso vaalea alue, jota ei pitäisi kenelläkään olla:
YVV!
Kysyin (sitten, kun pystyin puhumaan), että  kuinka suuri se on?
Luku oli kauhea. En viitsi sitä esille präntätä, mutta jos jotenkin kokoansa  kuvailisi, niin ehkä "kaupan muovikassi" selvittää asiaa parhaiten.
Keskusteltuamme lääkärin kanssa (oli muuten harvinaisen upea nuori ja myötätuntoinen lääkärin alku) tulimme siihen tulokseen, että hoidan "kauppakassiani" syömällä oikeita sapuskoita ja niukasti kerralla. Olen toki jo ilman lääkäriäkin, pitkän ajan kauppakassia sisuksissani kantaneena huomannut, että syömällä desilitran kokoisen annoksen kerralla, ei kohtaus tule päälle.
-Leikkaus on aina leikkaus. Se ei ole vaaraton sekään, sanoi ihana lääkäri lopuksi. -Jos kipu ja huono olo äityy pahemmaksi, niin palaa toki heti asiaan.
Minusta tuntui, että YVV:ni pieneni puolella pelkästään jo tästä lääkärikäynnistä.
Aion toimia niin, että minun ei tarvitsisi enää käydä tämän asian tiimoilta lääkärissä. Lääkäri vakuutti, että YVV ei ole vaarallinen vaiva joskin tylsä, tympeä ja kurja, kun sille päälle sattuu.

Tänään, maanantaina, käväistiin Östermyrassa ja vaihteeksi terveyskeskuksessa. Nyt tutkimuksen kohteena oli hengitystiehyet ja niiden vinkuminen, sekä ylenpalttinen hengästyminen.
Minulla oli paperikaavio mukana, johon olin tunnollisesti merkannut peff-puhallukset aamuin ja illoin. Kauhukseni kuulin, että VÄÄRIN PUHALLETTU! Onneksi asia ei ollut minusta johtuvaa. En ollut saanut kyllin selvää ohjeistusta. Tärkeitä pointteja ei oltu mainaistu ollenkaan. eli
 puhallussessioon olisi tarvittu lääkettä. Tiehyeitä avaavaa lääkettä.
 No, eipä hätiä mitiä. Puhallan kaksiviikkoa uudestaan. Nyt myös lääkkeellä. Sain kuulla, että ennen Peff-aamupuhalluhönkäystä ei saa ottaa askeltakaan. Ei edes hyysikkään saa mennä ennen puhalluksia. Noh, eiköhän siitä selvitä. Täytyy muuttaa alavooninkiin kahdeksi viikoksi, jos ei muu hyvi.
Tämän päivän puhallusvastaanotolla kaikki sujui nappiin. Ymmärsin yhdellä selityksellä kuinka pitää toimia. Se on aika harvinaista nykyään. Ystävällinen ja selkokielinen hoitajatar oli suuresti vaikuttamassa asioiden ymmärtämiseen ja sujumiseen.
Luulen, että kaikki on loppujen lopuksi ihan hyvin. Pystyin pusertamaan perimmäisenkin keuhkorakkulan ihan lellusti tyhjäksi. Hiukan silmissä sameni, mutta se johtui siitä, että nenä suljettiin puhalluksen ajaksi pyykkipinnalla.

Tänään Veeti-koira kävi yllärivierailulla. Isäntäväkensä toi Espanjan tuliaisia meille hoitamisista.
Sanoimme, että ei olisi tarvinnut. Meistä tuntuu, että ME olemme lahjojen antamisen puolella.
Minä sain kauniin kaulakorun plus niihin kuuluvat korvanapit. (Kaulakoru on nytkin kaulassa). Lisäksi saimme selänrapsutuskepin. KEPPI on ehkä hiukan liioiteltu sana, mutta en nyt tähän hätään keksi muutakaan.
Rapsutuskeppi tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tähän saakka käytössä on ollut spagettikauha ja tietenkin aina juuri silloin kutittaa selkämystä, kun ruuaksi on spaghettia. Eli ei hyvä ollenkaan (eikä muutenkaan).

Lenkkeily on myös jatkunut viimeviikolla tiiviinä. 2,2 kilometriä on vakiintunut lenkin pituudeksi. Kerran kävelin jo muutaman sentin yli kolme kilometriä, mutta siihen en toista kertaa ole yltänyt. Yhtään hauskemmalta ei lenkkeily vielä tunnu, mutta ehkä siihen tulee muutos, kun ostan pikkuisen termospullon ja repun, jonne panna päivän pulla-annos. Tieto siitä, että jonkun  kilsan päästä saa sumpit juuaksensa, luulisi edesauttavan fiiliksien nousemisissa.
T: Kaisa Thermobotle-Reppunen
----------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 16:1-3

Ihminen suunnittelee mielessään,
mutta sanat antaa Herra.
Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään,
mutta Herra punnitsee ajatukset.
Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen,
niin suunnitelmasi menestyvät.

Viime viikolla Viksu Viilipytty-kirjan (kts. yläkuva) kirjoittaminen sai taas tulta alleen. Johan oli oikeastaan taas aikakin. Ensimmäisestä roihahduksesta on päässyt venähtämään noin 67 vuotta ja viimeisestäkin aika kauan.

Poistin käsikirjoituksesta monta kiemuraista lausetta, lisäsin muutamia uusia kuitenkin niin, että teelmys ei pätkääkään pitenisi. Siinä lukiessani ja korjaillessani, ihmettelin, kuka kyseistä stooria ikinä tulisi lukemaan? No, ehkä Magnus ja ehkä joku muu sukulainen. Ehkä myöskin tulevat, uudet ja färskit sukupolvet suvussani. Kuka tietää?

-Kenelle ja minkä ikäisille sä yleensä sitä kirjoitat? kysyi eräs lähisukulainen.

-No, sen ikäisille tytöille ja pojille, jotka lukevat P. Töpöhäntää, vastasin ollenkaan tietämättä luetaanko P. Töpöhäntää enää ollenkaan? Uskon kyllä, että luetaan. Isoisoäidit lukevat lapsenlapsilleen sitä, jos ne jaksavat kuunnella. Niin minä tein ja kyllä ne jaksoivat. Itse minä kuitenkin nauroin eniten. Mainioita kirjoja. En minä nyt unissanikaan mene vertaamaan Viilipyttyä Töpöhäntään. Kuhan kerroin, minkä ikäisille kirjoitan.

Olen hiukan murheellinen, kun en ole jo aiemmin kirjoittanut. Miksi en kirjoittanut silloin, kun ei ollut kännyköitä, eikä pelikonsoleita?
Olen myös hiukan murheellinen myös siitä, kun en piirtänyt ja painattanut kortteja silloin, kun niitä vielä pilvin pimein lähetettiin. Puolivuosisataa sitten. Niin se on, että olen myöhässä ajastani.

Turha pyllistää, kun on lökät jo housuissa! (Sallinette tämän, aika väkevän puuskahduksen. Se kuitenkin kuvaa parhaiten tämän hetken tunnelmia, mitä tekemättä jättämisiin tulee).

Lukiessani kirjateelmystäni sain ilokseni muutamia uusia ideoita kirjan kuvittamiseen, mikä on hyvä asia taidepiiriä ajatellen. Viime taidepiirikerralla podin jo hyvän tovin valkoisen paperin syndroomaa. Sain onneksi väkerrettyä riemunkirjavan papukaijan oksalle kiljumaan. Korttiin tulee puhekupla: ONNEA quick kraak quick kraak ONNEA! Eli onnittelukortti on kyseessä. Laitan joskus kuvan kehiin.

Alussa oleva alakuva sopii hyvin kirjoitusaiheeseen, vaikka tuskin minä siinä mitään kirjoitan. En ainakaan Viilipytty-teosta. Tuossa kohtaa en muutenkaan ikinä kirjoittele. Minun työpajani sijaitsee yläkerrassa olevassa vinttipöksässä.

Uusia valokuvia minulla ei edelleenkään ole tänne esille laittaa. Yksi ehkä olisi, mutta en ole varma onnistuiko se. Jokainen nappi ja napukka vilkkui punaista, kun kuvan räpsäytin.
Salama kyllä toimi, mutta mielestäni sekin säti punaista. Pitää panna lataukseen koko härveli.

Otin "punakuvan" koiravieraastamme Veetistä. Veeti on hauskuttanut ja ilahduttanut olemassaolollaan meitä  runsaan viikon ajan. Ihme piskuinen piski, tämä Veeti 15v. Eikös tuo ole ihmisiässä vähintäin 150? Sähköä ja elämäneliksiiriä kuitenkin löytyy, vaikka muille jakaa.  

Erityisen hauskoja olivat Veetin sisälletulot. Meillä on kynnykset huoneiden välissä ja Veeti hyppäsi puolenmetrin loikkia niiden yli. Ei ne kynnykset nyt NIIN korkeita ole, että melkein kattoon asti pitää pomppia.  Minä ja Magnus ei olla vielä edes meinattu niihin kompastua.
Veeti selvästi konhotti ja esiintyi meille.
Yöt se nukkui meidän vieressämme. Tietenkin. Meillä on koirat aina saaneet nukkua vieressämme. Vähän hirvitti, kun Veeti on kookospähkinän kokoinen ja me Magnuksen kanssa Saimaannorppien. Hyvin kaikki kuitenkin meni. Terveisiä vaan sinne kirkolle, Veeti. Oot paras! Tule taas!

Kirkkovaltuuston kokous oli tiistaina. Samalla myös äänestettiin ehdokkaat kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon  joten kokous oli ylimääräisen juhlallinen.
Minä olin aikeissa äänestää jo kuukausi sitten, mutta minähän olen joskus myös edellä aikaani (jos kohta myös jäljessä).

Oikeana äänestyspäivänä äänestin mielestäni ainoaa oikeaa kirkolliskokousehdokasta,
eli numeroa 57. Hiippakuntavaltuustoon äänestin numeroa 8. Mielestäni ainoa oikea. Molemmat pääsivät läpi ja se oli erityisen iloinen asia se. 

57:n luokse oli sunnuntai-iltana kutsuttu juomaan läpipääsykaffitkin, mutta emme sitten, yhtä kaikki lähteneet, vaikka mieli teki. Ilma oli niin sateinen ja myrskyinen, että Magnus sanoi, jotta mei voira lähtiä yätämyäri takaasi sellaases myteeris. Ei oo hääppööstä ajaa, kunei näje, eikä kuule ja saa peliätä, jotta auto lähtöö lentohon.
Kyllähän Magnus oikeassa oli. Mennään sitten kesällä, kun on valoisaa yötkin läpeensä.

Lauantaina minulla oli ilo ja kunnia lausua runoja Lapuan Sydänyhdistyksen ystävänpäiväseuroissa.

Alkajaisiksi saimme ihanaa sydänystävällistä sosekeittoa syödäksemme ja päälle piirakkakahvit juodaksemme. Vihannessosekeitto on hyvää. Ei kumma, että siitä sydänkin tykkää. Päätin, että keitän sitä lähiaikoina itsekin. Kermaa ja voita...no ei vaitiskaan. Ei voita niin hyvää kuin se olisikin.

Viehättävän ystävälaulusikermän (en valitettavasti muista esiintyjän nimeä) jälkeen tuli minun vuoroni.

Olin varannut kotoa vesipullon mukaan. Puhujapöntössä ei kuitenkaan ollut yhtäkään tasaista kohtaa, johonka pullon olisi voinut laittaa. Lattialle piti asettaa. Eihän siinä mitään, mutta kun puhujapöntössä piti seistä irtonaisen korokkeen päällä, niin kumarrus pullon puoleen oli todella syvä. Veri tuuskahti naamalle ja sydän löi muutaman ylimääräisen varvin jo ennestäänkin poukkoilevaan rytmiin.

Totesin runojeni aluksi sydänyhdistysyleisölle (yleisölle pitää aina yrittää aluksi todeta jotakin, ennen kuin alkaa lausumaan), että minulla täytyy olla vahva sydän. Niin kovaa se joutuu esiintymisien alussa värisemään jännityksestä. Ääni väristen jatkoin:
-Välillä sydämeni tuntuu tukkivan kurkkuun, välillä putoavan housunperille!
(Arvatkaa ottiko minua päähän tämä alkurepliikki? Oikein! Olisin halunnut vajota pöntönpohjalle housunperineni).

No, lausuminen meni aika hyvin. Kolmannessa runossa viimeiset jakeet olivat takertua kitalakeen suun kuivuuden tähden, mutta sain kuin sainkin rutiinilla puserrettua ne ulos.

En muistanut ennen kolmatta runoa kyykkyä vesipulloa ottamaan. Onneksi ensimmäisen ja toisen runon välillä muistin.

Sain kahdeksan runokirjaa myödyksi. Kerroin, että kirjojen tuotto menee lähetyksen hyväksi.

Sunnuntai-iltapäivällä Isonkyrön seurakuntatalolla oli Majatalo ilta. Hyvä ilta olikin, vaikka loppui jo klo 16.  Oli mukavaa, kun paikalla oli myös lapsia. Lapset ovat kullanarvoisia. Niin tilaisuuksissa kuin muutenkin näinä ankeina aikoina.

Majatalon pöydällä oli esirukouslaatikko kynineen ja lappuineen. Lappuseen sai kirjoittaa esirukouspyynnön. Kirjoitin sellaisen ja pitkästä aikaa (vaikka aihetta olisi useinkin) kirjoitin kiitosaiheen: Fb:ssä tapahtui jotakin sydäntälämmittävää. Siitä kiitos Jeesukselle.

JOS sinulla on jotakin asiaa, jonka puolesta haluaisit, että rukoillaan, niin lähetä minulle se yv:nä. Vien asian raamattupiiriimme. Ilman nimeä ja tunnistettavuutta tietenkin. Voin rukoilla asiasi puolesta yksinkin. Ilman, että vien sitä mihinkään, jos niin tahdot. Rukous kannattaa! Nimim. "Useasti vastauksen saanut ja siitä kovasti iloinnut".

T: Kaisa von Gladglädje-Gyllenbögel

-----------------------------------------

Psalmi 34:5-9

Minä käännyin Herran puoleen 

ja hän vastasi minulle.

Hän vapautti minut kaikesta pelosta.

Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät

iloa,

heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.

Minä olin avuton ja huusin apua.

Herra kuuli minua 

ja pelasti minut kaikesta hädästä.

Herran enkeli on asettunut vartioon.

Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

Katsokaa, nähkää omin silmin!

Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!

Onnellinen se, joka turvaa häneen.

Viimeviikolla soittelin terveyskeskukseen keuhkokuvasta, jonka kävin otattamassa samaisen viimeviikon maanantaina. Kehotettiin (jahka löysin oikean paikan ja henkilön josta ja jolta  kysyä) soittamaan paremminkin perjantaina, niin ollaan viisaampia. Oikein ystävällisiä oltiin joka luurin päässä, joihinka soitin. Se, että niin moneen numeroon piti soittaa, johtui soittajasta. Soittajan puolustukseksi on sanottava, että hän ei ole ennen joutunut näissä asioissa mihinkään soittelemaan, koska hän on aina ollut (ja luullut olevansa) terve.

Niinpä, kun perjantai koitti, otin ja soitin.
-Oikein puhtaat ja nätit ovat rouvan keuhkot. Ei jälkeäkään keuhkokuumeesta, eikä muustakaan röppöristä. Kuvassa näkyy kyllä muhkea palleatyrä, kuului ääni luurissa ja jatkoi: -Mahdatko itse olla ollenkaan tietoinen asiasta?

-Kiitos kysymästä olen tietoinen. Ollut jo kaksikymmentävuotta. Hyvässä lykyssä kolmekinkymmentä vuotta, koska en nyt heti hätää muista, koska se todettiin.

-Vaivaako se sinua?

-Kiitos kysymästä kyllä vaivaa!  Varsinkin kurnutus, joka siitä on alkanut kuulumaan. Kipeäkin se on, jos syön liikaa. Noin desilitran kun malttaa einehtiä kerralla niin ei ole mitään hätää, eikä kuura-aamua.
Jatkoin valitusta, kun oli kerran hyvä tilaisuus_ 

-Auta armias, jos hiukankin enämpi syön, niin tulen niin kipeäksi, että...

Olin iloinen, kun emme keskustelleet näköpuhelimitse. Hoitaja olisi taatusti ihmetellyt pulleaa kroppaani. Olisi pitänyt selittää, että syön desilitran joka TUNNINPÄÄ. Siinä ehtii vuorokauden mittaan murkinaa moosata naamaansa aikamoisen määrän, jos herää seitsemältä ja menee nukkumaan puolenyön aikaan.

Kerroin hoitajalle, että olen kuullut, että palleatyrä voi tyrskähtää uudestaan leikkauksen jälkeen. Entistä ehompana.

-Ajat ovat muuttuneet. Nykyään laitetaan verkko estämään uusimista. Leikkaus ei ole pieni ja sen tähden, jos ihminen tulee tyränsä kanssa toimeen, niin sitä ei leikata.

-Minä en ole pitkään aikaan tullut sen kanssa toimeen, kuiskasin minä.
Hoitaja lupasi antaa parinviikon sisällä lääkäriajan.

-Pitääkö minun niellä se letku? kysyin ääni särähdellen. -Olen sen kerran niellyt, enkä mielelläni tekisi sitä toistamiseen. Tietysti, jos on pakko, niin sitten. Enhän minä kuollut siihen ensimmäiseenkään nielemiseen (nauraa väkinäisesti).

-Ei tarvitse niellä toistamiseen, kun kerran  kerran "tauti" todettu ja nyt oikein kuvalla todistettu. 

Jään odottamaan lääkäriaikaa innolla. Näyttäisi vähän siltä, että tyräkurnutukset ottaisivat vihdoinkin loppuakseen ja voisin istua rentona kokouksissa. Kuunnella puheenvuoroja, eikä tyrää.

Ihmettelen kuitenkin huolestuneena, kuinka valtava se palleatyrä oikein on, kun näkyy jo keuhkokuvassakin? Palleahan on paljon alempana, eikä monitoori edes osunut sen päälle.
No, se selviää lähiaikoina.

Sunnuntaina meillä oli täällä Isossakyrössä Naisten kesken iltapäivä. Se on aina kiva iltapäivä.
Naisia saapui paikalle ilahduttavan monta. 

Minä sain pitää todistuspuheen. Todistuspuheen siitä, kuinka minä aikoinani sain tulla uskoon. Se on mieluisa tehtävä. Olen sen sata kertaa joka paikassa kertonut. Varmasti myös täällä blogissa. Olen päättänyt, että kirjoitan sen joka vuosi siihen aikaan, kun se tapahtui, eli 33 vuotta sitten saarikaudenlopettajaisviikonloppuna. Siksi en nyt sitä alkaa kirjoittamaan. Syksyllä sitten.

Ylläoleviin valokuviin mennäkseni, niin jatkan samaa omakuva-teemaa, joka parissa viimeisessä blogissa on ollut vallalla.

Yläkuvassa istun voipuneen näköisenä piirustusnäyttelyssäni, jonka pidin joku vuosi taaksepäin Isonkyrön kirjastossa. 

Alakuvassa seison voipuneen näköisenä entisen rakkaan kotitalomme naapurissa.
Olen huomannut, että vanhemmiten näytän voipuneelta vähän joka kuvassa. Se tietenkin voi johtua siitä, että olen voipunut. Nyt asiat ovat aikalailla alkaneet muuttua. Olen lenkkeillyt säännöllisesti ja sisukkaasti päivittäin. Lauantaina peräti 3,2 kilometriä! Se on merkittävä määrä, kun muistaa, että aloitin neljästäsadasta metristä taudin tokenemisen jälkeen.
Olo on jo paljon pirtsakampi, vaikka kuntoilua on takana vasta puolisentoistakuukautta.

On ollut mahtavat lenkki-ilmat. Mikä on ihmislapsen lenkillä tarpoa, kun on oma pururatakuntopolku ja tankkaus&hyysikkäpaikka polun varrella (so. oma koti).

Mitään muuta maata mullistavaa ei viikon aikana ole tapahtunut, ellei oteta lukuun sitä, että Veeti asettui taloksi torstai-illalla. Veeti on koira. Hyvin hieno ja vanha koira.
Tuota jälkimmäistä adjektiivia olen joutunut kriittisesti tarkistamaan jo moneen kertaan näiden päivien aikana. Olisiko sittenkin niin, että sen ikä onkin 5-, eikä 15 vuotta? Niin ovat äkkinäiset liikkeet ja kirkas katse poijalla.
Äkkinäisistä liikkeistä tulee mieleen Veetin takapuolenpesu perjantaiehtoolla. Kirjoitin siitä ansiokkaan selostuksen Faceen. Selostukseen tuli yli kaksisataa peukkua.
En nyt alkaa sitä tänne uudestaan kirjoittelemaan, koska useat teistä ovat sen varmaan Facesta lukeneet, mutta tietenkin yleisön pyynnöstä voin sen tehdäkin. Olisi senkin puoleen hyvä, että olisi jotain kirjoitettavaa muustakin kuin tautien kuluista.  Huomaan, että pakkaa sivustolla pökkäämään sairaskertomusta (vrt. keuhkokuvaukset, hengityspuhallukset, tyrän rytkymiset jne). No, johtuu varmaan iästä.
Täytyykin hankkia virikkeitä ja harrastuksia sun muita, että jutunjuurta riittäisi vielä about 16 vuotta.  Tokkopa yheksänkymppisen jorinoita kukaan enää jaksaisi lukea (muuta kuin toinen yheksänkymppinen ja ne ei yksinkertaisesti jaksa).  Tai, ehkä nyt tuli sanottua väärin, kyllä varmaan monikin voisi jaksaa, mutta kun jutut olisivat samoja joka viikko. Kirjoittaja (so minä) ei muistaisi, että on jo monena viikkona kirjoittanut samat stoorit. No, se taas voisi johtua myös siitä, että kaikki viikot olisivat samanlaisia ja ...
NYT on hyvä aika lopettaa tämän viikon stoori. Ensi maanantaina nähdään ja kuullaan jLs.
T: Kaisa Tyrälä-Rytkönen
--------------------------------------------
Psalmi 55:6-11
Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä.
Hylätköön jumalaton tiensä
ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan,
sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.
-Minun ajatukseni eivät ole teidän
ajatuksianne
eivätkä teidän tienne ole minun teitäni,
sanoo Herra.
Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu
maan yllä,
niin korkealla ovat minun tieni
teidän teittenne yläpuolella
ja minun ajatukseni
teidän ajatustenne yläpuolella.
Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta
eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan,
joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee:
se ei tyhjänä palaa
vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan,
ja saa menestymään kaiken,
mitä varten sen lähetän.

Ylempi kuva on vaalimainoskuva. Kyseessä taisi olla viimeisimmät kunnallisvaalit. En päässyt läpi.
Kuva on sittemmin ansiokkaasti palvellut Fb:ssä naamakuvana.

Alemmassa kuvassa on tienvarsivaalimainokseni samaisen kunnallisvaalin aikana.
Tienvarsivaalimainoksia oli vain pihapiirissämme. Jaoimme niitä kyllä ihmisten postiloodiin, mutta ei tuottanut tulosta.
Enää en aio mennä ehdokkaaksi mihinkään. En koskaan, enkä ikinä. Ei sen puolen, että olisin kyllästynyt, mutta ikä alkaa jo painaa luihuja hartioitani.  Ensi kuussa napsahtaa huikea lukema ruutuun, jos elää saa ja maapalli vielä pyörii.
Kehotankin kaikkia terästäytymään tulevissa vaaleissa, jahka ne tulevat aikanaan ajankohtaisiksi. Niin kunnallis- kuin kirkollisvaalit.
Aina sanotaan, että hallituksissa ja eduskunnissa sun muissa, edustajat ajavat vaan omaa asiaansa, eivätkä ymmärrä mistään mitään. Valhettelevat vaan ja päästelevät jonninjoutavaa luikuria päivät pääksytysten. Semmoinen meno loppuu, kun sinä, sinä, sinä, sinä, sinä ja sinä asetutte ehdolle.
Noh, leikki sikseen. Mutta sanonpahan vaan, että kannattaa ajatella ehdokkuusasiaa.

Tänään lähdimme Magnuksen kanssa heti aamusta kuvauttaan keuhkorakkuloitani. Kyseessä oli joulun alla potemani röppörin jälkitarkasus.
Olimme hyvissä ajoin perillä, mikä olikin hyvä. Vapaa parkkipaikka nimittäin löytyi kilometrin päästä (jos hiukan liioitellaan). Siihen meni aikaa ja siihen, että vääntelimme ja painelimme perillä ovien nappuloita kauan ja hartaasti, kunnes huomasimme, että nehän olivat auki.
Ovien päällä ja sivuilla olevista ohjelappusista tankattiin ohjeita ja kieltoja nenä lytyssä ja toimittiin niin, kuinka niissä luki, mutta: Ei auennut!
Mielestäni Magnus paineli jo ovipielessä olevia kiinnitysruuvejakin, mutta tuloksetta tietenkin.
Sittehän me vasta hokattiin, että krivastahan ne ovet pruukaa aueta ja niin nytkin.
Päätin hiljaa mielessäni, että en ikinä enää lue niitä kymmeniä ohjeläpyköitä, joita sairaaloissa on  ympäri seiniä. Menen ja teen niin kuin ajattelen, että yleensäkin tehdään.
Vuoronumeron onnistuin saamaan ensi yrittämällä (kun luin ohjeet). Sain numeroksi 1093!
Ajattelin, että ilta saa, ennenkö ne 1092 edellä olevaa ovat saaneet asiansa hoidettua.
Oli siis hyvää aikaa alkaa pällistelemään ympäristöä ja niitä edellä olevia. (Tyyliin Juhani Ahon kirjan Rautatie päähenkilöt)
Ilahduin ikihyviksi, kun ovissa luki: LUUKUVAUS. Jotakin muutakin pränttiä siinä oli, mutta järkeenkäypää sekin. Ei lukenut munkkilatinaksi mitään vaan selvästi se, mitä asia koski: luita ja niiden kuvausta.
Minä menin luukuvaushuone numero...olisiko ollut neljäkymmentä, tai jotain?
Luukuvaushuoneeseen siitäkin huolimatta, että minulla ei luita kuvattu, vaan tosiaan niitä joulua ennen ylikuumenneita keuhkonretaleita.
Luukuvaushuoneeseen minut kutsui harvinaisen ystävällinen ja hauska valkotakkinen nainen.
Hän kuiskasi minulle, että hän ei osaa kutsua ihmisiä numerolla, kun kymmeniä vuosia on nimellä kutsunut.
Sanoin naiselle, että minä en kuullut kumpaakaan. En numeroa, enkä nimeä. Kerroin hänelle, että aviomieheni oli minua tuuppinut nousemaan ja lähtemään luuhuonetta kohti.
Itsekseni ajattelin, että onkohan, että intimiteettisuoja vaatii käyttämään numeroita?
Onhan se tietenkin eri, jos joku kertoo lasaretista lähdettyään naapureille ja kylänmiehille, että Joupin Kaisa oli luukuvauksessa aamupäivällä kuin että numero 1093 oli kuvauttamassa keuhkonriekaleitaan.
Ihan sama minulle. Toivon vaan, että keuhkot pelittää. Uskon kyllä, että hyvinhän ne. Loppuviikosta saa tietää. Loppukuusta sitten saa tietää, onko astmaa joo, tai ei. Keuhkoahtaumasta nyt puhumattakaan.

Eilen oli jälleen se sunnuntai, kun Ystävyydenkulmassa oli seurat. Pyhäseurat.
Minä leivoin rusinapullia palan painikkeeksi. Pulliin pullahti hiukan liikaa kardemummaa, mutta se ei tahtia haitannut, vaan se, että pullat olivat taas kuin kahvakuulia. Jauhoja pitäisi varmasti laittaa hiukan vähemmän, mutta Vaasan Tyttölyseon kotitalousopettaja opetti, että puolenlitran taikinaan pannaan KILO jauhoja. Minä tein litran taikinan ja niin muodoin KAKSI kiloa jauhoja.
Kaikki muuttuu. Ehkä jauhotkin ovat muuttuneet tykymmäksi ja raskassoutuisemmaksi? Sementtimäisemmäksi?
Joka tapauksessa aion leipoa niin, kuinka yli kuusikymmentävuotta sitten Tipulassa opetettiin. Aina on kahvakuulat onneksi syötyä tulleet.
Pyhäseurat onnistuivat muutenkin hienosti. Puheet olivat hyviä ja seuraväki upeaa.
Kahvinjuonnin lomassa juteltiin ja innostuttiin jopa laulamaan. Semmoista laulua, jota ei opi kukaan muu kuin alkuperäänen kyröläänen. Ei, vaikkahan olisit asunut maisemissa jo vuositolkulla (kuten minä).

Viikolla olimme myös kotiseuroissa. Aivan ihanissa. Lauloimme virsiä ja kuuntelimme seurapuhetta (Magnus) ja lopuksi trönäsimme kahvia.
Sitten innostuimme kertomaan, mitä ihmeellistä Jeesus on itse kullekin meistä tehnyt. Kuulimme monesta ihmeellisestä parantumisesta ja siitä, kuinka Jeesus oli johdattanut ja auttanut monessa kinkkisessä asiassa.


Viikolla on ollut hienoja ilmoja harjoittaa ruumiinkulttuuria, eli sauvakävelysivakointia. Yksityistä pururataa on porhallettu päästä päähän ja navetan ympäri tallattu siihen sähtiin, että nykyinen tavoite 2km/per lenkki on tullut päivittäin täyteen (mitä nyt pari päivää ehkä jäänyt väliin. Minusta riippumattomista syistä). Tänään kamilastin 2,2 kilometriä ja olin hyvin hengästynyt ja ylpeä saavutuksestani.
Olen saanut uuden puhelimen (vanha Lumia teki bänksit kanssani). Siihen aion ladatuttaa ohjelman, joka mittaa tarkasti tehdyn lenkin pituuden. On helpotus, kun ei koko ajan tarvitse miettiä, paljonko on kävellyt ja tuleekohan mitta täyteen? Minulla on paha tapa liioitella asioissa. Varsinkin lenkin pituutta tekee mieli revittää Magnukselle yläkanttiin. Tähän saakka olen kyllä pysynyt kutakuinkin oikeissa lukemissa. Itseasiassa olen melkoperäisen varma, että olen kävellyt jokusen sentin enemmänkin kuin mitä luulen.

Näin tänään lenkillä peltohiiren. Se tuli muina miehinä minua vastaan ja melkein kohdalla vasta se huomasi, että kyseessä ei olekaan hirvi, joka siinä puuskuttaa.
Niin liukasta poistumista paikalta en ennen ole nähnyt. Salamana se oli hävinnyt rajaojan syövereihin. -Hyvä! minä huusin. -Katokki, että pysyt siellä kans, etkä pränkää meidän makkariin!
T:Kaisa Pränktsön-Makkarmos
-------------------------------------------
Psalmi 3:5-8
Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas,
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.