Ylempi kuva on vaalimainoskuva. Kyseessä taisi olla viimeisimmät kunnallisvaalit. En päässyt läpi.
Kuva on sittemmin ansiokkaasti palvellut Fb:ssä naamakuvana.

Alemmassa kuvassa on tienvarsivaalimainokseni samaisen kunnallisvaalin aikana.
Tienvarsivaalimainoksia oli vain pihapiirissämme. Jaoimme niitä kyllä ihmisten postiloodiin, mutta ei tuottanut tulosta.
Enää en aio mennä ehdokkaaksi mihinkään. En koskaan, enkä ikinä. Ei sen puolen, että olisin kyllästynyt, mutta ikä alkaa jo painaa luihuja hartioitani.  Ensi kuussa napsahtaa huikea lukema ruutuun, jos elää saa ja maapalli vielä pyörii.
Kehotankin kaikkia terästäytymään tulevissa vaaleissa, jahka ne tulevat aikanaan ajankohtaisiksi. Niin kunnallis- kuin kirkollisvaalit.
Aina sanotaan, että hallituksissa ja eduskunnissa sun muissa, edustajat ajavat vaan omaa asiaansa, eivätkä ymmärrä mistään mitään. Valhettelevat vaan ja päästelevät jonninjoutavaa luikuria päivät pääksytysten. Semmoinen meno loppuu, kun sinä, sinä, sinä, sinä, sinä ja sinä asetutte ehdolle.
Noh, leikki sikseen. Mutta sanonpahan vaan, että kannattaa ajatella ehdokkuusasiaa.

Tänään lähdimme Magnuksen kanssa heti aamusta kuvauttaan keuhkorakkuloitani. Kyseessä oli joulun alla potemani röppörin jälkitarkasus.
Olimme hyvissä ajoin perillä, mikä olikin hyvä. Vapaa parkkipaikka nimittäin löytyi kilometrin päästä (jos hiukan liioitellaan). Siihen meni aikaa ja siihen, että vääntelimme ja painelimme perillä ovien nappuloita kauan ja hartaasti, kunnes huomasimme, että nehän olivat auki.
Ovien päällä ja sivuilla olevista ohjelappusista tankattiin ohjeita ja kieltoja nenä lytyssä ja toimittiin niin, kuinka niissä luki, mutta: Ei auennut!
Mielestäni Magnus paineli jo ovipielessä olevia kiinnitysruuvejakin, mutta tuloksetta tietenkin.
Sittehän me vasta hokattiin, että krivastahan ne ovet pruukaa aueta ja niin nytkin.
Päätin hiljaa mielessäni, että en ikinä enää lue niitä kymmeniä ohjeläpyköitä, joita sairaaloissa on  ympäri seiniä. Menen ja teen niin kuin ajattelen, että yleensäkin tehdään.
Vuoronumeron onnistuin saamaan ensi yrittämällä (kun luin ohjeet). Sain numeroksi 1093!
Ajattelin, että ilta saa, ennenkö ne 1092 edellä olevaa ovat saaneet asiansa hoidettua.
Oli siis hyvää aikaa alkaa pällistelemään ympäristöä ja niitä edellä olevia. (Tyyliin Juhani Ahon kirjan Rautatie päähenkilöt)
Ilahduin ikihyviksi, kun ovissa luki: LUUKUVAUS. Jotakin muutakin pränttiä siinä oli, mutta järkeenkäypää sekin. Ei lukenut munkkilatinaksi mitään vaan selvästi se, mitä asia koski: luita ja niiden kuvausta.
Minä menin luukuvaushuone numero...olisiko ollut neljäkymmentä, tai jotain?
Luukuvaushuoneeseen siitäkin huolimatta, että minulla ei luita kuvattu, vaan tosiaan niitä joulua ennen ylikuumenneita keuhkonretaleita.
Luukuvaushuoneeseen minut kutsui harvinaisen ystävällinen ja hauska valkotakkinen nainen.
Hän kuiskasi minulle, että hän ei osaa kutsua ihmisiä numerolla, kun kymmeniä vuosia on nimellä kutsunut.
Sanoin naiselle, että minä en kuullut kumpaakaan. En numeroa, enkä nimeä. Kerroin hänelle, että aviomieheni oli minua tuuppinut nousemaan ja lähtemään luuhuonetta kohti.
Itsekseni ajattelin, että onkohan, että intimiteettisuoja vaatii käyttämään numeroita?
Onhan se tietenkin eri, jos joku kertoo lasaretista lähdettyään naapureille ja kylänmiehille, että Joupin Kaisa oli luukuvauksessa aamupäivällä kuin että numero 1093 oli kuvauttamassa keuhkonriekaleitaan.
Ihan sama minulle. Toivon vaan, että keuhkot pelittää. Uskon kyllä, että hyvinhän ne. Loppuviikosta saa tietää. Loppukuusta sitten saa tietää, onko astmaa joo, tai ei. Keuhkoahtaumasta nyt puhumattakaan.

Eilen oli jälleen se sunnuntai, kun Ystävyydenkulmassa oli seurat. Pyhäseurat.
Minä leivoin rusinapullia palan painikkeeksi. Pulliin pullahti hiukan liikaa kardemummaa, mutta se ei tahtia haitannut, vaan se, että pullat olivat taas kuin kahvakuulia. Jauhoja pitäisi varmasti laittaa hiukan vähemmän, mutta Vaasan Tyttölyseon kotitalousopettaja opetti, että puolenlitran taikinaan pannaan KILO jauhoja. Minä tein litran taikinan ja niin muodoin KAKSI kiloa jauhoja.
Kaikki muuttuu. Ehkä jauhotkin ovat muuttuneet tykymmäksi ja raskassoutuisemmaksi? Sementtimäisemmäksi?
Joka tapauksessa aion leipoa niin, kuinka yli kuusikymmentävuotta sitten Tipulassa opetettiin. Aina on kahvakuulat onneksi syötyä tulleet.
Pyhäseurat onnistuivat muutenkin hienosti. Puheet olivat hyviä ja seuraväki upeaa.
Kahvinjuonnin lomassa juteltiin ja innostuttiin jopa laulamaan. Semmoista laulua, jota ei opi kukaan muu kuin alkuperäänen kyröläänen. Ei, vaikkahan olisit asunut maisemissa jo vuositolkulla (kuten minä).

Viikolla olimme myös kotiseuroissa. Aivan ihanissa. Lauloimme virsiä ja kuuntelimme seurapuhetta (Magnus) ja lopuksi trönäsimme kahvia.
Sitten innostuimme kertomaan, mitä ihmeellistä Jeesus on itse kullekin meistä tehnyt. Kuulimme monesta ihmeellisestä parantumisesta ja siitä, kuinka Jeesus oli johdattanut ja auttanut monessa kinkkisessä asiassa.


Viikolla on ollut hienoja ilmoja harjoittaa ruumiinkulttuuria, eli sauvakävelysivakointia. Yksityistä pururataa on porhallettu päästä päähän ja navetan ympäri tallattu siihen sähtiin, että nykyinen tavoite 2km/per lenkki on tullut päivittäin täyteen (mitä nyt pari päivää ehkä jäänyt väliin. Minusta riippumattomista syistä). Tänään kamilastin 2,2 kilometriä ja olin hyvin hengästynyt ja ylpeä saavutuksestani.
Olen saanut uuden puhelimen (vanha Lumia teki bänksit kanssani). Siihen aion ladatuttaa ohjelman, joka mittaa tarkasti tehdyn lenkin pituuden. On helpotus, kun ei koko ajan tarvitse miettiä, paljonko on kävellyt ja tuleekohan mitta täyteen? Minulla on paha tapa liioitella asioissa. Varsinkin lenkin pituutta tekee mieli revittää Magnukselle yläkanttiin. Tähän saakka olen kyllä pysynyt kutakuinkin oikeissa lukemissa. Itseasiassa olen melkoperäisen varma, että olen kävellyt jokusen sentin enemmänkin kuin mitä luulen.

Näin tänään lenkillä peltohiiren. Se tuli muina miehinä minua vastaan ja melkein kohdalla vasta se huomasi, että kyseessä ei olekaan hirvi, joka siinä puuskuttaa.
Niin liukasta poistumista paikalta en ennen ole nähnyt. Salamana se oli hävinnyt rajaojan syövereihin. -Hyvä! minä huusin. -Katokki, että pysyt siellä kans, etkä pränkää meidän makkariin!
T:Kaisa Pränktsön-Makkarmos
-------------------------------------------
Psalmi 3:5-8
Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas,
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.