Viime viikolla Viksu Viilipytty-kirjan (kts. yläkuva) kirjoittaminen sai taas tulta alleen. Johan oli oikeastaan taas aikakin. Ensimmäisestä roihahduksesta on päässyt venähtämään noin 67 vuotta ja viimeisestäkin aika kauan.

Poistin käsikirjoituksesta monta kiemuraista lausetta, lisäsin muutamia uusia kuitenkin niin, että teelmys ei pätkääkään pitenisi. Siinä lukiessani ja korjaillessani, ihmettelin, kuka kyseistä stooria ikinä tulisi lukemaan? No, ehkä Magnus ja ehkä joku muu sukulainen. Ehkä myöskin tulevat, uudet ja färskit sukupolvet suvussani. Kuka tietää?

-Kenelle ja minkä ikäisille sä yleensä sitä kirjoitat? kysyi eräs lähisukulainen.

-No, sen ikäisille tytöille ja pojille, jotka lukevat P. Töpöhäntää, vastasin ollenkaan tietämättä luetaanko P. Töpöhäntää enää ollenkaan? Uskon kyllä, että luetaan. Isoisoäidit lukevat lapsenlapsilleen sitä, jos ne jaksavat kuunnella. Niin minä tein ja kyllä ne jaksoivat. Itse minä kuitenkin nauroin eniten. Mainioita kirjoja. En minä nyt unissanikaan mene vertaamaan Viilipyttyä Töpöhäntään. Kuhan kerroin, minkä ikäisille kirjoitan.

Olen hiukan murheellinen, kun en ole jo aiemmin kirjoittanut. Miksi en kirjoittanut silloin, kun ei ollut kännyköitä, eikä pelikonsoleita?
Olen myös hiukan murheellinen myös siitä, kun en piirtänyt ja painattanut kortteja silloin, kun niitä vielä pilvin pimein lähetettiin. Puolivuosisataa sitten. Niin se on, että olen myöhässä ajastani.

Turha pyllistää, kun on lökät jo housuissa! (Sallinette tämän, aika väkevän puuskahduksen. Se kuitenkin kuvaa parhaiten tämän hetken tunnelmia, mitä tekemättä jättämisiin tulee).

Lukiessani kirjateelmystäni sain ilokseni muutamia uusia ideoita kirjan kuvittamiseen, mikä on hyvä asia taidepiiriä ajatellen. Viime taidepiirikerralla podin jo hyvän tovin valkoisen paperin syndroomaa. Sain onneksi väkerrettyä riemunkirjavan papukaijan oksalle kiljumaan. Korttiin tulee puhekupla: ONNEA quick kraak quick kraak ONNEA! Eli onnittelukortti on kyseessä. Laitan joskus kuvan kehiin.

Alussa oleva alakuva sopii hyvin kirjoitusaiheeseen, vaikka tuskin minä siinä mitään kirjoitan. En ainakaan Viilipytty-teosta. Tuossa kohtaa en muutenkaan ikinä kirjoittele. Minun työpajani sijaitsee yläkerrassa olevassa vinttipöksässä.

Uusia valokuvia minulla ei edelleenkään ole tänne esille laittaa. Yksi ehkä olisi, mutta en ole varma onnistuiko se. Jokainen nappi ja napukka vilkkui punaista, kun kuvan räpsäytin.
Salama kyllä toimi, mutta mielestäni sekin säti punaista. Pitää panna lataukseen koko härveli.

Otin "punakuvan" koiravieraastamme Veetistä. Veeti on hauskuttanut ja ilahduttanut olemassaolollaan meitä  runsaan viikon ajan. Ihme piskuinen piski, tämä Veeti 15v. Eikös tuo ole ihmisiässä vähintäin 150? Sähköä ja elämäneliksiiriä kuitenkin löytyy, vaikka muille jakaa.  

Erityisen hauskoja olivat Veetin sisälletulot. Meillä on kynnykset huoneiden välissä ja Veeti hyppäsi puolenmetrin loikkia niiden yli. Ei ne kynnykset nyt NIIN korkeita ole, että melkein kattoon asti pitää pomppia.  Minä ja Magnus ei olla vielä edes meinattu niihin kompastua.
Veeti selvästi konhotti ja esiintyi meille.
Yöt se nukkui meidän vieressämme. Tietenkin. Meillä on koirat aina saaneet nukkua vieressämme. Vähän hirvitti, kun Veeti on kookospähkinän kokoinen ja me Magnuksen kanssa Saimaannorppien. Hyvin kaikki kuitenkin meni. Terveisiä vaan sinne kirkolle, Veeti. Oot paras! Tule taas!

Kirkkovaltuuston kokous oli tiistaina. Samalla myös äänestettiin ehdokkaat kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon  joten kokous oli ylimääräisen juhlallinen.
Minä olin aikeissa äänestää jo kuukausi sitten, mutta minähän olen joskus myös edellä aikaani (jos kohta myös jäljessä).

Oikeana äänestyspäivänä äänestin mielestäni ainoaa oikeaa kirkolliskokousehdokasta,
eli numeroa 57. Hiippakuntavaltuustoon äänestin numeroa 8. Mielestäni ainoa oikea. Molemmat pääsivät läpi ja se oli erityisen iloinen asia se. 

57:n luokse oli sunnuntai-iltana kutsuttu juomaan läpipääsykaffitkin, mutta emme sitten, yhtä kaikki lähteneet, vaikka mieli teki. Ilma oli niin sateinen ja myrskyinen, että Magnus sanoi, jotta mei voira lähtiä yätämyäri takaasi sellaases myteeris. Ei oo hääppööstä ajaa, kunei näje, eikä kuule ja saa peliätä, jotta auto lähtöö lentohon.
Kyllähän Magnus oikeassa oli. Mennään sitten kesällä, kun on valoisaa yötkin läpeensä.

Lauantaina minulla oli ilo ja kunnia lausua runoja Lapuan Sydänyhdistyksen ystävänpäiväseuroissa.

Alkajaisiksi saimme ihanaa sydänystävällistä sosekeittoa syödäksemme ja päälle piirakkakahvit juodaksemme. Vihannessosekeitto on hyvää. Ei kumma, että siitä sydänkin tykkää. Päätin, että keitän sitä lähiaikoina itsekin. Kermaa ja voita...no ei vaitiskaan. Ei voita niin hyvää kuin se olisikin.

Viehättävän ystävälaulusikermän (en valitettavasti muista esiintyjän nimeä) jälkeen tuli minun vuoroni.

Olin varannut kotoa vesipullon mukaan. Puhujapöntössä ei kuitenkaan ollut yhtäkään tasaista kohtaa, johonka pullon olisi voinut laittaa. Lattialle piti asettaa. Eihän siinä mitään, mutta kun puhujapöntössä piti seistä irtonaisen korokkeen päällä, niin kumarrus pullon puoleen oli todella syvä. Veri tuuskahti naamalle ja sydän löi muutaman ylimääräisen varvin jo ennestäänkin poukkoilevaan rytmiin.

Totesin runojeni aluksi sydänyhdistysyleisölle (yleisölle pitää aina yrittää aluksi todeta jotakin, ennen kuin alkaa lausumaan), että minulla täytyy olla vahva sydän. Niin kovaa se joutuu esiintymisien alussa värisemään jännityksestä. Ääni väristen jatkoin:
-Välillä sydämeni tuntuu tukkivan kurkkuun, välillä putoavan housunperille!
(Arvatkaa ottiko minua päähän tämä alkurepliikki? Oikein! Olisin halunnut vajota pöntönpohjalle housunperineni).

No, lausuminen meni aika hyvin. Kolmannessa runossa viimeiset jakeet olivat takertua kitalakeen suun kuivuuden tähden, mutta sain kuin sainkin rutiinilla puserrettua ne ulos.

En muistanut ennen kolmatta runoa kyykkyä vesipulloa ottamaan. Onneksi ensimmäisen ja toisen runon välillä muistin.

Sain kahdeksan runokirjaa myödyksi. Kerroin, että kirjojen tuotto menee lähetyksen hyväksi.

Sunnuntai-iltapäivällä Isonkyrön seurakuntatalolla oli Majatalo ilta. Hyvä ilta olikin, vaikka loppui jo klo 16.  Oli mukavaa, kun paikalla oli myös lapsia. Lapset ovat kullanarvoisia. Niin tilaisuuksissa kuin muutenkin näinä ankeina aikoina.

Majatalon pöydällä oli esirukouslaatikko kynineen ja lappuineen. Lappuseen sai kirjoittaa esirukouspyynnön. Kirjoitin sellaisen ja pitkästä aikaa (vaikka aihetta olisi useinkin) kirjoitin kiitosaiheen: Fb:ssä tapahtui jotakin sydäntälämmittävää. Siitä kiitos Jeesukselle.

JOS sinulla on jotakin asiaa, jonka puolesta haluaisit, että rukoillaan, niin lähetä minulle se yv:nä. Vien asian raamattupiiriimme. Ilman nimeä ja tunnistettavuutta tietenkin. Voin rukoilla asiasi puolesta yksinkin. Ilman, että vien sitä mihinkään, jos niin tahdot. Rukous kannattaa! Nimim. "Useasti vastauksen saanut ja siitä kovasti iloinnut".

T: Kaisa von Gladglädje-Gyllenbögel

-----------------------------------------

Psalmi 34:5-9

Minä käännyin Herran puoleen 

ja hän vastasi minulle.

Hän vapautti minut kaikesta pelosta.

Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät

iloa,

heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.

Minä olin avuton ja huusin apua.

Herra kuuli minua 

ja pelasti minut kaikesta hädästä.

Herran enkeli on asettunut vartioon.

Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

Katsokaa, nähkää omin silmin!

Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!

Onnellinen se, joka turvaa häneen.