Viime viikolla tuli tietoa, että Yryselänkylällä olisi nähty suden jolkottelevan. 

Tieto ei tullut niin kuin salama kirkkaalta taivaalta, koska susia on ennenkin nähty näillä main. Meidänkin autotallin edessä on, oliko se nyt toissavuonna, tai sitä edellisvuonna, nähty jälkiä. 

Tämä nimenomainen susi, joka autotallimme edessä tassutteli ja jälkiä jätteli, ei enää näillä main jolkottele. Se piti lopettaa, koska se ei ollut terve. Se oli kapitautinen. 

Minä en tästä uudesta susihavainnosta kuitenkaan oikein pystynyt riemusta repeämään, mutta minkäs teet? Asian kanssa on vaan tultava toimeen. Itse susia vastaan minulla ei ole mitään. Päinvastoin. Heidän reviireistään minulla sen sijaan olisi hukan urputettavaa.

Magnus oli viimeisen, kuumimman susihukka-ajan aikaan nähnyt unta, että meidän Vilpolan (kts. yläkuva) peräseinällä oli kyhjöttänyt susi. 

Rohkeana miehenä, Magnus oli hakenut tylsät puutarhasaksemme ja klapsutellut niitä suden edessä. Susi olikin peljästynyt suuresti ja luikkinut seinänviertä pois tiehensä. Siihen Magnus oli herännyt.

Vilpola ei viimekesänä ollut käytössä kertaakaan ja tuo suutarin kenkälestikin on jo ties missä.

Sen verran pitää ehkä Vilpolan ohi kuljeskella, ettei Magnuksen uni käy toteen.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on merkintää jos jonkinmoista. Oikeaa ja väärää. Jälkimmäistä en, tähän ikään eläneenä, enää ihmettele yhtään. Siksi monta kertaa on eteeni tullut tapauksia, että väärän merkinnän takia olen ollut väärään aikaan jossakin. Onneksi aina ennemmin. Nytkin olisin tryykännyt kuukautta ennen Östermyraan Pitsalle, jos olisin viimeviikkoista merkintää noudattanut. 

Onneksi huomasin vääryyden.

Rauhallisesti (näissä tapauksissa ei hyvi muu kuin rauhallisuus) kirjoitin miitingin oikeaan kohtaan, eli kuukautta etiäppäin.

Myös eilisen kalenterimerkinnän kohdalla olisi pitänyt säilyttää rauhallisuus. 

Tilanne jyskähti kuitenkin päälle niin äkkiä, että en ehtinyt kaivaa rauhallisuusvaihdetta esille. Antakaas, kun kerron.

Meillä oli kirkossa BLUES-MESSU. Niin olin myös ihan oikein kalenteriin kirjoittanut. Oikeaan kohtaan ja aikaan.

Minulla oli Magnuksen kanssa siellä oikein tehtäväkin. 

Messussa oli osio, jolloin ihmiset saavat kierrellä neljän erilaisen rukousalttaripöydän luona, kirjoittaa esirukouslappuihin rukousaiheita, tai vaan katsella pöydällä olevia koristeita ja rukoilla/miettiä itsekseen. Me luulimme, että meidän kanssa. Minun ja Magnuksen kanssa. 

Lisäksi luulimme, kun ei muuta orteria saatu, eikä tullut, että pöydät on valmiina. Senku mennä lähelle istumaan/seisomaan. Ja niinhän me menimme. Hyvissä ajoin. Menimme kuin hierojat: kahta kättä heiluttaen.

Kädet ja myös jalat kyllä lakkasivat heilumasta, kun selvisi, että meidän (minun ja Magnuksen) olisi kuulunut kantaa/laittaa/koristaa ja asetella meidän pöytä. Se 4:s.

Minä olen huono kestämään mitään. Varsinkaan mitään sellaista, missä pikkasenkaan paistaa läpi oma sakeus&tomppelius. Magnus on kestävämpi. Magnus sanoi heti, jotta kun kerran ei asiasta mitää mainaastu, mei ny voira pöyräksi muuttua. Ny on sitte neliän pöyrän siasta vaan kolome. Se sen kummoosempaa oo!

No, ei niin. Varsinkaan, kun toimeliaat ystävät kantoivat meille KOLME  pöytää ja hakivat kotoaan rekvisiittaa. Juuri oikeaa rekvisiittaa: punaisen liinan, krusifiksin, punaisen sydänkynttilän ja punaisen kukkakranssin. 

Magnuksella oli Raamattu mukana (eli hän ei suinkaan tullut kirkkoon kahta kättä heiluttaen) joka laitettiin kunniapaikalle pöydälle. TADAA! Herran rakkaus/hyvyys-pöytä oli valmis. Parempana kuin ikinä itse olisimme osanneet rakentaa!

Ilman tämmöisiä pöytiäkin bluesmessut ovat hienoja ja hyviä. Jos konsa kirkollisista ilmoituksista luet, että semmoinen on järjestetty kirkossasi, mene sinne! Mene kirkkoon, vaikka siellä olisi ihan tavallinenkin kirkonmeno. Se jos mikä, kannattaa.

Minulla oli erikoisen mukava ja sydäntälämmittävä tilaisuus mennä lausumaan ja lukemaan omitekoisia runojani erääseen vaasalaiseen runopiiriin. 

Leuat lotisten luin kolme runoani ja ilmeisesti ne menivät siksi paljon hyvin, että ostivat minulta kolme runokirjaakin.

Tuossa piirissä istuessani minulle tuli ikävä entistä runopiiriämme, joka kokoontui Isonkyrön kirjastossa.

Siellä me luimme toinen toisillemme mielirunojamme, juttelimme kaiken maailman asioista ja kutsuttiinpa meitä joskus ihan esiintymäänkin. Eikä vaan kotikonnullamme, vaan ihan Peräseinäjokea myöden. Oi niitä aikoja! 

On ollut kyllä puhetta, että perustettaisiin uusi runopiiri. Sellainen on myös kutina, että se joskus vielä käy toteenkin. Ainakaan kukaan, jolle asiasta on uukutettu, ei ole sanonut, että hyi, sellaista ei missään tapauksessa perusteta!

Joulun lapsi-projektin tiimoilta kokoonnuttiin Vaasaan taas tänäkin vuonna. Perjantaina.

Siinähän projektissa kootaan joululahjapaketteja Romaniaan lapsille annettavaksi. Paketteihin merkataan päälle ikäryhmä ja onko tarkoitettu pojalle, vai tytölle.

Me teimme tänä vuonna 120 pakettia. 60 pojille (2-4v) ja 60 tytöille (2-4v). Paketteja tuli muutamia kymmeniä ylimääräisiäkin! :)
Ihmiset olivat kutoneet/virkanneet/neuloneet upeita vanttuita, pipoja, sukkia, pehmoleluja ja sen sellaisia uskomattomat määrät.  Minä, joka en osaa tehdä käsitöitä, annoin kuukausittain hiukan rahaa, joilla hankittiin hammasharjaa, tukkapampulaa, kiiltokuvaa ja sen sellaista, mitä nyt kaupungin marketeista monesti edullisesti saa, kun osuu kohille.

Minä harvoin osun kohille, joten laitan mielelläni lantteja likoon muiden osua. 

Näen myös joka vuosi, että lanttilahjoitukseni menevät varmasti perille. Itsehän minä tavaroita omin käsin loodiin pakkaan.

Voi olla, että moni epäilee antaa rahaa tällaisiin projekteihin, pelätessään, että ei mene perille.

No, nämä menevät. Pelko pois Rousmariin!

Rakas edesmennyt äitini epäili myös aina annetun avun perillemenemisiä. (Toki muolimassa on ja on ollut tapauksia, että annettu apu on mennyt vääriinkin käsiin).

Minä sain aikoinani olla useilla matkoilla Venäjän Karjalaan, jonne veimme aina jotakin. Sallituissa rajoissa.

Pyysin äidiltä lahjoitusrahaa, että voisin ostaa kaikkea tarpeellista viemiseksi.

-Onko nyt niin, että katsot, että kuriiri on kyllin luotettava ja annettu apu menee perille? kysyin äidiltäni.

-Asiaa pitää vielä miettiä ja fundeerata joka puolelta ja nukkua sikeästi yön yli, vastasi äitini, joka oli humööri-ihminen.

Äiti tuli ilmeisesti myönteiseen tulokseen kuriirin rehellisyydestä, koskapa hän setelin kouraani seuraavana päivänä iloisena antoi.

Mieleeni moljahti asian tiimoilta upouusi aforismi. Siihen lopetan tämänkertaisen mhvv:n. Hyvää päivänjatkoa jokaiselle lukijalleni ja tietysti muillekin.(Kerrankin voin  mhvv:n loppuun näin toivoyella. Yleensähän kirjoittelen mhvv:tä yön synkän sydännä).

Ihka uusi aforismi:

Annettu apu, vaikka piskuinenkin, on harvoin, jos koskaan, pois omasta paljosta.

T: Kaisa Mottopää-Ärligkurir

----------------------------------------------

Matteuksen evankeliumi 11:28-30

(Jeesus sanoo)

-Tulkaa minun luokseni kaikki te työn 

ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille

levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja

katsokaa minua: minä olen sydämeltäni

lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne

löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun

kuormani on kevyt.

Viime viikon kalenteriaukeama kumottaa aika valkoisena. Se oli toisaalta ihan hyväkin, että ei ollut menoja, eikä tuloja. Sain kolme uutta joulukorttia valmiiksi. Perästä kuuluu ja näkyy. Torstaina vietiin painattamoon.

Lisäksi sain äntiin vihkiparikortin, jonka piirtämistä olen jo jonkin aikaa suunnitellut ja mielessäni kaavaillut.

Vihkiparikortista ei tullut sinnepäinkään semmoista, jonkalaista olin kaavaillut.

Sainkin jo aikamoista arvostelua ja ryöpytystä siitä. 

En ottanut niitä kuuleviin korviini. Siksi paljon (melkein joka päivä) olen hää- ja morsiuspukuohjelmia tuijotellut.

Magnus jaksaakin ihmetellä intoani hää- ja morsiuspukuohjelmiin. Häistämme on sentään jo 52.5 vuotta.

Itsekin hiukan asiaa ihmettelen. Varsinkin, kun voin katsoa samoja hääpukuohjelmia vielä uusintojen uusintoinakin!

Nykyään on muotia analysoida ja kaivella kaiken tekemisen syntysyitä ja setviä yksilön käyttäytymisien syvyyksiä. Niinpä minäkin aprikoin Magnukselle, että syy yli-innokkaaseen hääpukuohjemien tuijotukseen juontaa 52.5 vuoden taakse. Ehkä tietämättäni kannan jotakin kaameaa traumaa siitä, että minä menin Magnuksen kanssa naimisiin vanhassa luunvärisessä jakkupuvussani.

Mene ja tiedä. 

Jakkupuku oli kyllä kaunis ja komea (kuten itse morsmaikkukin silloin), mutta se ei ollut hääpuku. 

Luunvärinen jakkupuku ei ole hääpuku. Hääpuvun kuuluu olla valkoinen, muhkea, röyhelöinen ja kimallella kauniisti, kun morsian viehkosti liikkuu.

Piirtämässäni hääkorttikuvassa sulhasellakin on valkoinen puku. Siitä sain erityisesti kuulla kunniani.

Mutta kiitos ahkeran hääohjelmakatsomisien, tiedän, että sulhasellakin voi olla komea valkoinen puku yllään hääjuhlassa. Ja, mikä sen on, ettei voisi? Elämmehän tasa-arvon kallista kulta-aikaa.

Häämekkoa en kyllä mielelläni sulhasella näkisi, enkä onneksi ole nähnytkään. En yhdessäkään ohjelmassa.

Kalenterissani oli erään viimeviikon päivän kohdalla merkattu nimi ja kaksi kirjainta, joiden välissä + merkki.

Silmäillessäni toissapäivänä tätä kalenteriaukeaman kohtaa, vereni seisahtuivat. 

Minulla ei ollut hölkäsen pöläyksenkään mielikuvaa siitä mitä kyseiset kirjaimet tarkoittavat ja myös +merkki herätti suurta huolta ja murhetta. 

Tähänkö on tultu? Merkkailen näköjään mitä kummallisempia kirjaimia ja plussia ilman, että tietäisin jälkeenpäin pätkääkään, mitä ne tarkoittavat.

Kirjaimien täytyi tarkoittaa jotain hyvin tavallista ja tuttua, koska en ollut muuta merkintää niiden perään örminyt. Plus voi tarkoittaa ainoastaan ja vain jotain positiivista. Miinus on enämpikin negatiiviseen haiskahtavaa. Tämmöisiä kaikkia funtsailin  hikihelmien kiiluessa ohimoillani. Olin hyvin huolestunut muistamattomuudestani.

Kerroin Magnuksellekin asiasta ja samalla heilutin vihaisena (itselleni) kalenteria hänen nenänsä edessä.

Magnus tiesi heti, mitä kalenterimerkintä meinaa. Kun kuulin merkityksen, huolestuin, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

-Ei mitään hätää, lohdutti Magnus. -Näimme, kuule, vahavistamma ja täyrennämmä toinen toistamma, ku tuloo joku tollikko. Jos toinen ei tiärä, nii hyväs lykys toinen tiätää ja päivvastoon.

-Mpff! vastasin minä ja olin hyvin, hyvin huolestunut.

Tästä lähtien en laita ikinä vain alkukirjaimia mistään ja plussien ja miinuksienkin kanssa olen varovainen.

Lauantaina olisi ollut parikin menoa. Toinen niistä oli virsipiirinpito Laurilanmäellä ja sinne mentiin!

Lausuin pitkästä aikaa runojakin. Toisen runon olen aikanaan varta vasten laurilanmäkeläisä varten rustannutkin. Sen nimi on Pollen kirkkomatka.

Toisen lausumani runon kirjoitin aikanani Tervajoen pyhäkoulun kevätjuhlaan. Se kertoo Arska-hiirestä, joka viedään pyhäkouluun.

Tästä runosta olen saanut elämäni parhaan yleisöpalautuksen. Olen sen kertonut kaikilla foorumeilla useaan kertaan. Kerron sen nytkin ja tulen vielä useasti, tästä etiäppäinkin, kertomaan.

Juhlassa edessäni istui pikkuinen tyttö (olisikohan ollut 4-vuotias, tai niillä main). Hän asettui tarkkaavaisen näköisenä kuuntelemaan, kun kakistelin kurkkuani esiintymistä varten.

Tytöllä oli teelautasenkokoiset silmät, pikkuiset letit ja niissä kauniit rusetit. Olihan juhla ja kaikki.

Runossa Arska-hiiri järsii virsikirjaa, kysyy koska täällä saa juustoa jne.

Sitten vaari hakee hiirenhiirensä kotiin ja matkalla ne laulavat iloisena:

-Jumalan kämmenellä ei pelkää hiirikään (virsikirjassa: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen).

Siihen lauluun runo loppuu ja välittömästi pikkuneiti purskahtaa niin railakkaaseen nauruun, että ei ole ennen kuultu.

Lopuksi nauroimme kaikki, opettajat ja oppilaat,  ihan "vääränä", eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. 

Tuommoisina hetkinä sitä ajattelee, että tämä "runoilijattarena" oleminen ei ole yhtään hassumpaa.

Eilen oli raskas päivä. Iki-ihana ja rakas terapiakoira Lyllan jouduttiin lopettamaan. 

Se tuli ihan mahdottoman sairaaksi. Sen kärsimystä ei voinut mitenkään enää pitkittää.

Alussa olevat kuvat jäävät hienoksi muistoksi siitä, kuinka mekin saimme sitä aina välillä hoitaa. Tai paremminkin, kuinka se hoiti meitä, kun se meillä aina välillä oli. Milloin raketteja ja paukkuja paossa, milloin muuten vaan.

T: Kaisa

----------------------------------------------------------

Psalmi 62:9

Luottakaa aina Jumalaan,

tuokaa hänen eteensä kaikki, mikä

sydäntänne painaa!

Jumala on turvamme. 

Viviannin kanssa ostettiin tänään torttutaikinaa, luumuhilloa ja jouluklögiä. Kohta aletaan niitä nauttimaan, jahka saan mhvv:n eetteriin.

Ehkä en ihan vielä olisi torttutaikinaa ja glögiä ostanut, vaikka joulutunnelmissa olen jo useita päiviä ollutkin, mutta Vivianni sai villattua ja minuahan ei kauaa tarvitse ylipuhua, kun tortuista ja glögistä on kyse.

Se, miksi olen jo joulutunnelmissa leijaillut, johtuu siitä, että olen piirtänyt joulukorttiaihioita. 

Kaksi on jo valmiina. Yhden, ellei jopa kaksi, aion vielä täksi jouluksi piirtää. 

Ylläolevassa alakuvassa on kaksi viime vuoden mallia (vai mahtavatko olla jo sitäkin edellistä mallia?) 

Joulukortit  ovat siitä mukavia, että ne eivät vanhene ikinä. Aihe, jota ne sivuavat on ja pysyy!

Sitä vaan, näin joulu- ja muunlaistenkin korttien maakarina toivoisi, että ihmiset vielä kortteja toinen toisillensa lähettelisivät. Kuten silloin lähettelivät, kun olin postiröökynänä (ja sittemmin rouvana).

Joulukortteja on mahdottoman mukava piirtää. Kerroin ja revittelin siitä jo Facebookissakin.

Pyysin ihmisiä lähettelemään minulle joulukortteihin mieleisiänsä aiheita. Aiheita putkahtelikin  näkösälle mukavasti. 

Kaikki merkkaan sinikantiseen vihkoon muistiin. Ties mikä niistä pääsee oikein toteutuksen asteelle. Hyviä olivat kaikki, että se ei ainakaan ole esteenä.

Tällä viikolla on syysloma opinahjoissa. Siitä syystä saimme Vivianninkin yökylään. Huomenna tulee lisää lomalaisia kylään ja syömään.

Aion keittää (yllätys, yllätys) lihapullia ja kasvisgratiinia. Jälkiruuaksi mustaviinimarjaputinkia, jonka päälle kukin saa lätkäistä kunnon kokoisen kermavaahtokasan.

Viikon verran meillä on ollut Lyllan hoidossa. Tällä kertaa sitä onkin pitänyt hoitaa oikein hartiavoimin. Se ei nimittäin ole voinut ollenkaan hyvin. Sillä oli sunnuntaina hengenlähtö lähellä.

Ainakin kauhuksemme siltä aika ajoin näytti.

Lauantaina jo ihmettelimme terapiakoiran käyttäytymistä. Tai paremminkin sitä, että se ei käyttäytynyt ollenkaan. Makasi vaan  apaattisena ja kun sen sai maaniteltua ulos pissille, oli häntä koukussa MAHAN ALLA! Mahan alla! Häntä, joka on aina innosta täristen pystyssä kohti taivasta. Nenänsä nyökkyi maata vinistäen, eikä pystyssä haistellen maailmalta lehahtavia hajuja, kuten aina tähän asti meillä vieraillessaan.

Päätimme, että jaamme sunnuntain menoja niin, että joku on koko ajan sen vieressä.

Minun hoitovuorolla Lyllanilta valui kuola jatkuvana virtana ja se huohotti ihan mahdottomasti.

Oli pakko viedä se ulos. Onneksi lämpöasteita oli melkein 20. 

Ilahduin, kun koira jaksoi, kun jaksoikin jonkun ajan kuluttua tulla katsomaan, kun istutin krookuksia pihaamme. 

Istutin noita iki-ihania lempikukkasia siihen kohtaan puutarhaa, missä on iso kanto, jonka päällä keikkuu ruosteinen rautapata. Tyhjä rautapata. 

Ennen padassa oli aina kukkia, mutta ei enää sen jälkeen, kun huomasin syksyllä sitä tyhjennettäessä, että kattila kihisee muurahaisista.

Minulla oli syytä epäillä, että ne samat muurahaiset kihisivät meidän seinäntilkkeiden välissä ennen muuttoa pataan. Oli, miten oli, pata-asuntoa heille ei enää järjestetä. Tarkoitus on häätää ne koko plantaasiltamme lähimpään metsänrantaan.

Pikku hiljaa Lyllanin kunto alkoi sunnuntaina kohentua. Kuolaa ei ole tullut enää piskoakaan ja se on syönytkin ihan kiitettävästi. Huomiseksi, eli tiistaiksi sille on tilattu eläinlääkäri. Ihan hyvä, koska kyllä se vieläkin toki aika lailla nöönön tuntuinen on. 

Lyllanilla on aika kauan ollut  HYVÄNLAATUINEN (lääkärin mukaan) patti vatsan alla. 

Vivianni sanoi tänään huolestuneena äidilleen puhelimessa, että patti on kivikova ja lämmin. 

Se on kuulemma tähän asti ollut aina pehmoinen ja viileä. Minä en koskaan ole pattia koittanut, vaikka toki olen sen nähnyt, joten en osaa sanoa asiaan mitään. Hyvä kuitenkin kaikitenkin, että koiraneiti viedään tohtorille.

Viikolla pidin ns, YLEISEN VIERAILUPÄIVÄN. Pidän semmoisen aina silloin tällöin ja ne ovat ihania ja mielenlaatua nostattavia. Matka suuntautuu aina Vaasaan. 

Ensiksi menin hyvän ystävättäreni tykö, johon tutustuin aikoinani iki-ihanilla runoviikonlopuilla. Niitä pidettiin usean vuoden ajan Raippaluodon sillan kupeessa Lepikon leirikeskuksessa.

Meitä ohjaili runouden salaisuuksia ammentamaan Pia Perkiö. 

Nuo ihanat viikonloppuleirit jäivät ainaiseksi hyvällä mieleen. Siitäkin huolimatta, vaikka minä en ole pätkääkään runollinen. Päinvastoin. Eipä siksikään mikään kumma, että kirjoitan vain proosarunoja. 

Ystävättäreni luota pyyhälsin Aija-Kanita-tätiäni helssaamaan. Hänelle lupasin kirjoittaa ikioman runon ja lukea sen hänelle kuin suurelle yleisölle konsanaan. 

Se ei ole mikään uusi asia. Ennenkin olen tädilleni esittänyt runojani ja hän oli (ja varmasti on) minun vankkumaton ja sydämenpohjainen fani. 

Ihan samanlainen fani minä olen hänelle. Olen ollut tätini elämässä mukana ja hän minun elämässäni 72 vuotta. (Kohta 73). 

Niin monet monituiset kerrat hän on ollut minulle avuksi ja niin monet monituiset asiat olen hänelle kertonut ja siihen ne ovat jääneet. Minun ja hänen välisiksi.

Onni on omistaa hieno täti. (Onni on ollut aikanaan omistaa kuusi muutakin hienoa tätiä).

Tädin luota ajelin Elitzabethy-serkkuni tykö. Hänen tykönään sitä tuntee itsensä aina maailman odotetummaksi ja parhaista parhaimmaksi sukulaiseksi kautta maailman sivu. Tarjoilu on aina runsasta ja maailman maukasta. Röyhtäilyt eivät ottaneet loppuakseen vielä illallakaan, kun tyytyväisenä päivän antiin pääni tyynylle painalsin. Iltarukouksessa kiitin kaikesta ja kaikista, mitä kohdalleni oli päivän mittaan osunut. Olen totisesti onnekas.

Nyt lopetan pränttäämisen tältä haavaa. Menen pitämään seuraa syyslomalaiselle ja syömään joulutorttuja ja ryystämään mukillisen glögiä.

T: Kaisa Glögberg-Tortplomsten

--------------------------------

Psalmi 91: 1-6

Se, joka istuu Korkeimman suojassa

ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,

sanoo näin:

-Sinä olet minun linnani ja turvapaikkani.

Jumalani, sinuun minä turvaan.

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta

ja pahan sanan vallasta.

Hän levittää siipensä yllesi

ja sinä olet turvassa niiden alla.

Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri

ja kilpi.

Et pelkää yön kauhuja,

etkä päivällä lentävää nuolta,

et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,

et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

.

Kuvissa menneen, ihanan kesän haisuja ja haikuja.

Ylemmässä kuvassa istun (vaikka ei näy) syömässä eväitä Orisbergin ihastuttavan tekojärven rannalla.

Näyttäisi kuvasta katsoen, että on lämmin ja leuto sää, mutta kuva hiukan valhettelee. 

Lämpöasteita ei ollut NIIN paljon kuin viime kesänä yleensä oli. Tuulikin oli tukevaa ja puuskaista. Piti pitää tiukasti leivänpäällyssallaadeista kiinni, etteivät olisi lähteneet lentoon. 

Muistaakseni jokunen, pitelystä huolimatta, lähtikin. 

Onneksi paksut makkaranlättyset sentään pysyivät paikallaan. Lättysten perään olisin kyllä juossutkin. Jos olisivat tulleet lentomatkan päätteeksi hiekkaisiksi, olisin putsannut enimmät pois ja syönyt makoisiin suihin. Kyllä tuo saunanedusta aina puhtaampi on kuin meikäläisen köökin pöytä.

Minä en ole turhan kranttu, mitä syömisien yli-, super- ja hyperhygieenisyyteen tulee.

Se, että istuin tuulisena, mutta kauniina kesäpäivänä tekojärven rannalla, selittyy alakuvan näkymän kautta. Siinä on kuvattu Orisbergin taideleirin puuronsilmä: Tila, jossa meitä taiteilijoita ahersi kukin oman taideteoksen kimpussa. 

Minä piirsin leirillä kuvia tulevaan kirjaani, joka on nimeltään Viksu Viilipytty. Siitä olen useasti ja runsaasti jo ennenkin täällä (ja muualla) revitellyt.

Leirin jälkeen eivät kuvat (eikä kirja) ole sanottavasti edistyneet. 

Päinvastoin. Olen nimittäin lukenut moninaisia artikkeleita kirjoista ja niiden menekistä, mikä ei ole ollut omiaan lisäämään intoja kirjoituksiin, eikä piirtelemisiin. Lukemani artikkelit ovat lässäyttäneet ja lamaannuttaneet sen vähänkin piskuisen innon, mikä aika ajoin aivonystyröitä kutitteli.

Kirja on kuoleva kapistus (kuulemma). Siis kannellinen ja käsiin otettava kirja.

Digitaaliset ja sen semmoiset opukset kyllä tulevat lisääntymään ja voimaan paksusti (kuulemma).

Mene ja tiedä. Voi olla, että asia on juuri noin. 

En ole liioin ollenkaan varma, haluavatko nykyajan lapset lukea jostain ihme piikkisiili Viksusta, jonka on kirjoittanut joku ihme Kaisa Jouppi Hälävänmutkan Letkutieltä?

Toisaalta koskaan ei tiedä, ellei kokeile ja yritä. Ja onhan sitten olemassa ainakin kässäri (joka ei mihinkään kustantamoon kelvannut) jota lukea, jos lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapset joskus tulevat uteliaiksi ammoin kuolleesta esiäidistään, joka kuulemma kirjoitteli ja piirteli.

Pitääpä tarttua taas kirjoituksiin ja piirroksiin, että saan ne valmiiksi, ennenkö aika jättää (kuten kuolemankoukkaaminen hienostuneemmin ilmaistaan). 

Ihan toimetonna minä en kuitenkaan, mitä taiteen saralla toimimiseen tulee, ole ollut.

Partiolaiskuvan, joka kesällä kerran tilattiin, olen onneksi saanut melkoperäisen valmiiksi. 

Enää puuttuu kuvassa olevasta kyltistä tunnussanat. Se, mitkä ne tunnussanat ovat, on minulla vielä pimennon peitossa. Ne eivät tarttuneet minuun sinä ainoana ja yhtenä kertana, kun partiokololla lapsena kävin.

Eikö joskus maailmassa ollut semmoistakin ilmassa, että ne olisivat olleet: AINA VALMIINA? 

Ehkä laitan kylttiin vain THINKINGDAY MUISTELEMISPÄIVÄ, kuten saamaani ohjelappuun oli kirjoitettu.

Viikolla oli vaalivalokuvaus. Olen ehdolla Isonkyrön seurakuntavaaleissa. Vaalinumeroni on 36.

Listalla, millä meikäläisenkin uusi kuva aikanaan näpöttää, on 14 muuta varteenotettavaa ehdokasta. Varteenotettavia ehdokkaita on toki muillakin listoilla. Runsaasti. Valinnan varaa on, joten nyt kaikki uurnille! Niin Isossakyrössä kuin muuallakin. 

Isäni sanoi aina, että ei pysty urputtamaan, ellei käy äänestämässä. 

Olin aina isin tyttö ja tein aina, kuten hän opetti. Äänestän aina, kun on äänestyksen aika. 

Mikään urputtaja en luonteeltani kuitenkaan ole (noh, Magnus voi olla toista mieltä). 

Mottoni on: Poikes kaiken maaliman urputus, teherähän asiahan kuin asiahan parannus! 

(Ans kattoo, kuinka tämmöönen sloukani puroo). 

Uutta valokuvaani en nyt tähän hätään tänne saa esille. Se on toisella koneella ja vaihtamisiin ja lähettämisiin menee aikaa ja tupakkia. Ainakin meikäläisen tasoiselle nörtille.

Kuvaajalle lähetin kiitosviestin, että nyt on tapahtunut niin, että hän on saanut palon, paljon paremman kuvan kuin on malli!

Vaalikoneen kysymyksiin vastailin muutamana päivänä. Sinne ei vielä pääse äänestäjät niitä lukemaan. 

Korjailemaan niitä vastauksia toki vielä pääsee, mutta mitäs niitä muuttelemaan. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.

Menkää ihmiset äänestämään seurakuntavaaleissa. Se, jos joku kannattaa!

Uutta ohjelmapätkää Pohjanmaan radio Dei:hin käytiin Magnuksen kanssa äänittämässä keskiviikkona. Magnus puheen ja minä henkäilin parikin runoa putkeen.

Siinä niitä lukiessani ajattelin, että tämäkin kohta olisi pitänyt kirjoittaa noin ja tämä kohta näin. 

Siinä hetkessä ei käynyt kumminkaan enää minkään korjaaminen. 

Muutama takeltelukin nauhalle piirtyi. Ei voinut mitään. Panenkin toivoni Jussiin (äänittäjään). 

Hän varmaan tietää niksit, joilla toistot, kurnutukset, liika syvään hengitykset yms. niiskutukset, saa pyyhkäistyä pois.

Samana iltana, kun oli äänitys, oli KD:n piirihallituksen kokous Laihialla. Raijan ja Pentin(nimiä ei muut.) kodissa.

Asialistan pykälät sisälsivät hyvin painavaa asiaa, koskapa kolmenistuttavan soffan jalkapyörät prätkähtivät ja kaffikupit säröilivät.

-Istuukko sinä sen soffan päällä? kysyi Magnus huolestuneen näköisenä, kun kerroin asiasta.

-En muuten istunut. Siinä istui kolme ihan tavallisen kokoista ihmistä.

Magnus oli huojentuneen oloinen. Ei tarvinnut lähteä kaivamaan työkalupakkia varastopytingistä.

Viimeviikon kalenteriaukeamalle on kirjoiteltu menoja ja vinkkejä jos jonninmoisia, mutta kaikkiin ei vaan päässyt. Sen verran tuli viikolla Vaasassa käytyä, että voitiin ottaa terapiakoira Lyllan tänne Letkutien rauhaan. Jos nyt mistään rauhasta voidaan puhua, kun hiirenkillerit paukkuu yötä päivää! Tuntuu, että kaikki lakeuden viiksivallut (so. hiiret) ovat ottaneet makuuhuoneemme kulkuväyläkseen. Valitettavasti vaan, ne, jotka makuusoppeemme änkeevät, eivät enää ikinä pääse kertomaan muille viiksivalluille, että sinne, kun meet, niin siihen loppuu valluttaminen. 

T: Kaisa Vallutö-Viikstenskog

----------------------------------------------

Psalmi 127:1-2

Jos Herra ei taloa rakenna,

turhaa näkevät rakentajat vaivaa.

Jos Herra ei kaupunkia vartioi,

turhaa vartija valvoo.

Turhaan te nousette varhain,

turhaan valvotte myöhään

ja raadatte leipänne tähden.

Yhtä lailla Herra antaa omilleen,

vaikka he nukkuisivat.

Syksy on tunnelmaista aikaa. 

Tuikkuja ja valoja saa sytytellä sinne sun tänne ja samalla miettiä syntyjä syviä. 

Meikäläiselle syksy on oikeinkin tunnelmapitoista. Juuri syksyisin mieli meinaa mujuskella tummissa syövereissä ja se taas tietää sitä, että kynsivallit saavat huutia. Niistä tirraa tuon tuostakin verta alituisen nyppimisen takia. Paitsi syksyisin,  tirraa niistä hurme alituisen nyppimisen takia myös keväällä. Kesällä ja sydäntalvella kynsien sivunahkat ovat kutakuinkin sileät ja siistit.

Nyppiminen on kamala tapa, mutta minkäs teet?  Magnus uhkaa minua aina tekojulmalla äänellä, jotta mä tuun ja noppaan, jonset lopeta.

Mutta mitenkäs lopetat? Se on sellaista, kun on YLIerityisherkkä. Siis ei pelkästään erityisherkkä.

Muistan, kuinka töissä ollessani juuri syksy ja kevät olivat vaikeita, mitä kynsivalleihin tuli. 

Piti aina pitää sormet tiiviissä ja erityisessä "nipussa", ettei asiakas nähnyt revittyjä kynsinauhoja.

Noh, ne ajat ovat olleet ja menneet. Postia ei enää ole. Siis sellaista Postia kuin vanhaan hyvään aikaan oli. Kynsien nyppiminen on ja se seuraa minua varmaan hamaan vellitaloon asti. 

Ainakin, jos ja kun syksy ja kevät ovat ollakseen. Etteivät ilmastonmuutoksen takia jää pois kokonaan.

Ylimmäinen kuva on esimerkki tunnelmavalaistuksesta, jota syksyn synkän iltoina voi iloksensa asennella. 

Alimmainen kuva puolestaan on eräänlainen esimerkkikuva Magnuksen ja minun yhteisestä uudesta harrastuksesta: kuntosaleilusta!
Melkein satavuotiaaksi piti elää, että löydettiin tämä yhteinen uudeksi tekevä harrastus.

Minähän aikoinani kyllä kävin kuntosalilla. Peräti kaksi vuotta yhteen jytkyyn, kunnes lopetin.
Nyt emme lopeta ikinä! 

Aina, kun toinen sanoo, että ei mennä, niin toinen sanoo: Suu umpeen! Nyt mennään!

Kun viime lauantaina sitten reippaina ensimmäistä kertaa yhdessä riuhtaistiin kuntosalin ovi levälleen, oli vastassa Maikku (Magnuksen sisko). 

Hieman kauempana pakersi laitteiden parissa Eerikki. Maikun aviomies.

Olipa hauskaa, kun näki heti tuttuja. Vaikka kyllä kuntosalilla tuntemattomistakin tuttuja tulee. Sen verran minulla on asian päältä kokemusta.

Toivon totisesti, että kuntoilun myötä nuukahtaneet olemuksemme muuttuvat ehoiksi, eikä kukaan 86-vuotias (mies) arvuuttele minun olevan hänen kanssaan saman ikäinen, kuten männäviikolla käytiin. Kaiken huippu on, että kyseinen 86-vuotias on ennenkin uumoillut meidän samanikäisyyttä.

Ei paljon naurattanut. Ei silloin, eikä nyt.

Mutta! Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa! :D

Se, että Magnus innostui kuntojumppailusta johtuu siitä, että hänen polvensa on tuusan nuuskana. Ainakin sellaiset tunnot Magnuksella puheittensa mukaan on. Ja miksei olisi, kun tuskin kävelemään pystyy.

Paitsi lauantaina kuntosalilla, olimme myös Ilmajoella kotiseuroissa.

Ellinoora (nimi muut.) oli järjestänyt kodissaan tämmöisen ihanan tilaisuuden ja pyytänyt minua ja Magnusta vastuuseen.

Mainittakoon, että Ellinoora on pitkästi yli 90-vuotias. Oliko, että ihan 96? Minun pitää tarkistaa asia. Kunnioitettava ikä joka tapauksessa, kun yli yhdeksänkymmenen mennään. 

Ihaillen seurasin illan emännän kahvinkaatelua ja touhua. Olinpa totisesti tyytyväinen, että tuli aloitettua punttisalilla käyminen. Täältä tullaan Ellinoora!

Kotiseuroissa Magnus piti puheen ja minä lausuin runojani.

Hienosti meni. Ei jännittänyt, eikä mitään muutakaan elleskaappia sattunut.

Kotimatkakin meni hyvin, eikä yhtäkään sarvipäätä näkynyt mailla eikä halmeilla, kuten edellisviikolla näkyi. 

En muista kirjoitinko siitä viime bloggauksessa, mutta arvaan, että kirjoitin. Olen kertonut ja kirjoittanut siitä joka paikassa kuluvan viikon aikana, joten ihan varmasti myös viime maanantaina.

Iso sarvipäähirvi on todella juhlallinen näky maantiellä auton nokan edessä. Onneksi ei meinannutkaan käydä pahasti.

Keskiviikkona oli Krellin (Kristilliset eläkeläiset) syysjuhla- ja kokous Isossakyrössä.

Sinne oli minulta ja eräältä toiselta minun kaltaiseltani runoilijalta (rykii ja vilkuilee vaatimattomasti karvatossujensa kärkiä) ystävyysrunoja. Runot oli monistettu paperille ja kliistrattu seinälle luettaviksi.

Laitan joskus niitä tännekin. Ne olivat oikein hyviä, vaikka itse taas sanonkin omasta- ja sen toisen runoilijan puolesta.

 Minä sain lukea vanhojakin runojani ja suksee oli valtava. Sain myytyä monta kirjaa lähetyksen hyväksi.

Lauantaina oli Vaasan veljeskuoron 30-vuotiskonsertti Palosaaren kirkossa. Mukana oli myös Tampereen Viestiveljet. 

Kun kaikki nämä salskeat veljet yhdessä vetäisivät Kristallivirran, niin katto nouseskeli. Olipa riemukas ja kaikin puolin koskettava juhla! 

Sunnuntaina oli Seurakuntaväen listalla olevien seurakuntavaaliehdokkaiden kokoontuminen Pappilassa. Mietittiin ja ehdotettiin  kukin iskeviä ja sopivia vaalislouganeita.
Mietimme, mimmoista vaalityötä teemme jne. 

Itse ajattelin akiteerata Magnuksen ja Charlesin äänestämään minua. 

Jahka saamme vaalinumerot, aloitan vaalityön hartiavoimin. Kolme (tre) ääntä pitäisi olla melkoperäisen varmaa. 

Tänään olin seurakuntatalolla ohjausryhmän kokouksessa. Sieltä ajelin Vähäänkyröön piirustus&maalauskurssille. Olin hyvissä ajoin paikalla, joten päätin käydä kaupassa ostamassa kermaa huomista piirakkaa varten ja muutamat sukkahousut alati kylmenevien ilmojen tähden.

Silmiini osui hyllyköiden välissä kaarrellessani 30% alennuksessa oleva lohisalaattirasia.

Söin sen odotellessani ovien aukenemista. Hyvää oli, vaikka pikkusen kenkutti, että kyseistä ainetta, josta sallaadi oli saanut nimensä, ei ollut kuin kynnenmustuaisen kokoinen pipenö. Taidanpa ostaa muutaman kilon lohta ja tehdä sellaisetkin sallaadit, että pois oksat ja männynkävyt.

T: Kaisa Laxsallad-Oksanpää

---------------------------------------------------

Psalmi 33:4-6

Herran sana on tosi ja varma.

Hän on uskollinen

ja osoittaa sen teoissaan.

Hän tahtoo oikeutta ja vanhurskautta,

hänen uskollisuutensa täyttää maan.

Herra on sanallaan luonut taivaat,

suunsa henkäyksellä tähtien joukot.