Viime viikon kalenteriaukeama kumottaa aika valkoisena. Se oli toisaalta ihan hyväkin, että ei ollut menoja, eikä tuloja. Sain kolme uutta joulukorttia valmiiksi. Perästä kuuluu ja näkyy. Torstaina vietiin painattamoon.

Lisäksi sain äntiin vihkiparikortin, jonka piirtämistä olen jo jonkin aikaa suunnitellut ja mielessäni kaavaillut.

Vihkiparikortista ei tullut sinnepäinkään semmoista, jonkalaista olin kaavaillut.

Sainkin jo aikamoista arvostelua ja ryöpytystä siitä. 

En ottanut niitä kuuleviin korviini. Siksi paljon (melkein joka päivä) olen hää- ja morsiuspukuohjelmia tuijotellut.

Magnus jaksaakin ihmetellä intoani hää- ja morsiuspukuohjelmiin. Häistämme on sentään jo 52.5 vuotta.

Itsekin hiukan asiaa ihmettelen. Varsinkin, kun voin katsoa samoja hääpukuohjelmia vielä uusintojen uusintoinakin!

Nykyään on muotia analysoida ja kaivella kaiken tekemisen syntysyitä ja setviä yksilön käyttäytymisien syvyyksiä. Niinpä minäkin aprikoin Magnukselle, että syy yli-innokkaaseen hääpukuohjemien tuijotukseen juontaa 52.5 vuoden taakse. Ehkä tietämättäni kannan jotakin kaameaa traumaa siitä, että minä menin Magnuksen kanssa naimisiin vanhassa luunvärisessä jakkupuvussani.

Mene ja tiedä. 

Jakkupuku oli kyllä kaunis ja komea (kuten itse morsmaikkukin silloin), mutta se ei ollut hääpuku. 

Luunvärinen jakkupuku ei ole hääpuku. Hääpuvun kuuluu olla valkoinen, muhkea, röyhelöinen ja kimallella kauniisti, kun morsian viehkosti liikkuu.

Piirtämässäni hääkorttikuvassa sulhasellakin on valkoinen puku. Siitä sain erityisesti kuulla kunniani.

Mutta kiitos ahkeran hääohjelmakatsomisien, tiedän, että sulhasellakin voi olla komea valkoinen puku yllään hääjuhlassa. Ja, mikä sen on, ettei voisi? Elämmehän tasa-arvon kallista kulta-aikaa.

Häämekkoa en kyllä mielelläni sulhasella näkisi, enkä onneksi ole nähnytkään. En yhdessäkään ohjelmassa.

Kalenterissani oli erään viimeviikon päivän kohdalla merkattu nimi ja kaksi kirjainta, joiden välissä + merkki.

Silmäillessäni toissapäivänä tätä kalenteriaukeaman kohtaa, vereni seisahtuivat. 

Minulla ei ollut hölkäsen pöläyksenkään mielikuvaa siitä mitä kyseiset kirjaimet tarkoittavat ja myös +merkki herätti suurta huolta ja murhetta. 

Tähänkö on tultu? Merkkailen näköjään mitä kummallisempia kirjaimia ja plussia ilman, että tietäisin jälkeenpäin pätkääkään, mitä ne tarkoittavat.

Kirjaimien täytyi tarkoittaa jotain hyvin tavallista ja tuttua, koska en ollut muuta merkintää niiden perään örminyt. Plus voi tarkoittaa ainoastaan ja vain jotain positiivista. Miinus on enämpikin negatiiviseen haiskahtavaa. Tämmöisiä kaikkia funtsailin  hikihelmien kiiluessa ohimoillani. Olin hyvin huolestunut muistamattomuudestani.

Kerroin Magnuksellekin asiasta ja samalla heilutin vihaisena (itselleni) kalenteria hänen nenänsä edessä.

Magnus tiesi heti, mitä kalenterimerkintä meinaa. Kun kuulin merkityksen, huolestuin, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

-Ei mitään hätää, lohdutti Magnus. -Näimme, kuule, vahavistamma ja täyrennämmä toinen toistamma, ku tuloo joku tollikko. Jos toinen ei tiärä, nii hyväs lykys toinen tiätää ja päivvastoon.

-Mpff! vastasin minä ja olin hyvin, hyvin huolestunut.

Tästä lähtien en laita ikinä vain alkukirjaimia mistään ja plussien ja miinuksienkin kanssa olen varovainen.

Lauantaina olisi ollut parikin menoa. Toinen niistä oli virsipiirinpito Laurilanmäellä ja sinne mentiin!

Lausuin pitkästä aikaa runojakin. Toisen runon olen aikanaan varta vasten laurilanmäkeläisä varten rustannutkin. Sen nimi on Pollen kirkkomatka.

Toisen lausumani runon kirjoitin aikanani Tervajoen pyhäkoulun kevätjuhlaan. Se kertoo Arska-hiirestä, joka viedään pyhäkouluun.

Tästä runosta olen saanut elämäni parhaan yleisöpalautuksen. Olen sen kertonut kaikilla foorumeilla useaan kertaan. Kerron sen nytkin ja tulen vielä useasti, tästä etiäppäinkin, kertomaan.

Juhlassa edessäni istui pikkuinen tyttö (olisikohan ollut 4-vuotias, tai niillä main). Hän asettui tarkkaavaisen näköisenä kuuntelemaan, kun kakistelin kurkkuani esiintymistä varten.

Tytöllä oli teelautasenkokoiset silmät, pikkuiset letit ja niissä kauniit rusetit. Olihan juhla ja kaikki.

Runossa Arska-hiiri järsii virsikirjaa, kysyy koska täällä saa juustoa jne.

Sitten vaari hakee hiirenhiirensä kotiin ja matkalla ne laulavat iloisena:

-Jumalan kämmenellä ei pelkää hiirikään (virsikirjassa: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen).

Siihen lauluun runo loppuu ja välittömästi pikkuneiti purskahtaa niin railakkaaseen nauruun, että ei ole ennen kuultu.

Lopuksi nauroimme kaikki, opettajat ja oppilaat,  ihan "vääränä", eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. 

Tuommoisina hetkinä sitä ajattelee, että tämä "runoilijattarena" oleminen ei ole yhtään hassumpaa.

Eilen oli raskas päivä. Iki-ihana ja rakas terapiakoira Lyllan jouduttiin lopettamaan. 

Se tuli ihan mahdottoman sairaaksi. Sen kärsimystä ei voinut mitenkään enää pitkittää.

Alussa olevat kuvat jäävät hienoksi muistoksi siitä, kuinka mekin saimme sitä aina välillä hoitaa. Tai paremminkin, kuinka se hoiti meitä, kun se meillä aina välillä oli. Milloin raketteja ja paukkuja paossa, milloin muuten vaan.

T: Kaisa

----------------------------------------------------------

Psalmi 62:9

Luottakaa aina Jumalaan,

tuokaa hänen eteensä kaikki, mikä

sydäntänne painaa!

Jumala on turvamme.