Eipä sitä viimemaanantaina tiennyt, että tänä maanantaina ollaan jo päivänvanhoja maailmanmestareita!
Kyllä piti jännätä ja huutaa. Nyt taas hetkenaikaa muistaa, mimmosta on, kun sekunnit ja minuutit ovat pitkiä ja piinaavia ja sydän jättää muutaman varvin lyömättä, veret seisahtuu, hiukset nousevat pystyyn, silmät harittaa jne...
Onnea vaan pojille ja kaikille asianosaisille!

Maailmanmestaruudesta huolimatta alkaa tämänkin maanantain mhvv. taas vanhoilla photograafeilla. Olisi hauskaa lätkiä esiin niitä paljoja ja hauskoja kuvia, joita uudella kamerallani olisin näpsinyt, jos minulla sellainen olisi. Surku on, että en ole sitä uutta kameraa vieläkään saanut äntiin hankkia. Onhan minulla toki kännykässä kamera. Aika hyväkin, mutta sillä en ole ikinä oppinut kuvia ottamaan. Kuvatessa kännykän kuvaruutuun pitää tintata sormi. (Tässä tapauksessa paremminkin ryynimakkara). Silloinhan kännykkä heilahtaa kymmenen senttiä joka suuntaan. Heilahdus ei tosin, kumma kyllä, näy kuvassa, mutta...EN TYKKÄÄ!
Esimerkiksi selfieitä olen elämäni aikana ottanut tasan yhden. Poistin sen lyhyen tarkastelun jälkeen välittömästi. Selfiestä tuli kaamea. Näkyvillä oli kaksi mustaa sierainta ja kaksi kelmeää silmäpussia ja jotakin ryppyistä ja rusinamaista  ympärillä.Ehkä otin kuvan taitamattomuuttani liian läheltä. Mene ja tiedä. Toista selfietä en tule koskaan ottamaan. En läheltä, enkä kaukaa.
Nyt annan selostuksen yo kuvista. (Olen ne useasti jo ennenkin selostanut, kuten osittain myös seuraavat jutunjuuretkin. Ei voi mtn. Sentään teille, jotka vasta viimeaikoina olette mhvv:tä ryhtyneet lukemaan, ne voivat olla uusia. Joku alkuperäinen lukijani kyllä lohdutti minua sanoen, että ei haittaa, vaikka kirjoittaisin aina samat jutut. Ne tuntuvat aina erilaisilta, kun muistan ne erilailla (taisi muuten olla tuo alkuperäinen lukija Magnus nimeltään).

Yläkuvassa on keskikamarimme vasen peränurkka. Koska kuva on vanha, ovat taulutkin vaihtuneet jo monta monituista kertaa.
Alakuvassa "keikistelen" lossilla. Olen tulossa naapuriemme häistä. Häät pidettiin Isossakyrössä Pukkilansaaressa. Sinne ei pääse kuin romanttisella lossikyydillä, joten saari on siksikin oiva paikka häitä pidettäväksi.

Ennen häitä ollaan yleensä jonkun aikaa kihloissa. Minulla ja Magnuksella oli 53:s kihlapäivä lauantaina. Monttu auki täytyy vaan ihmetellä, mihin aika on luiskahtanut? Mihin on luiskahtanut puolivuosisataa ja rapiat päälle?
Sitä ei kihlojenostopäivänä ymmärtänyt edes ajatella, että minä siitä runsaan puolenvuosisadan jälkeen Bloggeriin ja  Facebookkiin kirjoittelisin.
Tuolloin ja tuohon aikaan ei tidetty F-bookeista, enempää kuin bloggaamisista hölkäsen pöläystä. Tuolloin ja tuohon aikaan ei tosin tiedetty mistään muustakaan hölkäsen pöläystä.
Joskus sitä miettii, että olisi monessa asiassa parempi, ettei tiedettäisi vieläkään.
Lauantainen kihlojenostomuistopäivä meni kuten aina ennenkin: minä en muistanut, mutta Magnus muisti.
En yhtään ottaisi nokkiini, enkä hernettä nenääni vetäisi, vaikka Magnuskaan ei muistaisi kihlauspäiväämme. Riittää, kun hääpäivän muistaa. Sen me olemme kyllä molemmat aina muistaneet. Kerran minä jopa muistin, että se on päivää ennen kuin se on ja Magnus, että päivää jälkeen.
Siinä ei onneksi päässyt käymään kuinkaan. Muutamia päiviä ennen oikeaa h-hetkeä asia selvisi kumpaisellekin ja oltiin niin onnellisia ja toisiimme tyytyväisiä.
Tuo hääpäivän unehuttaminen on kuitenkin kaitaista siihen verrattuna, että Magnus ei tiennyt vaimonsa (siis minun) nimeä, vaikka olimme olleet yli neljäkymmentävuotta naimisissa.
-Kuule, ookkos sä ny MARIA-, vai MARJA Kaisa? Magnus kysyi täytellessään joitakin papereita, joita tarvittiin...en muista mihin.
-Täh? Tarkoitatko, että olet kaikki nämä kymmenet vuodet köllähtänyt vaimon viereen nukkumaan tietämättä hänen nimeään? kysyin äimän käkenä.
-No ku, emmä niin tarkkahan oo koskaa miättiny ja ku Kaisaa vaan käytetähän.
-Kuule! Minä olen MARJA KAISA! MARJA! Ruotsiksi BÄR! BÄR KAISA! MARJA KAISA!
-No, ny selekis! Ja kyllä mä vähä sitä uumoolinki, jotta PÄÄRHÄN soon.
En minä voinut kovin suurta mekkalaa asiasta nostaa, koskapa en itsekään tiennyt aviomieheni toista nimeä kuulutuksia hakiessani. Tasoissa ollaan, kuten kunnon avioliitossa tuleekin olla.
Onneksi tähän asti on selvitty, vaikka nimet ovat joskus hakusessa olleetkin.
Olen pikkutyttönä ihan itse keksinyt nimen. Sain kauniin nuken lahjaksi ja tahdoin antaa sille niin hienon nimen, että sellaista ei kuuna kullan valkeana olisi ennen keksitty, eikä tultaisi koskaan keksimäänkään. Nuken nimeksi tuli BDAABDA.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on menoja merkattu jos jonkinmoisia. Osaan pääsin, osaan en.
Minä olen kova pääsemään ja menemään. Menisin vieläkin enemmän, jos olisi mahdollista.   Pikkutyttönä minua sanottiin kyläluudaksi. Jälkeenpäin ajatellen aikuisten kanssa minä aina menin. Kinusin joka paikkaan mukaan. Eli oikeastaan aikuisethan ne varsinaisia kyläluutia oli. Minä olin vain pikkuruinen hento varpuluuta.
Ennen vanhaan kyläiltiin paljon. Mieluisa kyläpaikka oli isoäitini Viljo-velin koti. Sinne mentiin kävellen. Matkaa oli runsas kilometri, joten jaksoimme sen hyvin kävellä, vaikka emme veljeni kanssa maailmaa voelä kovin korkealta katselleet.
Perillä me lapset saimme joka kerta viiden cm:n paksuiset metwurstinpalat käteemme ja punaista vadelmalimonaadia niin paljon kuin jaksoimme juoda. Ja kyllähän me jaksoimme.
Äitini tädin luokse kun kyläreissu tehtiin, piti piti mennä kahdella linja-autolla. Täti asui Vaasan Vaskiluodossa. Sekös vasta hauskaa oli. Linjapiileissä oli tuohon aikaan todella tunnelmaa. Maisemiakin ehti tarkkailemaan, koska aikataulut eivät olleet sekuntipeliä, kuten nykyään.
Täti tarjoili kahvia ihanista kiinalaisista porsliinikupeista. MINÄKIN sain juoda sellaisesta.
Voin vakuuttaa, että ikinä, ei ikinä, ei kahvi ole maistunut niin hyvältä kuin noista kupeista maistui.
Ikinä en myöskään ole nähnyt yhtä kauniita kuppeja kuin nuo Helmi-tädin kupit olivat ja olen sentään nähnyt paljon ja monenlaisia kauniita kuppeja.
Heikki-veljeni ei annettu kiinalaisista porsliini kupeista juoda. Ei siksi, että hän oli vielä nuorempi kuin minä, vaan siksi, että hän ei juonut kahvia.
Minä ryystin kaffia kaksi-vuotiaasta lähtien. Uskon, että siitä johtuu, että olen pysynyt terveenä. Vanhuuden tuomia kolotuksia ja kivistyksiä ei oteta lukuun ja sitä paitsi niihinkin auttaa äykeät kahvimoukut.
Myöskin serkkuni Elitzabethyn luokse, kun lähdimme kyläilemään, piti kahdella linja-autolla matkustaa. Vaasan Huutoniemeltä saman kaupungin Vetokannakselle.
Matkanteosta otettiin kaikki irti, kuten myös itse vierailusta. Vieläkin tulee hyvä mieli ja olo, kun näitä kyläilyjä muistelee.

Keskiviikkona kokoontuivat Kristillisdemokraattien po:n ystävät kokoukseen kunnantalolle.
Kokous sujui hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä (meitä oli koolla kolme (tre) ystävää).
Eve oli ottanut mukaan mehua ja piskettejä, mikä oli omiaan nostattamaan tasa-arvoa ja veljeyttä entisestäänkin meidän kesken.
Ilahduin myös erityisesti siitä, että kokoushuoneeseen kapuaminen ei hengästyttänyt niin kovaa kuin tähän saakka. Oikeastaan minun ei tarvinnut ottaa yhtään ylimääräistä sisäänhengitystä (uloshengityksestä puhumattakaan). Kuntosalilla pehertäminen ja punnaaminen alkaa tuottaa hedelmää!

Torstaina olin yksin kuntosalilla (Magnus oli Östermyrassa).
En voinut salilla päästää kaikkia karoja irti, koska menin sieltäpäin suoraa Vihtorin ja Katariinan plus heidän lapsukaistensa kodinsiunaamisseuroihin.
Jos mihinkä, niin kodinsiunaamisseuroihin ei kannata mennä hikisenä ja haisevana.
Kodinsiunaamisseuroihin tulee aina paljon väkeä ja ole siinä sitten kuin et olisikaan, kun tiiviisti joudut istumaan muiden seassa.
Uskon, että deodoranttini ei pettänyt salisessionkaan jälkeen, koskapa Paula (nimeä ei muut.) istui vieressäni melkein koko ajan pientä breikkiä lukuun ottamatta.
Paitsi ravitsevaa Jumalan sanaa, saimme illan mittaan nauttia suussasulavia pöydänantimia. Söin ensimmäistä kertaa jäädykettä (tai ainakin niin HYVÄÄ jäädykettä). Siinä oli mustikoitakin. Mustikat ovat lempimarjojani (ja mansikat ja karviaismarjat ja vadelmat ja mustatviinimarjat ja puolukat ja...jne.)
Täytekakkukin oli viedä kielen mennessään (ja veikin). Olisi pitänyt pyytää reseptiä, mutta ujona mummelina en oikein kehdannut.

Perjantaina menimme Magnuksen kaa raamattupiiriin. Tämä raamattupiiri on siitäKIN mukava ja virkistävä, kun se on aina. Aina perjantaisin. Satoi, tahi paistoi, oli talvi, tahi kesä, juhla, tahi juhannus.
Siis: Perjantaisin klo 19.00 Isonkyrön seurakunnan takkahuone. Välkommen!

Lauantaina olimme vaihteeksi kuntosalilla ja sen jälkeen lämmitimme metoisen saunan.
Olikin niin kipakat löylyt, että ahdisti välillä löyhyttelemään verannalle. Kauaa ei Suomen keväässä löyhytellä tarvitse, kun nahka jo on broilerilla ja pitää kiiruusti kavuta takaisin lauteille. Noin puolitoista viiva kaksi minuuttia ja alkaa kaipaamaan lauteille ja paiskimaan napolla vettä saunankiukaalle.

Sunnuntaina ajelin yksin Nikolainkaupunkiin. Vaasan kirkossa oli Kohtaamispaikka-seurat ja meidän kahviryhmällämme oli kevään viimeinen kahvitusvuoro. (Meidän ryhmä: Leena, Timo ja minä).
Kahviryhmässä on kiva olla. Jos sinäkin koet haluavasi ehdottomasti kuulua johonkin kahviryhmään, niin meidän ryhmään mahtuu. Tarkemmat osviitat saat syksyllä, kun vuoroja taas jaetaan.
T: Bär Kaisa Kaffegrup-Bastunappo
-------------------------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo,
hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

Uusi kesäinen maanantai ja uusi kesäinen mhvv.

Eipä varmaan tarvitse aloittaa blogia mainitsemalla, että kesä on tullut. Sen ovat huomanneet varmasti kaikki. Sanomattakin.

Eilen autoillessamme huomasimme myös, mitä se on, kun kesällä auton jäähdytystsydeemi ei toimi. Istahtaessamme auringon paahtamaan autoon lämpötila oli sama kuin laihialaisten saunassa, eli +32!a Siitä se lämpötila sitten ajon aikana vaan nousi ja nousi, ollen perillä (Nikolainkaupungissa) about + 54! Ainakin sen verran, ellei enämpikin.

Minulla oli silmänmunat pudota ja pudota tulikuumista kuopistaan ja kieli tarttui välillä kitalakeen ja välillä  se retkotti leualla kuin juuri paistettu lihanletare konsanaan.

Kuinkahan sitä ennenvanhaan pärjättiin?  No, tietenkin niin, että talvella jäädyttiin penkkiin ja kesällä hiottiin ja haistiin, kuten me eilen.
Magnus sai onneksi korjaamosta ajan aamusta heti. Huomenna kahdeksan jälkeen pitäisi kaiken olla kunnossa (ja onkin. Citikassa on ollut aikoinaan sama vika).

Eilen, sunnuntaina, istuin puutarhassamme pienen vihreän muovipöydän ääressä ja söin Wilhelmi-pataa. Siinä samalla ihailin pöydän vieressä pienehköissä kukkalaatikoissa heloittavia suloisia orvokkeja. Tässä kohtaa minun onkin hyvä korjata tärkeä asia, jonka viime postauksessa tyystin unohdin. Sain nimittäin nämä orvokit äitienpäivälahjaksi. Se jäi jäi minulta tykkänään mainitsematta, kun lahjaluetteloa teille kirjoitin. Nyt asia on korjattu.

Paitsi, että on kaunis, on orvokki myös hyvin urhea kukkanen. Sen naama ei pikkupakkasista nyykähdä mihinkään suuntaan.

Orvokkia kaipaa myös vettä silloin tällöin (olen asian kantapään kautta oppinut).
Orvokkia pitää muistaa myös nyppiä. Kaikki vanhat kukat tulisi nyppiä pois, kun ovat kukkineet ja rupsahtaneet. Tämä nyppiminenkin minulta pakkaa unehtumaan, jos kohta myös kastelu.
Eilen päätin pyhästi muuttaa orvokinkasvatuskäytäntöäni. Vein toisen laatikon viereen kastelukannun muistuttamaan kastelusta.
Eilen aloin touhukkaasti myös nyppimishoidon, mutta huomasin, että mitään nypittävää ei ollut.
Joka varren päässä helotti tuore, färski tummasilmäorvokki.

Jaa, mutta ei ihan. Yksi keltainen orvokki makasi maassa suullaan. Joku lintu oli ollut asialla.

Tiedän sen siitä, kun viikko sitten eräänä kauniina aamuna ikkunasta ulos tuijotellessani huomasin pienen pihlajan nokassa linnun. Ehkä kyseessä oli harmaavarpunen. En huomannut niin tarkasti katsella lintua, vaan sitä, mitä se teki. Äimistyneenä toljotin, kuinka se nyppäsi tuoreen pihlajanlehden irti oksasta ja lähti nokka tutisten lentämään pihan yli. Uskon totisesti, että siinä linnun nokka tutisi, koska lehti oli melkein samankokoinen kuin se itse oli.

Ovat nuo harmaavarpuset vaan aika sahureita (jos se nyt oli varpunen). Olen joskus itse irroittanut pihlajasta lehteä ja tehnyt havainnon, että tiukasti ovat kiinni oksanpäässä. (niin kuin tietysti kuuluu ollakin).
Magnus sanoi, että linnuullon terävät noukat. Hyvä niiren on lehtiä puusta noppia. Onhan se niin. Nokillansahan ne pätkivät poikasilleen sitkeitä matoja ja toukkiakin. Lehtien  irrottelu ei siihen verrattuna tunnu varmaan missään. 

Pihlajanlehden se roudasi pesänsä tilkkeeksi. Luulen. Keltainen orvokki ei loppujen lopuksi ollut  kelvannut, vaikka oli hyvin nokalla katkennut. Neonkeltainen orvokki olisi ollut varmaan liian kirkas plätti pesään laitettavaksi. Haukat sun muut petolinnut huomaisivat aikanaan heti, missä makupalat (munat, tai jopa pikku poikaset) odottavat.
Näin minä ajattelisin, jos olisin harmaavarpunen. En tosin ole, vaikka joskus kyllä sellaiseksi itseni tunnenkin. (Esimerkiksi juuri nyt, kun naama valjuna, perstonnut yöpuku päällä roikkuen täällä vinttipöksässä näistä bongauksista teille kirjoittelen).

Mainitsi tuolla, että söin vihreän pöydän ääressä Wilhelmin pataa. Niin söinkin ja kaiken lisäksi ihan yksin.  Magnus oli pyörälenkillä. 16 kilometriä sanoi veivanneensa. Se on aika hyvin veivattu, kun edellisenä kesänäkään ei pyöräilty juuri mitään. Tai siis minä en yhtään mitään, Magnus hiukan enempi.
Tänä kesänä minäkin EHKÄ lähden pyöräilemään. Jahka vanha kunnon Aino-pyöräni saadaan vetoon ja kaivettua jostain ihan mahdottomien kasojen ja tavaroiden takaa ja alta.
Ennen vanhaan pyöräilin paljon. Kaupungissa asuissamme, en mennyt mihinkään autolla. Töihin pukersin pyörällä satoi, tai paistoi, kesät talvet.

Kunto olikin silloin tyystin toista luokkaa kuin nyt. Silloin olin toki muutamia vuosia nuorempikin, mutta...
Nyt olen nostamassa kuntoani samaan luokkaan kuin silloin lukuisista vuosilustoistani (ja muustakin) huolimatta. Kannustimena on haave, että pääsisimme vielä joskus, ennen vellitaloon joutumista, ulkomaanmatkalle. Unelmien matkakohteena on maa, jossa yläkuvissa oleva aasinpoikanen nykyäänkin oleilee ja elelee.
Kuva on edelliseltä matkaltamme, jolla Viviannikin oli mukana.

Saa nyt sitten sii, josko unelma toteutuu. Jos ei, niin sitten ei ja jos joo, niin sitten joo.

Kuvan pikkuaasi oli kuvanottohetkellä kahden vuorokauden ikäinen. Kahdenvuorokauden ikäiset pikkuaasit ovat, paitsi suloisia, niin myös sangen väkeviä. Vivianni sai valtavan allergisen reaktion taputtelusta ja hyvästä pitelystä. Reaktio meni onneksi aika nopeasti ohi. Ei tarvittu lääkäreitä, eikä hoitajia.

Jos jollekin heräsi kysymys, mitä on Wilhelmin pata, niin vastaan kysymykseen nyt, että ei jää krassaamaan..
Wilhelmin pata on kyseisen herran nimisen makkaran ja perunasipulisekoituksen sekoitus. Uunivuokaan laitettava sekoitus. Kermaa ja mausteita plus juustoraastetta sekaan ja ei kun uuniin.

Tarkoitus oli tehdä ihan muunnimistä pataa. Nimittäin metwursti&pitsakuutiopataa. Kyseisiä tykötarpeita ostinkin pussillset kumpaakin, mutta pahaksi onneksi unehutin ne auton takatuhdolle. 32-asteiselle takatuhdolle! Vuorokaudeksi! Eihän niitä uskaltanut enää ruoaksi käyttää. Onneksi näin kesäisin jääkaapista löytyy aina Wilhelmejä.

Wilhelmipadasta tuli ihan syötävää. Sitä meillä on tänäänkin. Nälkäänsä ihminen syö mitä vaan ja onpa eräässä viisaassa Kirjassa sanottu niinkin, että kun on tarpeeksi nälkäinen, maistuu karvaskin makealta.

Viime maanantaina oli minulla ikioman rengasmatkan vuoro. Rengasmatkani suuntautuu aina Nikolainkaupunkiin.

Rengasmatkaksi kutsun sitä siksi, että vierailen oikein ajan kanssa eri ihmisten tykönä. 

Tästä ihanasta renkaasta puuttuu nyt sitten yksi ihana rinkula: Aija-Kanita-tätini.

Haikeana muistelin häntä matkalle lähtiessäni. Lohdutti ajatus, että Aija-Kanita-täti on perillä Taivaan ihanassa kodissa. Siellä kerran rookaamme ja saamme  praatata sydämen kyllyydestä iankaikkisesta iankaikkiseen. Terveinä ja kukoistavina. 

Tiistaina olimme Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) Laihian Toiskassa (palvelutalo) pitämässä päivätilaisuutta asukkaille.

Meidät krelliläiset otettiin superystävällisesti vastaan. Ystävällisyydestä ei nuukailtu. Kyllä meidät superystävällisesti otetaan muuallakin vastaan. Ei sen puolen.

Lauloimme yhteislauluja ja paikalla perustettu Krellin kultakurkut-lauluryhmä lauloi vanhan kunnon ihania hengellisiä biisejä. Samankaltaisia biisejä lauloi myös Heimo, joka Jurvasta asti oli lähtenyt kitaransa kanssa matkaan.

Minä sain lausua runoja.
Lausuminen sujui tavanomaisesti (tavanomaisesti sujuminen: jännittää etukäteen, jälkikäteen ja siinä välillä. Tuntee itsensä paksuksi ja tyhmäksi ennen tilaisuutta ja kauan sen jälkeen).

Kieli ei lausuessa sentään kovin kovaa kuivunut ja se johtui siitä, että muistin varata vesilasin viereeni pianon päälle. Ei minun tarvinnut vettä kertaakaan ryystää. Pelkkä tietoisuus kupin olemassaolosta riitti. 

Tilaisuuden lopuksi joimme möhnäpullakahvit.
Niin hyviä möhnäpullia kuin Toiskan omat olivat, en ole kuuna kullan valkeana syönyt.

Palvelutalon viereen rakennetaan jo täyttä häkää uutta palvelupytinkiä. Tulevalle talolle oli nimiehdotuskilpailukin menossa. Pahvilaatikkoon sai pudottaa oman ehdotuksensa. Tein työtä käskettyä. Kirjoitin lappuun sulkuihin oman nimenikin, että tietävät, kuka voitokasta nimeä ehdotti.

Keskellä viikkoa ajelimme asioille Nikolainkaupunkiin ja sieltä, kun kotiuduttiin, ajelin seurakuntatalolle seurakunnan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden yhteismiitinkiin.
Monen moista asiaa ja monenmoista mielipidettä miitingissä saatiin kuulla. Se on hyvä se. 

Itse aukaisin suuni tällä kertaa taas vaan piirakkaa puraistessani ja virsiä veisatessani.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minullakin olisi sanasta sanottavana ja mielipidettä ulostuotavana. Näitä tapaamisia päätettiin pitää uudestaan jolloinkin muulloinkin. Sekin on hyvä se.

Sunnuntaina lähdimme Vaasaan, Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon. Lähdimme odottavin mielin, avoimin sydämin...ja mitäs niitä muita harvinaisia sanontoja on, kun lähtee johonkin tilaisuuteen jotain saadakseen ja etiäppäin antaakseen? Odotus ja avoimuus palkittiin. Kiitos Päivi ja Niilo.

T: Kaisa  Gråfågel-Ringresa
------------------------------------------------

Psalmi 107:19-30

Mutta hädässään he huusivat Herraa,
ja Herra pelasti heidät ahdingosta,
Hän lähetti sanansa ja se paransi heidät,
haudan partaalta hän auttoi heidät turvaan.
Kiittäkööt he Herraa hänen hyvyydestään,
ylistäkööt ihmeellisiä tekoja,
jotka hän on ihmisille tehnyt.
Uhratkoon kiitosuhreja,
kertokoon riemuiten hänen teoistaan.
Jotkut heistä nousivat laivoihin
ja hankkivat elantonsa aavoilla merillä.
He näkivät Herran teot,
syvyyksien ihmeet, hänen suuret tekonsa.
Herra käski ja nousi myrskytuuli,
meri aaltoili rajusti.
He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin,
heidän rohkeutensa murtui.
He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet,
heidän taidoistaan ei ollut apua.
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.
Hän tyynnytti tuulen,
ja aallot hiljenivät.
He riemuitsivat, kun myrsky laantui
ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.

Ylemmässä kuvassa on kuvattuna niljake, joka oli luiskahtaa suuhuni ensimmäisestä (ja toistaiseksi viimeisestä) terveysjuomapullosta hörppyjä ryystäessäni. Hörpyistä on kulunut vuosi jos toinenkin ja ovat  tulleet useasti jo mainituksi ja kerrotuksi. Olen kuitenkin saanut niin monta monituista uutta lukijaa, että heitäkin varten asia sietää tulla uudelleen esille.
Muistelisin, että kyseinen terveyspommijuoma oli jonkun kotitilan mansikoista ja muista terveyspitoisista marjasista kyseisellä kotitilalla valmistettu juoma.
Tavallisesta ruokakaupasta pullon ostin. Maussa ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin.
Siitä johtuen en tehnyt reklamaatiota. Osoittaahan moisen niljakkeen  juomassa lilluminen  myös vääjäämättömästi sen, että myrkkyjä, eikä tuholaisaineita kyseisellä kotitilalla ei käytetä.
Niljakkeet ovat hyvin tarkkoja elämisensä suhteen. Ne eivät semmoisilla terveystiloilla viihdy, jossa myrkkylöitä  käytetään.
Tuosta syystä en kavahda etanaa kaupasta ostamassani salaattikerässä. En ollenkaan. Noppasen etanan rauhallisesti lautasen reunalle. Suuhuni en sitä sentään vielä pistä, vaikka etanoiden syönti  kovasti muotia inkin. Ollut aina.

Muistan kuin eilisen päivän, kun istuin puutarhapöytämme ääressä "virvoitus"juomaa siemailemassa. Hetki on syöpynyt syvälle mieleeni. Ihmettelen lopun ikääni, MIKÄ lötjäke siinä lopultakin oli kyseessä?
Etanoita olen pitkän elämäni aikana nähnyt monia. Niillä on aina ollut sarvet (joillakin koppa selkänsä päällä). Tällä ei ollut mitään. Molemmat päät samanlaisia. Noh, mene ja tiedä.

En siis valittanut, enkä lähetellyt nootteja mihinkään.

Catherine sen sijaan kertoi tässä taannoin, että hänen jäätelöannoksestaan oli löytynyt kaksi muovinpalasta!   Hän oli ollut kevään ensimmäisellä jätskisyönnillä rannan ulkoterassilla,
eikä ollut millään jaksanut mennä reklameeraamaan kassalle. Oli kuulemma ollut niin ihanasti vilttiin kietoutuneena. Ei muuta kuin muovinpalat sivuun vaan ja herkuttelu oli jatkunut.
Hieno keksintö tuo fleesepeitteiden jako ulkoterasseilla. Tarkenee syödä muov...siis jäätelöa ja juoda kahvia.

Kirkkoihinkin on ilmaantunut fleesepeittoja. Viime viikolla oli "Rakkaus kantaa"-konsertti Vaasan Palosaaren kirkossa ja siellä huomasin soman korin, jossa näitä unelmanpehmeitä lämmittäjiä löytyi.

Kiikutin illan esiintyjättärelle filtin ja hän tuli ylen iloiseksi.

Minä pärjäsin hyvin ilman peitteitä. En ole vielä kertaakaan tänä keväänä lähtenyt liikenteeseen ilman toppatakkia ja paksua kaulahuivia.

Jaa, mutta...olen minä kerran, tai pari, istunut talonnurkalla kahvia siemaillen. Niinä päivinä, kun mittari oli plussan puolella jo hyvän joukon. Ja nyt, kun ajattelen, niin on sitä tullut lähdettyä liian nirkosesti vaatettuna liikenteeseen. Sitten on pitänyt sättiä ja valittaa kylmyyttä ja surkeaa kevättä.

Luulisi, että tähän ikään ehtineenä, sitä olisi jo oppint pukeutumaan. No, joskus on ja joskus ei.

Kaikesta oppimattomuudesta, palelusta ja hytinästä huolimatta minä en Suomen ilmoja vaihtaisi.
En jatkuvaan kesään, enkä mihinkään. Näin on hyvä. Mii laik!

Äitienpäivä sujui, kuten se 53 vuotta sujunut on, hienosti.

Magnus oli kattanut minulle äitienpäiväaamupalan: kaksi voileipää. Magnus tietää, että minä en pullaa saa kurkusta alas aamutuimaan, kakusta puhumattakaan.

Leivissä oli tuorekurkut silminä ja suippopaprikasta komeat nenät. Suut olivat samaisesta paprikasta leikatut rinkulat. Leivät olivat tismalleen syöjänsä näköiset: silmät renkaina, nokka punaisena ja suu ammolla. Valitettavasti en saanut niistä kuvia, koska en ole vieläkään saanut aikaseksi hankkia uutta kameraa rikkonaisen tilalle.

Leivistä tulin hyvälle tuulelle. Aamukiukku karisi  kuin tuhka tuuleen ja hetkittäin jopahiukan hymyilytti.

Hymyilytti, vakka äitienpäiväaamu jatkui siivoamisella (ettei jäisi viime tippaan) ja ruoan valmistuksella.

Magnus meni ja imuroi vinttipöksän. Se olikin tarpeellista, koska edelliskerrasta on päässyt luiskahtamaan aikamoinen tovi.
Siivoamisien ja ruokkoamisen suhteen on hyvä, että on juhlia. Tulee siis siivottua ja ruokottua. Jouluna, äitien- ja isienpäivinä ja juhannuksena saavat pölytollerot meillä erityistä kyytiä. Tietysti myös silloin, kun on vieraita tulossa.

Ennen vanhaan, kun pidimme raamattupiiriä, tuli jynssättyä paikat kerran viikossa. 

Pitäisikin ehkä taas alkaa pitää raamattupiiriä. Ei siksi, että tulisi siivottua, vaan siksi, että raamattupiirit ovat kivoja. Mikä sen kivempaa kuin tutkia yhdessä Raamattua ja keskustella siitä?

Ei mikään! (Terveisiä vaan kaikille seurakuntamme takkahuoneperjantairaamattupiiriläisille! Perjantaina taas nähdään).

Tänä äitienpäivänä rikoin tavanomaisen menyyn. En tehnytkään lihapullia, kuten aina, vaan lätkäisin uunin possunfileeloiskareita. Jälkiruokatraditiota en katkaissut. Tänäkin vuonna nautimme viinimarjaputinkia kermavaahdolla. (Viinimarjaputinki: Niin sakeaa kiisseliä mustista ja punaisista viinimarjoista, että ei väliä, vaikka pilkkumi kellahtaa nurin. Mitään ei valu mihinkään).
Putinkitraditiota ei kertakaikkisesti pysty katkaisemaan. Meillä on sen verran mustia- ja punaisia viinimarjoja pakastimessa, että niitä on ihan pakko käyttää kaikissa juhlissa ja kissinristiäisissä.

Onneksi putinkiin kuluu kaksi pussillista (a puolikiloa per pussi) marjoja.

Magnus tuli tässä päivänä muutamana sisälle ja sanoi istuttanehensa taas kaksi uutta puskaa, ku oli niin komiat aluut juurtunusena valamihiksi ja tilaaki on!

-YHTÄKÄÄN, EI ENSIMMÄISTÄKÄÄN UUTTA MARJAPUSKAA MEIDÄN PUUTARHAAN ENÄÄ IKINÄ, TAI MINÄ TULEN HULLUKSI! sanoin minä hyytävällä äänellä.

Kehotin samalla äänensävyllä Magnusta menemään nyhtämään istutetut puskat irti maasta ja pari vanhaakin kaupanpäälliseksi.

Ei marjoja, varsinkaan punaisiaviinimarjoja, saa millään syödyksi ja juoduksi niin paljon kuin niitä tulee.

Niistä keitetty mehu korventaa rintaa. Sitä paitsi siihen pitää öösätä niin paljon sokeria, eikä sekään kovin terveellistä ole. Varsinkaan tämmöisille punkeroille.
Tähän kohtaan sopiikin tuon alimmaisen valokuvan esittely. Siinä minä olen tulossa tambuurista köökkiin. Kuva on otettu joitakin vuosia sitten. Mikään ei ole muuttunut, mitä ulkonaiseen habitukseen tulee. Ehkä naamaan on tullut  muutamia jurmuja lisää, mutta ne saa hyvin peittoon tuplaamalla paklinkia ja puuteria.

Äitienpäivälahjaksi sain Kismet-suklaalevyn, kynsilakkapullon, eyelinerin, luomivärisetin ja eau de toilette-pullon. MOONLIGHT-nimistä.

Kyllä nyt kelpaa. Vahinko vaan, että aina ei moonlightejä niin vaan voi korvien taakse, eikä ranteittensa sisäpinnoille pruuttailla. Ihmiset ovat nykyään  niin allergisia ja heitä alkaa helposti yrjöttämään.

Olen kyllä sitä mieltä itsekin, että tuoksuja pitäisi käyttää hyvin nuukasti. Sellainen kevyt suloinen tuoksahdus, sellainen HENTO, IHANA TUOKSAHDUKSEN HÄIVÄHDYS- riittää. Eikä niin, että kintut menee alta hajusta ja laatta lentää, vaikka ei olisi edes allerginen ja tuoksukin olisi hyvä.

Lauantaina Magnus ja minä olimme pitämässä virsipiiriä palvelutalossa.

Oli tosi mukava hetki taas. Kovaääniset toimivat ja kaikki lauloivat sydämensä pohjasta.
Liekkö Magnus aloittanut virret hieman alemmalta asteikolta, kun minäkin pystyin laulamaan korkeimmatkin äänet kutakuinkin läheltä oikeaa nuottia.

Meistä katsoen vasemmalla pöydässä istuva mummu vei sanat suustani sanoessaan virsipiirin loputtua:

-Minä en tiedä, mutta nyt oli oikein hyvä virsipiiri! 

T: Kaisa  Högsjungare-Psalmskog

-------------------------------------------------------------

Evankeliumi Matteuksen mukaan 3:31-35

Jeesuksen äiti ja veljet olivat saapuneet

paikalle. He jäivät ulos seisomaan ja

lähettivät hakemaan häntä.

Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä

ja hänelle tuotiin sana: "Äitisi ja veljesi

ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua".

Mutta Jeesus vastasi heille: "Kuka on äitini?

Ketkä ovat veljiäni?"

Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka

puolella hänen ympärillään ja sanoi:

"Tässä ovat minun äitini ja minun veljeni.

Se, joka tekee Jumalan tahdon, on

minun veljeni, sisareni ja äitini."

Yläkuvassa on talo, jonka ovesta olen käyskellyt 60:n vuoden ajan ulos ja sisään, sisään ja ulos.

Talo on ollut lapsuuden kotinani, omistuskotinani ja tyttäremme perhekunnan kotina.

Viime torstaina painoin tuon talon ulko-oven viimeistä kertaa takanani kiinni.

Luopuminen (vaikka eihän talo minulle ja Magnukselle enää kuulunut vuosikausiin) on aina hitusen kirpeää. Haikeaakin.

Aikoinani uhosin, kun talo oli minun ja Magnuksen (ja pankin), että en lähde sieltä ikinä pois!

Ainoastaan köysis, tai lauroos!  Mutta ajat, ajatukset ja uhot muuttuvat. Tuli hetki ja aika, että lähdin. Kaiken lisäksi ihan suosiolla.  Muutimme kerrostaloon Vaasan Haapaniemelle. Tyttäremme perhekuntineen muuttivat meidän sijasta tuohon ihastuttavaan taloon.

Kerrostalossa asustamisessa ei ole mitään vikaa. Ei yhtään mitään. 

Siinä sitten tuli tenkkapoo, kun halusi ulkona pihassa istuskella ja kahvia ryypiskellä. Sitä sellaista me olimme omakotitalon seinänvierustalla tottuneet tekemään. 

Kyllähän tuossa asustamassamme kerrostalossakin oli kiikku hiekkapihan laidassa. Ei kukaan estänyt siihen menemistä, enempää kuin kahviakaan ryystämistä. EI, mutta...

Tuntui siinä kiikussa istuskellessa, että kaikista sadastaviidestäkymmenestä ikkunasta tuijotetaan ja katsotaan, minkämoista känttyä meillä kulloinkin on palanpainikkeeksi, tai siis kyytipojaksi.

Totuus oli varmasti kuitenkin se, että kukaan ei ikinä ollut kiinnostunut siitä mommasta ja siitä paapasta, jotka kiikussa sanaa sanomatta, lasittunein katsein kahviansa trönäsivät.

Kehotin toki, siinä kiikussa istuskellessamme, tuon tuostakin Magnusta juttelemaan minulle, että olisi kivemman näköistä ja ihmiset eivät arvaisi, että olemme olleet puolisataavuotta naimisissa. 

Saman juttelukehotuksen annan aina, kun istumme jossakin ravintolassa, tai sen sellaisessa, syömässä. Mikään ei ole niin murheellisen näköistä, kuin se, että "vanhempi" pariskunta istuu vastakkain mäyhäämässä ilmeettömänä, sanattomana ja kalpeana lounasta, tai illallista. 

Sellaisesta käytöksestä näkee näkee heti, että viisikymmentävuotta on jalkoja saman pöydän alla pidelty.

MUTTA, jos "vanhempi" pariskunta istuu vastakkain ja puhuvat toisilleen niin, että sopat lautasella jäähtyy (parhaassa tapauksessa pitelevät vielä toisiaan vapisevista käsistään kiinni ja hymyilevät posket punaisina), niin heti tietää, että kysymyksessä on ns. uusiopari.

Minä en Magnusta ole vielä käsistäni vaatinut kiinni pitelemään, koska haluan syödä, mutta voi olla, että sekin hetki tulee. Tähän saakka olemme onnistuneet muita ravintolassa istuvia höynäyttämään juttelemalla silmiinpistävän innokkaasti

Vielä taloasiaan: Kun sitten aikanaan tuli tilaisuus lunastaa Magnuksen kotitalo täältä Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälävän Vähältänevalta (kts. alempi kuva) niin tartuimme siihen. 

Täällä on rauhallista. Kahvia saa ryystää mielinmäärin ja nisua moosata ilman, että siitä ei ole kiinnostuneita muut kuin harakat ja räkätit. Hyvin rauhallista on. Tienoo ja elämä. Joskus äyskähtää mieleen jopa sellaistakin, että onko liiankin rauhallista?

Tuohon viimeiseen kysymykseen vastaan, että se riippuu itsestä. 

Kyllä tänne keskelle "ei juuri paljon mitään", voi hautautua ja ummehtua hyvinkin helposti. 

Pitää vaan lähteä liikenteeseen. Pitää harrastaa ja olla ajan hermolla. Niin kauan on hyvä, kun pystyy hyppäämään Saabin rattiin, laittaa ykkösen silimään ja rarion Ruattiin, entisen miehen sanoja lainatakseni. 

Minä olen luonteeltani sellainen, että menoa pitäisi olla koko ajan. Magnus on enempi kotikollikissimäinen. Vastakohdat täydentävät toisiaan. Kyllä Magnuskin lähtee, kun tarpeeksi nau´un ja pyydän.

Viimeviikon kalenteriaukeama on yhtä valkoinen kuin viimeviikon maisemat.

Oli sentään vappumarkkinat, joille Magnuksen kanssa menimme. Magnus myymään KAISAN KORTTIEN kortteja, minä seisomaan hänen vieressään. (Sain minäkin 3:n euron kaupat lyötyä lukkoon).

Kaikki te rakkaat lukijani varmaan muistatte suhtautumiseni myyntityöhön? Aivan oikein!

Se on minulle sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Hyvä ystäväni, Helena (nimeä ei muut.) sanoo aina, että myyntityössä pitää olla asialla. Ei saa vaan seistä ja tuijottaa lattiaa suupielet nurinpäin (no, minä tuijotin onneksi vaan kännykkää).

Vieläkin vilunväreet raistelevat selkäpiitäni, kun muistelen työssäoloaikaani. Iloisen ja ystävällisen näköisenä piti myydä, jos jotakin.  Pankkikortteja, tilejä, vakuutuksia, sijoituksia, postimerkkejä, kirjekuoria, arpoja, pakkaustarvikkeita...

Lannistua ei saanut, jos asiakas sanoi, että ei tarvitse mitään. Hänelle piti LUODA SE TARVE!

Ensimmäisestä, toisesta, eikä kolmannestakaan kiellosta ei saanut lopettaa kauppaamista.
Näin myyntikursseilla opetettiin.

Tästä syystä minä mieluummin lymyilen  KAISAN KORTTIEN korttitelineiden takana ja tuijottelen kännykkäruutua. Iloisen näköinen en ole koskaan. En silloinkaan, vaikka olen iloinen. 

Vappumarkkinoilla oli myös KD:n pöytä. Sinne väänsin vappurinkeleitä myyntiin.

Nousin ylös ennen sianruppua ja vaivasin litran taikinan  ämpäriin liinan alle puskemaan.

Muina vuosina, kun olen rinkeleitä paistellut, on Magnus ollut apuna. HYVÄNÄ apuna huomasin nyt, kun yksin niitä kahdessa kattilassa öljyssä paistaa pouhotin. 

Piti todella kiirettä onkia kypsiä rinkuloita ja laittaa uusia rasvaan käristymään. Vielä piti ehtiä sokeroimaankin ennen kuin jäähtyvät.

Reikärinkuloista tuli isoja ja mustia. Rei´istä ei ollut tietoakaan. Rinkulat näyttivät oikeastaan tykinkuulilta ja mikä murheellisinta, myös maistuivat niiltä.

-Minen oo tykinkuulia ikää maistanu, enkä meinaa maistaakkaa. Hyviä nämon. Älä aina maraja! Magnus sanoi.

Sain markkinapaikalla "tykinkuulista" pelkästään positiivista palautetta. Jopa oikein yv:llä. 

Pakkohan se on uskoa, että hyviä olivat, vaikka tykinkuulia muistuttivatkin. Itse asiassa tänään, kun söin yhden, niin se maistui omastakin mielestä melkein jopa hyvältä.

Olen aina ihmetellyt ystävättärieni tekemiä sokeririnkuloita. Ne ovat pyöreitä, vaaleita ja niissä on reikä, kuten rinkulassa odotetaan aina olevankin. Sokeria on joka millimetrillä yhtä paljon.

Tänä Vappuna sain ongittua tietooni, että he muovaavat taikinasta tasasuhtaisia pitkiä "letkuja", mittaavat tarkasti pituuden ja yhdistävät päät. Joku sanoi käyttävänsä jopa muottia ja siitä saadusta tasasuhtaisesta pallukasta muotoilevansa tismalleen samanmoisia- ja kokoisia rinkuloita.

Ehkä vielä ensi Vappuna pitää kokeilla.

Sunnuntaina minulla oli suuri ilo saada pitää puhe Vähänkyrön Naisten kesken iltapäivässä.

Runoja olen lausunut paljonkin eri puolilla Suomenniemeä, mutta puhetta en ole ennen pitänyt.

Aiheenkin sain itse sanoa. Ja niinpä pidin puheen sellaisesta aiheesta kuin Haloo, kuuleeko Jeesus?

Luin puheeni Magnukselle malliksi. Samalla otin aikaa kellosta, kuinka kauan aikaa puhe vie?

Puhe kesti 1/2 tuntia.

-Viälä voit vähä hitahemmin puhua. Kerkiää ihimiset miättimähän. Ei ne kerkiä imiä asiaa ittehensä, jos liika tihiää paasaa varsinki, jos on kuulovikaasia joukos.

Magnus oli oikeassa. Minä, jos joku, tiedän, miltä tuntuu, kun ei kuulolaitteet eivät ehdi perässä, kun puhuja posmottaa liika nopeasti.

Yritin artikuloida m-a-h-d-o-l-l-i-s-i-m-m-a-n selvästi.

Onnistuinkin ilmeisesti, koskapa eräs kuulija tuli sanomaan tilaisuuden jälkeen, että puhettani oli kiva kuunnella.

Jaa, että mistäkö siinä Haloo, kuuleeko Jeesus- puheessa puhuin? No siitä, kuinka Jeesus on minua kuullut. Aloitin ajasta, kun olin vielä pikku itunen äitini massussa. Eli kerroin 73 vuoden asiat. Kyllä siinä pitää puoleentuntiin hiukan kiirustakin pitää.

Puhe meni kaiken kaikkiaan varmaankin hyvin. Päätellen siitä, että tunsin itseni sylttypulttuiseksi paksukaiseksi koko puheen ajan (ja kauan jälkeenkin päin). Se on hyvä onnistumisen merkki se.

T: Syltpult-Tjockrop

-------------------------------------

Evankeliumi Johanneksen mukaan

1:1-5

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä on elämä

ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä,

pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

--------------------------------------------------------------------