Uusi kesäinen maanantai ja uusi kesäinen mhvv.

Eipä varmaan tarvitse aloittaa blogia mainitsemalla, että kesä on tullut. Sen ovat huomanneet varmasti kaikki. Sanomattakin.

Eilen autoillessamme huomasimme myös, mitä se on, kun kesällä auton jäähdytystsydeemi ei toimi. Istahtaessamme auringon paahtamaan autoon lämpötila oli sama kuin laihialaisten saunassa, eli +32!a Siitä se lämpötila sitten ajon aikana vaan nousi ja nousi, ollen perillä (Nikolainkaupungissa) about + 54! Ainakin sen verran, ellei enämpikin.

Minulla oli silmänmunat pudota ja pudota tulikuumista kuopistaan ja kieli tarttui välillä kitalakeen ja välillä  se retkotti leualla kuin juuri paistettu lihanletare konsanaan.

Kuinkahan sitä ennenvanhaan pärjättiin?  No, tietenkin niin, että talvella jäädyttiin penkkiin ja kesällä hiottiin ja haistiin, kuten me eilen.
Magnus sai onneksi korjaamosta ajan aamusta heti. Huomenna kahdeksan jälkeen pitäisi kaiken olla kunnossa (ja onkin. Citikassa on ollut aikoinaan sama vika).

Eilen, sunnuntaina, istuin puutarhassamme pienen vihreän muovipöydän ääressä ja söin Wilhelmi-pataa. Siinä samalla ihailin pöydän vieressä pienehköissä kukkalaatikoissa heloittavia suloisia orvokkeja. Tässä kohtaa minun onkin hyvä korjata tärkeä asia, jonka viime postauksessa tyystin unohdin. Sain nimittäin nämä orvokit äitienpäivälahjaksi. Se jäi jäi minulta tykkänään mainitsematta, kun lahjaluetteloa teille kirjoitin. Nyt asia on korjattu.

Paitsi, että on kaunis, on orvokki myös hyvin urhea kukkanen. Sen naama ei pikkupakkasista nyykähdä mihinkään suuntaan.

Orvokkia kaipaa myös vettä silloin tällöin (olen asian kantapään kautta oppinut).
Orvokkia pitää muistaa myös nyppiä. Kaikki vanhat kukat tulisi nyppiä pois, kun ovat kukkineet ja rupsahtaneet. Tämä nyppiminenkin minulta pakkaa unehtumaan, jos kohta myös kastelu.
Eilen päätin pyhästi muuttaa orvokinkasvatuskäytäntöäni. Vein toisen laatikon viereen kastelukannun muistuttamaan kastelusta.
Eilen aloin touhukkaasti myös nyppimishoidon, mutta huomasin, että mitään nypittävää ei ollut.
Joka varren päässä helotti tuore, färski tummasilmäorvokki.

Jaa, mutta ei ihan. Yksi keltainen orvokki makasi maassa suullaan. Joku lintu oli ollut asialla.

Tiedän sen siitä, kun viikko sitten eräänä kauniina aamuna ikkunasta ulos tuijotellessani huomasin pienen pihlajan nokassa linnun. Ehkä kyseessä oli harmaavarpunen. En huomannut niin tarkasti katsella lintua, vaan sitä, mitä se teki. Äimistyneenä toljotin, kuinka se nyppäsi tuoreen pihlajanlehden irti oksasta ja lähti nokka tutisten lentämään pihan yli. Uskon totisesti, että siinä linnun nokka tutisi, koska lehti oli melkein samankokoinen kuin se itse oli.

Ovat nuo harmaavarpuset vaan aika sahureita (jos se nyt oli varpunen). Olen joskus itse irroittanut pihlajasta lehteä ja tehnyt havainnon, että tiukasti ovat kiinni oksanpäässä. (niin kuin tietysti kuuluu ollakin).
Magnus sanoi, että linnuullon terävät noukat. Hyvä niiren on lehtiä puusta noppia. Onhan se niin. Nokillansahan ne pätkivät poikasilleen sitkeitä matoja ja toukkiakin. Lehtien  irrottelu ei siihen verrattuna tunnu varmaan missään. 

Pihlajanlehden se roudasi pesänsä tilkkeeksi. Luulen. Keltainen orvokki ei loppujen lopuksi ollut  kelvannut, vaikka oli hyvin nokalla katkennut. Neonkeltainen orvokki olisi ollut varmaan liian kirkas plätti pesään laitettavaksi. Haukat sun muut petolinnut huomaisivat aikanaan heti, missä makupalat (munat, tai jopa pikku poikaset) odottavat.
Näin minä ajattelisin, jos olisin harmaavarpunen. En tosin ole, vaikka joskus kyllä sellaiseksi itseni tunnenkin. (Esimerkiksi juuri nyt, kun naama valjuna, perstonnut yöpuku päällä roikkuen täällä vinttipöksässä näistä bongauksista teille kirjoittelen).

Mainitsi tuolla, että söin vihreän pöydän ääressä Wilhelmin pataa. Niin söinkin ja kaiken lisäksi ihan yksin.  Magnus oli pyörälenkillä. 16 kilometriä sanoi veivanneensa. Se on aika hyvin veivattu, kun edellisenä kesänäkään ei pyöräilty juuri mitään. Tai siis minä en yhtään mitään, Magnus hiukan enempi.
Tänä kesänä minäkin EHKÄ lähden pyöräilemään. Jahka vanha kunnon Aino-pyöräni saadaan vetoon ja kaivettua jostain ihan mahdottomien kasojen ja tavaroiden takaa ja alta.
Ennen vanhaan pyöräilin paljon. Kaupungissa asuissamme, en mennyt mihinkään autolla. Töihin pukersin pyörällä satoi, tai paistoi, kesät talvet.

Kunto olikin silloin tyystin toista luokkaa kuin nyt. Silloin olin toki muutamia vuosia nuorempikin, mutta...
Nyt olen nostamassa kuntoani samaan luokkaan kuin silloin lukuisista vuosilustoistani (ja muustakin) huolimatta. Kannustimena on haave, että pääsisimme vielä joskus, ennen vellitaloon joutumista, ulkomaanmatkalle. Unelmien matkakohteena on maa, jossa yläkuvissa oleva aasinpoikanen nykyäänkin oleilee ja elelee.
Kuva on edelliseltä matkaltamme, jolla Viviannikin oli mukana.

Saa nyt sitten sii, josko unelma toteutuu. Jos ei, niin sitten ei ja jos joo, niin sitten joo.

Kuvan pikkuaasi oli kuvanottohetkellä kahden vuorokauden ikäinen. Kahdenvuorokauden ikäiset pikkuaasit ovat, paitsi suloisia, niin myös sangen väkeviä. Vivianni sai valtavan allergisen reaktion taputtelusta ja hyvästä pitelystä. Reaktio meni onneksi aika nopeasti ohi. Ei tarvittu lääkäreitä, eikä hoitajia.

Jos jollekin heräsi kysymys, mitä on Wilhelmin pata, niin vastaan kysymykseen nyt, että ei jää krassaamaan..
Wilhelmin pata on kyseisen herran nimisen makkaran ja perunasipulisekoituksen sekoitus. Uunivuokaan laitettava sekoitus. Kermaa ja mausteita plus juustoraastetta sekaan ja ei kun uuniin.

Tarkoitus oli tehdä ihan muunnimistä pataa. Nimittäin metwursti&pitsakuutiopataa. Kyseisiä tykötarpeita ostinkin pussillset kumpaakin, mutta pahaksi onneksi unehutin ne auton takatuhdolle. 32-asteiselle takatuhdolle! Vuorokaudeksi! Eihän niitä uskaltanut enää ruoaksi käyttää. Onneksi näin kesäisin jääkaapista löytyy aina Wilhelmejä.

Wilhelmipadasta tuli ihan syötävää. Sitä meillä on tänäänkin. Nälkäänsä ihminen syö mitä vaan ja onpa eräässä viisaassa Kirjassa sanottu niinkin, että kun on tarpeeksi nälkäinen, maistuu karvaskin makealta.

Viime maanantaina oli minulla ikioman rengasmatkan vuoro. Rengasmatkani suuntautuu aina Nikolainkaupunkiin.

Rengasmatkaksi kutsun sitä siksi, että vierailen oikein ajan kanssa eri ihmisten tykönä. 

Tästä ihanasta renkaasta puuttuu nyt sitten yksi ihana rinkula: Aija-Kanita-tätini.

Haikeana muistelin häntä matkalle lähtiessäni. Lohdutti ajatus, että Aija-Kanita-täti on perillä Taivaan ihanassa kodissa. Siellä kerran rookaamme ja saamme  praatata sydämen kyllyydestä iankaikkisesta iankaikkiseen. Terveinä ja kukoistavina. 

Tiistaina olimme Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) Laihian Toiskassa (palvelutalo) pitämässä päivätilaisuutta asukkaille.

Meidät krelliläiset otettiin superystävällisesti vastaan. Ystävällisyydestä ei nuukailtu. Kyllä meidät superystävällisesti otetaan muuallakin vastaan. Ei sen puolen.

Lauloimme yhteislauluja ja paikalla perustettu Krellin kultakurkut-lauluryhmä lauloi vanhan kunnon ihania hengellisiä biisejä. Samankaltaisia biisejä lauloi myös Heimo, joka Jurvasta asti oli lähtenyt kitaransa kanssa matkaan.

Minä sain lausua runoja.
Lausuminen sujui tavanomaisesti (tavanomaisesti sujuminen: jännittää etukäteen, jälkikäteen ja siinä välillä. Tuntee itsensä paksuksi ja tyhmäksi ennen tilaisuutta ja kauan sen jälkeen).

Kieli ei lausuessa sentään kovin kovaa kuivunut ja se johtui siitä, että muistin varata vesilasin viereeni pianon päälle. Ei minun tarvinnut vettä kertaakaan ryystää. Pelkkä tietoisuus kupin olemassaolosta riitti. 

Tilaisuuden lopuksi joimme möhnäpullakahvit.
Niin hyviä möhnäpullia kuin Toiskan omat olivat, en ole kuuna kullan valkeana syönyt.

Palvelutalon viereen rakennetaan jo täyttä häkää uutta palvelupytinkiä. Tulevalle talolle oli nimiehdotuskilpailukin menossa. Pahvilaatikkoon sai pudottaa oman ehdotuksensa. Tein työtä käskettyä. Kirjoitin lappuun sulkuihin oman nimenikin, että tietävät, kuka voitokasta nimeä ehdotti.

Keskellä viikkoa ajelimme asioille Nikolainkaupunkiin ja sieltä, kun kotiuduttiin, ajelin seurakuntatalolle seurakunnan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden yhteismiitinkiin.
Monen moista asiaa ja monenmoista mielipidettä miitingissä saatiin kuulla. Se on hyvä se. 

Itse aukaisin suuni tällä kertaa taas vaan piirakkaa puraistessani ja virsiä veisatessani.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minullakin olisi sanasta sanottavana ja mielipidettä ulostuotavana. Näitä tapaamisia päätettiin pitää uudestaan jolloinkin muulloinkin. Sekin on hyvä se.

Sunnuntaina lähdimme Vaasaan, Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon. Lähdimme odottavin mielin, avoimin sydämin...ja mitäs niitä muita harvinaisia sanontoja on, kun lähtee johonkin tilaisuuteen jotain saadakseen ja etiäppäin antaakseen? Odotus ja avoimuus palkittiin. Kiitos Päivi ja Niilo.

T: Kaisa  Gråfågel-Ringresa
------------------------------------------------

Psalmi 107:19-30

Mutta hädässään he huusivat Herraa,
ja Herra pelasti heidät ahdingosta,
Hän lähetti sanansa ja se paransi heidät,
haudan partaalta hän auttoi heidät turvaan.
Kiittäkööt he Herraa hänen hyvyydestään,
ylistäkööt ihmeellisiä tekoja,
jotka hän on ihmisille tehnyt.
Uhratkoon kiitosuhreja,
kertokoon riemuiten hänen teoistaan.
Jotkut heistä nousivat laivoihin
ja hankkivat elantonsa aavoilla merillä.
He näkivät Herran teot,
syvyyksien ihmeet, hänen suuret tekonsa.
Herra käski ja nousi myrskytuuli,
meri aaltoili rajusti.
He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin,
heidän rohkeutensa murtui.
He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet,
heidän taidoistaan ei ollut apua.
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.
Hän tyynnytti tuulen,
ja aallot hiljenivät.
He riemuitsivat, kun myrsky laantui
ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.