Yläkuvassa on talo, jonka ovesta olen käyskellyt 60:n vuoden ajan ulos ja sisään, sisään ja ulos.

Talo on ollut lapsuuden kotinani, omistuskotinani ja tyttäremme perhekunnan kotina.

Viime torstaina painoin tuon talon ulko-oven viimeistä kertaa takanani kiinni.

Luopuminen (vaikka eihän talo minulle ja Magnukselle enää kuulunut vuosikausiin) on aina hitusen kirpeää. Haikeaakin.

Aikoinani uhosin, kun talo oli minun ja Magnuksen (ja pankin), että en lähde sieltä ikinä pois!

Ainoastaan köysis, tai lauroos!  Mutta ajat, ajatukset ja uhot muuttuvat. Tuli hetki ja aika, että lähdin. Kaiken lisäksi ihan suosiolla.  Muutimme kerrostaloon Vaasan Haapaniemelle. Tyttäremme perhekuntineen muuttivat meidän sijasta tuohon ihastuttavaan taloon.

Kerrostalossa asustamisessa ei ole mitään vikaa. Ei yhtään mitään. 

Siinä sitten tuli tenkkapoo, kun halusi ulkona pihassa istuskella ja kahvia ryypiskellä. Sitä sellaista me olimme omakotitalon seinänvierustalla tottuneet tekemään. 

Kyllähän tuossa asustamassamme kerrostalossakin oli kiikku hiekkapihan laidassa. Ei kukaan estänyt siihen menemistä, enempää kuin kahviakaan ryystämistä. EI, mutta...

Tuntui siinä kiikussa istuskellessa, että kaikista sadastaviidestäkymmenestä ikkunasta tuijotetaan ja katsotaan, minkämoista känttyä meillä kulloinkin on palanpainikkeeksi, tai siis kyytipojaksi.

Totuus oli varmasti kuitenkin se, että kukaan ei ikinä ollut kiinnostunut siitä mommasta ja siitä paapasta, jotka kiikussa sanaa sanomatta, lasittunein katsein kahviansa trönäsivät.

Kehotin toki, siinä kiikussa istuskellessamme, tuon tuostakin Magnusta juttelemaan minulle, että olisi kivemman näköistä ja ihmiset eivät arvaisi, että olemme olleet puolisataavuotta naimisissa. 

Saman juttelukehotuksen annan aina, kun istumme jossakin ravintolassa, tai sen sellaisessa, syömässä. Mikään ei ole niin murheellisen näköistä, kuin se, että "vanhempi" pariskunta istuu vastakkain mäyhäämässä ilmeettömänä, sanattomana ja kalpeana lounasta, tai illallista. 

Sellaisesta käytöksestä näkee näkee heti, että viisikymmentävuotta on jalkoja saman pöydän alla pidelty.

MUTTA, jos "vanhempi" pariskunta istuu vastakkain ja puhuvat toisilleen niin, että sopat lautasella jäähtyy (parhaassa tapauksessa pitelevät vielä toisiaan vapisevista käsistään kiinni ja hymyilevät posket punaisina), niin heti tietää, että kysymyksessä on ns. uusiopari.

Minä en Magnusta ole vielä käsistäni vaatinut kiinni pitelemään, koska haluan syödä, mutta voi olla, että sekin hetki tulee. Tähän saakka olemme onnistuneet muita ravintolassa istuvia höynäyttämään juttelemalla silmiinpistävän innokkaasti

Vielä taloasiaan: Kun sitten aikanaan tuli tilaisuus lunastaa Magnuksen kotitalo täältä Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälävän Vähältänevalta (kts. alempi kuva) niin tartuimme siihen. 

Täällä on rauhallista. Kahvia saa ryystää mielinmäärin ja nisua moosata ilman, että siitä ei ole kiinnostuneita muut kuin harakat ja räkätit. Hyvin rauhallista on. Tienoo ja elämä. Joskus äyskähtää mieleen jopa sellaistakin, että onko liiankin rauhallista?

Tuohon viimeiseen kysymykseen vastaan, että se riippuu itsestä. 

Kyllä tänne keskelle "ei juuri paljon mitään", voi hautautua ja ummehtua hyvinkin helposti. 

Pitää vaan lähteä liikenteeseen. Pitää harrastaa ja olla ajan hermolla. Niin kauan on hyvä, kun pystyy hyppäämään Saabin rattiin, laittaa ykkösen silimään ja rarion Ruattiin, entisen miehen sanoja lainatakseni. 

Minä olen luonteeltani sellainen, että menoa pitäisi olla koko ajan. Magnus on enempi kotikollikissimäinen. Vastakohdat täydentävät toisiaan. Kyllä Magnuskin lähtee, kun tarpeeksi nau´un ja pyydän.

Viimeviikon kalenteriaukeama on yhtä valkoinen kuin viimeviikon maisemat.

Oli sentään vappumarkkinat, joille Magnuksen kanssa menimme. Magnus myymään KAISAN KORTTIEN kortteja, minä seisomaan hänen vieressään. (Sain minäkin 3:n euron kaupat lyötyä lukkoon).

Kaikki te rakkaat lukijani varmaan muistatte suhtautumiseni myyntityöhön? Aivan oikein!

Se on minulle sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Hyvä ystäväni, Helena (nimeä ei muut.) sanoo aina, että myyntityössä pitää olla asialla. Ei saa vaan seistä ja tuijottaa lattiaa suupielet nurinpäin (no, minä tuijotin onneksi vaan kännykkää).

Vieläkin vilunväreet raistelevat selkäpiitäni, kun muistelen työssäoloaikaani. Iloisen ja ystävällisen näköisenä piti myydä, jos jotakin.  Pankkikortteja, tilejä, vakuutuksia, sijoituksia, postimerkkejä, kirjekuoria, arpoja, pakkaustarvikkeita...

Lannistua ei saanut, jos asiakas sanoi, että ei tarvitse mitään. Hänelle piti LUODA SE TARVE!

Ensimmäisestä, toisesta, eikä kolmannestakaan kiellosta ei saanut lopettaa kauppaamista.
Näin myyntikursseilla opetettiin.

Tästä syystä minä mieluummin lymyilen  KAISAN KORTTIEN korttitelineiden takana ja tuijottelen kännykkäruutua. Iloisen näköinen en ole koskaan. En silloinkaan, vaikka olen iloinen. 

Vappumarkkinoilla oli myös KD:n pöytä. Sinne väänsin vappurinkeleitä myyntiin.

Nousin ylös ennen sianruppua ja vaivasin litran taikinan  ämpäriin liinan alle puskemaan.

Muina vuosina, kun olen rinkeleitä paistellut, on Magnus ollut apuna. HYVÄNÄ apuna huomasin nyt, kun yksin niitä kahdessa kattilassa öljyssä paistaa pouhotin. 

Piti todella kiirettä onkia kypsiä rinkuloita ja laittaa uusia rasvaan käristymään. Vielä piti ehtiä sokeroimaankin ennen kuin jäähtyvät.

Reikärinkuloista tuli isoja ja mustia. Rei´istä ei ollut tietoakaan. Rinkulat näyttivät oikeastaan tykinkuulilta ja mikä murheellisinta, myös maistuivat niiltä.

-Minen oo tykinkuulia ikää maistanu, enkä meinaa maistaakkaa. Hyviä nämon. Älä aina maraja! Magnus sanoi.

Sain markkinapaikalla "tykinkuulista" pelkästään positiivista palautetta. Jopa oikein yv:llä. 

Pakkohan se on uskoa, että hyviä olivat, vaikka tykinkuulia muistuttivatkin. Itse asiassa tänään, kun söin yhden, niin se maistui omastakin mielestä melkein jopa hyvältä.

Olen aina ihmetellyt ystävättärieni tekemiä sokeririnkuloita. Ne ovat pyöreitä, vaaleita ja niissä on reikä, kuten rinkulassa odotetaan aina olevankin. Sokeria on joka millimetrillä yhtä paljon.

Tänä Vappuna sain ongittua tietooni, että he muovaavat taikinasta tasasuhtaisia pitkiä "letkuja", mittaavat tarkasti pituuden ja yhdistävät päät. Joku sanoi käyttävänsä jopa muottia ja siitä saadusta tasasuhtaisesta pallukasta muotoilevansa tismalleen samanmoisia- ja kokoisia rinkuloita.

Ehkä vielä ensi Vappuna pitää kokeilla.

Sunnuntaina minulla oli suuri ilo saada pitää puhe Vähänkyrön Naisten kesken iltapäivässä.

Runoja olen lausunut paljonkin eri puolilla Suomenniemeä, mutta puhetta en ole ennen pitänyt.

Aiheenkin sain itse sanoa. Ja niinpä pidin puheen sellaisesta aiheesta kuin Haloo, kuuleeko Jeesus?

Luin puheeni Magnukselle malliksi. Samalla otin aikaa kellosta, kuinka kauan aikaa puhe vie?

Puhe kesti 1/2 tuntia.

-Viälä voit vähä hitahemmin puhua. Kerkiää ihimiset miättimähän. Ei ne kerkiä imiä asiaa ittehensä, jos liika tihiää paasaa varsinki, jos on kuulovikaasia joukos.

Magnus oli oikeassa. Minä, jos joku, tiedän, miltä tuntuu, kun ei kuulolaitteet eivät ehdi perässä, kun puhuja posmottaa liika nopeasti.

Yritin artikuloida m-a-h-d-o-l-l-i-s-i-m-m-a-n selvästi.

Onnistuinkin ilmeisesti, koskapa eräs kuulija tuli sanomaan tilaisuuden jälkeen, että puhettani oli kiva kuunnella.

Jaa, että mistäkö siinä Haloo, kuuleeko Jeesus- puheessa puhuin? No siitä, kuinka Jeesus on minua kuullut. Aloitin ajasta, kun olin vielä pikku itunen äitini massussa. Eli kerroin 73 vuoden asiat. Kyllä siinä pitää puoleentuntiin hiukan kiirustakin pitää.

Puhe meni kaiken kaikkiaan varmaankin hyvin. Päätellen siitä, että tunsin itseni sylttypulttuiseksi paksukaiseksi koko puheen ajan (ja kauan jälkeenkin päin). Se on hyvä onnistumisen merkki se.

T: Syltpult-Tjockrop

-------------------------------------

Evankeliumi Johanneksen mukaan

1:1-5

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä on elämä

ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä,

pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

--------------------------------------------------------------------