Kaksi poseerauskuvaa meikäläisestä. Kuvien välillä oli vettä kuohunut  Niagarasta, jos kohta Kyrönjoestakin, yli puolivuosisataa. 

Niin maailma muuttuu Eskoseni ja me sen mukana. Olen aina ihmetellyt, kuinka joku voi tuntea jonkun, jonka on nähnyt viimeksi seitsemäntoistavuotiaana (kts alakuva) ja sitten vasta noin seitsemänkymppisenä (kts. yläkuva).  Niin on kuitenkin minulle käynyt. Nytkin, vaikka olen hyvän joukon yli seitsemänkymppinen. Itsekin tunnen kyllä aika huvin, esimerkiksi koulukavereitani, jos satun heitä joskus jossain näkemään. 

Onkohan, että se ihmisen peruslookki jotenkin kumminkin säilyy, vai mikä siinä on, että tuntee?
Mene ja tiedä. Hyvähän se on, että tuntee. Muuten joutuisi koko ajan kyselemään kaikilta, että kukas se sinä taas olitkaan?

Minä en ole koskaan oikein tykännyt poseerata valokuvissa. Aina, kun kuvataan tunnen, kuinka minulle kuvissa tyypillinen jakoavainhymy nousee (tai paremminkin laskee) suupieliin jäädäkseen siihen koko kuvauksen ajaksi ja pitkästi sen jälkeenkin. 

Alimmaisessa kuvassa nyt jotenkin hymy on vielä luonnistunut, mutta ei mikään kumma. Olin silloin tasan seitsemäntoistavuotias. Ei tarvinnut miettiä näkyvätkö silmäpussit ja kaulaheltat. Ei tietenkään, kun niitä ei ollut.

Olen tuossa kuvassa Vieno-tätini luona visiitillä ja hän tahtoi ottaa kuvan veljentytöstään.

Minulla oli ylläni Aija-Kanita-tädin teryleenikankaasta ompelema puolihame. Hameesta tehtiin pyynnöstäni niin kapea, että se päällä piti ottaa lyhykäisempiä askeleita kuin tavallisesti.

Muistan tapauksen, kun kyseinen hame ratkesi melkein vyötäisille saakka astuessani linja-autoon.
 Ei hyvinyt muu kuin jäädä seuraavalla pysäkillä pois ja juosta takaisin lähtöruutuun (so kotiin).

Kotona neuloin karhunlangalla sauman niin tukevasti kiinni, että SIITÄ se ei enää periksi antaisi. Silloin repeäisi koko kangas. Mutta kuten kaikki minun ikäiseni tietävät, teryleeni ei repeä ikinä. 

Kuten ei sen koommin saumakaan. Ei ole karhunlangan voittanutta.

Ihme muoti se silloinen 1/2-hamemuoti. Hameen piti olla kuin puukontuppi. Tuppimuoti ei ole tullut takaisin. Tai, taitaa olla niin, että en sitä vaan huomaa. Kankaat ovat joustavia ja periksiantavia. Taitaakin olla se teryleeni, joka ei ole tullut enää muotiin. Eipä sillä, että olisi ikävä. Ei teryleneä, enempää kuin krimpleneä, tai nailoniakaan.

Olen sen ikäinen, että kaikki on tullut muotiin ja mennyt pois muodista moneen kertaan.

Nyt esimerkiksi leveälahkeiset housunpuntit ovat in. Kapeat ovat ihan out.

Minulla on vain out-punttihousuja. Pakko on mennä etsiskelemään modernimpia pöksyjä.
Aioin kyllä olla niin kova naama, että en ikinä luovu pillipunteista, enkä legginsseistä, mutta kai se on pakko! Varsinkin, kun on esiintymisiä tiedossa ja kuukauden päästä pitää oikein junallakin matkustaa. 

Lenkkivaatteenikin kaipaisivat kovasti päivitystä. Valitin Magnukselle, että lenkkeileminenkin on niin kamalaa, kun ei ole lenkkivaatteita. 

-Ethän sä vaattehilla lenkkeele! Magnus sanoi.

-Just sitä mä tahtoisin tehdä! Olisi paljon hauskempaa kuntoilla, kun olisi tekniset juoksuhousut, tekninen juoksutakki, tekninen juoksupäähine, tekniset juoksulenkkarit (tietenkin sateen-, tuiskun-, kuumuuden-, hien sun muun kestäviä ja likaa hylkiviä kaikki).

-Kato ny näitä mummuköpöttelyvaatteita! Mummutoppis, mummupipo, mummutoppalökärit...mummukumpparit ja mummuvillatumput!!! Urheile siinä sitten! minä rääyin.

Noh, mummuvermeet minä aion pukea kyllä vast´edeskin, ei sen puolen. 

Sitten, kun olen sen kokoinen, että ei tarvitse mennä lainapeiteosastolle urheilukamppeita ostamaan, niin sitten. Sitten hankin alennusmyynnistä uudenaikaisemmat vermeet.
Voi olla, että siihen menee aikaa, mutta tämänhetkinen plääni on, että puolessa vuodessa olisin mummuihannepainossa, eli 80kg! :D 

Yläkuvasta vielä sen verran, että siinä näkyvät sisustuselementit ovat muuttuneet totaalisesti.

Jäljellä ei ole kuin seinälamppu ja vaarin kulkukauppiaan matka-aski. (Taitaa tuo körttipariskuntataulukin olla vielä paikoillaan).

Jos sitten aloittaisi menneen viikon pärvöttämisen. Aloitan sen eilisestä, eli sunnuntaista.

Ajelimme Nikolainkaupunkiin hyvissä ajoin iltapäivällä, että ehdimme kyläillä Catherinen luona rauhassa ennen Kohtaamispaikka-messua Vaasan kirkossa.

Leivoin viemisiksi piirakan. Piirakasta tulikin aika hyvänmakuinen, vaikka itse sanon.
Kyseisen piirakan tekoreseptissä käsketään panna taikinaan neljä kananmunaa. Olen tähän saakka orjallisesti noudattanut reseptiä. Siitäkin huolimatta, vaikka valmis piirakka on maistunut munakkaalta. Omenahillosilmämunakkaalta.
Tänään päätin laittaa seokseen vain kolme mulkkeroa ja maku oli heti parempi. Melkein jo tiesi syövänsä marjapiirakkaa (ainakin, jos piti silmät auki).

Seuraavaan piirakkaan laitan vain kaksi kananmunaa. Sitten uskon, että Lyyti alkaa kirjoittamaan.

Piirakka piirakkana ja munakas munakkaana.

Oli mukava tavata ainoita lapsenlapsiaan. Joonathania ja Viviannia. Mielestäni he ovat fiksuja ja ihania. Vähä niinku mummunsa ja paappansa. ;)

Viideksi menimme kirkkoon. Vaasan kirkkoon. Se on yksi maailman neljästä ihanimmasta kirkosta (toiset kolme ovat tietenkin Huutoniemen kirkko, Isonkyrön kirkot. Vanha ja uusi).

Kohtaamispaikkojen päälle trönätään aina kahvit. Niin nytkin.
Oli mukava praatata siskojen ja veljien kanssa ja olla samaa mieltä siitä, että Jeesus on pop!

Uusi hiuspehkotyylini sai myös huomiota osakseen. Eikä mikään kumma. Tukka siirotti sinne sun tänne ohuen, mutta elottoman näköisenä. Kyllä siinä kotoa lähtiessä jonkunmoinen malli oli, mutta kuten kaikki tietävät, niin Vaasa on, paitsi Suomen aurinkoisin, niin myös tuulisin kaupunki. Vaasassa ei letti pysy ojennuksessa, vaikka se olisi sementistä.

Seurakahvit juotuamme lähdimme autolle. Astuessamme ulos kirkonovesta jässähti Magnus paikoilleen. Sitten alkoi pyöriminen ja  ja viittelöinti sinne ja tänne.

-Mihinä moomma? Tuas pitääs olla apteekki ja tuas suamenpankintaloo...

-Hyvät ihmiset sentään. Sullahan on uudet silmälasit. Etkö näe, että siinä on entinen poikalyseo? Tuossa vasemmalla kaupungintalo?

-Kyllä mä näjen, mutta...

Aikani kauhisteltuani Magnus sai suunvuoron ja selitettyä, että hän mietti ihan jotain muuta, kuin sitä mistä raosta ollaan ulos tultu (tulimme ulos sivuoven kautta).

Meikäläisen ei toki pitäisi ihmetellä yhtään mitään. Itse olin täysin ulalla perjantaina etsiessämme alatorin liikekeskuksesta kelloliikettä, josta aikoinamme ostimme minulle blingbling-rannekellon. 

Siihen piti saada uusi patteri.

Niin rajusti oli alatorin liikepytinki muuttunut sisätiloiltaan, että eksyimme välittömästi kynnyksen yli astuttuamme. Tunsin olevani aikamoinen tollero, joka myös tietenkin olin.
Selvisihän se sitten, kun Magnus googletti, että kyseinen kellikauppa oli muuttanut vastapäiseen liiketaloon. Sain kuin sainkin uudet patterit vaihdatettua kelloon ja nyt on koko ajan pitänyt katsoa mitä kello on?

Kuriositeettina mainittakoon, että kellon hihna on juuri yhtä kireällä kuin ennen viisarien pysähtymistäkin, eli vuosi sitten. Se on keljua. Blingbling-kellon kuuluu riippua ranteessa löyhähkön ja huolettoman näköisesti, eikä niin, että näyttää kuin veri lakkaisi sillä sekunnilla kiertämästä.

Kansanlähetyksen seuroissa Vaasan Ristinummella olimme Magnuksen kanssa männä viikon perjantaina.
Magnus piti seurapuheen ja minä lausua posmotin seurarunoja. No vitsi vitsi. Ihan niitä tavallisia runoja minä lausuin niistä minun kolmesta runokirjastani.
Niitä tavallisia runoja kolmesta runokirjastani on tullut lausuttua joka paikassa jo niin kauan, että tapaankin sanoa, että yleisö voi lausua mukana.
Lausuminen meni mielestäni aika hyvin. Suu ei kuivanut paljon ollenkaan. Aina, kun se meinasi kuivahtaa, muistin varoiksi otetun vesikupin sivupöydällä. Pelkkä tieto kupista sai sylkyhanat aukeamaan.
Nyt, jos joku ihmettelee, että mikä se semmoinen Kansanlähetys on, niin kerron, että se on yksi luterilaisen kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä.
Aikoinani, kun tulin uskoon, näin lehdestä, että semmoinen pulju kuin Kansanlähetys pitää seurat kotimme lähellä sijaitsevassa kirkossa (Huutoniemen kirkko).
Ajattelin, että kyseessä on joku työväen hengellisen sivuosaston pitämä tilaisuus. (Vaasassa ilmestyi työväen aatetta kannattava sanomalehti nimeltä Kansanuutiset. Siitä se mielleyhtymä minulle varmaan tuli).
Päätin mennä tilaisuuteen ja siihen "työväen hengelliseen sivuosastoon" minä sitten nappiuduin. Osastossa puhuttiin Jeesuksesta ja siitä minä tykkäsin silloin ja tykkään nyt.
Kyllä minulle selvisi, että mielleyhtymäni työväkeen ei ollut ihan se, mitä luulin. Kovasti Kansanlähetyksessä kyllä tehdään töitä, että evankeliumi menisi etiäppäin, joten ei ajatukseni ihan tyhjästä nyhtäisty ollut.

Rukoushuone Rauhan asioita puimme torstaina.
Päätettiin juhla-ajoista, hallituksista ja ruohokentän ajamisista.
Minut valittiin jälleen kirjuriksi. Siinä sitä onkin tehtäväkenttää taas. Minä en osaa kirjoittaa lyhykäisesti, enkä nasevasti. Kuka jaksaa lukea pienoisromaanin pituisia pöytäkirjaotteita? Ei kukaan.
Nyt kysymys kuuluu kuka jaksaa lukea romaaninpituisia maanantaiblokkauksia? Toivottavasti joku.
T: Kaisa Pitkänsitken-Lörpskog
--------------------------------------------------
Psalmi 11:7-8

Herran sanat ovat todet ja puhtaat,
kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea,
joka hohtavana juoksee sulattimessa.
Sinä, Herra, suojelet meitä,
sinä varjelet meitä joka hetki
tämän pahan ajan keskellä.