Entistä vinhemmalla faarttilla viikko viuhahtaa maanantaista maanantaihin. Mutta mitä sitä ihmettelemään ja pahkuloimaan. Minulla on aina aika viuhahtanut nopeasti. Ei ole kuin hetki siitä, kun olin nuori ja kaunis. Nyt vanha ja muuten vaan komia.
Nyt, kun ikää on jo kertynyt aikamoisesti hennoille hartioille, niin pakkaa hytisyttämään tämä ajan viuhahtelu. Ikää kertyy ja kertyy sellaisella vauhdilla, että ei perässä pysy.  Kaikki vanhuuden kauhuskenariot pakkaavat pukkaamaan mieleen. Varsinkin lehtiä lukiessa ja uutisia kuunnellessa.
Kauhukuvia märjissä vaipoissa toisten pyöräyteltävänä oleminen jossain syrjäisessä HOITO- (yskäisy) laitoksessa, jossa on virtuaaliruokailu. Robotti nurkassa kertoo mikä päivä on ja toivottaa hyvää huomenta Kaisa, hyvää huomenta Kaisa, hyvää huomenta Kaisa...nyt on maanantai, maanantai maanantai...kuinka sitä on nukuttu? Kuinka sitä on nukuttu? Nukuttu nukuttu nukuttu...honk honk klonk klonk...

Ei sitä ennen, nuorempana, välittänyt, eikä moljahtanut edes mieleen, missä ja kussa sitä vanhuutensa viettää. Jos joskus harvoin mietitytti, sitä ajatteli vaan, että hui hai. 

Joulunalainen sairaalareissu pani miettimään. Siellä päätin myös alkaa todenteolla hoitamaan tätä maallista raihnaistuvaa kruppia. Aloin hopottaa myös Magnusta hoitamaan itseänsä niin, että saamme olla täällä Letkutiellä, jos mahdollista, niin hamaan loppuun asti (mielellään yli satavuotiaaksi).
 Kyllä se on niin, että ei sitä ihmispolo vetry, eikä pysy kunnossa istumalla kiikkustoolissa ja vahtaamalla TV:tä kuin ei myöskään roikkumalla päivät pääksytysten koneella. Olenkin käynyt useammin lenkillä ja vähentänyt syömistä. Koneellakin roikuskelen hivenen vähemmän niin hauskaa kuin se onkin.

Eilen sauvakävelin "yksityisen pururatamme" päästä päähän. Siitä kertyi mittariin n. 1.3 km.
 Muut tepastelut kartanolla sinne tänne yhdistettynä tuohon lukemaan laskeskelin tehneeni 1.7 kilomeeterin lenkin!

Ihan lähiaikoina aion kävellä matkan kahteen kertaan ja hiukan tiukemmassa tahdissa. Luulisi, että kunto alkaisi pian sen verran nousta, ettei koko ajan tuntuisi tylsältä ja työläältä.

Eilen tuntui hyvinkin tylsältä, mutta sain tunteen karkoitettua ajattelemalla niitä robotteja ja virtuaaliruokailuja. Jo alkas rouvalle meno maittaa ja kepit kalista!

Virtuaaliruokailu on kuulemma sellaista (joku päivä hätäisesti jostain luin), että hoitaja seuraa kutjustaan, kun asukkaat, eli mummut ja paapat, syövät. Mummut ja paapat puolestaan saavat ruudusta seurata ja nähdä kuinka muissa huoneissa syödään ja juodaan. Hoitaja aina välillä kehottaa (koneen kautta tietenkin) haukkaamaan voikkuleipää, tai hörppäämään maitoa.

Aika kamalalta vaikuttaa, mutta vaikutti se myös sen, että jalka nousi rivakammin.
Päätin, että teen kaiken minkä voin kuntoni eteen. Yhtään liian aikaisin en ole asialla. Kohta paukkuu 74 lasissa (ja melkein sata puntarin viisareissa). 

Kyllä minä aina joskus ennenkin olen saanut kuntoiluhepuleita. Laskeskelin, että joka vuosi pari kertaa viidenkymmenen vuoden aikana. Siis sata päätöstä parantaa elämisen ja olemisen laatua! Joku voi sanoa, että eikö muorin kannattaisi jo antaa periksi ja uskoa, että vetelyys ja unteluus ei lopu vasta kuin kuollessa. Väärin! Ei kannata koskaan antaa periksi! Onnistui sitten, tai ei!
Yläkuvassa on arviolta 98:s kunnonkohennus-aloituskerta. Se on otettu viime vuonna.

Laitoin merkiksi lumiklöntin joka kerta kun olin kävellyt meidän pikkutien päästä päähän, eli kaksisataa metriä. Mikäli saan selvää, niin näyttäisi, että kuvassa on viisi klönttiä rivissä. Olin tuohon mennessä kävellyt matkan viisi kertaa. Siis yhteensä yhden kilometrin. 

Teen näitä 200:n metrin pyrähdyksiä vain pimeällä. En uskalla lähteä "yksityiselle pururadallemme".

Pitäisi olla vähintäin tuhannen watin otsalamppu, että näkisi susilauman jo kaukaa.

Toisessa kuvassa on talvisia ruttulehtiruusunmarjoja. Tämä kuva on otettu toissa
talvena. Hyvä on, että tuli ikuistettua, koska rutturuusu on tappotuomiolla koko maassamme ja myös tietenkin meidän pihapiirissämme.
Kyseinen yrtti on kyllä niin sitkeä ja leviävää sorttia, että epäilen raskaasti, että nuinkohan onnistuu hävittäminen? Magnus ähersi syksyllä rautakangen kanssa hiki hatussa pitkän tovin tuloksena muutaman metrin kalju kohta sadan metrin risuaidassa.
Järeämmät laitteet tarvitaan ruttuaidan nujertamiseen. Ja, epäilen, että auttavatko nekään? Sikiävämpää yrttiä en ole kuunaan nähnyt. Horsma ja ehkä myös lupiini ovat sellaisia. Muista en tiedä.

Viimeviikon kalenteriaukealla on merkintöjä, jos kyllä myös valkoisiakin kohtia.

Maanantaina alkoi taidekurssi. Siitä taisin jo edellisessä postauksessa mainitakin. Piirsin joulukorttia ensi joulua silmälläpitäen: Kolme tietäjää. (Siitäkin varmaan mainitsin).

Olen hyvin tyytyväinen tietäjäkorttiini. Kamelit tuntee kameleiksi ja kyllä tietäjätkin tietäjäksi tunnistaa. Ainakin taidekurssiopettaja sanoi, että joo, tommosia ne just oli.
Taidekurssiopettaja tiesi myös kertoa, että Raamatussa ei mainita, että tietäjiä olisi ollut kolme.
Mene ja tiedä. 

Päättelimme sitten, että kyllä niitä kolme varmasti on ollut, koska arvokkaita lahjojakin oli kolme. Kultaa, mirhaa ja suitsuketta.

Tiistaina olin Lapualla Pop Up- seurakunnan runoillassa lausumassa runojani. Meitä runonesittäjiä oli kaksi ja musiikissa myös aivan ihana esiintyjä.

Magnus tuli mukaan tentattuaan ja varmistettuaan ensin moneen kertaan, ettei kyseessä ollut naistenilta.

-No ei oo! vakuutin minä. -Kyllä se olisi mainittu ja kyllähän miehetkin runoista pitävät ja niitä esittävät! Meillä koulussa kävi Yrjö Jyrinkoski, tai Veikko Sinisalo lausumassa runoja!

-Meillei käyny! Ei ikänä! 

Runoilta oli ihana. Ihmisiä tuli runsaasti runoja ja lauluja kuuntelemaan. 

Sain myytyä useita runokirjojakin lähetyksen hyväksi. 

Runoilta poiki toisenkin lausuntamatkan Lapualle. Sydänyhdistyksen tilaisuuteen.
Aivan sydämestä otti! Niin iloiseksi tulin, kun muutaman päivän perästä sain puhelinsoiton, jossa pyyntö esitettiin. Soittaja oli ollut tilaisuudessa mukana ja tullut siihen tulokseen, että runoni sopivat myös sydänyhdistyksen tilaisuudessa lausuttaviksi. Olivat kuulemma kolahtaneet niin syvälle sydämeen.

Muistin, että minulla on varta vasten sydämestä kirjoitettu runo. Etsin sen ja harjoittelen sitä sydämen pohjasta kyseistä tilaisuutta varten. 

Torstaina Magnus matkusti Helsinkiin TV 7 "Isännän pöytä"-nauhoitukseen.

Pelkäsin kovasti, että hän ei ikinä osaa perille. Varsinkaan, jos metrolla menee.
Muistin oman Hälssinginmatkani vuosia takaperin. Minun piti matkustaman myös raitiovaunulla, enkä tiennyt, mistä kyseiseen vaunuun mennään edes sisälle. Etu-, vai takaovesta?
Tulin siihen tulokseen, että etuovesta ja pungersin itseni sisään piljetinmaksua varten kolikkoja hikisessä nyrkissä pusertaen. Leuat lotisten tukutin kolikoita saföörille. Tämä oli lähteä lentoon pelkästä raivosta. -Ei täällä rahalla makseta...maksettu enää vuosikausiin. Siihenhän se aika menis, kun jokaisen pennin laskisi ja lattialta keräilisi...

Lopuksi hän huitaisi kättään siihen tyyliin, että ymmärsin, että nyt on landepaukkumummun paras mennä takapenkkiin istumaan ja häpeämään. 

Onneksi hän ei karhannut minua ulos. Ei tarvinnut alkaa ääneen itkemään. Takapenkillä oli hyvä hiljaisesti pyyhkiä kyyneleet takinetumukseen ja nieleskellä tyhjää.  

Magnus sanoi pärjänneensä hyvin. Taksiasemaa piti etsiä, mutta ei kauan. Jonkun aikaa asemaa kierrettyään ristiin rastiin, pitkin ja poikin hän kysyi joltain seinään nojailevalta kaverilta, jotta mihinä täälon taksiasema?

-Kun menet ulos, niin siinä heti vasemmalla!

Magnus meinaili minulle, että olivat muuttaneet taksiaseman paikkaa sitten viimekerran. Uskon kyllä sen. Kaikki muuttuu. Toista se oli Kekkosen aikaan.

Magnus olisi toki osannut mennä metrollakin (niin paljon hän sai neuvoja), mutta taksilla pääsi porraspäähän asti. 

Ohjelma tulee TV 7:lta (TV seiskalta)  ulos 20.03 klo 20.00 ja 25.3 klo 17.00

Magnuksella on yllään minun valitsema vaaleanpunainen paita päällä. Itse hän olisi valinnut gredeliininvärisen paidan. Magnus ei 54:ään vuoteen ole saanut päättää, mitä panee päälleen.
 Matkaa varten ostettiin myös uusi päähine. Lätsä. (Minun valitsema).

Magnus olisi halunnut laittaa matkalle vanhan, rakkaan, riemunkirjavan ja kulahtaneen piponsa. Kielsin jyrkästi. Sanoin, että ei käy! Varsinkin, kun on sama sukunimikin.

Lauantaina meillä oli Magnuksen kanssa virsipiirinpito Laurilanmäellä.

Sydämen pohjasta lauloimme. Ainakin 10 virttä. Luin meille psalmi 34:n ja Magnus piti pienen puheen.

Perjantaina olimme saattamassa haudan lepoon rakasta perhetuttuamme täällä Isossakyrössä.

Minä sain pitää muistopuheen. 

Puheen loppuun olin kirjoittanut: Ei Tuula ole kuollut, vaikka kuoli. Hän elää. Hän asuu Jeesuksen valmistamassa sijassa. Niin Jeesukseen uskoville käy. 

 Kerran kohtaamme taivaassa ja Jumala on pyyhkinyt pois joka ikisen kyyneleen. Riemu ja ilo on tullut tilalle.

--------------------------------------

Psalmi 34:5-9

Minä käännyin Herran puoleen,

ja hän vastasi minulle.

Hän vapautti minut kaikesta pelosta.

Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa,

heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.

Minä olin avuton ja huusin apua.

Herra kuuli minua

ja pelasti minut kaikesta hädästä.

Herran enkeli on asettunut vartioon.

Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa,

ja pelastaa heidät.

Katsokaa, nähkää omin silmin!

Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä.

Onnellinen se, joka turvaa häneen.