Yläkuvassa seison ihmettelemässä kiikkustoolia, jolla vaarini on vuorenvarmasti istunut ja huilannut töiden lomassa ja josta ihmettelystä on kulunut jo muutama vuosi.  Pääsimme käymään talossa, jossa vaarini aikoinaan kihlattunsa kanssa asusteli täällä Isossakyrössä.
Olen useaan kertaan vuosien varrella, tätä blogia pidellessäni,  maininnut vaarini. Kalle Kustaa-vaarini. Hän oli hieno mies. Lyhyt, pyöreä ja kova tekemään töitä ja keksimään kaikkea.
Hän toimi myös kulkukauppiaana. Matkakapsäkistä löytyi neuloja, lankoja, neppareita, kanttinauhaa ja sen semmoista tuiki tarpeellista tavaraa. Muistelisin, että myös alusvaatteita kuului vaarin myyntiartikkeleihin. Niitä vaaleanpunaisia, kuminauhapultullisia naisten "pikku"pöksyjä ja liekkö, että myös flanellisia miesten kalsareita ja paitoja.
Kun vaari tuli yökylään, toi hän aina jotain uutta ja ihmeellistä tuliaissyötäväksi. Kerrankin ison pussillisen appelsiinejä. Tuohon aikaan (yli 60 vuotta sitten) appelsiinit olivat aika harvinaista herkkua. Kuten myös banaanit. Banaaneista emme veljeni kanssa tykänneet ollenkaan.
Äiti hämmästyi, kun löysi banaanimme puidenpilkkomispölkyltä puuliiteristä. Niistä oli varovasti tikistetty puolensentin palat molemmista.
Sanoimme äidille, että me JÄÄSTETTIIN ne. Emme uskaltaneet sanoa, että emme tykänneet niistä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olivatkohan ne banaanit liian kypsiä? Peräti mustapilkkuisia? Niitä en syö vieläkään. Banaanin pitää olla aavistuksen verran vihreä. Silloin se on hyvää! (Namskis namskis).

Alakuvassa näkyy vinttipöksämme alko-ovin aakkuna. Tuon aakkunan edessä minä par´aikaakin kirjoittelen.
Enkelin olen saanut aikoinani pikkuiselta pyhäkoululaiselta toimiessani Asevelikylän pyhäkoulussa opettajana Kaijan kaa. Oi niitä aikoja!
Olen varmaan sata kertaa kertonut seuraavan jutun rukouksesta. Jotka muistavat sen, voivat hypätä paririviä eteenpäin, koska kerron sen taas. Sadannen ja ensimmäisen kerran, koska olen saanut muutamia uusia lukijoita tässä hiljakkoin. Olisi vahinko, elleivät he sitä tulisi tietämään.
Siispä: Minulla oli pyhäkoulussa aina tapana kysyä lapsilta olisiko heillä jotain rukousaihetta, jonka puolesta me kaikki rukoilisimme? Kerroin myös, että Jeesus kuulee rukoukset. Varsinkin pikkuisten poikien ja tyttöjen rukoukset.
Eräs rohkea tyttö viittasi innokkaasti.
-No, minkä asian puolesta sinä, Ellu (nimi muut.), tahdot, että rukoilemme?
-Meidän tiskiharjan! Se meinaa katketa!
(Opettaja nielaisee ja laskee viiteen).
-Jeesus kyllä kuulee kaikki, mutta tiskiharjojen puolesta ei kannata rukoilla. Niitä katkee ja tulevat muutenkin sottaiseksi ja tiensä päähän. Tilalle ostetaan uusi ja vanha paiskataan Stormosseniin vietäväksi. Ihmisten ja heitä koskevien asioiden puolesta rukoillaan. Niin iloisten kuin murheellisten.
Pikkutyttö katsoi silmiini ja kertoi, että isin kurkku on kovaa kipeä.
Niinpä me rukoilimme hartaasti tämän asian puolesta.
Meni kuukausia ja eräänä päivänä edessäni, palvelutiskin toisella puolella, seisoi mies, joka sanoi:
-Te olette pyhäkoulussa rukoilleet minun puolestani. Tyttäreni kertoi. Kurkkuni on leikattu ja kaikki on hyvin. En voinut ennemmin tulla kiittämään, koska en pystynyt puhumaan. Nyt pystyn. Kiitos.
Minä puolestani hämmästyin ja ilahduin kuulemastani niin, että en pystynyt sanomaan uuta, enkä aata.
Kiitettyään vielä kerran, mies lähti iloisena ulos.

Pyhäkoulunopettajana toimin muutaman vuoden vielä täällä Isossakyrössäkin. Rukoiltiin monenmoisten asioiden puolesta. Rukouksen opettaminen on tärkeää. Niin iltarukouksen kuin kaikenlaisen muunkin.

Viime viikon kalenteriaukealla on kolme merkintää:
1) Keskiviikko: Kamp. Anne klo 10
2) Torstai: Rukoushuone Rauha-palaveri klo 13
3) Lauantai: Jouluateria perhekunnan kanssa

Kamp. Annen luona hiuksiini laitettiin pehmennys. Se tahtoo sanoa sitä, että hiukseni ovat nyt vähäiset ja käkkärät. Sitä ennen vähäiset, latuskaiset ja piikkisuorat.
Viimeksi hiukseni ovat olleet vähäiset ja käkkärät vuonna 1980.
Itse tykkään luukistani aika kovasti.  Magnus ei sanonut kampaajalta kotiintullessani mitään.
Aikojen päästä, kauan tuijotettuaan hän loihe lausumaan: -On se... hiano! (Yskäisy).
Magnus ei ikinä valehtele.
Vielä, kun hiuksiani olisi 3-4 kertaa enemmän kuin on, käkkärät näyttäisivät vieläkin somemmilta. Olen rukoillut, että päänahkani jo olemassa olevien hiustuppien viereen kasvaisi kolme uutta tuppea hiuksineen päivineen. Silloin saisin peukalonvahvuisen ponnarin. Nyt ponnari on neljäsosa pikkulillistä.
Tarkennettakoon, että en minä ponnaria pitäisi kuin siivouspäivinä ehkä, vaikka se olisi peukunkin vahvuinen. Kuhan kirjoitin esimerkin, että tiedätte, missä mennään. Ponnariin tarvittava kuminauha syö hiuksia ja syötäväksi asti minulla ei fledaa löydy.
Asia voi kyllä hyvin olla myös niinkin, että käkkärät eivät pue mummuja. Voi jopa käydä niin, että käkkärät saavat mummut näyttämään vieläkin mummusemmilta kuin ovat.
Niin on myös meikkaamisen kohdalla. Ryppyjen välissä kiemurteleva eyeliner ei välttämättä nuorenna, kuten ei huulijurmuja pitkin leviävä huulipunakaan. Tänään kuitenkin viimeksi uhosin, että minä tulen meikkaamaan vielä vellitalossakin. Arkkuunkin pitää naamarustinki makeupata, vaikka kansi kiinni pidetäänkin.
Minä olen saanut kovan kovan kolauksen ja iänikuisen trauman alta kaksikymmppisenä.
Olin jossain sukukokouksessa ja laittanut ensimmäistä kertaa luomivärit, ripsarit, huuli- ja poskipunat naamatauluuni.
Siinä sitten kahvia juodessa joku sukulaistäti läpsäytti kätensä polviin ja huusi:
No, nyt on Kaisallakin jo vähän ilmettä silmissä!!!
Minulta lähti mennä Marie-keksi väärään kurkkuun. Tuli mieleen, että mimmonen ääpsä minä siihen asti olin ollut? No ilmeisesti varsinainen ääpsä: Ilmeetön ja suu auki jossain nurkassa toljottava rumilus. Hajuton, mauton ei kukaan, eikä mikään. (Itkua ja nyyhkytystä).
Tämänkin olen useasti kertonut, mutta vetoan jälleen niihin uusiin lukijoihini.

Rukoushuone Rauhan asioista palaveerattiin innolla ja päätettiin pitää syyskokous, josta tiedote käytiin niittaamassa rukoushuoneen oveen. Sieltä voi kukin käydä ne lukemassa ja tulla kokoukseen Ystävyydenkulmaan 23.1 2020 klo 13.00

Jouluaatonvietto jouluaterioineen ja muineen jäi meiltä, sattuneesta syystä, kokonaan viettämättä ja niinpä otimme vahingon takaisin lauantaina.
Catheriine, Joonathan, Vivianni ja Eerikki saapuivat Hälvänmutkalle tasan kello 13.00.
Mukana heillä oli suloinen ruusukimppu ja iso lahjapussi suuta myöden täynnä lahjoja.
Minä olin mykistynyt! Hyvät ihmiset sentään! Kysyin, että mitä he oikein meinaavat?
 Sanoin, että on näköjään pakko alkaa hankkimaan ens kuusta lähtien lahjoja porukalle. Ja niin aion myös toimia. Aina, kun menen Nikolainkaupunkiin, tai Östermyraan kuljen kaupoissa lahjakiilto silmissä.
Luettelen tässä vaan omat lahjani:
Pieni olkalaukku, kaksi konvehtirasiaa, teetä, tiikeritakki (se oli minulla jo kirkonmenoissa ylläkin), kymmenen pikkuruista kynsilakkapulloa (illalla jo yhtä niistä kokeilin), kullalta siftaava, ohut kaulahuivi ja moderni saunanappo. Nappo on tarkoitettu koko meidän perhekunnalle.
Moderni saunanappo oli todella hieno ja moderni. Arvuuttelimme kauan, mikä se on. Minä ehdotin mailaa. Ei golf-, mutta se sellainen, jolla pelataan seurapeliä, jonka nimeä en muista.
Lahjoja on kyllä mukava saada, ei sillä eikä millä.
Me annoimme lahjat  rahana, mutta kiva sitäkin on varmaan saada. Voi ostaa itselle mieluista, eikä vihapitoa.
Eerikille ostamani lahjan minä söin joulunpyhinä itse. Viime viikolla osti uuden ja teki mieli syödä sekin, mutta sain hillittyä mielihaluni.
Kyseessä oleva syötävä lahja on Kallen Kaviaari-pötkylä. Sitähän ei kukaan kuolevainen voi olla syömättä. En ainakaan minä, eikä Eerikki.
Hain kirkolta kinkun. Catherine sanoi, että kinkku on sitte pakko olla!
Hermostuin, kun kaupan pakastealtaissa ei ollut jäljellä enää yhtäkään joulukinkkua. Ei pientä eikä suurta. Ei luullista, eikä luutonta. Onneksi hoksasin kysyä myyjättäreltä, että olisiko johonkin varastopakastearkkuun mahtanut unehtua kinkkua? Koon ei väliä!
Myyjätär muisti, että oli jokunen päivä takaperin vienyt pienen nyhtöporsasluomuverkkokinkun
pakastepitsojen viereen. Juoksimme katsomaan ja...hurraa! Siellä se oli. Isonkyrön viimeinen, vuoden 2019, joulukinkku. Ja hyvä kinkku olikin. Nyhdössä, lihassa, kaurassa ja luomussa on sitä jotakin mitä ilman, minä ainakaan, en aio ikinä olla.

Sunnuntaina menimme kirkkoon. Iltapäivällä vielä Majatalo-tilaisuuteen pappilaan.
Tänään alkaa taidepiiri. Elämässä alkaa tuntua taas tekemisen meininki.
Päivä päivältä kunto nousee ja kilot karisee. Meillä on uusi, lahjomaton puntarikin!
T: Marja Kaisa Griskinkku-Nyhtönen-Lötjänder
-------------------------------------------------
Psalmi 19:10-13

Herran sana on puhdas ja aito,
se pysyy iäti.
Herran säädökset ovat lujat,
ne ovat oikeita kaikki
Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta,
kalliimmat kuin kullan paljous,
makeammat kuin mesi,
maistuvammat mehiläisen hunajaa.
Ne opastavat minua, palvelijaasi,
niiden noudattamisesta saa suuren palkan.
Mutta kuka huomaa erehdyksensä?
Puhdista minut rikkomuksistani,
niistäkin, joita en itse näe.