Hirveän korkealla ja kamalan matalalla

Tuohon otsikkoon palaan myöhemmin tässä mhvv:ssä, jahka tulen siihen kohtaan viikkoa.
Mutta nyt hieman alkulöpinää.
Istun vinttihuoneessa ylhäisessä yksinäisyydessä. Hiiskumaton hiljaisuus ympärilläni ja vain päässä hieman humisee.
Päässäni humisee luultavasti ja varmasti aina, mutta näin hiiskumattomassa hiljaisuudessa sen oikein huomaa.
En tiedä pusertuileeko siellä paksu vereni ohkoisissa suonissa, vai kuuluuko suhina sisäkorvistani?
Veikkaan, että molempia.
Tässä jokunen päivä takaperin, en istunut kirjoittelemassa yksin. Selkäni takana nurkassa retkotti hiiri killerissä. Hiirulainen oli kuitenkin aika hiljainen kaveri. Mitään ei nurkasta kuulunut, mutta pelkkä tietoisuuskin möyrästi äänekkäästi mielessäni.
Koskaan ennen, ei hiiri ole eksynyt ajattomalla aikaa huoneisiimme.
Mötyksiä on prängännyt sisätiloihin ainoastaan syksyisin, kun maa koloineen ja kuoppineen on jäätynyt ja lunta on alkanut sataa hiirien niskaan.
Täytyy tunnustaa, että kovasti otti taas hermoihin. Eikö noilla viiksivalluilla ole mitään häpyä?
Täytyy mennä ostamaan uusia hiirikarkotteita. Sellaisia sähkötöpseleihin tuikattavia ja ripsutella valkopippuria talon ympäri.
Joku ehdotti kissaakin hankittavaksi, mutta ne tuovat saaliit aina emännän nähtäväksi ja sitä minä en kestä.
En kestä kisseissä oikein sitäkään, että ensin ne jyystävät hiirtä, syövät siitä esimerkiksi puolikkaan ja tulevat sen jälkeen hieromaan nenäänsä ja puskemaan meikäläisen poskia.
Ei, ei, ei! Örk, yäk, kyäk!
Olisi lohduttavaa kuulla, onko kenenkään muun huushollissa hiiret rantautuneet sisälle?
Saisi ikään kuin vertaistukea ja se helpottaisi.

Nyt valokuviin.
Ensimmäisessä kuvassa on Maunon Hyvänmielen aamiaisella itselleen kokoama annos.
Sen nimisellä aamiaisella olimme eräänä kauniina viimeviikon aamuna Isonkyrön seurakuntasalilla.
Minun hyvänmielen atriani oli jo sen verran huventunut, etten sitä alkanut kuvaamaan.
Sen vaikutukset näkyvät puolestaan hyvin tuossa alakuvassa.
Mauno näpsäisi kuvan minusta kirkon edessä, kun lähdimme hyvillä mielin aamiaiselta kotiin.
Aamiaisella lauloi ja puhui Kilimenkon Viktor ja hyvin lauloikin ja puhui.
Myös Artturi-kirkkoherramme puhui ja hyvin puhuikin.
Minulla jäi Viktorin välispiikkauksista  mieleeni, kun hän ketoi  Katri-Helenasta.
Viktor kertoi, että Katri-Helena kertoo ja on julkaissut kirjankin, kuinka hän kuulee edesmenneiden omaistensa viestejä haudan takaa. Ihmiset innostuvat ja haluavat kuulla lisää.
Sitten Viktor sanoi, että kun hän itse puolestaan kertoo ihmisille kuulevansa elävän Jeesuksen ääntä Raamatun Sanan kautta, kaikki surkuttelevat, pyörittelevät silmiään ja osoittavat sormella päätään. Eli ihmiset pitävät häntä hassahtaneena sekopäänä.
Näinhän se pakkaa menemään. Totuus ei ole trendikästä, eikä huudossa nykyään.

Viikon päivien kohdille on kertynyt  muutakin merkintää, kuin vain Hyvänmielen aamiainen.
Esimerkiksi tiistaina meillä oli päivällä vieras.
Mauno haki Laihialta sukulaisensa kylään ja minä tein muusia ja lihapullia syödäksemme.
Jälkiruoaksi keitin appelsiinimehusta kiisseliä ja pienistelin muutamat appelsiinit sekaan.
Kiisselistä tulikin oikein kiisseliä, eikä putinkia, kuten usein meikäläisen kiisselikeitoksille käy.
En koskaan oikein tiedä, pitääkö perunajauholusikalliset olla kukkuraisia, vaiko eikö.
Tällä kertaa laitoin enemmän kukkurapäisempiä kuin tasaisia ja erinomaista tuli, vaikka tavallista yritin.
Kermavaahtoa tietenkin piti myös olla, kuten kiisseleihin aina pitää.
Kiisselit eivät ole oikein mitään ilman runsaita kermavaahtopläjäyksiä.
Saman päivän iltana meillä kokoontui raamattupiiri.
Meni siis kaksi eri juttua samoilla siivouksilla.

Torstaina kokoontui kirjastossa iki-ihana Kirjaston runopiiri.
Paitsi, että luimme runoja, laitoimme maailman asiat kuntoon keskustelemalla ne halki ja poikki ja voita väliin.
Minä luin omatekemäni runon, jonka olin jo kerran ennenkin piirissä lukenut.
Kylli ja Ewe sanoivat, ettei se haittaa, vaikka olisivat jo runon kuulleetkin. Kumminkaan ei sitä enää muistaisi. Niin kuin totta onkin.
Olenhan itsekin lukenut omia runojani moneen monituiseen kertaan, enkä muista mitä seuraavaksi seuraa, jos ulkoa yritän niitä posmottaa.
En muista (enkä jaksa tarkistaa) kerroinko viime kerralla, että Kirjaston runopiiri loppuu tähän kevääseen?
Kylli muuttaa pois ja uutta yhtä asialle omistautunutta ja tunnollista vetäjää ei tähän hätään ole näköpiirissä.
Jos rakastat runoja ja koet vastustamatonta halua vetää runopiiriä, ilmoittaudu allekirjoittaneelle.
Pestaamme sinut saman tien.
Palkkaa toimesta ei makseta, mutta voin vakuuttaa, että asia muuten maksaa vaivan. Kerhon muut jäsenet (3kpl) ovat kivoja, mukavia, laatuisia, taiteellisia ja runollisia.

Runopiirin päälle menimme kuntosalille. Runopiiriläiset ovat siis urheilullisiakin.
Huhkimme salilla aikamme ja menimme kukin kotiimme koppaan maata.

Eräänä kauniina päivänä viime viikolla päätimme (tai minä päätin), että lähdemme Nikolainkaupunkiin Bärttaa tervehtimään.
Emme valitettavasti voineet vierailua tehdä, sillä kun pääsimme pihaan ja ovelle, kertoi eräs rouva, että Bärttalla on oksennustauti.
Käännyimme kannoillamme ja päätimme mennä  jonkin ajan kuluttua uudelleen.
Ajatus oksennustaudista ei koskaan tunnu kiehtovalta ja nyt kun sen voi estää, oli paras olla menemättä.
Tietysti oksennusröppörin voi saada muutenkin ja vaikka mistä.
Minua hiukan örköttää kauppakärryjen työntökahvat, liukuportaiden kaiteet, yleisten ovien ovenkahvat jne, jne.
Toisaalta ei basilli&bakteerikauhukaan ole kiva tauti. Se vasta kaamea tauti onkin.Vetää vertoja melkein itse oksennustaudille.
Pitäisi ehkä alata kulkemaan yleisissä paikoissa kertakäyttöhanskat käsissä. Mutta onko sekään oikein kivan ja viisaan näköistä? Minä kysyn vaan.
Olen ratkaissut kertakäyttöhanska-asian kiskomalla hioja niin pitkälle, että voin niiden avulla tarttua kahvoihin ja kripoihin.
Hiansuut sitten löpöttävät aika ikävän näköisesti monessa puserossani, mutta minkäs teet.

Sunnuntaiaamun vietimme kotikirkossamme Isossakyrössä ja sunnuntai-illan Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Ehdimme loppuillasta hyvin vielä Asevelikyläänkn, jossa ainakin yksi aina ilahtuu ylenmäärin vierailustamme. Nimittäin Lyllan.
Se volisee aina ylenpalttisesti ja heiluttaa häntäänsä niin vinhasti, että se on saranoiltaan irrota.

Sunnuntain jälkeen tulee aina maanantai. Niin tapahtui nytkin.
Tänä maanantaina aamulla lähdin Tampereelle tapaamaan Erkkua. Hän on toimittaja ja tekisi minusta jutun erääseen hengelliseen lehteen.
Erkku sanoi, että minusta ja minun persoonastani saa hiukan eri käsityksen näistä blogi-ja kaikista muista kirjoituksista kuin mitä todellisuus sitten ikinä onkaan.
Se on totta.
Se johtuu siitä, että olen livenä usein töötti otsassa ja kuin rautakangen niellyt paksu mummeli. Jutuissani  höyhenenkevyt, solakka, sanavalmis puleerattu, viittävaille stand-uppikoomikko. :(
Erkku totesi, että minussahan on sitten ikäänkuin kaksi eri pärsuunaa yhdessä varressa, johon minä vastasin vakavana, että kyllä! Näin on päässyt käymään.
Se toinen persoona seisoo koko ajan metrin päässä ja katselee sitä umppeloa toista persoonaa.
Ei auta itkut markkinoilla. Näillä eväillä mennään.
Sanoin iäkseni haastattelun alussa 78 vuotta. Minusta tuntuu, että Erkku merkkasi sen myös paperille, enkä tiedä tuliko se oikaistuksi. ;)
Tällä hetkellä minulla on fiilikset sen sorttiset, että tuo ikä on lähempänä totuutta kuin todellinen.

Haastattelu tehtiin Näsinneulassa. Oliko juhlallista ja hienoa?!
Kerroin Erkulle, että minulla on korkeanpaikankammo. Se kammo lientyi onneksi aikalailla, kun söimme lounaaksi nieriää ja kuhaa. Kumpaakaan en ole ennen syönyt.
Nämä kalaset olivat aivan suussasulavan hyvän makuisia, kuten muukin lounaaseen kuuluvat syömiset. Hyvinki yhden korkeanpaikankammon väärttejä.
Kerroin Erkulle lisäksi vielä, että poden jonkin asteista junalla matkustamis-kammoa, ukkosenilmakammoa plus linja-autollamatkustamiskammoa.
Samaan hengenvetoon kehaisin olevani hyvin rohkea ihminen, koska kerta kerran jälkeen voitan pelkoni ja kammoksuntani, matkustamalla junalla ja  linja-autolla.
Näsinneulaankin pyyhälsin tuosta vaan.
Kaikista muistakin asioistani retostelin aika lailla ja nyt sitten pisteleekin vihaksi.
Tämänkertaiseen bloggausretosteluun painan pisteen nyt. Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Tågskog-Kamsten
--------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:

Kuinka meidän pitää antaman anteeksi lähimmäisellemme?

Vastaus:
Ei ainoastaan sanoilla vaan myös sydämestä, niin ettemme pidä salaista vihaa häntä vastaan, vaan toivotamme ja teemme hänelle kaikkea hyvää,
vaikka hän olisi tehnyt meille vahinkoa.
Seuraten siinä meidän taivaallisen Isämme esimerkkiä, joka niin anteeksi antaa synnit, ettei Hän niitä enää muistele.

Kaikkea sattui ja myös tapahtui

Nyt ei kertakaikkisesti voinut laittaa muita valokuvia hollille kuin tämän.
Kuvassa näpöttävät kaikki rakkaat tätini isäni puolelta.
Olen varmasti hiukan jäävi sanomaan tätä, mutta mielestäni tätini olivat hirveän komeita, kauniita, ynnä ylenpalttisen ihania ja upeita.
Nyt heistä on kaikista jo aika jättänyt. He saavuttivat kaikki hyvin korkean iän.
Järki oli kaikilla terävä kuin partaveitsi (kuten sanonta kuuluu) ihan elämänsä loppuun asti.
Ihailen heitä kovasti ja olen aina toivonut, että minullekin olisi luiskahdellut samanlaisia geenejä suonistooni soljuilemaan.
Erityisesti partaveitsi-geenin haluaisin itselleni ja päänuppiani kiertämään.
Aikalailla kuitenkin on jo havaittavissa, että joku tuppo on pv-geenin edessä ehkä ratkaisevalla hetkellä ollut. Komeus&kauneus-geenejäkin olisi kernaasti saanut olla muutama enämpi, mutta hyvä näin kuin ei vielä huonommin.
Tuohon sisarussarjaan viimeisenä syntyi isäni. Kalle Kustaa.
Ihailin (ja ihailen edelleenkin) isääni ihan mahdottomasti. Sisarensa (ja äitinsä ja isänsä tietenkin myös), rakastivat häntä niin, että sillä ei ollut mittaa, eikä liioin määrää.

Aune-tätini (ylärivissä oikealla) kertoi minulle, että KALLEN ei ikinä tarvinnut tehdä mitään.
Itse asiassa hänen ei kuulemma olisi tarvinnut, ennen sotaväkeen menoaan, kävelläkään omin jaloin, ellei olisi tahtonut.
Tälläinen rakkauden runsaus ei kuitenkaan tehnyt isästäni laiskaa tms. Ei ollenkaan.
Pikemmin päinvastoin.
Isäni keitti ja siivosi kotonamme, niin kuin olisi aina niin tehnyt. Hän myös leikki, retkeili, hiihteli, pyöräili ja opasti meitä lapsiaan ihan esimerkillisesti. Hän ei koskaan käyttänyt fyysistä kuritusta minua, tai veljeäni kohtaan.(Eikä ketään muutakaan kohtaan tietenkään).
Jos riitelimme, tai muuten melskasimme liikaa, sana, tai katse yleensä tehosi.
Äärimmäisenä kurinpidollisena keinona isä käytti vyötään. Vyöllä hän lätki keittiön pöytää sanojensa vakuudeksi. Voin vakuuttaa, että se, jos joku, tehosi.

Naimisiin mennessäni edes ymmärtänyt, että minun olisi jonkun paitoja pitänyt silitellä.
Isäni silitti aina omat (ja usein meidän muidenkin) paidat ja vaatteet.
Sodassa (5v) hän ei menettänyt hermojaan, eikä alkanut sen kummemmin juomaan, tai rellestään. Minulla oli ihastuttava isä ja hänellä  ihastuttavia sisaria.

Tällaisella sukuselvityksellä ja kehumissessiolla oli mukavaa alkaa tämän maanantain mhvv.
(Jos joku ei muista, mitä tarkoittaa lyhenne mhvv, ilmoitettakoon heille, että se tarkoittaa mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Mitä vanhemmaksi tulee (kymmenen päivän perästä taas yksi vuosilusto enempi pölkkyyn), sitä vaikeampaa on näemmä kirjoittaa häppenigeistä.
Ainahan voi vaikeus piillä siinäkin, että ei ole mistä kirjoittaa.Häppeningit ovat käyneet vähiin.
Kalenterissa voi olla  viikon ajalta pelkästään seitsemän kahvikupin jättämää rengasjälkeä.
Kyllä tietysti päivissä voi olla renkaiden lisäksi jotain merkintääkin.
Maunon jatkuvana hupina on lukea ääneen pöydällä olevaa avointa kalenteriani.
Eräänkin kerran, tässä päivänä muutamana, hän kysyi, jotta mitä tarkoottaa TAILISTO HH.V. AAMUP?
No, siinähän luki selvästi: TARKASTUS KH. V. AAMUP.
Siitä muistaisin, että minulla on pöytäkirjan tarkastus kirkkoherranvirastossa aamupäivän aikana.

Viimeviikon päiville oli kyllä kertynyt useampiakin "selviä" merkintjä. Oikeastaan kahvikupin jälkiä ei sekaan olisi edes mahtunut.
(Siitäpä muistin, että minun pitääkin kipaista hörppäämään lisää kahvia alakertaan enenkö jatkan).
Hörps...hörps...hörps...

No niin !
Noista merkinnöistä minun piti vielä kirjoittamani:
Kun kalenterissa näyttäisi olevan runsaasti merkintöjä , niin voisi ehä luulla ja tuntua, että niistä olis paljonkin blogiin suollettavaa, mutta ei!
Merkinnät voivat olla sellaisista menoista, joita olen tehnyt jo vuositolkulla. Ei mitään uusia häppeninkejä siis.
Minulla on näetsen tapana jossakin asiassa, seurassa, liitossa ja yhdistyksessä maailman tappiin asti, jos johonkin olen liittynyt. Eipä niistä aina ole mitään uutta kirjoitettavaa edes.
Olen laji-ja tapauskollinen. Mitä hyödyttää liittyä johonkin, jossa ei sitten käy, tai ole?
Jaa, mutta...onhan minullakin sellainen lipsahdus päässyt käymän!
Nimittäin liityin, oliko se nyt viime keväänä, kovalla rytinällä kahvakuulatiimiin.
Ostin kuudenkilon kuulankin ja itkin näkymättömiä krokotiilinkyyneleitä, kun heti ensimmäisellä kerralla käveltiin reippaasti parisenkymmentämeriä kuulaa ylhäällä pidellen ja paiskattiin se maahan niin kauas kuin ikinä jaksoi.
Minä en jaksanut kauas, mutta kuulaan tuli hiertymiä ja sen kullanoranssinen maalipinta repeili. Huokaisu. Se oli niin kaunis, hohtava kahvakuula....

Se, että en voinut kuulakerhossa käydä, ei johtunut siitä, että olisin kyllästynyt, tai pettynyt.
EI, vaan heikko kämmennahkani ei yksinkertaiesti kestänyt.
Olen allerginen kromille ja kahvakuulan kahvassa ilmeisesti sitä ainetta on, koska sormenpääni äityivät nahattomiksi ja vertatihkuviksi.
Sormikkaitakin voi pitää, mutta tämän kuulin vasta niin myöhään, että paluu kerhoon oli mahdottomuus.
Kuulakahvakerholaiset olivat puolet nuorempia ja saman mokoman hoikempia kuin minä ja olivat taatusti edenneet kahva-urallaan niin pitkälle, että minun riekaleiset hermoni eivät olisi kestäneet jälkeenjääneisyyttäni.
Hermoparkojeni  kestokyky oli rajamailla jo kerhon alkaessakin.
Kysynkin nyt, miksi eivät kaikki Kyrnmaan 67-vuotiaat ja satakiloiset mommat ole innostuneet kahvakuulailusta? Miksi yksi ainoa vaan? Minä? Loistin liikaa läsnäolollani.;) Vaikka eihän kukaan oikeesti edes varmaan huomannut minua, jos totta puhutaan. :D
Olen kyllä kotona eteisen peilin edessä tehnyt kuulalla oppimiani liikkeitä.
Viime jouluun asti.
Joulusiivouksen aikana siirsin kuulan eteisestä vintinrappusille. Pois silmistä muka. Enpä arvannut, että samalla siirsin sen pois käytöstäkin.
Nyt on tahti taas kyllä muuttumassa.

Eräs asia,  jossa olen ollut kauan mukana ja joka merkintä kerran kuussa kalenterissa aina myös on, on Kristillisdemokraattien Etelä-Pohjanmaan piirihallitus.
Kokoukset ovat aina samanlaisia, eli siis mielenkiintoisia ja hyviä.
En kuitenkaan niistä saa revittyä aina erilaista, vaikka tietenkin momentit, pykälät ja paragraaffit aina erilaisia kussakin kokouksessa ovatkin.
Viime viikolla kokous osui tiistaille, jolle päivälle minulle oli merkitty toinenkin menomerkintä.
Se toinen oli meno Nikolainkaupunkiin ostamaan junalippu Ryttylään.
Tottahan toki osaan tilata lipun netistäkin, mutta se ei ole sama.
Kotona lippujen oston päälle ei voi ostaa salaattiateriaa, kuten silloin saa, kun menee Leilahin kanssa oikein lippuluukulle.
Meillä on aina tapana mennä syömään johonkin ja ostamaan jotain matkalle tarvittavaa tilpehööriä.
Minun tarvitsemani tilpehöörit olivat tälläkertaa muun muassa ripsiväri ja huulipuna.
Ensimmäisen tilpehöörin ostaminen osui nappiin, mutta toisen ei.
Laitoin nimittäin ostamaani huulipunaa Kirjaston runopiiriin ja Kylli kysyi huolestuneena, että ottaako minun sydämestä?
Minulla loksahti suu auki ja sanoin, että ei vähimmässäkään määrin.
Kylli sanoi säikähtäneensä, kun minulla oli niin sinertävät huulet, että saan kohta järtslaakin.
äin siinä sitten käy, kun en pysty kokeilemaan huulipunatesteriä huuliin ostotilanteessa.
.Örköttää mahdottomasti, kun ajattelee, että joku, jolla on joku kurkkumätä tms. on sitä samaa testeriä höpliinsä kokeillut.
Laitankin aina kämmenselkään huulipunalla viirun ja vien kättä lähemmäksi ja kauemmaksi ja kallistelen arvostellen päätäni puolelta toiselle, arvioidessani, onko hyvän väristä, vaiko eikö?
Näin tein nytkin.
Valinta osui siis huulipunaan, joka saa huulet sinertymään ja näyttämään, kuin odotettavissa olisi sydänkohtaus, jos toinenkin.

Menimme Leilahin kanssa kivaan ruokapaikkaan, jossa oli itämaista ruokaa.
Oli tosi hyvää ja edullista ja päätinkin, että sinne  menen ja menemme toistekkin.

Ruokapaikasta porhalsin Aija-Kanitan luo. Aija-Kanita on rakas tätini. Hän on äitini puolelta, mutta häneen sopivat tismalleen samat adjektiivit, kuin täteihini isäni puolelta.
Porhaltaa-verbi oli kyllä vahvasti liioiteltu verbi matkastani ruokapaikalta Aija-Kanitan luokse.
Oikeastaan raahustin ja välillä pysähdyin huohottamaan seinien vierustoille.
Satoi ja vatsalaukkuni pullisteli kuin täyteen ympätty rinkka telttoineen ja makuualustoineen.
Pallea oli purskahtaa tyhjäksi suun kautta hetkenä minä hyvänsä ja tulipa mieleen muitakin mahdollisuuksia ja reittejä ruoan pois tursuta.
Ihmettelin kovasti, koska en mielestäni syönyt sillä siivolla kuin joskus olen tehnyt.
Leilahkin ihmetteli ruokamäärääni. Ei paljoutta, vaan sen vähyyttä.
Ehkäpä ruokamäärän tietoinen vähentäminen on saanut aikaan vatsalaukun kutistumisa?
Kilot kyllä ovat tiiviisti pystyneet riippumaan luiden ympärillä kiinni, mutta ehkä nekin joutuvat irrottamaan otteensa, jos jaksan jatkaa niukkailua.
Tällä hetkellä tuntuu taas, että pystyn. Kuten satoja kertoja aiemminkin (pari huokausta).

Aija-Kanitan luota raahustin asemalle ja konkosin junaan.
Tällä kertaa jäinkin jo Laihian asemalla pois. Kondyktöörikin ihmetteli ja sanoi, että etpä sinä kauaa meidän kanssa viihtynyt.
Olin aamupäivällä karauttanut Laihian asemalle ja hypähtänyt siitä junaan ja puksutellut Nikolainkaupunkiin.
Nyt puksuteltuani takaisin Laihialle,  jatkoimme Mathewin kanssa Jurvaan KD:n piirihallituksen kokoukseen.
Kokous pidettiin entisen puheenjohtajamme kauniissa ja viihtyisässä loma-asunnossa.
Kokouspaikka oli luvattu merkitä niin hyvin, että pölhömpikin huomaa ja osaa perille.
Niin myös oli. Kuusitoista ulkotulikippoa oli aseteltu merkkaamaan tietä päätieltä ulkorappusille saakka.
Tarjolla oli laskiaispullia, joita minä en pystynyt symään.
Moista onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan naismuistiin. Tai paremminkin sanottuna ikinä!
Olin vieläkin siitä lipunoston jälkeisten syömisien jälkeen niin tumpatun täynnä.
Join vain kahvia ja söin 10 pähkinää ja 3 pihlajanmarjakarkkia.

Kokouksen jälkeen ajelimme Laihialle ja Laihialta ajelin kotiin ja kaaduin melkein saappaat jalassa pehkuihin.

Keskiviikkona oli kyläseurat (entiset kinkerit) eräässä kylämme talossa. Niihinhän meikäläinen oli menossa jo kuukausi sitten.
Kyläläisiä oli tullut runsaasti paikalle.
Pohdimme seuroissa muun muassa kutsumusta.
Sekä maallista kutsumusta, että hengellistä.
Minä sanoin, että siitä olen varma, että postissa työskenteleminen ei ollut koskaan mitenkään kutsumusammattini.
Sitä minä nyt vaan sitten kuitenkin tein ja siinähän tuo aika meni, eikä takaisin tule.
Hengellisenä kutsumuksena kerroin, että haluan kertoa Jeesuksesta ihmisille.
Joskus eivät kaikki ymmärrä kutsumustani. Eräskin sanoi kerran, että voisinko pitää turpani kiinni?
-En voi! ilmoitin määrätietoisesti ja jatkoin:
-Jos opetuslapset olisivat pitäneet turpansa kiinni, ei evankeliumi olisi tullut tänne Suomeen, eikä kyllä muuallekaan.
Magnus kertoi puolestaan, että hänen kutsumuksensa on olla saarnamies. Maallisena kutsumustyönä Magnus kertoi kaivaneensa kuoppia toisille 42 vuotta.
Kaikkihan muistavat, että Magnus on ollut kaivinkoneenkuljettaja?
Oli oikein mukavat kyläseurat ja ensivuonna järjestetään taas, jos Luoja suo.

Viime viikolla tapahtui sellainenkin ihme, että sain tilattua hammaslääkärille ajan.
Oikeastaan minun olisi pitänyt tilata aika jo ennen joulua, koska silloin minulta tipahti paikka hampaasta.
Vitkutin ja vatkutin asiaa ja lopuksi ajattelin, että en  kehtaa mennä hammaslääkäriin enää ollenkaan.
Ikimaailmassa.
Olin nimittäin ihan 100% varma, että kukaan ei muutenkaan välitä vanhan kropsun maissintähkän kaltaisesta hammasriveistä.
Oli nimittäin nimittäin muutakin häikkää "helmi"rivistössäni kuin se irronnut paikka. :(
Tuli kuitenkin muuan juttu eteen, joka pani näpyttelemään h-lääkärin puhelinnumeron ja vapisevalla äänellä kysymään aikoja ja selittelemään kremppuja.
Puhelu katkesikin välillä. Täällä Rytkänperällä katkee puhelut aika usein.
Olen ajatellut ja maalannut eteen kauhuskenarion, että joskus soitetaan jostakin ja sanotaan:
-Olette voittanut pääpalkinnon. 500 000 euron arvoisen lukaalin. Olkaa hyvä ja ottakaa kiireesti yhteyttä numeroon, jonka sanomme tämän yhden ainoan kerran 050187....klik!

Minä näppäilin uudestaan hammaslääkärin numeron ja sanoin, että vingun sitten lisää, kun istun toimenpiderahilla. Siinä eivät puhelut katkea.
Sain ajan samalle päivälle.
Itkua tuhertaen valitin lääkärille hammasvikoja ja sitä, että kukaan ei välitä vanhojen mommien rikkinäisistä maissinjyvähampaista ja kaikki on niin kurjaa ja synkkää...

-Kyllä me täälä välitämme (ja olisi hyvä, kun itsekin vähän välittäisit) sanoi ihana hammaslääkäri.. No tuota jälkimmäistä ei lääkäri tietenkään ääneen sanonut, mutta se olisi ollut ihan oikein sanottu.
Lääkäri sanoi vielä olevansa minun fanini!!!
(Olin antanut hänelle runokirjani joskus hampaiden paikkaukseista kiitollisena).
Tulinko minä iloiseksi? Oli kuin osa amalgaamipaikoistakin olisi alkanut säteillä kirkkaammin ja puhtoisammin.
Tosi iloisena pompahtelin ulos vastaanotolta uusi aikavaraus laukun sivutaskussa.

Viikonlopun vietin Suomen Ryttylässä Hausjärven kunnassa noin parinsadan muun naisen kanssa.
Naisten päivät olivat taas, kuten niin monena vuonna ennenkin. Kansanlähetysopiston tiloissa.
Leilahin kanssa saimme asustaa Isossa vierashuoneessa, kuten aina ennenkin.
Olikin kuin kotiin olisi mennyt.
Meillä, minulla ja Leilahilla, oli tehtävänä pitää aamurukoushetki klo 7.00.
Joitakuita urheita aamuvirkkuja tilaisuuteen tulikin ja rukoilimme kaikkien niiden lukuisien asioiden puolesta, joita naiset olivat  rukouslappusiin kirjoittaneet tilaisuuksissa ollessaan.

Päivillä oli mielenkiintoisia luentoja ja todistuksia, kuten aina.
Ei muuta kuin sinne vaan ensi vuonna, jos olet nainen ja kiinnostunut kaikista mielenkiintoisista luennoista ja todistuksista.

Nyt on aika pusertaa piste tämän mielenkiintoisen (yskähdys) blogin perään. Siis tältä erää, ei lopullisesti.
T: Kaisa von Amalgaamum-Toppeelius

-------------------------------
Lutherin ja Svebiliuksen katekismus:

Mikä on se taivaallinen, jota emme näe?

Vastaus:
Jumala, Pyhä Kolmeyhteys ja erityisesti Pyhä Henki.

Tiit.3: 5-6
Laupiutensa kautta hän meidän autuaiksi teki, uudensyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta,
jonka hän meidän päällemme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme kautta, runsaasti vuodattanut on.

Kaksi viikkoa oli kuin yksi viikko

 

Aika on viuhahtanut ohitse kaksinkertaisen äkäisestiviimeaikoina. Kuinka on mahdollista, että kaksi viikkoa on kuin yksi viikko ja sekin kuin ohipyyhältävä tuulahdus? 

Kaikki muistanevat, että mitään bloggausta viime maanantaina ilmestynyt. Ei, vaikka yksi innokas fani useaan kertaan blogin perään kyseli.

On innostavaa ja mieltä ylentävää, että tälläisiä faneja löytyy. Olkoonkin, että on lähisukulainen ja olkoonkin, että samat asiat hänelle viikon aikana kerrotaan Niin ja sanoipa yksi yksi suvun ulkopuolinenkin lukija, että odottaa blogia kuin kuuta nousevaa.

Tälläinen sanominen, vaikka kieltämättä ilahduttaa mieltä, niin aiheuttaa aikamoista painettakin

Mitä minä kirjoitan, että kuu nousisi, eikä aurinko laskisi? ;)

 

  On pelkoa siitä, ettei blogi ilmesty ehkä nytkään, koska tietokoneeni ryppyilee ilkeästi.

Teksti suoltautuu ulos sivun keskikohdasta. Kyllä se sitten jotenkin vääntäytyy osittain vasemmallekin, mutta voin vakuuttaa, että kovasti ottaa, hermonpäälle. Ne meikäläisen hermoparat  kun ovat aika lyhyet ja riekaleiset jo entuudestaankin.

Että mun piti painaa jotakin nappia, joka vaikuttaa riveihin. En uskalla mennä "korjailemaan " mitään ja nappiasiantuntijakaan ei ole paikalla.

 

Mutta mennäänpä mukavempiin asioihin:

Minulla on ilo toitottaa torvea taas oikein koko poskella.

TÖTTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖ!!!

Pirkolle toisen kerran, koska nyt näkyy oikein kuvakin ja numerokin muuttui kuuskakkoseksi.

Rahnaston Reijolle torvet roikaa ihan eka kertaa!!!
Olenko minä iki-onnellinen? On aina huumaavan hurmaavaa huomata, että numerot taululla ovat muuttuneet ja ylöspäin kivunneet. Sydämellisesti tervetuloa kaikki uudet ja rakkahat ja sydämellisesti terve-oloa kaikki vanhat ja rakkahat.

 

Kaksi viikkoa olen siis kirjoittanut kynnet savessa erästä projektia valmiiksi. Perjantaina sitten sainkin asiat hyvälle hollille.

Magnus on tänä aikana keittänyt, leiponut ja siivonnut. Se on ollut oikein mukavaa ja olen ollut erittäin kiitollinen, että minulla on tuollainen aviomies. Projektin teko on tuntunut jopa niin hyvältä, että olen päättänyt tehdä mitä pikimmin toisenkin keskeneräisen projektini loppuun ja katsella sen jälkeen välittömästi kolmantta, neljättä ja viidenttäkin  projektia, mitä alkais vääntään. Projektit eivät kertakaikkiaan saa loppua.
niin on ollut mukavaa istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja tepastella siistissä kodissa ja pukea puhtaaksipestyjä vaatekertoja niskaansa.

Enkä  ole ollenkaan tiennyt sitäkään, että perheessämme asuu varsinainen sämpylämaakari.

Magnusken sämpylät ovat rapsakan mureakuorisia pinnalta ja inehmoisen pehmytmassaisia sisäpuolelta. Ja entäs maku? Se on suussa sulavan suloinen! Minun katiskanmerkkisämpyläni painuvat kasaan pelkästä häpeästä niiden rinnalla.

Sanoin ja kehuin mielipiteeni tietenkin mys Magnukselle, joka yritti olla mahdollisimman vaatimattoman näköinen sanoessaan, jotta kyllä sunki sämpylät on aina syäryksi tullu. Minä sanoin Magnukselle puolestani, että, hän saa aina luvan paistaa sämpylät täst´edes. Oli projekti menossa, tai ei.

Mitä hullua pitää kiinni vanhoista tavoista ja styrox-pallukoista, kun on mahdollisus saada aitoja , muhevia ja mlleviä kunnon sämpylöitä?

 

Alkukuvissa on kuvattuna viime viikonlopun mieluisa vieras. Vieras näytti viihtyvän oikein hyvin, kuten kuvistakin voi   päätellä. Tämä vieras ei teeskentele viihtyvänsä. Se on aidosti sitä mitä on.Sen häntäkin heilui taukoamatta vuorokauden ympäriinsä. Yölläkin, kun piti meikäläinen, tai Magnus käänsimme kylkeä, niin pimeyden keskelläkin Lyllanin hännän flätkytys tuntui jalkopäässä.

Minä käännän kylkeä noin viisikymmentäkertaa yössä. Ehkä useamminkin, mutta 50 kertaa herään siihen.

Mitä teeskenteleviin vieraisiin tulee, ei meillä sellaisia ole koskaan ennenkään ollut. Ei sen puoleen.

 

Nautimme, kuten sanottu,  kovasti karvaisesta vieraastamme ja napsimme allergiapillereitä poskeen, kun lakkasi olemaan nautinnollista. Nyt ei vieras ollut onneksi karvan ajollakaan, kuten viimeksi.

 

(Haa! Löysin nupin, tai paremminkin nupittoman kohdan, josta sain rivit oikenemaan.)

 

Näihin kahteen ohikiitäneeseen viikkoon mahtuu sairastamistakin.

Aamuisin olin puoleenpäivään saakka kuin zombi.Varsinkin toissa viikolla.

Silmät olivat kuin mädät puukonhaavat, eikä tervettä kohtaa muutoinkaan löytynyt ainoaltakaan neliösentiltä. Vatsaa väänsi, niveliä jomotti, lonkkaa särki...

Ehkä muuten olin kipeä ylt´ympäriinsä  jo silloin kaksiviikkoa sitten?  Jotenkin tunuu, että oliisin kertonut ja vinkunut taudinoireistani aiemminkin.:(

Tai siis varmasti ja tietysi olen. Joka puolelle sähköisten linkkien kautta. Facebookin kommenttiosastoille, kaikkien puljujen ja yhdistysrten sivuilla, joihin kuulun jne.

 

On ihanaa, kun saa kertoa sairaustuntemuksiaan edes jossakin, kun kotona ei voi.

Jos pikkusenkaan valittaa, niin Magnuksen katse lasittuu ja hän sanoo, jotta mee hyvä ihiminen lääkärihin. Jos nuan häjysti voi, nii muuta keinua ei löyry.

Se on helpommin sanottu kuin tehty. Ei niihin lääkäreihin niin vaan mennä. Pitää olla kauan ja hartaasti kipee, eikä vaan kahta vaivaista viikkoa.

Sitäpaitsi, mitä lääkäri olisi voinut taudilleni?

Ei mitään ja nythän tunnen itseni jo kutakuinkin "normaaliksi". Tiedän myös, että liikunnan ja salillakäymisen totaalinen tyssäys, ei ole tehnyt hyvää lihoille, luille, eikä mielelle.

Sellainen sivujuonne kaikesta on jäänyt, että sapuska ja sen haju örköttää. Entisen pesuvadillisen sijaan, en pysty syömään kuin pikkukauhallisen enää. Tämän olotilan toivon pysyvän ja toivon sen myöskin aikaa päälle näkyvän.

 

Muutamia menoja ja kokouksia olen joutunut näinä kahtena viikkona pomppaamaan yli, mutta se tuskin on mietenkään minkään kokouksen menoa haitannut.

Tiistaina oli kyllä sellainen meno, että sen yli en olisi halunnut pompahtaa.mistään hinnasta

Nimittäin kampaajalle menosta.

Menimme tapamme mukaan Magnuksen kanssa taas yhdessä, johon tapaan en tahdo tottua. Se ei toisaalta ole mikään kumma, koska sentään puolivuosisataa istuin karvarinpenkillä yksin.

Kahdeksan vuotta olemme nyt melkein käsi kädessä odottaneet toistemme päiden leikkausta.

On hyväkin, että olen Magnuksen kanssa samaan aikaan, koska pidän tarkasti silmällä, ettei hänen hiuskuontaloansa VERETÄ MILLIN KONEHELLA LESTIÄ MYÄRI, kuten Magnus Annelle aina ohjeeksi antaa. Onneksi Anne ei ota kuuleviin korviinsa ohjetta, vaikka kohteliaasti tietenkin asiakkaalta sitä aina kysyy.

Ei! Minä tahdon, että Magnuksen niskakiharat jätetään pitkähköksi, vaikka se olisi ollut muotia joskus vuonna kirves ja pölkky.

Magnus ei koskaan sano minun hiusstailauksestani mitään. Eikä hän oikein voikkaan, koska minulla ei ole paljon mitään, mitä stailata.

Oli kevyt olo jälkeenpäin kaikesta huolimatta, kun lähdimme ulos parturikampaamosta. Edellisestä stailauskerrasta olikin kulunut kolme kuukautta.

 

Lauantaina olimme pitämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä ja Magnus.

Oli mukavaa veisata kokoposkella virsiä. Kokoposkella täytyi veisatakin, kun emme saaneet kovaäänisiä pelaamaan.

Laurilanmäellä on uudet hienot mikrofoonit ja kovaääniset ja niitä yritettiin kaikin voimin ja hoitohenkilökunnankin ystävällisellä avustuksella saada funksuneeraamaan.

Käännetiin ämyrit kovimmalle, mitä saatiin. Ei vaikutusta.

Mutta keittiön henkilökunta oli lähteä saada sydänhalvauksen. Sinne oli yht´´äkkiä alkanut veisuu kuulua niin lujaa, että veret olivat hyytyneet.

Voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun kaikessa rauhassa sekottelee esimerkiksi riisryynipuuroa ja kaiuttimista paukahtaa sadankymmenen desipelin voimalla: Mä vaivainen oon mato matkamies maan...

Paitsi emme laulaneet tätä virttä, mutta noin kuvainnollisesti sanottuna.

 

Minä olin saanut valita virret. Eräs nainen sanoi minulle, kun lopuksi keräsin virsikirjoja pois, että kyllä oli mukavaa laulaa, kun oli tuttuja hyviä virsiä.

Minä nostin rintapielustaani ja sanoin tekovaatimattomasti, että minä olin ne valinnut.

-Valitse vaan seuraavallakin kerralla, nainen sanoi ysävällisesti.

Minähän sanoin asiasta hei Magnukselle, kun ajella kröteltiin kotiinpäin.

 

Eilen palautettiin vieras haikein mielin kotiinsa Nikolainkaupunkiin ja jatkettiin matkaa Palosaaren kirkkoon.

Siellä oli Kohtaamispaikka tällä kertaa ja meikäläinen oli kahvitusvuorossa.

Tai minun tehtävänäni oli pumpata teevettä, teevettä tahtoville.

Joku kysyi, olemmeko muuttaneet takaisin Nikolainkaupunkiin, kun siinä niin teevettä pumppailen?

Kerroin, että emme ole.

Kerroin lisäksi vielä, että niin kauan olemme ajatelleet Hälvänmutkalla asustaa, kun pystytään kantamaan puita ulkosaunanpesään ja sisälle pönttöuuniin.

Sekin on tärkeää, että pystyy hyppäämään autoon ja pysyy kutakuinkin oikealla puolella tietä ja muistaa mihinkä on menossa ja mistä tulossa.

Toivomme, että tämä tälläinen ajanjakso kestäisi vielä monta vuotta.

 

Tämmöistä pienisuuntaista tapahtumaa nyt oli parille viikolle vain nyt päässyt pakkautumaan, johtuen siitä projektista. Voi olla, että siitä jotakinjskus kuullaan, mutta aika paljon enempi todennäköistä on että ei.

Näiden arvoituksellistensanojen loppuun lykkään pisteen tämän viikon mhvv:n loppuun.

Ensi viikkoon rakkaat lujkijani ja kaikki muutkin.

T: Kaisa Lyhytläntänen-Värssynen

-------------------------------------------------------

 

Maailmalla myskyää ja kuohuaa. Kun Jeesus on turvana, ei meidän tarvitse pelätä mitään pahaa.

Rukoillaan kansojen puolesta, jotka sodan partaalla ovat.

Ei kerkee

Tänään, rakkaat lukijani, on sellainen harvinaislaatuinen hetki, ETTÄ EN KERKEE KIRJOTTAAN BLOGIA! :(
On meneillään sellainen kirjoitusprojekti, että en oikeastaan kerkee yhtään mitään.
Magnus keittää, siivoo, passaa ja pokkuroi, että ehtisin saada rojektin valmiiksi.
Se tuntuu mukavalta ja olenkin miettinyt, minkä projektin keksisin seuraavaksi. ;)

Ensi maanantaina asiat ovat toisin ja silloin palataan asiaan.
Terveisin Kaisa Ruunekreen-Pännästen

Siinähän se meni taas

Alempaa kuvaa ainakaan ei ollut tarkoitus laittaa blogikuvaksi ollenkaan, mutta kun se nyt siinä on niin olkoon.
Enkä minä sitä poistaa oikeastaan haluaisikaan, vaikka se on ollut,  tuo samainen kuva jo monta monituista kertaa näkösällä sielä  sun täälä.Blogissa ja facebookissa.
Jos nyt kumminkin joku on, joka ei ole ikinä tuota alempaa kuvaa nähnyt, kerron, että siinä on kaarisilta. Kaarisilta, jonka Magnus on pyynnöstäni talomme nurkalle rakentanut.
Ihan jätelaudoista vaan ja maalannut kaikilla purkinlopuilla kauniin valkoiseksi.
Useasti kesän aikana tuon kaarisillan yli pienin kopsuttelevin askelin astelen ja sitä mielessäni suuresti ihailen.
Minulla on jonakin kauniina kesänä vakaa aie laittaa kaarisillan sillan yli ruusukaarivanneke!
Ruusukaarivanneke on vanneke, jota kiertää tiheä ruusuköynnös-kasvusto.
Vannekkeita on myynnissä (luulisin ainakin) Agri-marketeissa sun muissa sentapaisissa kauppaputiikeissa.
Vannekkeessahan on kyse sellaisesta kaaresta, jonka alta mahtuu kulkemaan suorassa.
Vähän pitempikin ihminen ja myös paksumpi.
Köynnösruusu laitetaan kasvamaan pitkin vanneketta ja tämä onkin ainoa pointti, joka huolettaa minua. Tarkkaavainen lukija muistanee, että minussa ei ole pätkääkään hortonomin vikaa.
Täytynee pyytää hortonominvikaisia sukulaisia apuun.
Tietysti voisi laittaa kärhöjäkin kiertämään vanneketta. Mutta kärhöe ole niin romanttinen kuin ruusu.
Nimensäkkään puolesta. Muistan, miten pikkasen ihmettelin, kun kuulin KÄRHÖ-nimen ensimmäistä kertaa, että olisihan niitä kauniita kukannimiä maailma pullollaan. Esimerkiksi ehde, looli, daamo, helo jne. jne. mutta KÄRHÖ???Noh, ei nimi kukkaa pahenna, ellei kukka nimeä.
Sitäpaitsi kärhöjäkin voi meikäläisen olla vaikea saada levittäytymään ja kasvamaan.

Yläkuvakin on useasti ollut esillä sivuillani joka paikassa. Tosin ei tuosta nimenomaisesta kulmasta otettuna ihan joka paikassa.
Siinähän on puupotta, joka ei ole kummankaan meidän kodista, pieni jakkara, jonka päällä istuen Lyyli Amalia- (nimi okea) mummuni sytytteli hellaan valkeata ja puhalteli samalla astma-tupakan (!) haikuja pesään.

Oli lähteä tulla kaikki koneeni kuvat näkösälle tuohon alkuun, ennenkö ehdin stoppaamaan latauksen.
Minulla meni muutenkin tuhottoman kauan valokuvien kanssa, joten annoin noiden alkukuvien jäädä paikoilleen.

Oli alkuviikosta puhetta, että saan taas torventöräyksin alkaa bloggauksen ja niin teenkin:
TÖTTÖRÖRÖTTÖRÖTÖÖÖ!!! Tervehdys kaikille lukijoilleni! :D
Pike (nimi muutettu) nimittäin ilmoitti, että on oikein virallisesti siirtynyt lukijakuntaani. Niin hän on varmasti tehnytkin, mutta numero ja kuva ei ole jostain syystä tullut esiin.
Minä kyllä muistan Piken ilmoituksen, samoin kolmen muunkin, jotka ovat virallisia lukijoita, vaikka eivät ole kirjautumisesta huolimatta tulleet näkyviin..
On kuulemma vaikeata kirjautua näille plareille. :(
Mutta ei hätää, vaikka ei saakkaan nimeään näkyviin. Minulle riittää, että sivujani luetaan!

Otsikosta käy ilmi, että lujaa on viikko taas ohi suhahtanut, vaikka ollaan podettu ja sairasteltu miltei koko ajan. Tai mitäs sitä vähentelee ja vähättelee: KOKO AJAN.
Magnuksellakin on ollut räkätauti, mutta ei kuumetta.
Niistänyt hän on sillä siivolla, että minun piti jo ääneen ihmetellä, että kuinka ihmislapsi saa kahdesta pienestä reiästä aikaan sellaiset töräykset, että norsultakin menisi kateudesta jalat alta ja kärsä vinoon?
-Teeksä tuon trööttäysen suullas? minä kysyin eräänä aamuna riitaahaastavalla äänellä.(Aamuisin puhun oikeastaan vain riitaahaastavalla äänellä).
-En sunkaa mä suuta tarvitte, ku räkää tuloo ja sitä yritän niistää, Magnus sanoi tuohtuneena.
Pakkohan se on uskoa, kun mies sanoo, mutta uskomaton ääni se on. Uskokaa pois.

Minun tautini onkin sitten ollut hiukan eriskummallisempi, vaikka onkin vähän hiljaisempi.
Minulla on tapana valittaa Magnukselle vapisevalla äänellä kaikkea vaimallusta röpissäni.
Kerroin Magnukselle päivittäin, aamusta alkaen, seikkaperäisesti, mistä ottaa ja millä siivolla.
-Eikö tuallaasesta pitääs mennä lääkärihin? kysyi Magnus kauhuissaan.
-En taatusti mene. En, vaikka mätänis. Minä tiedän, kuinka vanhojen naisten vaivoihin suhtaudutaan:
Saunan taakse ja klupua otsaan!
-Samalla lailla niihin suhtaurutaan kuin vanhojen paappojenkin.Hyvin ja seikkaperäisesti, sanoi Magnus rauhallisesti.
 Hän oli saanut hyvää tutkimusta ja suhtautumista käydessään tohtorin pakeilla tässä joitakin aikoja takaperin.
-Sinä olitkin terve kuin pukki! minä sanoin ja joka asia iloksemme tutkimuksissakin todettiin.
Jospa teille, rakkaat lukijani, vielä antaisin tietoja röppöristäni. Ties, vaikka joku olisi röppörilääkärikin ja kommentoisi asian päältä. ;)

Minulla oli aamuisin pää kipeä ja oksetti (vieläkin on muoviämpäri sängyn vieressä.
Kuumetta oli kolmena päivänä, heikotti, voitatti huonosti, niveliä särki, vasenta lonkkaa jomotti, rinnasta puserti, alavatsaa väänsi, selkää ruimi ja ruoka ei maistunut.
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että meikäläinen voi todella huonosti silloin, kun ruoka ei maistu.
Tästä seikasta minä itse ollut huolissani.
Päinvastoin, olin aavistuksen verran tyytyväinen, koska ei ole mitään pelkoa nuutumisesta, vaikka tämä rouva olisi viikon syömättä. Vettä pystyin juomaan ja sitä lutkutinkin antaumuksella.

Tiistaina meillä oli raamattupiiri, mutta minä jouduin lojumaan pehkuissa, koska tauti oli silloin pahimmoillaan kuumeineen, yrjöineen, kaikkineen.
Yhtenä iltana minulla oli seurakunnan lähetystyön johtokunnan kokous, johonka vääntäydyin mukaan, koska ei ollut kuumetta.
Kokouksen alussa kävimme tutustumassa Isonkyrön kirjastoon pystytettyyn lähetysnäyttelyyn.
Se vasta olikin mielenkiintoinen näyttely.
Lähetystyöstä ja kaikkiin esineisiin liittyviä kertomuksia (tosia) meille kerteoi lähetystyössä ollut Janne-pappi. (Nimeä ei ole muutettu).
Pappilassa saimme sitten kahvia juodaksemme ja Ruunebergin tortun syödäksemme.
Minä jo olin ehtinyt surra, että Ruunebergin päivä livahti ohitse meikäläisen kohdalla ilman torttua.
Eipä onneksi päässyt näin käymään ja onneksi ruokahalukin oli hiljalleen antumassa ja palailemassa tavanomaiseksi. Pystyin sentään hillittyä toisen tortun ottamisen, joten hiukan oli kyllä taudinsiemeniä kropassa jäljellä.

Lauantaina ajelin Ylistaroon katsomaan Joonathanin salibandymatsia.
On valtavan ihastuttavaa istua katsomossa ja katsella innostuneita nuoria pelin tuoksinassa, eikä vähiten sitä omaansa, joka loistaa kentältä kultahipun tavoin vanhan isoäitinsä vetisiin silmiin.
Pelin jälkeen alkoi muutaman kilomeeterin päässä kirjoittajapiiri, jonne matsin loputtua kaasuttelin.
Samanhenkisten ihmisten kanssa on virkistävää harrastaa kirjoittamista.
Siellä saa vapaasti lukea myös hengellistä tuotoksiaan. Ellei saisi, en voisi mukana ollakaan, koska tuotokseni ovat hengellisiä. Jos eivät ihan suoraan, niin mutkan kautta. Ainakin runot.

Kaikki muut päivät olen, näitä pikkuruisia menoja (ja yhtä muuta) lukuunottamatta maannut kuin suomustettu lahna, seslongin pohjalla.
Kasvoni ovat taudin jälkeen vielä kelmeät, silmäpussit mustahkot ja pientä näverrystäkin ylt´ympäriinsä on havaittavissa, mutta uskon, että asiat ottavat selkiintyäkseen ja paratakseen.
Huomenna soitan (perhaps). että mittaavat sokerit verestä, kun menen paikalle ja jos flunssapiikin vielä suostuvat tuikkaamaan, niin luulenpa, että se on siinä mitä marjoista saatiin.

Urheilua on tullut toisella silmällä seurattua, mutta ei kovin tarkkaan.
Terveenäkin ollessa jännitys on joskus hermoille käypää, saati sairaana.
Sairaana kaiken pitää olla tasaista pötköä.Ei tunnekuohua mihinkään suuntaan.

Lopetan tämän pötkön, eli mhvv:n, tältä erää tähän.
Huomaatte, että kirjoittamispäivä on poikkeava. Se johtuu siitä, että minulla on mahoton kirjoittamisprojekti seuraavat pari viikkoa. Magnus on luvannut keittää, siivota, silittää, pestä ja puunata kaikki, että saan kirjoittaa.
Niin hän olisi tehnyt tähänkin saakka, mutta minä en ole kirjoittanut. Tai siis olen kyllä kirjoittanut, mutta sellaista, jolla ei olisi ollut niin kiire. :(
T: Kaisa Pötkö
---------------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismus:

Mikä on tekosynti?

Vastaus: Kaikki se paha, jota me ajattelemme,puhumme ja teemme Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan, joka perisynnistä tulee.

Matteus 15:19.
Sydämestä tulevat ulos pahat ajatukset, murhat, salavuoteudet, huoruudet, varkaudet, väärät todistukset, pilkat.

Harmaa päivä yhdistettynä harmaisiin aivosoluihin ja ohikiitäneeseen harmaaseen viikkoon

Ohi tupsahtanut viikko ja sen tapahtumat muistuvat kyllä mieleen ilman kalenteriakin.
Paremminkin vielä.
Kalenterissa ei taaskaan ole edes kaffiplättejä. Yksi merkintä on. Kinkerit klo 19.00.
Sekin ylivedettynä.
Ylivedettynä siksi, että meillä ei ole enää olemassakaan kinkereitä näillä kylillä.
Ne joihin olin menossa eivät missään tapauksessa olisi olleet olleet kinkerit, eikä varsinkaan tuona päivänä. Kinkerien nimi on nykyään ...oliko se kyläkokous, vai mikä.
Hyvä kumiinkin, kun kokoonnutaan. Ei sen puolen, mutta minä olisin tykännyt tuosta vanhasta nimestä. Varsinkin, kun niissä ei enää moneen vuoteen ole pitänyt peljätä, eikä ole tarvinnut ulkoa paukutella mitään.
ekään muuten ei olisi huono asia, jos ulkoa pitäisi jotain katekismuksesta osata. Mutta kun ei osaa, niin ei osaa.
Karautin siis tähän oletettuun kinkerinpitopaikkakotiin ja ihmettelin, kun siellä oli pihan yli vedettyjä pyykkinaruja puhdasta pyykkiä täynnänsä.
Siinä ei tietenkään ole mitään kmmallista, että ihmiset pyykkiä pesevät ja niitä ulkona naruilla raikkaaksi kuivattelevat, mutta ajattelin, että pyykit tulevat rapaiseksi, kun pihaan tormaavat kaikki kylän autot.Magnustakaan ei ollut mukana, jotta olisin asiasta hänelle voinut mainita. Hän oli Tampereella nääs.
Kinkeritalon isäntä tuli ihmeissään ovelle. Sanoin, että minä tulin kinkereille.
-Mikäs siinä, mutta ne ovat kyllä maaliskuussa vasta, sanoi talon isäntä ystävällisesti.
Nostin hänelle kuviteltua kukkahattuani ja änkesin takaisin autooni.
En minä ihan hakoteillä noiden kinkerien kanssa ollut. Sellaiset oli kyllä, mutta kirkossa.
-Nythän meillä onkin kahdet kinkerit, kun ne on lopetettu!, ehdin minä ajatella siinä sen kilometrin matkan takaisin kotiin ajellessani.
Kirkkoon en enää olisi ehtinyt, eikä minusta olisi iloa kenellekkään ollutkaan, vaikka olisin ehtinytkin
Synkeänä minä sitten istuin limunaadivaatteet niskassa koko illan ja tuijotin tyhjyyteen.
On sekin, kun yksi meno on kalenterissa ja sekin väärä. Laittaa hymyt pakostakin hyytymään.
Iloinen olin, kun sain koko illan nauttia limunaadivaatteistani ja siitä, että naama oli pakkelissa ja tukka suittu.
Mutta eipä tullut ketään käymään. Ei.
Sen sijaan viikolla, kolmeen eri  otteeseen tuli joku käymään siinä kahden-kolmen kieppeillä iltapäivällä.
Kaikkina kertoina minulla oli vielä yötamineet niskassa, tukka ja silmät pystyssä ja naama kalvakkaana.
Kerrottakoon tässä, minun yötamineeni eivät ole höyhentupsuiset aamu-avokkaat, shifonkinen aamutakki, eikä Marimekon yöpaituli.
Ei! Minun yötämineeni ovat eriparia, pökäleiksi vanuneet, reikäiset villasukat, kulahtaneet legginssit ja vielä kulahtaneempi lämpökerraston yläosa.
Toisaalta en saisi varmasti untakaan missään Marimekon paitulissa. Ne ovat kalseita. Olkoonkin, vaikka kuinka kammattua pumpulia tms.
Minun vanhat luuni tarvitsevat öisin lämpökerraston hohkaamaa lämpöä.
Voihan tietysti olla, että on olemassa lämpöhohkaus-yöpaituleita.
Jos joku asian päältä jotain tietää ja sattuu tätä lukemaan, niin olisin iloinen vinkkikommentista.
Syntymäpäivääkin tiedossa sun muuta sen sellaista.
Ehkäpä tosiaan on aika hiukan laittaa romanttisempaa yölookkia ylleen.
Toisaalta ei siinäkään paljon romantiikan kekäleet hehku, jos kintut ovat kuin kaupan kylmätiskillä olevat lahnat ja hampaat kalisevat leukojen louskutuksen tahtiin.


Jos sitten siirtyisi alussa olevien valokuvien setvintään..
Alakuvassa on minun (tai tietysti meidän) joulukuun puolessavälissä saamamme valkoinen joulutähti.
Olen oikein iloinen ja onnellinen, kun olen saanut sen pysymään noinkin freesin oloisena ja näköisenä tähän saakka.
Tykkään kovasti, kun se on valkoinen.
Valkoinen joulutähti ei pomppaa ympäristöstään silmille joulunkaan jälkeen, kuten punaisilla joulutähdillä on tapana tehdä.
Kerran minulla eli ja kukoisti punainen joulutähti heinäkuuhun saakka.
Punaisena ja jouluisena se säti kamarin pöydällä ja alkoi jo lievästi sanottuna hyppiin silmillekkin.
Keksin hyvän idean kantaa kukan kukkapenkkiin, mutta siitä se ei puolestaan tykännyt pätkääkään.
Se nuukahti muutamassa päivässä, vaikka hoidin sitä sielä penkissä enemmän kuin niinä kahdeksana kuukautena, jona se oli neljän seinän sisällä.
Kukilla on joskus kummalliset käytöstavat.

Tuo ylin kuva (jos siitä nyt saa mitään selvää, kun näyttää pikselit jotenkin pätkineen. Ainakin, kun itse sitä tässä kirjoittaessa katselen) on näpsäisty nykyisestä kirjoitusnurkkauksestani.
Siinä ikkunassa, sen vasemmassa yläkulmassa näkyvä piste on kärpänen. Kuollut kärpänen.
Se on ollut siinä jo ainakin sen ajan, jonka me olemme täälä Letkutien varressa viettäneet.
Eli kahdeksan vuotta ja viitisen kuukautta.
Tähän saakka kärpänen ei ole vaivannut millään lailla, mutta nyt se on ruvennut krassaamaan ja kokoajan silmissä olemaan.
Plus tietenkin kaikki ne lukuisat kärpäsenpaskat, joita ikkunassa myös on. Vuodesta 2005 nekin ja muutama sata tuoreempaa.
Ei siis kumma, että harmaalta näyttää joskus.
Sitä meikäläisen mieliala on näköjään aika lailla ulkoistenkin seikkojen vaikutusten alla (vrt. yövaatteet, kuolleet kärpäset, niiden änkyrät ja niin edelleen).
Sen sijaan ikkunan vasemmassa syrjässä riippuu pieni kangasenkeli, joka pitää käsiensä välissä punaista sydäntä.
Olen saanut enkelin pieneltä pyhäkoululaiselta aikoinaan Nikolainkaupungissa pyhäkoulunopettajana toimiessani.
Tuosta ajasta nousee mieleen mukavia ja hauskoja muistoja.
Enkeliä katsellessa harmaus pyrkii väen vängällä hälvenemään ja muuttumaan  ainakin reunoiltaan, kauniin vaaleanpunaisen heljakkaaksi.
Tuo heljakas- sana on ihan minun oma keksimäni ja keksin sen juuri nyt.
Olen katsokaas kirjoitellut, tai siis korjaillut runoja, jotka siihen runokirjaan tuleman pitää, joten ei kumma, että runollisia sanoja tursuaa suusta ja korvista.
Tuohon pyhäkouluopettaja-asiaan vielä palatakseni, kehoitan kaikkia, jotka suinkin kynnelle kykenevät ja pystyssä pysyvät, menemään seurakuntaan pyhäkoulunopettajiksi.
Harmaus muuttuu lasten kanssa heljakkaan vaaleanpunaiseksi.
Minä en enää valitettavasti voi pestiä vastaan ottaa. Pysyn kyllä pystyssä ja kykenen kynnellekkin, mutta minulla on nyt muuta tehtävää.
Pyhäkoulussa opetin melkein parisenkymmentä vuotta.

Perjantaina meille piti tulla kolme kaupunkilaisvierasta yökylille.
Niitä tulikin vain kaksi (två).
Lyllan oli asemalla käyttäytynyt siihen sähtiin, että sitä ei voinut ajatellakkaan junaan survoa.
Pilettikin sille ( a 5 euroa) oli jo ostettuna ja kaikki, mutta ei vaan neiti suostunut vaunuun astumaan.
Joonathan ja Vivianni (ne kaksi muuta vierasta) hyppäsivät vaunuun malliksi.
Lyllan olikin siitä saanut hepulin ja  alkanut sellaisen kiljuntakonsertin, että Catherine oli omien puheittensa mukaan saanut hävetä silmät päästään. Kaikki olivat kuulemma vahdanneet. Sekä platformilla, että jo vaunujen sisällä olevat matkustajat.
Catherine oli sitten itsekkin hypännut junanvaunun eteiseen noin niinkuin malliksi yrittäen maanitella koiraa hyppäämään perässään.
Kiljuntadesipelit olivat nousseet lopulta sellaisiin sfääreihin, että piski oli pakko viedä pois asemalaiturilta. Oikeastaan koko keskustan alueelta.
Vivianni kertoi, että Lyllanin silmät olivat olleet ihan vihreet ja korvat pitkin päätä.
Haluan huomauttaa, että Lyllanin korvat ovat tiskirätin paksuiset ja yhtä vetelät kuin tämä kyseinen rätti märkänä.
Minä ymmärsin Lyllania oikein hyvin. Noin minunkin tekisi aina mieleni tehdä, kun junalla matkustan.
Tarkkamuistinen lukijani muistaa varmaan, että minulla on junafobia.
Itseasiassa pelkään kaikilla muilla kulkuneuvoilla matkustamista kuin lentokoneella.

Toivottavasti Lyllan ei saanut traumoja.
Nyt myös tiedätte, kuinka asiat menivät, jos ylesönosastopalstoilla paheksutaan äitiä ja lapsia, jotka huudattivat mustaa koiraa siinä kuuden pintaan illalla Vaasan asemalla.
Catherinen lähtiessä kotiin asemalta oli autossa, paitsi vihreäsilmäinen tiskirättikoira, myös viidenkympin sakkolappu virhepysäköinnistä aseman eteen.
Uskon, että löytyi joku muukin, jonka silmät olivat kiiltävän vihreät ja korvat vetelät.

Viikonloppu menikin keitellessä ja syödessä ja pelatessa Unoa.
Sen verran lapset ehtivät pelata kännyköillänsäkkin, että sovittiin (tai siis minä alustavasti sovin), että kännykät jätetään Nikolainkaupunkiin seuraavan kerran, kun tulevat.
Olisiko ollut niin, että jompikumpi synkeän näköisenä päätään hyväksyvästi nyökäyttikin?
On mahtavaa, että lapset vielä haluavat meille tulla.
Siitä pitää yrittää repiä kaikki irti ja taistella kynsi&hampain kännyköitä vastaan. Joskus voittaen, välillä häviten.

Sunnuntai-iltana menimme Nikolainkaupunkiin ja palautimme vieraat.
Menimme Suvilahteen Kansanlähetyksen  Kohtaamispaikkaan (ent. Sunnuntaiseurat) ja kohtasimmekin paljon tuttuja ja tuntemattomia. Myös ihastuttavan Leenan, joka puhui meille elämän peloista ja Siitä, miten Jeesus poistaa pelon.

Tähän onkin hyvä lopettaa tämänkertainen mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) ja mennä katsomaan urheilua, että tulisi sitäkin hiukan harrastettua.

T: Kaisa  Harmaakivi-Sundsandstöm
-----------------------------------------------------------------------------
Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin,
viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Joo, kyllä tämä on ollut ennenkin blogissani, mutta se kannattaa lukea uudestaan ja muistaa, että se on Jumalan puhetta.

Meni taas päivä, jos toinenkin, äkäseen ohi

Yläkerrassa istun ja siemailen tänään kissauttamaani marjanektaria.
Yritän koota muistijälkiä ohivilahtaneelta viikolta.
Yritykseksi se ehkä jäisi, ellei vieressä olisi taas myös vaaleanvihreä kalenterinikin
Elitzabethy (rakas serkkutyttöni) soitteli ja kyseli tuossa iltapäivällä, josko bloki on jo ylös kirjoitettu?
-Ei oo, vastasin kolkolla äänellä, enkä tiedä mistä kirjoittaisin, jatkoin. Kerroin, että  mitään maatamullistavaa ei ole tapahtunut.
Sellanen blogi mua just oikein naurattaakin, sanoi Elitzabethy äänekkäästi ja nauroi hyvän tovin vieläkin äänekkäämmin.
Muistan, kun nuoruudessamme olimme yhdessä menneet tanssibaanalle ja näin serkkuni vaikka vaan takaapäinkin, tanssivan jonkun salskean nuorukaisen viemänä, sain ihan hirveän naurukohtauksen.
Puhumattakaan, jos näin hänet naamasta naamaan.
Tanssikavaljeerini katsoi aina minua hyvin pitkään ja sain joten kuten selitettyä (jahka pystyin ensin vetämään henkeä), että en nauranut hänelle, vaan näin vilahduksen serkustani.
Jos onnistuin viittelöimään Elitzabethyn tanssikavaljeerini näkökenttään, tämä yleensä syöksähtikin hakemaan serkkuani seuraavalle schlaagerille.
Mikä olikin yksinomaa hyvä asia, koska Magnus huomasi minut tanssipaikan seinänvierustalta paremmin. ;)
Mutta omistaa nauravainen serkku, joka kyselee mitään tapahtumattomien blogien perään on ihana asia tässä matoisessa maailmassa.
Se minun piti vielä kertomani, että tapahtui usein niinkin, että törsäsimme tanssilipun hinnan nakkikioskilla, joka oli kulkureittimme varrella. Palasimme tyytyväisinä kotiin, emmekä haikailleet tanssiparkettia ollenkaan.
"Kunnon hampurilainen peittoaa tanssinrytkeen mennen, tullen ja palaten" oli yhteinen mottomme usein. Molempiin ei meillä kummallakaan ollut koskaan varaa.

Tuosta marjanektarista minun piti vielä kirjoittamani.
Luulenpa, että se ei ole nektaria ikinä nähnytkään.
Sanon sitä nektariksi sentähden, että se on samanTAPAISTA kuin nektari, eli aika paksua.
Minun nektarissani on omista puskista noukittuja  punaisia- ja mustia viinimarjoja keittää pullautettu muutaman minutin verran ja hierretty perunatömpällä siivilän läpi astiaan.
En lisää sokeria ollenkaan. Kukin saa lisätä vettä niin paljon kuin haluaa (ja uskaltaa minun haukankatseeni alla) sitä juodessaan.
Magnus sanoi, jotta kyllon muikiaa, mutta aika hyvää. Pitää mennä sylykemähän hampahien välyysistä siämenet pyttyhyn.
Johon minä vastaan, että syö, syö siemenet myös. Niissä ne vitamiinit luultavasti juuri piilevätkin.

Valokuvatkin tuohon alkuun alkavat olla kaikki loppuun asti kaluttuja.
Minulla ei ikinä ole kameraa mukana, kun olen joissakin kuvauksellisissa paikoissa, että saisin niitä alkuun laittaa ja niistä juttuja revitellä.
Onhan minulla kännykkä tietenkin, jossa on aika hyväki kaera, mutta minä en osaa puhelimella tehdä muuta kuin soittaa ja vastata.Noh, joskus katson, mikä aika vuorokaudesta on. EI MUUTA!
En edes viestejä oikein osaa lähetellä.
Tai kyllä minä nyt osaan, ei niin voi sanoa, mutta tämän uuden liukurikännykän kanssa menee hermot viestityksen kanssa.
Ryynimakkarasormet eivät kertakaikkiaan ole tehty hipaisemisia varten.
Ennen muinoin, kun minulla oli ihana simpukkakännykkä, kirjoittelin ja lähettelin tekstiviestejä solkenaan.
Usein kirjoitin jonkin pikku runosenkin makuhöysteeksi viestin loppuun.Riippui tietysti viestistä ja sen vastaanottajasta. Ja hymiön, tai kaksi, ellei runoa pulpahtanut, laitoin aina, oli vastaanottaja vaikka kuka.
Nykyään saan hirveiden punnerrusten ja poispyyhkimisien jälkeen kirjoitettua: "joo, ei, vai niin, sisso, kyllä" ja hymiökenttää en ole edes löytänyt.
Olen nähnyt joillakin sellaisia  pikkuisia kynäntapaisen tumppeja, joita he käyttävät apunaan viestiä väkertäessään.
Pitää vissiin käydä kynäntapaisessa tumppikaupassa, kun seuraavan kerran menee kaupunkiin.

Ylimmäisessä valokuvassa on murto-osa kaulakäätyvarastostani.
Käädyt tuossa kupissa ovat niin armottomassa takussa, että kun lähdön päälle katselen kiireesti (Magnus jo tööttäilee autossa) jotakin helminauhaa, joka sopisi kulloiseenkin sotisopaani, niin hermoni eivät kestä helmien  selvittelyä.
Siitäkin syystä minulla ei oikein  koskaan ole kaulakäätyjä paksun kurkkuni ympärillä. Joku huivi vaan.
Hiukan sama juttu on lukuisien korvakilliuttimieni kanssa. Ne ovat huiskin haiskin, enkä ehdi etsiä sitä toista, jos toinen löytyykin. Niin kuin aina toinen vaan yleensä löytyykin.
Aion pyytää Magnusta tekemään minulle kaulakäätyjen&korvakilluttimien säilytyslavetin.
Sen voisi tehdä vanhasta ikkunapokasta.
Niitähän meillä on kymmeniä puuliiterissä. Suuria ja pieniä.
Ikkunanpokiin  voisi pingottaa sellasta säkkikankaan tapaista kangasta, johon voisi pistellä nuppineuloilla koruja hienoon ja säntilliseen järjestykseen. Lasi voisi hyvin olla kankaan alla.
Pysyisi ehjänä, jos joskus tarvittaisiin johonkin muuhun käyttöön. Esimerkiksi lusthusin rakennusmateriaaliksi.
Voi olla, että siihen korulavetteja tarvitaan ikkuna jos toinenkin.
 On niitä helmiä ja korvakilluttimia ajan saatissa sen verran runsaasti kertynnä.
Minä tykkään koruista. Ei niiden tarvitse olla ollenkaan mitään jalometallisiakaan, mutta järjestykseen ne on saatava, että  niitä voisi pitääkkin joskus sitä nk.viimeistä silausta antamaan.
Pistettä ii:n päälle paremmin sanottuna.

Nyt, kun levautin kalenterin auki, avautuikin eteeni valkoiset sivut ja valkoiset päivien kohdat.
Ihan en ole kaikkia ylös muistinvirkistykseksi näköjään kirjoittanutkaan.
Tätä kalenteria en ole vielä ehtinyt pitää kahvikupin alustanakaan, niin ettei ole edes kahvirenkaita viimeviikolta.
Yhden päivän kohdalla tosin lukee: Raamattupiiri meillä, mutta silloinkaan minä en ollut meillä.
Minä olin Teuvalla.
Teuvalla oli Kristillisdemokraattien Etelä-Pohjanmaan piirihallituksen kokous.
Ajelin Ooppelilla Laihialle ja sieltä hyppäsin Mathewin kyytiin.
Laitoimme kokouksessa asiat poikki ja pinoon. Minäkin olin muistanut kotoa lähtiessäni laittaa kuulolaitteen korvaani ja kuulin melkein joka sanan, mitä sanottiin.
Itsekkin sanoin pari sanaa. Tai ainakin silloin aukaisin  suuni, kun piti haukata omenapiirakkaa ja ryystää kahvia.
Kokous oli hyvä ja kun se loppui lähdimme kukin tyytyväisenä kotia kohden.

Olen lukuisia kertoja retostellut, kuinka Ooppeli ei koskaan ole jättänyt minua matkalle ja kuinka se on aina käynnistynyt ilman minkäänmoisia lämmityssysteemejä, oli pakkanen sitten kuinka äykeä tahansa.
No, matkalle mainitsemani autokulta on jättänyt minut kyllä kerran.
Oikea eturengas meni ploosuksi.Sellaista matkallejättämisthän  ei lasketa.
Ei Mersullakaan ajettaisi metriäkään rengas ploosuna..
Ei jättänyt Ooppeli minua Laihian kylmäasemallekkaan Teuvalta tullessamme, vaikka oli pakkasta ja ytimiä krassaava tuuli.
Ei, vaan vasta lauantaina, kun Magnus yritti sitä minulle kauppareissua varten käynnistää, se ei inahtanutkaan. -Ei eres piänen piäntä inahrustakaan, Magnus kertoi ja alkoi valmistautua kuskin hommiin. (Minä en aja muuta kulkuneuvoa kuin Ooppelia).
Ja kyllä minä totisesti osaan käynnistää itsekkin auton ja ajaa ulos tallista. Ei sen puolen.
Toisessa lokasuojassa on siitä merkkikin, mutta Magnus aina haluaa ajaa auton minulle porraspäähän valmiiksi.
Ennen aina tuohduin mokomasta. Tuohduin myös siitä, kun tätini halusi meillä ollessaan aina ihan mahdottomasti auttaa astioiden korjaamisessa pöydästä ja muussakin järjestelyssä ja siivouksessa.
Kielsin aina molempia, tätiä ja Magnusta, tekemästä noita avunantoja, kunnes luin jostakin, että on hirveä loukkaus estää ihmistä tekemästä palveluksia, jos he nimenomaa sellaista haluavat, koska heillä sellaisilla palveluksentekemisen armolahja.
Niin, että jos teille, rakkaat lukijani,  tulee anopit/appiukot/sisaret/veljet/kaverit/sun muut, jotka haluavat kiihkeästi auttaa kaikessa, älkää ihmeessä kieltäkö.
Aiheutatte siinä asianomaisille syvää sielullista traumaa.
MINÄ en koskaan halua tehdä mitään missään ja ihmettelen, että joitakin sellainen haluttaa.
Onneksi kuitenkin luin sen kirjoituksen jostakin.

Olen koko viikon kirjoitellut&korjaillut runoja, joten siksikään ei kalenterissa ole merkittäviä merkintöjä.
Runokirjaan alkavat runot hahmottua, mutta on kyllä jo syytäkin.
Ajattelen, että saisin kesällä niitä jo Kansanlähetyspäivillä myyväkseni.
Jos olisin runoilija, niin olisi aika kinkkiset ajat, mutta kun en ole, niin se hivenen helpottaa.
Aikaa ei ole liiemmälti ja sekin tuntuu suhahtavan ohi liukkaasti.
Jos olisin runoilija oikein oikeasti, niin varmaan minulla olisi jokaisen kynnen sivut vereslihalla taas.
Mutta kun en ole, niin nytkään ei ole kuin oikean peukalon syrjät nypitty.
Yhden kynnen sivu verestää aivan varmasti aina.
Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.
Vaikka tekisin mitä ja olisin kuka. Ainoa keino olisi putkiteippi.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa Kurikassa Kansanlähetyksen järjestämässä tilaisuudessa.: Varustamossa.
Ewekin lähti kirkolta meidän mukaamme.
Joskus alkuaikoina muistin tuon tilaisuuden nimen olevan Lataamo. :D
Oikein alun-alun-alkaen nimi on ollut Vastuunkantaja retriitti, jos oikein muistan. Yleensä en kyllä muista.
Joka tapauksessa sekä Varustamo, että Lataamo ovat käypiä nimiä tuolle kokoontumiselle.
Teimme ryhmätehtäviä, lauloimme, rukoilimme ja söimme hyvin.
Lopuksi oli ehtoollinen kauniissa Riihikappelissa.
Juuri tuosta Riihikappelista olisin saanut näpsäyteltyä maikeita kuvia blogien sun muiden juttujen alkuihin, mutta kuten sanottu, kamera oli piirongin loodassa.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin ja siellä minulla oli Kohtaamispaikan (Kansanlähetyksen sunnuntaiseurat) päätteeksi kunnia kaadella kaffia seuraväen paffimukeihin.
Kohtaamispaikka oli Palosaaren kirkossa, joka kirkko kuuluu myös sarjassa "maailman kauneimpia kirkkoja Suomenniemellä"- sarjaan.

Asevelikylään vielä illan päätteeksi ja sielläkin joimme kahvit.
Söimme myös LÖTKÖÄ mansikkapiirakkaa.
Minä en piirakalle tuota nimitystä antanut, vaan sen antoi Catherine, joka on perinyt ruokien ja leipomusten kuvaamiset äidiltään. Piirakka oli hyvää, eikä yhtään liian lötköä.
Tähän lopetan mhvv: tältä haavaa, mikä seikka olisi ehkä tullut tehdä jo muutama lause aiemmin.
T: Kaisa Lötkänder-Djupsöskog
-----------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:
70 Mikä synti on?
Vastaus: Kaikki kuin sotii Jumalan lakia vastaan, Jumalan vihoittaa ja ansaitsee rangaistuksen.
1 Joh. 3:4 Jokainen kun syntiä tekee, se tekee myös vääryyttä ja synti on vääryys.
Ps. 5:5 Et sinä ole se Jumala, jolle jumalaton meno kelpaa, joka paha on, ei se pysy edessäsi.
Room. 2:9. Murhe ja vaiva kunkin ihmisen sielun päälle, joka pahaa tekee.