Uudelleen alkamisen jäykkyyttä&kankeutta

Jos hurahtivat keväällä (ja aiemminkin) maanantain välit liukkaasti, niin samaan sähtiin ovat kuluneet kesäkuukaudetkin. Tuossa tuokiossa on tullut se elokuun 31:s, jolloin sanoin alkavani taas nämä maanantaibloggaukseni.
Kaikenlaista häppeninkiä on ollut pitkin mennyttä kesäaikaa. On paleltu, hiottu, kuljeksittu pitkin maakuntia ja kaupunkeja.
Muun muassa yläkuvassa olimme  Nikolain kaupungiss Huutoniemen kirkossa pitämässä kesäseuroja. Minä lausuin omitekemiä runoja ja Magnuksella puhe. Minä olen näköjään kuvanottohetkellä par´aikaa estraadilla.
HEHHEH..no ei sentään. Oli siellä paikalla muitakin. Vahtimestari nyt ainakin. :D
Kuvanottohetkellä olimme juuri vast´ikään vasta saapuneet paikalle. Mehän olemme Magnuksen kaa aina joka paikassa ensimmäisenä. Viimeisenä myös. Usein meidän jälkeemme, sammutetaan valot ja pannaan ovet säppiin.
Kesän mittaan olen myös, paitsi laususkellut runoja niin taistellut paarmoja, kusiaisia ja supikoiria vastaan.
Kun viimeksi mainitut 3kpl supikoiranpentua kesän alussa lyllersivät illalla hämäränkuhjassa puutarharuohikollemme, olimme hipihiljaa. Tuskin henkeä uskalsimme vetää, etteivät "pienet söpöskäiset karvapallukat" vaan kiskaise matoa väärään kurkkuun, tai säikähdä ja lähde naapurin tontille majailemaan.
Lueskelimme päivän näöllä innokkaana googlesta kohdasta "pihojen pikku karvapallot" ja huomasimme, että eivät ne supiliinit  nyt ihan niin ihania piha-asukkeja ehkä olekaan.
Alkoipa ihan aivoon ottaa ja ihmetytti, että miks maailmassa niiden piti prängätä juuri meidän plantaasillemme? Lääniä olisi ymäristössä vaikka huru mykky oleilla ja kavapalloilla.
Googlesta löytyi sellaistakin tietoa, ko.koirat syövät kaiken, mikä liikkuu, tai on liikkumatta. Siis mitä ne ikinä vaan näkevät menee kurkusta alas. Meillä ne tulisivat näkemään ja kurkusta alas menemään  mansikoita+muita marjoja, herneitä, perunoita jne.
Oli kuitenkin vielä niin kevät, että ne joutuivat nurmikollamme einehtimään vain matoja, koppakuoriaisia ja etanoita. Pidimme sitten huolen, että muunlaista menuuta ei meidän krekoolista kyllä niille heltiäisikään.
Nimittäin eräänä iltana, kun nuo kolme supipiskiä taas illankuhjeessa saapuivat pientä Maunon pykäämää siltaa pitkin puutarhaamme, annoimme niiden kisailla hetken ja sitten syöksyimme ulos ja kiljuimme ja huidoimme ilmaa (naapureille tiedoksi, jos sattuivat kuulemaan, että emme me Magnuksen kanssa riidelleet! Itse asiassa emme muistaakseni riidelleet koko kesänä).
Kiljumisista ja sohimisista oli kuin olikin apua. Ei ole näkynyt supeja, eikä liioin niiden torttuja. (Ihmeellistä, kuinka niin pienet pallerot päästelevät niin suuria pulleroita!)
Supikoirat kuulemma levittävät tautejakin. Olen kyllä rukoillut, että kaikki elukat, joita meidän kotikonnulla liikkuu (hiiret, supit, myyrät, linnut, sisiliskot, punkit, koppakuoriaiset...) olisivat TERVEITÄ. Eivät kai kaikki ötökät aina voi olla kivuliaita ja sairaita ja levittää jotakin kaameeta röppöriä ympärillensä?

On ollut siis taukoa tässä kirjoittelussa, jos joku ei ole huomannut.
Joka maanantai olen kyllä miettinyt, mitä kirjoittaisin, jos kirjoittaisin. Joka kerta on vastaukseksi tullut: en niin mitään.
Kalenterissa on kyllä merkintöjä aika montakin, niin että ehkä sitä aina jotakin olisi ollut revitettävänä, mutta siltikin oli hyvä pitää hiukan taukoa.
Lämmitti kovasti mieltä, kun laajasta (yskäisy) lukijakunnasta parikin ilmaisi odottavansa MHVV: n alkamista. (Mhvv: mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Toinen odottelija oli Rosina ja toinen Catherine. Jälkimmäisen kannustajatar nousee sitäkin varten arvoon arvaamattomaan, koska hän on tyttäreni. Lämmittää mieltä, että tytär jaksaa lukea vanhan äitinsä jorinoita asioista ja niiden vierestä, vaikka kuulee niistä toisiakin kanavia pitkin.

Jos nyt VIELÄ tähän loppuun jotakin mainitsemisen arvoista kesältä kaivelee, niin Joonathanin rippijuhlat ja Magnuksen SISARUSKOKOONTUMINEN Heinolassa ovat sellaisia. Erittäin paljonkin mainitsemisen arvoisia!
Asevelikylässä rippijuhliin valmistautuminen aloitettiin jo kuukausia ennemmin.
Rippijuhliinhan kuuluu aina tapetoida, maalata, jynssätä ja putsata koko talo kellarista vintille.
Myös ulkoveranta kuuluu rakentaa uusiksi ja pihan kaikki istutukset tulee siirtää paikasta a, paikkaan b ja lisäksi kukka-amppeleita pitää ostaa jokaiseen mahdolliseen tappiin riippumaan ja pystyttää 50 henkilön teltta nurmikolle.
Näin tehtiin ja juhlat onnistuivat yli odotusten. Ne olisivat onnistuneet ilman mitään. Syystä, että itse rippilapsi on niin ihana.
Sisarustapaaminen herättää minussa aina runsaita tunnekuohuja. Jo siitäkin syystä, että itselläni ei ole yhtään sisarusta. Rakas ainoa veljeni on kuollut toistakymmentä vuotta sitten.
-Onhan sulla niitä kivoja serkkuja ja serkkutapaamisia! sanoi Maikku, yksi sisaruksista, kun itkua teetellen ruokapöydässä asiasta valitin. Maikku oli kyllä ihan oikeassa.

Ihan nyt kesän viime päivinä on tapahtunut myös hiukan senkaltaista, että pitäisi alkaa teettelemään itkua, mutta niistä ei sen enempää. Jo siitäkään syystä, että olen vollotellut niistä Facebookissa ihan piisalle asti. Paitsi yhdestä asiasta:
oikean jalan peukkuvarpaankynnen kääntymisestä sekunnin murto-osaksi nurinpäin!
Näin pääsi käymään, kun eräältä kauppareissulta palatessa piti hyökkiä äkkiä autosta ulos ja sisälle saniteettitiloihin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan?
Magnus oli tapansa mukaan mennyt kiireesti edellä, avannut oven selkosen selälle, että vaimo pääsee ampaisemaan esteettä sisään.
Otin pari laukka-askelta ja valmistauduin konkoamaan rappusia ylös. Laskin matkan väärin ja ukkovarvas hilppasi simenttiaskelmaa (aiemmin mainituin kynsiseuraamuksin) ja kaaduin rähmälleni lyöden paksut sääreni kiveykseen ja myös vahvat leukaperäni.
Ei kuitenkaan ottanut erikoisemmin kipeää. Ei liioin tarvinnut liiemmin enää kiirehtiä saniteettitiloihin.

Viime lauantaina tuli 28 vuotta siitä, kun sain armon tulla uskoon. Käsittämättömän hyvin on Jeesus huolta pitänyt. Olen saanut muovautua semmoiseksi persoonaksi hänen hoteissaan, joksi Hän on alkaappäälle minut tarkoittanut. 41 vuotta ehdin sählätä itse.
Mimmonenkohan minusta vielä kehkeytyykää, jahka elää saan? ;)

Tässä nyt lyhykäisesti tämä syksyn ensimmäinen postaus. Ensi maanantaina hieman enemmän. (Yskii ja kurnuttaa nenäänsä).
T: Kaisa Kurnu
-------------------------------------------------
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko. Jes. 33:6

Hampaiden kalistelua

Jälleen kaksi valokuvaa näytille niistä vajaasta kuudestasadasta, joita keväisellä Israelinmatkallamme napsittiin.
Yläkuvassa Nasaretin perinnekylässä tepastelee kukko ja yksi eukoistansa.
Alakuvassa Vivianni ja perinnekylän luultavasti nuorin asukki. Viikon vanha aasivauva.
Tai sitten kuvassa on kylän toiseksi nuorin asukki: kahden viikon vanha aasivauva.
Kauempana näkyy molempien äitiaasit. Ne töräyttelivät huolehtivaisesti ohjeitaan niin vauvoilleen kuin meille muillekin. Valtavan luottavaisia koko aasilössi oli meitä  kohtaan. Ovat tottuneet ihmisiin ja heidät kaikin puolin kilteiksi havainneet.
Vivianni sai ankaran allergisen reaktion ottaessaan selfieitä itsestään ja molemmista pikkuaaseista.
Meikäläiselle ei noussut yhtäkään ylimääräistä näppyä jo olevaisten lukuisten näppylöiden rinnalle, vaikka haistelin noita pitkäkorvia sangen antaumuksella. Aasit (ainakin muutaman viikon ikäiset) tuoksuvat kivalta. On vissiinkin niin, että kaikki vauvat tuoksuvat kivalta, olivat ne sitten eläimen, tai ihmisen.

Aina vaan on pidellyt viluisia ilmoja! Aikamoinen sotisopa on pitänyt niskaansa laittaa, jos ulos on mielinyt mennä.
Sen verran olen nokkaani ulos laittanut, että sain istutettua taas kukan siemeniä hiukan sinne sun tänne. Tykkään, kun kukkia pökkää kesän mittaan pystyyn sieltä sun täältä.
Sellaiset järjestäytyneet penkit eivät vetele tämänmoisen hortonomin hoteissa.
Ei! Kukkapenkkien pitää yht´äkkiä vaan putkahtaa esiin ja eteen eri kohdista plantaasia. Ne eivät liioin saa olla pyöreitä, eivätkä neliskanttisia ne penkit, eivätkä oikein mielellään soikeitakaan. Kukkapenkit saavat kernaasti olla kiemuraisia ja joistakin kohdin kapeampia levitäkseen sitten suuntaan jos toiseen.
Täytyy kyllä tunnustaa, että on puutarhassamme pyöreäkin penkki. Sekin on oikeastaan kyllä ihan hyvä ja kauniskin, vaikka siinä rehottaa aikalailla villiheinää. Plussaa pyöreälle penkille lisää myös se, että siinä keskellä ei ole lipputankoa.
Pyöreän kukkapenkin keskellä ei saa olla lipputankoa, eikä liioin kiveä. Ei mitään!
Hiukan arkaillen sanon näitä säännöksiäni, koska monellahan voi olla lipputanko keskellä kukkapenkkiä. Olenkin kyllä  myös sitä mieltä, että kukin saa pitää lipputankonsa missä tykkää ja sen muotoisia kukkapenkkejä kuin ikinä tahtoo. Onneksi! Onneksi on olemassa monenlaisia eri makuja, mitä penkkeihin ja lipputankojen sijanteihin tulee.

Muistanette kaikki ne tautikuvaukset, joita viimekerralla teille revittelin?
Magnus sanoi, jotta noon paljolti luulua. - Sen tären sä saat nuata kohtauksia, kussä alakaat miättimähän niitä!!! On se kyllä paljolti noinkin. ;)
Noh, neuvolassa laitettiin luulotautiselle  lähete verikokeisiin.
Syömättä ja mielellään juomattakin on oltava 12 tiimaa, kuten kaikki, joilta vähänkin on verta putkiloihin lurutettu, tietävät. Minä jouduin kauhukseni olemaan syömättä ja melkein juomatta 15 ja 1/2 tuntia. Vahingossa!
Kirjoitin niin innokkaasti bloggaustani, että syöminen unehtui. Voin vakuuttaa (ja minut nähneet sen huomaavat ilman vakuutuksiakin), että kovin usein en syömistä unohda.
Säikähdin ja luulotauti oli hyvin lähellä puhkeamista,  kun huomasin, kuinka mummun on käynyt. Olin varma, etten pysty aamulla ajamaan autoa. Tuskin edes näkisin koko menopeliä, jos vaikka joten kuten pystyisin sängystä ulos autotalliin ryömimään.
Aamulla kasvoni olisivat luunvalkoiset ja kylmä hiki noruisi ohimoilta selkäpiitä pitkin nahkahousuihin (jos pystyisin yleensä edes pukeutumaan).
Näihin kauhuskenarioihin nukahdin. Nukuttuani levottomasti nousin ylös ja menin suihkuun. Ihmetelin pirteätä olotilaani ja tarmokkuuttani. Siis, voisiko olla mahdollista, että juuri syöminen aiheuttaa sen hirvitystunteen ja vapinat sun muut suhinat? Jospa sitä alkaisikin olemaan syömättä vuorokaudet läpeensä?
No ei vainkaan. Yltiöhurmoksellisuus suuntaan, jos toiseen on aina pahasta.
perille ajeltuani sain auton TK:n ensimmäiseen parkkiruutuun ja pääsin ensimmäisenä nyhtäsemään telineestä odotuspiljetin.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut missään. Ei näkynyt henkilökuntaa, mutta ei kyllä tosin potilaitakaan.
Käytävällä joku ovi oli johonkin raollaan ja koputin kuuluvasti kamanaan.
Kähisin huoneessa työskentelevälle rouvalle, että kuinka täällä oikein toimitaan?
-Luukku on kiinni, vaikka kehotetaan vuorolippu ottamaan ja kelakortti valmiiksi käsväskystä esiin kaivamaan.
-Me avaamme klo 8, sanoi nainen ystävällisesti sieltä huoneesta, jonne kuikuilin.
-Kello on puoli kahdeksan, jatkoi nainen, jos mahdollista, vieläkin ystävällisemmin.

Kuin nakutettu, kello kahdeksan, aukeni luukku ja muutenkaan, ei mennyt montaakaan sekuntia, kun istuin verenimijää vastapäätä. (Äitini sanoi näytteiden ottajia aina verenimijöiksi).
Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun kaikki tarvittavat tuubit oli täynnä ja homma ohi.
Ikinä ei ole ollut NIIN helppoa ja NIIN kivutonta toimitusta kuin nyt. Mahdottoman hyvä ja taitava oli tämä ystävällinen "verenimijä".
Huomenissa aion soitella tuloksia ja kerron sitten teille viimmosta piirtoa myöden joka naksahduksen ja mittaustuloksen.
Hei haloo! En nyt sentään.
Muutenkaan en aio kertoa ensi viikolla yhtään mitään. Blogi jää kesäpaussitauolle.
...............................................................................................................
SEURAAVA BLOGI ILMESTYY j.L.s ELOKUUN 31 päivä!!!
------------------------------------------------------------------------------------
Kukaanhan ei kesällä ole koneella, joten senkin takia on hyvä pitää taukoa. :D
Mutta tämän kertaista bloggausta on vasta, sanoisinko ALKULAUSEEN verran kirjoitettu, joten ota lokoisa lukuasento! Juttua pukkaa vielä monta plaria.
No ei sentään! Jokunen asia tähän vielä lopuksi:

Lauantaina olimme Alajärvellä trasukirkossa, eli telttaseuroissa. Magnuksella oli puhe ja minä olin mukana muuten vaan ja siksi, että rakastan telttaseuroja.
Vaatetus oli tukevaa. 28 vuotta kesätelttaseuroissa istuneena olen jo oppinut.
Telttaseurathan ovat aina kesäkuukausina, mutta se ei tarkoita sitä, että vaatetus olisi kesäistä. (On sitä tosin joskus hiottukin. Ei sen puoleen. Mutta aika harvinaisia ovat hikihelmet teltan katveessa).
Puin ylleni sukkahousut, pari pitkähiaista, lämmintä puseroa, tuulenpitävät vuorilliset pitkikset, villakankaisen takin ja paksun huivin. Ei ollut kylmä. Ei, vaikka sataa tihuutti ja tuuli ujelsi telttamastossa.
Sunnuntaina Magnuksella oli taas puhe ja minä sain lausua runoja.
Magnus sanoi edellispäivänä minulle, jotta älä sitte rupia valittohon ihimisille, kuinka sun kiäli on kuiva ku peruiinin sanraali! (Olin itse juuri arvostellut ja varoitellut häntä olemaan tekemättä niin ja sanomaan noin).
-Senku otat vesipotun viärehes ja hörppäät siitä, ekkä kitaja, jatkoi Magnus.
Olimme jo ajaneet muutamat kilometrit, kun kiljaisin, että vesipullo unohtui! Suu krapsahti saman tien kuivaksi.
-Mennään ostamaan Ässästä, sain sihistyä.
Niin tehtiin. Kerroin Magnukselle autossa, että ostin lähdevettä.
-Minkä tähäre?
-No olisko kivaa, kun hörppäis jotaki kuplivaa värssyjen välissä ja kun alkais lausumaan, niin tulis ryökäys? kauhistelin.
Siinä käytiin kuitenkin sitten niin, että istuessani ja odottaessani jännittyneenä vuoroani ja puristaessani sormet valkoisina pulloa, huomasin, että kuplivaahan se!
Aukaisin korkin valmiiksi ja....pullon suusta tursuili valtoimenaan raikasta, coolia lähdevettä. Hapollista. Päärynän makuista.
Magnusta rauhoitellakseni kuiskasin, että otan vaan pikkuisia hörppyjä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ihana seuraväki siunasi lopuksi meidät mahdollisille tuleville puhuja&lausunta matkoille ja kotimatkalle. Ensin kävimme juomassa kahvia ja syömässä maukkaita voileipiä.
Tänään olen ollut iloisella tuulella. On melkein tupsahtanut muutama sana runoakin mieleen.
Samoin olen saanut idean pariin kesäkorttiinkin. Se on mukavaa se. Paljon mukavampaa kuin tautien kuuhosteleminen.
Niin ja olin minä kaksi kertaa kuntosalillakin männäviikolla. Aion mennä tälläkin viikolla.
Jospa sitä alkaisikin olo olemaan kuin friskillä melkein seitsemänkympisellä, eikä kuin kunnottomalla ikälopulla.
Ellokselta tilasin kesämekon, kun oikein kännykkään viestittivät, että halavalla lähtee. Siitä siihen, etteivät jo melkein maksa niistä mekoistaan.
Se on vihreä. Se mekko.
T: Kaisa Grönklänning-Ellosäng
-----------------------------------------------------
Psalmi 102, jakeet 1-3

Nääntyneen ja onnettoman rukous,
kun hän avaa sydämensä Herralle.
Kuule rukoukseni, Herra,
nouskoon huutoni sinun luoksesi!
Älä kätke kasvojasi,
kun olen ahdingossa.
Kallista korvasi minun puoleeni!
Kun huudan sinua avuksi,
älä viivytä vastaustasi.

Kesä kalenterin mukaan, muttei muuten

Matkakuvia huhtikuiselta Israelin matkalta. Kuvia räpsittiin yli viisisataa, joten alkukuvabrobleemaa blogieni alkuun ei minun elinaikanani luultavasti pääse syntymään.
Yläkuvan napsaisin lähtöaamuna hotellin edustalta Tiberiaksessa ennen kuutta ja alakuvassa Vivianni kävelee Autuuksien vuorella joskus keskipäivällä. Sillä nimenomaisella vuorella,  jolla Jeesus piti ja puhui vuorisaarnan.
Kuvia kun katselee iskee kaukokaipuu ja ikävä välittömästi. Ah vielä, kun joskus tuonne pääsisi. Ja vielä, jos joskus jaksaisi. Jaksaminen ei ole niin itsestäänselvyys näillä vuosirenkailla varustetun naisihmisen. Muistatte varmaan, kun kerroin matkan jälkeen rapa-ja muustakin kunnostani, jonka surkeuden todella vasta kunnolla huomasin päivittäin kaikkialla kulkeissamme?
Sitä ei niin kotona jääkaapin ja sängyn väliä roudatessaan huomaa, kuinka kaikki menee takapakkia iän myötä, eivätkä lihakset suinkaan VAHVISTU jääkaappikäynneillä. Päinvastoin! Ne lötkistyy!Varsinkin, kun ei heiluta, eikä treenaa yhtäkään muuta paikkaa, paitsi leukojaan, syödessään.
Noh, tahti on nyt hiukan taas muuttunut ja kilojakin on huventunut muutamia. Vieläkään ei tosin kovinkaan pienelle silmukalle mittanauhaa uumilleni saa ja puntarikin kitisee aika pahasti, kun sille "hypähdän".
Tänään hypähdin neuvolan digivaakan päälle. Kaikkihan te muistatte, että meilläpäin käydään neuvolassa muutakin varten, kuin vauvoja odottelemassa ja punnitsemassa?
Minä menin makeuttani mittaamaan. Säikähdin nimittäin kovasti sitä kauheaa kohtausta, josta viimekerralla laimean kuvauksen teille kirjoitin.
No eipä mitä! Perjantaina sain taas kohtauksen. Erilaisen tosin. Tällä kertaa silmänmunosistani hävisi näkökenttä keskeltä ja munosten sivuilla vilisi ja värisi!
Lukijakuntaani kuuluva Anitta oli onnekseni minulle neuvonut Siripirin. Enpä ollut moisesta aineesta ikinä kuullutkaan. Ostin lähikaupastamme heti pari pötkylää ja apteekista hain pussukan yksittäispakattuja Siripirejä. Kolme kertaa olen niistä jo avun saanut. Kiitos vaan rakas Anitta! :D

Tänään, maanantaina, olin skarppina heti aamusta ja tilasin neuvolaan ajan. Pääsin miltei niiltä jalansijoiltani mittauttamaan sokerit ja suolat. Tai siis verenpaineet.
Mittaustulos oli kuulemma alhainen, kun vertaa, että olin puolitoistatuntia aiemmin syönyt. Verenpaine oli normaali, mitä seikkaa minä puolestani kovasti ihmettelen. Kuinka paine voi pysyä normaalina, kun hauis puristetaan niin uhkatiukalle, että silmät ovat lähteä pullahtaa ulos kuopistansa?
Magnus sanoi, jottei oo ikänä kuullu muiren sanovan verenpainemittooksen ottavan kipiää.
Magnus epäilikin, jotta mulla (siis minulla) on niin löyhät lihakset, jotta sen tähären tarttoo kinnata mittooreimi niin taivahan alla tiukalle.
Mene ja tiedä.
Hammaslääkärissä sen sijaan ei ottanut yhtään kipeetä. Aamulla nimittäin keräsin kaikki rohkeuteni ja tilasin saman tien hammaslääkäriajankin. Vastaanotot kun ovat samassa rakennuksessa ja olen jo muutaman viikon kerännyt rohkeudenriekaleita tilatakseni hammaslääkärin. Etten nyt antaisi liian surkeaa kuvaa itsestäni, niin olen kaksi kertaa soittanutkin, mutta ei ole ollut vapaita aikoja. Nyt tärppäsi silläkin saralla siis.
-Ei varmaankaan tarvitse puuduttaa, kun hammas on oikeastaan vaan paikkaa kokonaan?  kyseli hammaslääkäri.
Minulla oli suu niin täynnä pumpulia ja kuolanpoistoimureita, että en saanut suustani tulemaan kuin: -Yyyhhh, jonka lääkäri tulkitsi myöntymiseksi, vaikka varmaan muistaa, että minut pitää melkein odotussaliin tulla puuduttamaan. Hartioita myöden. Nyt ei siis puudutettu, mutta ei kyllä yhtään kipeää ottanutkaan.
Ne lapsuusajan hirmuhoidot ovat jättäneet pysyvän kammon mieleeni ja leukaperiini, että melkein uskon, että paikkoihinkin muodostuu ajan saatossa tuntohermonystyröitä.

Sokerinmittauksesta seurasi jatkoa. Huomenna menen aamusta TK:een ja kyynärtaipeesta lurutetaan muutamat ampullit hurmetta. Tutkitaan kuulemma isoa ja pientä verenkuvaa, sekä makeutta ynnä happamuutta.

Oli viikolla taas kaksi sellaista päivää, jolloin olisi pitänyt revetä kahtia. Yksi ihminen ja kaksi samanaikaista menoa. Keskiviikkona ja lauantaina.
Valitsin yhtenä palana pysymisen. Menin Östermyraan, jossa oli kokous KD:n asioiden tiimoilta ja lauantaina  Laurilanmäelle laulamaan virsiä virsipiiriin.
Lauloimme lopuksi tietenkin suvivirren. Olen laulanut suvivirren viimeviikon aikana useampaankin kertaan. Muun muassa Viviannin koulun kevätjuhlissa Nikolainkaupungissa.
Yhtään ei enää ko virren laulamisesta tule niin murheellinen tuntu sisikuntaan kuin useiden vuosien aikana tuli ja joista tunnoista näilläkin sivuilla olen valitusta pitänyt.
Vieläkään en ole NIIN toennut, että itsekseni tuota virttä laulaisin, tahi sitä jossakin laulamaan itse ehdottaisin, mutta sekin on jo selkävoitto, kun pystyn laulamaan mukana.
Painotan myös sitä, että sanathan ovat ihan mahdottoman jees, mutta SÄVEL! Muistan joskus kirjoittaneeni, että toivoisinpa, että suvivirsi sävellettäisiin uudestaan.
Laurilanmäellä veisasimme iloisesti kaikki säkeistöt koko poskella.
Olen ehkä pikkuhiljaa paranemassa siitä kauheasta itsesäälin raastavasta tunnekuohusta, joka aina niin katkerasti sieluni syövereihin synkeästi....niisk...
Nyt stop tykkänään!
Mutta olen kyllä aika herkkä, mitä tunnekuohuihin tulee.
Olen joskus (lue: alituisen usein ja monituisesti)  Magnukselle valittanut (lue: tuskaisasti volissut), että miksen voi olla sellainen, että sanoisin vaan. että ohhoh, pitipäs nyt sattua? Tai, että onpas tämä nyt aikamoista. Tai, että pitikös nyt näin ja kylläpäs ottaa sangen kovasti hermon päälle, mutta kyllä se tästä...
Suvivirttä laulaissani muistan, miten surkea todistus kuumotti sinisen villakabardiinijakkuni taskussa ja miten  tuijotin vaaleanpunaisia kankaisia balleriinatossuja, jotka oli pesty kevätjuhliin....Valkoinen poninhäntäni riippui selkää pitkin....
Ei, kyllä nyt taitaa olla paras lopettaa tämän maanantain jatustelu tähän ja mennä keittämään teetä ja syödä leipä ennen 12 tunnin paastoa.
T: Kaisa Retosblom-Sockerskog
--------------------------------------------------
Virsi 571, 4:s säkeistö:

Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme

Juhlapäivää

Yläkuvassa Vivianni istuskelee kuolleessa meressä.
Kuolleessa meressä ei kyllä oikein muuta voi tehdäkään, koska muuten pyörähtää ympäri. Suolaprosentti on 28, eikä ole kivaa, jos siihen tuuskallensa kaatuu ja pyörähtää. Ei ole ollenkaan kivaa, jos vettä, tai oikeastaan "suolaliuosta" menee silmiin ja suuhun. Olo on kuin tönkkösuolatulla sillillä pitkän aikaa.
Itse en taaskaan ja tälläkään kertaa mennyt Kuolleeseen mereen istuskelemaan. No mitä kun tuuli ihan mahdottomasti. Ei! Ei huiskauta Isonkyrön flikkaa äykeämmätkään tuulet, mutta laineet olivat ajoittain aika pontevia. Juuri ne laineet saavat ainakin meikäläisen tasapainon horjumaan ja ajatus tönkkösuolatusta sil...öh...siis hylkeestä ei miellyttänyt. Jotkut kaatuivat ja saivat ilkeän hiertmän kankkuunsa rannan suolapiikeistä.
Nuorten tasapainoahan ei horjuta mikään. Viviannikin kyllä hiukan valitti, että horjumattomuudesta huolimatta aalloista suuhun oli suolavettä truiskahtanut. Kuulemma ankarasti syljeskeltyään oli siitä selvinnyt. Kyyyyllä! Kyllä Viviannia vahdittiin kokoajan, mutta minä vaan olin hiukan ylempänä sannalla vahtimassa kaikkien uimassa olevien kalsareita ja kelloja, joten en aivan kaikkia neidin nielemisiä rekisteröinyt.
Alakuva on Karmel-vuorelta. Sieltä kuulemma näkyy suotuisilla ilmoilla käytännöllisesti katsoen MELKEIN koko Israel. Niin on pikkuruinen tuo ihastuttavan suloinen maa.

Tänään on minun ja Magnuksen kihlapäivä. Neljäskymmenesyheksäs.
-Onnia kulta, sanoi Magnus, kun aamulla rahjustin alakertaan ja hyyskään.
-Miks? kysyin kolkolla äänellä ja mielellä (aamuäänikäreys vaivaa vieläkin sen kamalan röppörin jälkeen, jota melkein joulusta asti olen potenut ja aamukolkkous on vaivannut minua koko aikuisiän, eli kuuskötvuotta).
-Tänään on meirän kihilajaaspäivä, sanoi Magnus iloisesti ja katsoi merkitsevästi korttia pöydällä.
(Magnus oli ostanut Kaisan Kortit-firmasta onnittelukortin ja se nojasi kukkavaasiin).
Veskissä ollessani ajattelin synkkääkin synkempänä, että minä en ole ansainnut tuollaista aviomiestä. En, en ja en!
Tukka pystyssä ja silmäpussit ja leuat lotisten kiiruhdin Magnuksen luo ja suutelin häntä niin tulisesti kuin vaan illalla viimeksi pestyllä hammasrivillä ja huulilla pystyy.
-Sinä se sitten...sain ykytetyksi.
-Hyvä, jos hääpäivän muistan...jatkoin ykyttämistäni.
Sen sijaan, etten muista aina heti kihlajaispäivän päivämäärää, muistan kuin eilisen päivän itse kihloihin menosession:
Ei ollut kulunut kuin viikko siitä, kun olin ilmoittanut Magnukselle erään hämmentävän asian (terveisiä vaan sinne Asevelikylään rakkaalle Catherine-tyttärellemme), johon hämmentävään asiaan Magnus oli rauhallisesti sanonut, jotta meirän pitää ny vissihin mennä naimisihin!
Eikä ollut myöskään kulunut kuin pikkuisen päälle viitisen kuukautta, kun olimme yleensäkään tavanneet ja tuonakin aikana vain kahdenkäden sormien verran rookanneet. Magnushan oli armeijan leivissä ja siihen aikaan ei iltalomia ja sen sellaisia ollut niin viljalti kuin nyt.
Oli 25:s päivä toukokuuta vuonna 1966 ja ruokatunti molemmilla.
Pikku Fiatilla karautettiin maasiltaa pitkin ja Magnus kysyy, jotta mistä mennähän ostamahan kihilat?
-Emmä vaan tiedä, kun olen niin harvoin mennyt kihloihin, vastasin.
-No emminäkää kovin useen oo menny, sanoi Magnus tuohtuneena. (Minä olin tasan 20 ja Magnus viittä vaille).
Niin vaan saatiin paikka sovittua. Sellainen paikka se oli, että kumpikin muistaa eri kultasepänliikkeen. Magnus muistaa, että liike oli pienessä atriumissa Kauppapuistikolla (on luultavasti oikea paikka)  ja minä muistan idioottivarmasti, että alatorilla sijaitsevasta kultasepänliikkeestä ne sormukset sormiin pujotettiin.  Olipa paikka mikä hyvänsä sormukset ovat pysyneet sormissa ja minä rakastan aviomiestäni sangen suuresti.
Hän on minulle rukousvastaus. Jotkut teistä luultavasti muistanevat kertomukseni siitä, kuinka olin huolissani, että olin ilman poikaystävää, vaikka olin jo ikivanha vanhapiika (melkein 20!). Noh, minä laitoin kädet ristiin ja rukoilin 1/2-ääneen:
-Anna mulle poikakaveri rakas Jumala! Aamen!
Ja niin siinä sitten oltiin puhtaine kauloineen pikkufiiatissa vuonna 1966 AD. Ja joku vielä sanoo, että ei rukouksia kuulla, eikä Jumalaa ole! :D

Raamattupiiriin, joka oli tämän kevään viimmonen,  putkahti kuin putkahtikin kaksi ihmistä meidän lisäksi. Matthew ja Ewe!
Luulimme ja olimme melkoperäisen varmoja, että ihmisillä on niin jo kevättöitä ja siivouksia, etteivät ehdi piireihin tulla.
Meillä oli hyvä ilta, kuten raamattupiireissä aina tuppaa olemaan.
Hyvä ilta oli sekin, kun Maikku ja Eerikki tulivat iltakahville. Päivitettiin taas suvun kuulumiset.

Keskiviikkona matkustin junalla Nikolainkaupunkiin. Taas huimasi koko matkan. Se vauhti! Eihän noista vanhoista junista kovin korkealta katsele, joten siitä syystä ei niinkään huimaa. Niihin uusiin city- ja bendoliinojunien toisiin kerroksiin minua ei saa kuin köysissä, tai laudoissa.
En varmaan koskaan opi ymmärtämään, miksi junien pitää porhaltaa niin tuhotonta vauhtia asemien välillä? Tai oikeastaan i se vauhti niinkään, mutta pysähtymiset. Pelkään ja itse asiassa olen ihan varma ennen jokaista asemaa, että jarrut prakaa. Tuntuu kuin ne lyötäis pohjaan vain muutama sata metriä ennen lopputyssäystä. MIKS, MIKS, MIKS?
Nikolainkaupungissa, eli Vaasassa, meillä oli eläkeläispostilaisten kokoontuminen lounaan merkeissä Strampenilla.
Olikin taas ihan virkistävä kokoontuminen ja ruokakin oli ihan maittavaa.
Ehdotin kaikille hiukan ennen, kun minun oli lähdettävä pois, että josko saisin lukea omikirjoittamani runon?
No tietenkin sain. Eiväthän he olisi yksinkertaisesti KEHDANNEETKAAN kieltää, kun joku silmät vesikaljamalla ja yli-innokkaana runoja lausua haluaa.
Runo loppui (valitsin näin aluksi sellaisen lyhkäsemmän sorttisen) ja kaikki taputtivat ainakin iloisen NÄKÖISINÄ.
Seuraavan kerran tapaamme elokuussa samassa paikassa. Olen jo valinnut sinnekin runon. Eikä koskaan tiedä mennä sanomaan sitäkään, kirjoittaisinko ihanille työkavereilleni ihan uudenkin runon?
On se niin inspiroivaa porukkaa.

Lauantaina lähdin taas vaihteeksi Nikolainkaupunkiin. Ihan iki-omalla Saabillani, jossa en pelkää pätkääkään olkoonkin, että on helposti vaarallisempaa kuin junassa matkusteleminen.
On siinä minulla kuitenkin sellainen kaara, että joka kerta tekisi mieli niiata, kun siihen astun ja pois punttaudun. Ei missään tunnu, että kaunotar on melkein yhtä vanha kuin omistajattarensakin (jos pikkasen liioittelee). Kaikki pelaa ja hyrisee kuin unelma. Ja entäs ne vaihteet, jotka automaattisesti itse itseään vaihtelevat?
Yhtään ei kauhistuttanut ajaa kaupungissa. Olkoonkin, että kyseessä oli vain laitakaupunki, mutta sielläkin ajeleminen on ottanut kovasti, mutta runsaasti hermoihin Saabia ennen.
Nikolainkaupunkiin menin siksi, että oli vuodeta taas se hetki, että runonkirjoittajaharrastajat kokoontuvat viikonlopuksi yhteen lukemaan runojaan ja kirjoittamaan uusia.
Minä riemuitsin, kun sain kertoa, että paitsi että olen runonrustaaja, olen nykyään myös korttimaakari. Sain luvan kautta myydä korttejani ja muutaman kymmenen niitä ostettiinkin.
Yhden hienon ideankin sain tuona viikonloppuna. Kerron siitä sitten, jahka saan jotakin äntiin.
Idea liittyy toki noihin nykyisiin harrastuksiini: piirtämiseen ja kirjoittamiseen.
Runoviikonlopun vetäjä Perkiön Pia antoi meille kaikille mukanaoleville pikkuruisen sukan. Kännykkäkotelosukan! Aivan ihania. Minun valitsemani sukka pääsi heti tehtäväänsä.
Kaikki uhosivat, että alkavat käyttää kännykkäsukkaa.
On kyllä varmaan veret seisauttava näky, kun kurssimme kaksi raavasta miestä kaivavat povitaskustaan sukat ja sieltä esiin älypuhelimet.
Pia sanoi, että mahdollisesti ja ehkä viikonloppu hänen kohdaltaan oli viimeinen, mutta minä ainakin toivon, että niin ei olisi. Niin paljon niitä aina odottaa. Onhan asia kyllä sitten niinkin, että kaikki loppuu aikanaan, MUTTA ONNEKSI ARMONSA EI MILLOINKAAN. :D
Olin yötä Asevelikylän kellarissa. Hyvin sain nukuttua. Sitä en tiedä kuinka talonväki sai nukuttua, kun eikös kellarissa ääni (lue kuorsaus) kuulu tuplana? Yksinkertaisenakin on kuulemma kestämistä.
Nyt on syytä lopettaa ja mennä keittämään väkevät sumpit, että saa kuors...öh...siis nukuttua.
T: Kaisa Korsander-Tuplanen
------------------------------------------------------
Psalmi 115, jakeet 3-7

Meidän Jumalamme on taivaassa.
Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.
Muiden kansojen jumalat ovat hopeaa ja kultaa,
ihmiskätten työtä.
Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.

Jotaki kummiski

Aurinkoista, mutta kolakkaa maanantaipäivää kaikille tuhansille ja taas tuhansille lukijoilleni!
Almanakan mukaan on kevät ja ilmassa leivokset leikkiä lyö, kuten rakas Kalle-isäni tapasi keväisin laulaa.
Tänään kannoin kevään kunniaksi kahvit ulos. Kahvit ja tomaattileivät (ei siis yhtään mitään muuta pinnalla  kuin 1/2 raakaa tomaattia). Puuttui voi, metwursti, nyhtöpossunöyhtä, salaatinlehti, 20% Gouda, tuorekurkku ja seesamin- ja auringonkukansiemenet.
Lienee tarpeetonta mainita, että kutistuskuuri meidän perhekunnassamme jatkuu.
Ulkosalla oli kumminkin taas niin kylmä, että kaksin käsin piti kupista pidellä kiinni, ettei hytistessä olisi kahvi läikkynyt rinnuksille.
Yritin hampaiden kalistessa muistella viimeviikolla lukemaani lehtijuttua.
Jutussa haastateltiin Vaasaan kuorofestivaaleille tullutta neljää naista (lauloivat kuulemma hienosti ja ovat ihan maankuulujakin, mutta minä en muista heidän nimiään, enempää kuin kuoronkaan nimeä).
Heiltä kysyttiin, että mitä tykkäävät, kun on niin kylmä?
-Ihanaa, raikasta, piristävää! olivat kuorolaiset huutanut yhdestä suusta. Heillä on kuulemma kotikonnuillaan aina kuuma ja hiki tippuu joka karvannenästä. Laula siinä sitten.
Tältä kantilta, kun asiaa ajattelin, sain kaffini ryystettyä ja leivän jyystettyä.

Jaa, että ketäkö ylläolevissa kuvissa on?
Toista en tunne, mutta toisen kanssa olen pitänyt jalkoja saman pöydän alla jo paria kuukautta vaille 49 vuotta. Tuolla samaisella toisella on myös minun ihka uusi hellehattuni päässänsä.
Luulimme matkalle lähtiessämme, että hän saa oman hellelätsän lentokentältä, kuten kaikilla matkoillamme ihastuttavaan Israeliin tähän asti on tapahtunna.  Ajat kuitenkin tuppaavat muuttumaan. Auringon kilotus ei kuitenkaan muutu. Se paahtaa ja polttaa otsanahan karrelle, ellei ymmärrä suojautua. Sain tehdä aikamoisen työn maanitellessani Magnusta laittamaan tuon helleräysäni päähänsä.
Paremmin räysä mielestäni Magnukselle sopii kuin minulle!  Ja olisiko ollut kivaa kantaa pistoksen saanutta velttoa matkanjohtajaa pitkin katuja? EI, sanon minä ja varmaan muutkin matkalaiset.

Minä sen sijaan sain jonkun sortin pistoksen lauantaina. Ei kylläkään auringosta ja onneksi vasta kotona.
Kohtaus eteni seuraavasti: Silmissäni sumeni ja veret plus kaikki  muut nesteet tuntuivat valuvan polviin. Lapa tärisi ja henki tuskin pihisi. Pyörrytti ja ellotti.
Tiesinhän minä, mistä moinen johtui. Olin syönyt liian vähän!!!
Lähdimme aamusta, melkein ennen sianruppua,  Östermyraan seuraamaan tyttären ja hänen aviomiehensä pojan salibandymatsia.
Söin kotona aamiaiseksi kaksi leipää, joidenka päältä puuttuivat taas nuo aiemmin luettelemani herkkuainekset.
Perillä urheilukeskuksessa yhden matsin seurattuamme söimme puokkiin noin metrinpituisen sämpylän ja päälle äykeät kaffit. Myöskin suklaajäätelötötteröt urheilujuhlan kunniaksi söimme makoisiin suihimme.
Aika humpsahti huomaamatta puoli kolmeen. Siihen mennessä oli yksi peli hävitty ja kaksi voitettu.
(Loppujen lopuksi joukkue sai turnauksen kultapotin!) (Yrittää vaikuttaa vaatimattomalta).
Noh, me menimme kauppaan ennen Vähällenevalle paluuta ja siihenkin tuhraantui aikaa, kun joka purnukka piti erikseen etsiä oudossa putiikissa
Kotikynnyksellä alkoi tuntua ilkeältä.
Syöksyin kaapille ja tein itselleni hätäpuuroa.(Hätäpuuro: mukiin Alkupuuroryynejä, maitoa ja sekoitetaan lujasti). Ei auttanut!
Seuraavaksi söin lusikallisen hunajaa. Ei auttanut!
Sitten kasan  näkkäreitä päällä runsaasti rasvaa ynnä jälkiruuaksi kaksi rasvarinkulaa ja jo alkoi olotila toeta. Veret sun muut nesteet lorisivat hitaasti, mutta varmasti paikoilleen ja päässäkin kirkastui jonkin verran. Silmänmunosista puhumattakaan.
Hyi olkoon, että oli kamalaa!
Nauratti, kun Catherine sättäili seuraavana päivänä ja kyseli tapahtuneesta huolestuneena, että oonko muistanut syödä? Kaikki, jotka vähänkään minua ovat nähneet, tietävät, että muistettu on!
Tuo kertomani juttu oli kyllä ihan vahinko minulta, mutta sitä se urheilu teettää. Jopa pelkkä katsominenkin.

Olimme Magnuksen kanssa karvarissakin tässä päivänä muutamana. Oma tukkapehkoni tuli taas hienoksi omasta mielestäni, mutta Magnuksen lookki on liian lestiä myöden jyystetty. Ei tokikaan  Magnuksen mielestä. Hän tykkää ja nauttii.
Jos minä saisin määrätä hänellä olisi poninhäntä!!! Määräysvaltani rajoittuu vain hellehattuun (ja siihenkin harvoin) ja sekin ainoastaan ulkomailla. :(

Keskellä viikkoa oli Kirkkoneuvoston kokous. Kokoukset ovat aina kivoja ja mielenkiintoisia.
Avasin suunikin muutaman kerran: tarjolla oli hyviä leipiä, ihania donitseja (samanlaiset korvakilluttimet veljentyttäreni lähettää minulle lähipäivinä Hälssingistä). Tarjoilulautasella oli vielä myös  suussa sulavaa kuivakakkua. Ainakin 50 kertaa oli suu välttämättä avattava. Ei! Ei mennyt läskiksi sen päivän laihduttamiset. Olin syönyt hedelmiä ja sen sellasta. Niitähän saa syödä litratolkulla.

Sunnuntaina meillä oli vientiä. Vöyrin kirkossa oli Magnuksella saarna ja illalla Teuvalla puhe.
Minulla oli runoja lausuttavana molemmissa paikoissa.
Molemmissa paikoissa tapahtui vielä sellainen maankaatoihme, että en jännittänyt esiintymistä niin törkeästi kuin yleensä. Panee toki hiukan laittaan epäileen, kuinka runot meni?
Vanhasta tottumuksesta lutkutin runojen välissä vettä, vaikka kieli oli ja pysyi koko ajan märkänä kuin tappajaetana.
Ihmeellistä! Kiva oli lausua runoja ilman, että pelkää kokoajan sydämen seisahtuvan ja sen myötä myös ajan!
Tänään lähdemme illalla Nikolainkaupunkiin. Olisi taas tiedossa draamaa. Minun osanihan on aina ollut se "suuressa väkijoukossa oleminen". Niin luultavasti nytkin. Toivonpa kuitenkin, että joukko kasvaisi edes viiteen!
T: Kaisa Draamskog-Kvinnaberg
-------------------------------------------------------
Psalmi 65, jakeet 10-14

Sinä pidät huolta maasta ja annat sille sadetta,
sinä teet sen hedelmälliseksi.
Jumala sinun virtasi on vettä täynnä.
Sinä kasvatat sadon ihmisille,
pidät maasta huolen.
Sinä kastelet vaot,
tasoitat kynnetyn pellon,
pehmität sen sateilla ja siunaat maan kasvun.
Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi.
Missä vaunusi liikkuu, siellä maa tiukkuu runsautta.
Autio aro viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun.
Niityt ovat lammaslaumojen peitossa,
laaksot lainehtivat viljaa.
Koko maa riemuitsee ja laulaa.

Ysköksiä aina vaan

Tämänkin kertainen bloggaus vois alkaa samanmoisesti kuin edellinen, eli ysk...ysk...ysk...(rohinaa)...köyk...köyk...köyk (rohinaa)...
Hyvin tuntuu pitävän kutinsa kaikkien, taudin jo kunnialla läpikäyneiden, kertomukset ja ennustukset: Tauti kestää yli kolme viikkoa ja siitä jää soppatorveen pysyvät ruvet (tuo viimeinen taudinkuvaus oli kyllä omani). Korvia alkaa myös vuorenvarmasti särkeä jossain vaiheessa. Joko taudin alussa, keskivaiheilla, tai lopussa. Minulla toteutui tämä viimmonen vaihtoehto.
Tunnen itseni aina vaan hyvin raihnaiseksi, vanhaksi ja vähemmän miellyttäväksi ihmisraunioksi. Kaiken lisäksi kaikkia jäljellä olevia hampaitani on alkanut kolottaa ja ruimia inhottavan kamalasti.
Pitäisi tilata hammaslääkäri, mutta kun ei tiedä mistä ja kenet.
Lääkärin pitäisi olla sellainen, joka ei hätkähtäisi edessä olevaa työn määrää, eikä varsinkaan puudutellessaan ja poraillessaan huokisi kuuluvasti.
Edellinen lääkäri (kunnallinen) ei kyllä näin tehnyt, mutta hänelle on vaikeahko päästä ja silloinkin vain akuuttitapauksessa. Nyt tosin on kyllä akuuttitapaus, mutta...
Noh...huomenna painelen vapisevin sormin erään hammaslääkärin puhelinnumeron, jossa serkkuni Maya on kunniakkaasti käynyt ja hyväksi ja kiltiksi tohtorin todennut. Eikä kuulemma huokailekaan ollenkaan. Noh, Mayalla on kyllä alkaa päällekin ja jo lähtökohtaisestikin  paremmat leegot kuin meikäläisellä.

Tämän virkistävän valitusvirren jälkeen onkin hyvä käydä asiaan, eli setvimään mennyttä viikkoa.
Ensimmäiseksi tulee mieleen tietenkin eilinen. Äitien päivä.
Äitien päivä on sellainen, että tekisipä mieleni aina nukkua se ohi jossain pienessä, pimeässä ja kalseassa komerossa. Oma äitini inhosi äitienpäiviä. Hän vihasi (omien sanojensa mukaan) äitienpäiväruusupuskia ja, jos joku edes ajatteli vievänsä hänelle sellaisen sinisen pallomaisen ( on niitä muunkin värisiä) vanhanaikaisen kukan, jonka nimeä en nyt kuolemaksenikaan muista, mutta sellainen, joka aina äideille kautta aikojen on viety, sanoi hän heittävänsä sen välittömästi seinään.
Selitykseksi sanottakoon, että äitini oli hyvin persoonallinen ihminen. Välttämättä hän ei olisi nuin ikävästi toiminut, jos olisimme me lapset (2kpl) sellaisen sinisen pallokukan hänelle jostain syystä vieneet. Äidillä tosin oli taito jo  pelotellakin asian päältä niin, ettemme unissammekaan hänelle moista kukkaa olisi vieneet.
Emme liioin niitä pienikukkaisia äitienpäiväruusuja, joiden päällä äiti (jälleen omia sanojansa  lainatakseni) olisi hyppinyt, jos sellaisia olisimme hänelle erehtyneet ostamaan.
Emme koskaan erehtyneet.
Sen sijaan ostin hänelle aina jonkun puseron. Äidin mielestä olin hyvä ostamaan puseroita. Hän sanoi aina, että ei ikinä olisi ymmärtänyt itse niin tyylikästä ostaa. Äiti laittoi aina kaikki uudet saamansa (tai itse ostamansa) vaatteet hakaneuloilla kiinni seinäryijjyyn. Siinä hän niitä muutaman viikon ihaili, ennenkö alkoi niitä päällään käyttämään.
Uudet kengät olivat aina, joko ruokapöydällä, tai television päällä. Siihen aikaanhan televisiot olivat kuin pöytiä. Niiden päälle sopi hyvin paritkin kenkäparit ja kukkapuskat, vaikka moisesta toiminnasta kyllä ankarasti varoiteltiin.
Erään kerran kirjoitin äidille äitienpäivälahjaksi runon. Silloin ajattelin, että äiti tukehtuu siihen paikkaan. Hän nauroi niin, että lopuksi ei kuulunut kuin pientä sihinää ja minusta kasvotkin alkoivat sinertyä uhkaavasti. Niin hyvää lahjaa en ole koskaan sen jälkeen kenellekään onnistunut antamaan.
Minä tunsin äitini. Kuten sanottu hän oli aika erikoinen.
Olen nämä aiemminkin jo kertonut, mutta sietävät tulla uudestaankin kerrotuksi, koska aina voi olla joku, joka on alannut vasta äsken juttujani lukemaan. Tiedän heitä olevan, eivätkä he millään jaksa lukea kaikkia yli kolmeasataa stooria läpi tähän hätään.
Jos minä tunsin äitini tuntevat minun lapseni myös minut. Tytär tietää, että tykkään myös puseroista, lapsenlapsi tietää, että tykkään itsetehdyistä korteista ja poika, että tykkään tauluista. Tykkään, kun kodin seinällä on joka neliösentillä taulu!
Toisin kuin äitsykkäni ,tykkään myös kukista, enkä menisi ikinä hyppimään niiden päällä.
Kuvissa, jotka tuossa alussa on, näette koko lahjarepertuaarini tälle äitienpäivälle. Kun lahjoja katselen ymmärrän, että olisi tyhmää sulloutua komeroon, vaikka kuinka tuntee sisusklasuissaan, ettei täytä äidin mittaa.
Äidin mitta: lempeä, rakkaudellisen jalomielinen ikipuurtaja ja pullanleipoja. Ymmärtäväisen  puhdassydäminen ja uhrautuvaisen avokätinen hiljainen himpukka!
Totuus meikäläisen kohdalla on kyllä ihan jotakin muuta.
En nyt lähde asioita repostelemaan, mutta Magnus sanoi, jotta ens vuaren äitienpäivänä sitte ostetahan joka ikinen eines ja suupala kaupanpaapalta!  Sain nimittäin ainakin viisi hermoromahdusta keittämisen ja muiden tehtäväkenttien suorittamisessa. Siitäkin huolimatta, että Magnus teki puolestani melkein kaikki!
Olisihan seurakunnassa tänäkin vuonna ollut tarjolla aivan mahtavava äitienpäivälounas lähetyksen hyväksi, mutta kun sinne ei saa ottaa Lyllania!

Kalenterissa on viime viikon aukeamalla vain yksi kynällä merkattu örmintä ja se on tiistain kohdalla: Ansku klo 19.00
Se tarkoittaa sitä, että suunnittelimme suunnittelutiimin kanssa Naisten kesken iltapäiviä vuodeksi eteenpäin. Ja mikäs siinä oli suunnitellessa, kun tarjoilut kirvoittivat kielenkannat kaikilta ja oli huipputiimi muutenkin asiaa etiäppäin viemässä.

Tänään iltaäivällä olin vuorostani Vähänkyrön Naisten kesken iltapäiviä suunnittelemassa.
Hyvät suunnitelmat saatiin kasaan sielläkin ja kaffin avulla myös. Kuinkas muuten.
 -Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo vanha kansa.
-Hyvin pyhitty on puoliksi pesty, sanoi rakas veljeni aikoinaan ja oli silloin noin 5-6 vuotias.
Näihin hienoihin aforismeihin lopettelen raportoinnin täältä Hälvän mutkalta ja alan suunnitella ja etsiä rekvisiittaa kesän puutarhahommiin. Niin somasti jo ruoho vihertää ja vanhat kukkapenkit narsissia pökkäävät.
Puutarharekvisiitta: Kalle Päätalon kaikki kirjat aikajärjestyksessä esille, jotta voi alkaa luku-urakan lepolassessa löhöten.
Voin minä ehkä taas krassia puuliiterin edustalle istuttaa ja parit herneensiemenet maahan piilottaa, jahka Magnus saa penkit tehtyä ja möyhennettyä. On kuulemma hidasta hommaa käsipelillä. Samoin kuin mansikkapenkkienkin ruokkoaminen. Enpä tiedä sanoa, kun en koskaan ole moista tehnyt!

T: Kaisa Jordgubbeälv- Ärtpalko

Ps. Olinhan minä Huutoniemellä seuroissakin eilen illalla. Siellä neuvottiin pyytämään suuria Herralta ja rukoilemaan täsmärukouksia. Niin minä tänään olen sitten tehnyt.
---------------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 3, jakeet 5-8

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, niin pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas;
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä.

Ysköstä ysköksen perään

Ysk...ysk...ysk...köykyn...köykyn..ysk...ysk...NIISK...TRÖÖT...ysk..ysk....
Siinä oikeastaan kaikki mitä kuluneelta viikolta olisi kirjoitettavaa, koska niimpaljo sitä on tukkoisest olost kärssi saanut.
En muista, että tämmöstä flunssaa olisin koskaan ennen, koko pitkän elonkaareni aikana potenut.
Palleatyrä on taatusti venynyt tupalukemiin ja kylkiluut irtoavat hetkenä minä hyvänsä selkälistosta.
Magnus muistaa kyllä, että kerran ennenkin ollaan yhdessä podettu ja maattu kuin kuolonkankeat lahnat vuoteen omana. Jopa kaksi viikkoa yhteen jytkyyn. Joskus Asevelikylän aikoihin. Saattaapi olla. Tuota aikamäärettä en kyllä oikein usko. Magnukselle on tarttunut minun tapani suurennella ja paisutella asioita, mutta ehkä taudinkulusta hiukan muistankin, kun oikein pinnistelen.
Kuka muuten sanoo, että miehet on huonoja sairastamaan? Ei meillä ainakaan. Meillä päinvastoin on akka huono sairastamaan.
Valitin ja tuskailin kaiken valveillaoloni aikana koko ajan ja suureen ääneen. Yksikään vihlaisu ja vaimallus ei taatusti jäänyt paikallaolijoille tietoon tulematta. (Ainoa paikalla olija useimmiten ja koko ajan: Magnus).
Kyllä! Kyllä Magnuskin oli sairas, mutta ei taatusti NIIN sairas kuin minä, koska en ainakaan kuullut mitään valituksia mistään taudin raistellessa selkäpiitään.

Monta viikon kalenterimerkintää jäi myös toteutumatta.
Esimerkiksi serkkutapaaminen!
Elitzabethy kirjoitti viestissään, että ikinä ei ole ollut niin kivaa ja mukavaa kuin juuri viime viikon tapaamisessa. Uskon sen varmasti ja sen tähden niin kovasti hermoihin ottaakin.
Noh, ei voi mitään. Pakko vaan laulaa, että voi jospa oisin saanut olla mukana.

Myöskään emme päässeet Magnuksen kaa Isonkyrön Wapputorille.
Kristillidemokraattien paikallisosasto on useana Wappuna myynyt arpoja Wapputorilla, joksi kunnantalon parkkipaikka aina vappuisin muuttuu.
Olemme Magnuksen kanssa aina kährästäneet rasvarinkeleitä kalakopallisen myytäväksi yhdistyksen hyväksi, mutta tänä vuonna emme päässeet mukaan. Rinkuloista puhumattakaan.
Oli hivenen natku mieli, koska juuri se markkinahumu tuntuu hauskalta ja se hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki.

Muuten Vappu ei minulle ole koskaan ollut mikään oikein iloinen juhla. Päinvastoin.
Juuri Vappuna tulee, ainakin minun, vakavoiduttua ja mietittyä syntyjä syviä. Elämän katoavaisuutta ja sen semmoista.
Jotkut teistä muistavat, kuinka isäni aikoinaan, minun ollessani 15-vuotias, kuoli 40-vuotiaana juuri toukokuun ensimmäisenä päivänä.
Vappuaattona illalla isä ja äiti iloisena juhlivat tuttavaperheen kanssa kotonamme ja aamulla äiti tuli sairaalasta ja kertoi, että isä on kuollut. Sydäninfarktiin.
Toki, vaikka minulla ei Vapusta olisi minkäänlaista ikävää muistoa, en ole mikään riemusta repeejä muutoinkaan.
Serpentiinit ja vappunenä eivät kertakaikkisesti saa minua hyppimään tasapökkää riemusta.
Toki kyllä suostun nenän oman ison nenäni kannelle laittamaan, jos johonkin kutsuttaisiin, jossa nimenomaa haluttais, että vieraat näin tekisivät. Siinä ei mitään ongelmaa, mutta suusta nenän alla ei kyllä naurua kuplisi enämpää kuin pulppuilisikaan.
En ymmärrä, että hassut vaatteet + nenä saavat jotkut nauramaan.
Niin kuin nyt esimerkiksi Catherine nauroi minun sotisovalleni Israelissa otetussa yhteiskuvassa.
Aluksi hän ei tosin löytänyt minua kuvasta ollenkaan.
Näytin sormella tuhtia mummua, jolla oli musta turbaani päässä, uimarengas puseron alla ja naama kuin halkaistu vesimeloni (ainakin mitä väriin tulee).
-Sähän oot ihan satavuotiaan näköinen! sai Catherine naurultaan sihistyksi.
-Pitää paikkansa ja kunto oli myös satavuotiaan, sanoin synkeästi.
Sitten aloimme nauraa Magnukselle, joka kuvassa killisteli minun kesäreuhkani päässään.
Nytpä huomaankin, että naurua näköjään irtoaa hassuista vaatteista, jos ne ovat TOISEN päällä. Ei niinkään ittensä. ;)
Yhteiskuva otetaan aina tuon kirkon pihassa, josta kuva alussa ylimpänä. Kaikkien kansojen kirkko.
Illalla, kun olimme palanneet Asevelikylästä kotiin, lähetti Catherine viestin:
Et sä näyttänyt sata vuotiaalta siinä kuvas ja livenä sä et näytä yhtään 69-vuotiaalta.
Minulla on hieno tytär ja melkein uskoinkin, mitä hän äidilleen kirjoitti!

Koko viikko on siis tullut podettua ja nukuttua päivät pääksytysten, paitsi eilen sunnuntaina.
Lähdimme juhlimaan Nikolainkaupunkiin Etelä-Pohjanmaan Kansanlähetyksen piirijohtajan Perhapsin (nimi muut.) 50-vuotisjuhlia.
Niitä juhlittiin sattuneesta syystä viikon myöhässä, mutta se ei tahtia haitannut.
Sitä paitsi me saimme Israelissa viettää juhlaa ihan oikeana ajankohtana ja muistattehan, että sain siellä lausua sankarille ihan varta vasten hänelle väsäämäni runon?
Eipä mitä! Minulle suotiin kunnia lausua sama runo uudestaan tässä viimeisimmässäkin juhlassa.
Notkuvin polvin ja syltyssä olevat hopealegginssien puntit tutisten harpoin mikrofonin ääreen, kun minun vuoroni arvovaltaisten puhujien keskellä.
Olin kurluttanut tuon tuostakin vedellä kuivaa kurkkutorveani ja sain kuin sainkin yskimättä luettua koko värssyn.
Moisella luolamiehen äänellä ei taida syntymäpäivärunoa ennen lausutunkaan. Ellei nyt satu olemaan luolamies. Minä en satu. Pääasia, että sankari tykkäs. :D
Juhlista menimme vielä Asevelikylään, josta jo tuolla kerroinkin jotakin.

Tänään olisi ollut kirkolle menoa pöytäkirjaa tarkistelemaan, mutta soitin, että jospi saisi huomenissa tulla, kun ei muuta asiaa oikein olisi ja saisi vielä tämän päivän nukkua jota sitten teinkin, koska sopihan se.
Huomenna on pakko terästäytyä. Kuume on poissa ja kolotukset vähäisiä. Ei muuta kuin pystyasentoon! Illalla on kokouskin Naisten kesken iltapäivien tiimoilta.

Kiitos, että luit
T: Kaisa von Walborg -Rinkelmunk
-----------------------------------------------------------------
Voit itteksesi rukoilla näillä psalmin 143 jakeen 8 sanoilla:

Sinuun minä turvaan-
osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!
Sinun puoleesi minä käännyn-
opeta minulle tie, jota kulkea!