Äitini tekemiä Tiffany-ruususia.
Äiti teki niitä monia ja monen värisiä askartelukerhossa asuessaan Vuorikodissa.
Hän ojensi niitä ihmisille lahjaksi ja muistoksi aina sopivien tilaisuuksien tullen.
Niin myös minulle.
Sanoin, että minä tahdon monta ruusua. Näin valmiiksi sieluni silmillä itselläni yökkäripöydällä kuvassa näkyvän ruusukimpuntapaisen haavekuvan.
Äiti oli yhden ruusun ihminen ja ihmettelikin minulle, miksi minun pitää olla niin kummallinen.
"TIFFANYRUUSUJA PITÄÄ OLLA VAASISSA VAIN YKSI! PISTE!" sanoi äitsykkäni.
" JAA-A" uskalsin minä sanoa.
(Olen sitä ikäpolvea, joka ei juurikaan sanonut äideille, eikä isille vastaan missään asiassa. Ei edes MAKUASIOISSA).
"TIFFANYRUUSUJA PITÄÄ OLLA ISO FLÄRÄ VAASISSA! KAKSOSIPISTE!" kuiskasin vastaan ja varsin pontevasti.
Mukisematta mameliinini sitten aina silloin tällöin sopivan tilaisuuden tullen antoi minulle ruususen.
Milloin synttärinä, milloin nimpparina, milloin "siivouspalkkaa" jne.
Tuossa lasivaasissa on nyt sitten, kiitos peräänantamattomuuteni, viisi ruusua.
Joskus mietin, johtuuko se, ettei uskaltanut panna kampoihin missään asiassa siihen että väittää ja fämmää vastaan nyt aikuisena joka asiaan?
Sitä puolustaa omaa näkökantaansa raivoisasti hikiseen loppuun, eikä anna periksi, vaikka huomaisi olevansa väärässäkin.
Magnus sanoo, että minä olen niin kauhea väittelijä, että hän välttää VIIMMOSEEN HENGENVETOON joutumasta kanssani siihen.
(Parasta onkin).
Olen onnistuneesti pystynyt hillitsemään itseni joten kuten muiden, kuin Magnuksen kanssa.
Hillitsemisen oppinut sen kantapään kautta. Oikein SIERETTYNEEN-sellaisen.
Kun olen ollut väärässä väittelyissäni olen joutunut nuoleskelemaan haavaumia omissa mustissa mujuissani kauan ja hartaasti.
MAKUasioissa sensijaan olen kyllä AINA oikeassa, kuten myös vastapelurini.
Makuasioissa kaikki ovat itsetykönään oikeassa. Onneksi.
Olisi enämpi, kuin tylsää, jos kaikki pukeutuisivat tismalleen samanlaiseen sotisopaan ja kaikilla olisi jakaus keskellä päätä.
Kaikkien kodit olisivat sisustettuja samanlaisilla mööpeleillä ja jokaisessa ikkunassa heiluisi punapallukkaiset sivuverhot.




Eilen lähdimme Magnuksen kanssa vieruskunnan Ässä-kauppaan ostoksille.
Magnuksen piti saada TIKKU, jolle taltioida kaikki räpsimämme valokuvat.
Kysyin huolestuneena, kuinka löydän blogistooni tarvitsemat kuvat joltain ihme tikulta, kun se nytkin on jo vaivalloista?
Ei kuulemma ole vaikeaa, edes meikäläisen ÄO-määrällä varustetulle yksilölle.
Oikeastaan en kylläkään tiedä mikä Äo-määräni määrä on.
Yhden kerran olen uskaltautunut tarkistuttamaan älyäni melkein tehtävähetteikön loppuun asti.
Pääsin mielestäni aika huljakkaastikkin loppumetreille asti (johtuikohan siitä, että tehtävät oli laatinut joku kauppaliike. Loppuun asti päässeet olisivat lupausten mukaan saaneet tilaillakkin yhtä sun toista.
Mikäs olisi ollut tilaillessa, kun ÄO-käyrä kauppaliikkeenkin mukaan olisi huidellut kärkipäitä.)
En sitten ymmärtänyt, mitenkä tulokset piti lähettää eteenpäin.
Olivat niin kovasti vieraalla murteella käskyt. Ihan enklanniksi, ja siinä en ole oikein haka, kuten muistanette.
Täytyy siis edelleen vaan tyytyä niihin testituloksiin, joita on saanut elämänsä varrella kuulla suullisesti: NUIN VIISAAN NÄKÖNEN JA NUIN TYHMÄ.
Kauppassa vierähtikin aikaa sitten ylenmäärin, kun jokaista muistilappuun kirjoitettua asiaa piti katsella ja etsiä koirien ja kissojen kanssa.
Vieraat paikat kun olivat kyseessä.
Niin vaan kävi, että siankorvat olivat suuren kysynnän vuoksi päässeet loppumaan.
Ostimme sensijaan sellaiset puruluikut, jotka eivät vedä läheskään vertoja siankorville. (Minunkaan mielestäni, saati Lyllanin).
Viimeksi, kun ostin niitä korvia Lyllanille, niin ne vaikuttivat niin HERKULLISELTA, että teki mieleni salaa nökertää niitä jostain kulmasta.
Magnus sanoi, että ÄLÄ VAAN HYVÄ IHIMINEN MEE SYÄMÄHÄN SIANKORVAA! ERES PIÄNTÄKÄÄN PALAA!!!
Hän ei ole vieläkään selvinnyt niistäkään kauhun ällötunteista, joita aiheutin syödessäni aina jauhelihaa, siskonmakkaroita, kyljyksiä ja kotletteja raakana.
Valitettavasti täytyi lopettaa herkuttelu, kun tuli se HULLUN LEHMÄN buumi. (Ihan pienen siskonmakkaran olen syönyt silloin tällöin, koska ajattelen, että eivät ne niin kauan kerkee siinä sopan päällä kypsyä muutenkaan.)




Tänään sonnustauduin Huutoniemen kirkkoon.
Meitä naisia sinne tuli loppujen lopuksi ihan mukavasti, vaikka varttia vaille ei ollut vielä saapunut kuin muutama nokka.
Pääpuhuja oli ihan Vantaalta asti lähtenyt tänne ihmisten ilmoille.
Aikaa oli varattu kysymyksiä vartenkin runsaasti.
Mietin itsetykönäni kuumeisesti jotain kysymystä, mikä olisi vuosikausia hiertänyt mielessä, mutta en muistanut yhtäkään.
Sen muistan, kun pyhäkoululaisille aikoinani sanoin, että voivat kysyä jotain minulta ja minä yritän vastata (olimme lukeneet raamatusta, kuinka Jeesus kulkee vetten päällä).
Yksi pikkutyttö kysäisikin minulta:" MIKS SULLA ON NOIN PAKSUT KÄDET?"
"Voi olla, että osasyynä on se, että olen muutenkin aika paksu" vastasin asiantuntevasti.
Pienen tytön mielestä varmaan Jeesuksen veden päällä kävely oli ihan selvä juttu. Open paksut kädet eivät niinkään.
Sain lausua neljä runoa Huutoniemellä.
Voisin kirjoittaa niitä tänne blogiinkin, mutta lähisukulaista siteeratakseni: ne ovat ihan liian pitkiä.
Kirjoitan sensijaan ihan uuden uutukaisen runon, joka miellyttää varmaan lähisukuakin: Moi Jeesus.
Täälä mä.
Missä sä?
Apuva!



Näitä piirteli Kaisa von Hjälpropdahl

Pönttöuuni juuri siinä vireessä, jolloin sinne olisi maikea laittaa tikunpäässä makkarakiekuran!

Onneksi ei ollut kiekuroita. Ei jääkaapissa, eikä pakasteessa.

Minä kuulun siihen kansanosaan, joka ei IKINÄ kyllästy makkaraan.

Myös siihen osaan kansaa kuulun myös, jota ei häiritse kiekuroiden koostumukset. En ikinä edes viitsi lukea mimmoisia aineosasia kuoreen on puserrettu.

Luin lehdestä, että sian NAHKAA (en nyt suoralta kädeltä muista, oliko se KAMANAA vaiko KAMARAA. Ehkä tuo viimeksimainittu on oikein. Eikös kamana ole jotenkin oveen liittyvää?)

Siis luin lehdestä, että KAMARAA ei enää jauheta makkaramössöön.

Minua ei ole haitannut, vaikka sitä olisi lisätty edelleenkin.

Meidän kuumassa pönttöuunissamme saavat kyytiä niin kamarat, kuin kamanatkin.

Ruoasta puheen ollen, Magnus keitteli illansuussa kaksi litraa riisipuuroa.

" Kylloli hyvää, muttei varmahan kovinkaan ravittevaa?!" sanoi Magnus syötyämme tuhdihkot annokset parempiin suihin.

"No, ei tod." vastasin.

"Kuinka kiinalaaset sitten elää, vaikka ne syää vaan riisiä?" puolusteli Magnus riiskryynien ravintosisältöä.

Sanoin asian luultavasti johtuvan siitä, että riisejä on monia lajikkeita. Kiinalaiset eivät varmaan kuori ja kiillota jyvösiään niin perusteellisesti, kuin puuroriiseille tehdään.

Kerran, kauan, kauan sitten, kun minulla oli meneillään joku ihme TERVEELLISPITOINEN LUOMUJAKSO elämässäni, keitin puuroa kokojyväriiseistä.

Ei, ei. Ei maistunut samalta.

Kokeilu jäi siihen kertaan (kuten kyseinen jakso muutenkin).

Eilen illalla olin "Toivon Keskiviikko"-illassa Merikaarrossa.

Minulla on siellä aina miellyttävä tehtävä, eli kaffinkeitto ja kaato.

Siellä, kun hääräsin yksistäni kynttilöiden loimottaessa pöydillä kodikkaassa juhlasalissa, koin huikaisevaa onnellisuuden tunnetta suuressa rintapielessäni.

"Kiitos Jeesus, että saan olla tässä YLIMPÄNÄ KAFFINKEITTÄJÄNÄ. Sun työkaverinasi!"

En muistanut, olisiko minulla myös runon lausuilua ja niinpä kirjoitin runonkin iltapäivällä valmiiksi iltaa varten.

Ei ollut lausumista, mutta eipä mennyt inspiraatiot hukkaan.

Kirjoitin runon, jonka nimi on : "Nainen ennen ja nyt".

Sellainen aihe on nimittäin ensi lauantain Naisten keske iltapäivällä, jossa minulla ON runo lausuntaa. Ajattelin, että koekuuntelutan sen Merikaartolaisilla ja seuraan heidän naamataulujensa ilmeitä tarkasti.

Jos kovasti silmät laahuilisivat ja kelloa vilkuilisivat fiksailisin värssyjä.

Ei ollut nyt vuoroa, mitä lausumiseen tuli.

Suuri taakka on kuitenkin pois hennoilta hartioiltani, kun runo on jo valmiina lauantaita varten.

Pois ovat pähkäilyt, että MITÄ IHMETTÄ VOISI KIRJOITTAA AIHEESTA NAINEN ENNEN ja NAINEN SEN JÄLKEEN eli NYT?

Ties, vaikka pullahtaa toinenkin runo, niin on nyt helppo olo.

Tänään en jaksanut mennä runopiiriin.

Rupi höplässäni on äitynyt aika kamalaksi.

"Mikä tuan ny sun huulehes pani poksahtamahan?" ihmetteli Magnus.

"Sua ei ny pahemmin viitti moiskahutella!"

Kehoitin ottamaan vahingon takaisin parin viikon kuluttua, jonka oletan äylämän huulella viihtyvän. Hhmmpf..

Aioin sen sijaan tänään HELLITELLÄ itseäni ja hoitaa rupsahtavaa kauneuttani laittamalla SAVINAAMION poskilihaksilleni.

Niin vaan päivä kului ilman, että näin mitään vaivaa viehkeyteni eteen.

Siivosin sensijaan karderoopini ja heitin muutamia hyntteitä roskikseen.

Toisia säästin ja aion viedä ne Nikolainkaupunkiin keräykseen johonkin kirppariin.

Eräs tuttavani sanoi, että jos ei ole kahteen vuoteen pitänyt jotain vaatekappaletta yllään, se kannattaa laittaa kiertoon.

Minulla ei ollut yhtään sellaista.

Sellaisia oli, joita olen kymmenen vuotta PITÄNYT!

Nyt siihen tuli totaalinen toppi.

"Miksi mun pitää pitää kuteita kaapissani, joissa tunnen olevani TYPERÄ SÄÄLITTÄVÄ SURKIMUS?" kysyin syyttävästi Magnukselta.

"No älä hyvä ihiminen sellaasia kaapisnas pirä" sanoi Magnus sanomalehden takaa.

"Mieluimmin olen kokonaan ilman vaateita, vaikkei olisi mitään päällepantavaa enää ikinä koskaan!" ärhentelin pussukoiden seasta.

" Se on oikiaa puhetta, se!" vastasi ääni.

Lauantaina menen siis Nikolainkaupunkiin ja Huutoniemen kirkkoon. (Klo 13.00 TERVETULOA :)

Menen hyvissä ajoin, koska minun täytyy mennä Lyllania pissattamaan.

Tilaisuuden jälkeen haen sen Hälvälle, koska isäntäväkensä on lähtenyt perheleirille.

Lyllanin kanssa on ihan mukavaa matkustaa autolla. Se heittäytyy takapenkille, kuin lemppari sohvalleen.

Joskus se katselee ikkunasta maisemia, kuten kunnon turisti konsanaan.

Meillä oli aikoinaan pikimusta mopsi, joka heti autoon tullessaan volisi, kuin olisi päätä leikattu.

Aina piti tuskastuneena ihmetellä, kuinka niin pienestä piskistä irtoaa niin juhlallinen ääni.

Aion ostaa Lyllanille siankorvia. Ne ovat sen herkkua.

Ajattelisin, että ne eivät liioin ole mitään kaloripommejakaan, koska ovat niin ohuita. Muutama karva sielä täälä mausteena.

Lyllan on kuurilla (kuten me sen lähi-ihmisoliotkin kaikki. Kukahan meille syöttäis siankorvia?) ja pitää tarkoin annostella sen sapuskat.

Sunnuntaina meille tulee mieluisia tuttuja tänne Hälvänmutkalle.

Ulriika-Eleonora ja Marty!

Siihen asti: kuunnellaan ja katsellaan. Täältä Letkutieltä!

T: Kaisa von Utankläder

Hieraisinpa tulehtunutta silmääni toisenkin kerran lukiessani otsikon paikallisaviisistamme maanantaina. Päivä oli kerralla pelastettu.
Kerrankin hyvä uutinen. Etten sanoisi JYMY sellainen.
Juuri tuon lööpin mukainen tieto moljahti minunkin mieleeni yöllä täpötäydessä linja-autossa vuonna 1987 elokuussa.
Köröttelin onnellisena Helssingin ÖLYMPIÄ stadionilta kotiin uuden uutukaisena ihmisenä.
Stadionilla oli pidetty elokuisena viikonloppuna Helsinki-Missio, jossa oli puhujana Billy Graham (Karhami, kuten eräs rouva nimen lausui). Hän on amerikkalainen kuuluisa evankelista ja tällä hetkellä yhdeksissäkymmenissä jo.
Siellä Missiossapa olin kongonnut penkiltä ylös ja astellut viheriölle vastaanottamaan Jeesuksen omaan elämääni.
Kaikki sadat ja taas sadat ihmiset tulivat jo pois sieltä ja juhlat olivat käytännössä jo ohitse melkein, kun meikäläinen vasta "heräsi".
Olen lukenut myöhemmin, että joku mies heräsi vielä myöhempään ja oli joutunut kiipeämään jonkin aitauksenkin yli päästäkseen ruohikolle.
Ei siinä tietenkään olisi tarvinnut mihinkään heinikolle hyppiä, meikäläisenkään.
Riittää, kun sanoo siinä kussa on: Here I am! (huom! Minulla on b:n paperit britaniasta, mutta ymmärrättehän, mitä tahdon sanoa?)


Kyllä minä aina olin uskonut, että Jeesus on ja että hän on Jumalan poika.
Mutta muistan, miten sain ikäänkuin YLIMÄÄRÄISEN SISÄISEN SYDÄMEN TIEDON, että JEESUS ON TOTTA!
"HYVÄT IHIMISET! KAIKKI, MITÄ KOULUSSA KERROTTIIN JEESUKSESTA, ON OIKEESTI TOTTA! pahkuloin pupeltaessani vierustoverini eväitä.
Uhosin valtaisaa intoa, kun odotin, että saan kertoa kotijoukoille tuon jymy-yllärin.
Silmällistäkään en nukkunut ja sydän täynnä Helmi-pumpulia sanoin uutisen ensimmäiseksi Magnukselle.
Hän kysyi puolestaan minulta, notta ookko sä ny joku hihhuli?
EI! En ole hihhuli! Olen KOO JOUPPI! Jeesus elää!
Äiti-vainajani epäili, että olen tullut hulluksi! Epäily ei ottanut moneen vuoteen laantuakseen.
Hän oli hyvä antamaan valaisevia esimerkkejä ja havainnollisesti esitti kerrankin, kummonen minä olen: silmät nauliintuneina kattolaipioon hoen koko ajan käsiä väännellen kolkolla äänellä:"raamattu...raamattu...raamattu!"
Jotka minut tuntevat ja tietävät voivat päätellä osuiko esitys oikeaan :)
Miksi istuin siellä linja-autossa uudet nilkkurit tukevissa kintuissani johtui siitä, että olin luvannut kuukausia sitten Jumalalle, että Hän saisi tehdä kanssani,kuten parhaaksi näkee.
Muistan miten makasin pimeässä makuukammarissamme Magnuksen kyljessä ja sanoin itsekseni juhlallisesti (en tietenkään ääneen, ettei Magnus vaan kuule):"Tässä oon Jumala. Tee mitä tahdot!"
Hyvin tosissani olin. Sen myös muistan.
Tosissaan otti Jumalakin :)
Siitä hetkestä alkoi kohdallani elämä. Isolla eellä.
Päivääkään en ole katunut. Sitä kyllä, että miksen ennemmin älynnyt.
Kyllä uskovainen työkaverikin jotain yritti posmottaa, mutta ajattelin aina, että vähällä on pilallinen noin mukava ihminen.
Hohhoijaa!









En sitten mennytkään Nikolainkaupunkiin, kuten viimeksi hieman uhosin.
Sovittiin kuitenkin A-tädin kaa, että palaamme asian toteutukseen ensi viikolla, jos muut asiat suttaantuvat siihen mennessä.
Aion kyllä rukoilla suttaantumisien puolesta.
Menin siis kuntosalin jälkeen gymminauhajumppaan.
Nyt eivät ollee tosin nauhat kehissä, vaan tuolit.
Hyvät hyssykät! Minä olen luullut, että tuolijumppaa harrastelevat vellitalojen asukkaat hoitajan avittamina.
Hoitajaa olisin kyllä tarvinnut siinä jumpatessani.
Jos olinkin luullut, että kuntokäyrä on pystysuunta-asennossa huikeasti kohollansa, karisi moinen luulo heti kättelyssä tuolinjalkoja pitkin permannolle.
Esimerkiksi takapuolen kankuston nostelu puolelta toiselle (JALAT IRTI LATTIASTA ja KÄDET YLHÄÄLLÄ)niin, että väliin olisi voinut laittaa sunnuntaihesarin, ei onnistunut ollenkaan.
Väliin olisi mahtunut tuskin pakasta repästy nästyykikään. Pah!
Eteisessä pukiessamme toppatakkeja ja yllemyssyjä yllemme, lohduttelimme toisiamme erään frouvan kanssa.
"Tästä on jäljellä vain enää yksi suunta: ylöspäin!" sanoimme vakavina.



Jumpan jälkeen Eerikki ja Maikkukin tulivat iltapäiväkahville.
Tiet olivat auratut ja kaikki oli hyvin.
Tein meille kakkoslaatulaskiaispullia ja hyvällä omallatunnolla ne myöskin söimme.
Ai, että miksi kakkoslaatua?
No siksi, että minulla ei ollut karvasmantelimarsipaanimössykkää laittaa pullan kannen alle.
Karvasmantelimarsipaanimössykkä ON AINOA OIKEA TÄYTE ko PULLAAN!
Minun piti Magnuksen iloksi laittaa väliin mansikkahilloa.




Tänään kurvaisen Östermyyran Ylistaroon kirjoituspiiriin.
En ole ehtinyt tehdä annettuja kirjoitustehtäviä.
Olen kyllä kirjoitellut niitä rakkausrunoja ja aionkin niitä lukea, jos niikseen tulee.
Näkevät ja kuulevat, etten ole vain kynsiäni pureskellut.
En ole liioin kisoja katsellut. Emme sitten ikinä saaneet äntiin hakea niitä boxeja ja dixejä sukulaisilta eikä tutuilta, vaikka he auliisti niitä olisivat antaneet.
Olen lukenut sanomalehdistä ja lukenut netistä uutisia urheilun tuoksinoista.
Olen jo niitä lukiessani tuohduskellut, saati sitten, jos televitsioonista olisin tiiraillut.
Ja minähän olisin! Olisi runot, nukkumiset, keittämiset ja meinaamiset jääneet tyystin tekemättä, mikäli itseäni vähäkään tunnen.



Ollos tervehditty ja kaikinpuolin rakastettu, hyvä tuntematon ja tunnettu lukijani.
T: Kaisa von Stoljumpsten

Entisajan pikkuipanoiden potta, tai ei siis potta, vaan pottakehikko. Rukki on myös ahkerassa käytössä, kun Vivianni ja Joonathan ovat paappalassa.

Ensimmäisenä lentää ikiviherkasvi syrjään ja ankara kehrääminen alkaa ja jatkuu mennen, tulle ja palaten vierailun loppuun asti.

Olen selvinnyt hyvin tähän asti menneestä viikosta ja viikonlopusta. (Kiitos esirukouksista :)

On ihan pientä se, että huuleeni piukahti eilen kahdeneuron kolikon suuruinen rupi ja vasen silmäni vuotaa, kuin puoleksi tukkonainen seula.

KAMALAA, kun en muista kirjotinko jo siitä Östermyyran naisten illasta?!

(Sitä nuo kolikkoruvet teettää).

Kyllä muistan, että sinne menoani suureen ääneen mainostin, mutta tarkempi analyyssi? Onko se jo tiettäväksi tullut?

Sen verran palaan tuohon Ö-myyra asiaan (voihan olla, että joku alkaa blogini lukemisen nyt tänään, eikä jaksa plärätä taakseppäin, ja haluaisi niin mielellään tietää asioiden laadun), että yleisökauhuni meni niin pitkälle, että lausuin runoni, melkein selin yleisöön nähden.

Ihmettelin, että kas kun en prängännyt keittiöön, josta on luukku saliin.

Itsesäälin määräluku huiteli siinä lausuellessa ainakin viittäkymmentä Richterin asteikolla.

Joo, nyt muistan maininneeni vaatimattoman toiveeni lattialuukusta! Kyllä näköjään muisti pelaa ja palaileekin pätkittäin, kuten Uunolla.

Keskiviikon jälkeen kirjoitin sitten aina WC:n jynssäyksen ja Moccaruutujen väännön välillä leiskuvia rakkausrunoja. Niitähän minulla oli kunnia lausua Naisten kesken IP:ssä lauantaina. Teemana oli näetsen RAKKAUS, kuten varmasti muistan jo ennemmin kirjoittaneenikin.

Minulla oli myös tarjoiluvastuu, joten kyllä leiskui, varsinkin posket.

Lisäksi meillä oli viikonlopun aikana vieras, joka piti luentoja Israelista.

Olin laittanut LISTAN itselleni perjantai-lauantai- ja sunnuntai periodille.

Pe: tee iltapalaa. Iltapala: sämp. juust. makkar. kurk.mait. kaff. fiil. tom.

La: tee aamupala. Aamupala: keitä puur. mans.hil. sämp. ja ruisleip.

La jatkuu: mene Siltarantaan! Ota runot mukaan! Lausu ne, kun sinun nimesi kuulutetaan. Keitä kaffit valmiiksi!

Ja niin edelleen.

Kaikki olin ohjelmoinut etukäteen ennennäkemättömällä tarkkuudella. "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" on joku viisas sanonut, ja se piti kyllä paikkansa. Eipä tarvinnut, kun aamusella kävellä puoliksi nukuksissa kaapin luokse, jossa lista oli ja katsoa mitä sielä seisoi.

Tänä aamuna luki lapussa: tee aamup. Aamup: pap. kurk. leip. puur. sämp.

HELPPOA!

Olisi varmaan hyvä kirjoittaa tavallisenakin arkena lappuun asiat selviksi:

Ma: olet herännyt! Mene hyysk. syö VÄHÄN jot. lue raam. ruk. pue. mene kuntsar.

Joka tapauksessa runojen kirjoittaminen hiukan hiostutti. Kesti tovin, ennenkö pääsi fiilikseen lattioiden KUIVAKRAPSEHTIMISEN jälkeen (Magnus onneksi imuroi ja MÄRKÄTIHKEÄMOPPASI lattiat).

Kirjoitin rakkausrunon Magnukselle lauantain tilaisuuteen ja luin sen tänään myös Ylistarossa, kun olimme Magnuksen kaa sinne kutsuttuna vastuuseen.

Magnus oli penkissä puulla päähän lyötynä!

" Mitään nuan hianua en oo kuullu ennen" hän sanoi liikuttuneena.

" Mennähänkö keräämähän timanttia hangelle?" hän jatkoi siteeraten suoraa runoni omaleimaista, harvoin kuultua ja persoonallista kohtaa.

Lausuin runon kaikelle kansalle toivossa, että muutkin vaimot ja miehet innostuisivat sanomaan armaillensa jotain kaunista ja rakkaudellista.

Ei ollut yhtään liian aikaista meikäläiseltäkään sanoa rakkauksiansa, kun neljäkymmentäneljä vuotta tulee avioliiton satamassa oloa ensi kesänä.

Keskiviikoksi pitäisi taas saada jotain uutta ja ennennäkemätöntä (kuulumattomasta puhumattakaan) ajalliseksi.

Jatkaisiko tällä rakkauden linjalla, vai mimmosta värssyä sitä yrittelisi?

Yksi asia on varmaa. Hengellinen pointti on joka runoon saatava. Muutoin on meikäläisen turha mennä estraadeille.

Huomenissa aion lähteä taas Nikolainkaupunkiin. Menen Aune-tätini tykö, jos hänen piirustuksiinsa passaa.

Aamupäivällä menen ilman muuta tietenkin kuntosalille.

KUMMIRENKSU jumppa jää valitettavasti väliin, jos Aune-tädille kyläily sopii ja jos VR:n kulkuneuvot kulkevat.

Uskon kyllä, että jälkimmäinen juttu pelaa ilmanmuuta välillä Tervajoki- Nikolainkaupunki, koska veturi on vanhakunnon DIESELI.

Ne eivät hyydy, eivätkä ryydy matkalle kovin hepposista syistä.

Ja jos sen tekevät, niin oitis saadaan paikalle toinen DIISSELI, joka kiskoo koko roskan asemalle raide number onelle.

Tunne syvää myötätuntoa VR:n väkeä kohtaan näinä päivinä. Huh, huh! Muistan, kun olin SUOMEN POSTISSA töissä, niin sadekin oli silloisen pääjohtajan vika! Niin pal sai haukkumissi ain kuunnella.

Myönnän kyllä, että ottaa pattiin, jos esimerkiksi on tärskyt jossain Rovaniemen tienoilla kello 12.00 ja saapuu platformille kuustoista tuntia myöhästyneenä, niin eipä naurata.

Ei ole liikaa saada tiketin hintaa lyhentymättömänä takaisin.

Täällä Hälvän mutkallakin on ollut lumimyräkkä! Tiestä toinen puoli (oikea) oli umpihangen peitossa paikkapaikoin.

Tietäähän sen, mitä siitä seuraa, kun on oikeanpuoleinen liikenne kaiken lisäksi ja liikennettä molempiin suuntiin.

Maikku ja Eerikkikään eivät voineet tulla kylille.

Harmin paikka. Meillä olisi ollut kerrankin kunnon kermaa.

Hyvää yötä! Näihin talvisiin tunnelmiin lopetan raporttini.

En kyllä tosin mene nukkumaan vielä.

Magnus lupasi kissauttaa iltakahvit.

Minulla olisi tulollaan runokin, mutta en nyt jouda.

Runo käsittelisi siipien sulkia ja POMMISUOJAA. Kuulin tänään puheen moisesta asiayhteydestä ja se kirvoitti runohepan kuolaimet riimusta (olikohan yhtään oikeaan osunut vertaus?)

Kysyy Kaisa von Ruppensten

Jos joskus mielessäsi ihmettelet, mikä mahtaa olla tuon Kaisan (siis minun) kurpitsaposkien persikkaihon salaisuus, niin se on paljastettuna tuossa kuvassa.

Näin kesällä, miten Ulriika-Eleonoora hieroi ihoansa yltympäriinsä tuollaisilla perunoiden pesuun tarkoitetuilla pottuhanskoilla. Ulriika-Eleonooralla on ihanainen iho.

Muistaakseni hän hieroi ennen saunomaan menoa KUIVILLA hanskoilla ihoaan, mutta minä panin pykälän paremmaksi:

Laitan litviikisaippuaa (juoksevaa) hanskaan ja pestä pulautan niillä kruppini.

Aion kyllä harrastaa sitä kuivahierontaakin, jahka Magnus jaksaa lämmähyttää pihasaunan.

Naamataulun ryppysuoristukseen laitan potaattisormikkaisiin Israelista tuomaani puhdistusgeeliä varovasti hieroskellen.

Alkuun hieraisin innostuksissani joka päivä, mutta huomasin, että liika on liikaa. Tarkoitus on saada aikaiseksi SAMETTINEN ihon pinta, eikä VAKOSAMETTINEN.

Kaksi kertaa viikossa on hyvä, tai kerran.

Kovin kovaa ei saa liioin painaakkaan, sillä usein niin tehtäessä tullaan merkille panemaan, että EI OLE KOHTA NAHKAA MITÄ HIEROA!

Olen selvinnyt nyt tätä viikkoa kuta kuinkin hyvin tähän asti.

Vinttikammareihin johtavilta portailta olen saanut raivattua talvipökkyräiset kärpäset tieksensä ja bloginkirjoitusvinttipöksä on muuttunut vierashuoneeksi (imuroinnin ja sängyn fylläyksen jälkeen).

Eilen illalla näiden kertomieni toimenpiteiden jälkeen matkustin junalla Östermyyraan.

Siellä lausuin runon ja sen aiemmin mainitsemani ESSEEN.

Tuttu tunne: "kunpa lattiaan ilmestyisi luukku, josta johtaisi käytävä omaan muhkuraiseen sänkykutjuuni" oli vallitseva tunnetila sisimmässäni.

Fiilis on käsittämätön, eikä siihen tunnu helpotusta tulevan.

Mehua välillä lutkuttaen sain "OHO! SORI" osuuteni läpi vietyä.

Illalla ajellessani kotia kohden bensatankki kumisi tyhjyyttään.

Magnus on sanonut että, ku viisari hilipaasookin punaasta aluetta, matkanteko tyssää siihen.

Kovin oli viisari ilkeän likellä punaista väriä kurvaillessani hankien keskellä luikertelevaa Yryseläntietä.

Laitoin vapisevan sormen bensamittarin päälle ja rukoilin, että älä anna Jeesus matkan loppua tähän.

Niin vaan pääsin Hälvälle onnellisesti ja Magnus lähti kohteliaana miehenä aamusella tankkaamaan NOTTA MURU PÄÄSÖÖ SALILLE PUNNERTAMAHAN.

Salilta menin Nuttujuttuun kutomaan Etiopialaisille vauveleille nuttuja.

Tikkusin monta vooninkia (ja olin jo edellis kerrallakin tikunnut), kun yhtä-äkkiä huomasin, että silmukoita oli puikon päällä 68, vaikka olisi pitänyt olla 70!

Hiljaisesti lisäsin kaksi silmukkaa kesken kaiken ja ajattelin, että venytän sitten nuttua helmasta, kun se on valmis.

Luulen kyllä, että Viviannin nuket saa taas paidan. Kaikilla niillä (ja niitä on aikas monta) on kohta HÄLÄVÄN MUMMUN väsäämät ötötöt (Charles sanoi pienenä paitaa ötötöksi). Hhmmph...

Koko ajan, vaikeuksista huolimatta, on kuitenkin mielessäni seuraava runous vuoro. Ens lauantain "Naisten kesken"-iltapäivä.

Teemana on RAKKAUS. Aion nyt kirjoittaa teille aavistusmaistiaisrunon rakkaudesta:

Runo: Outo polte sydänalaani koloittaa!

Eip` laannu palo, jos vaikka Sammariinia juoda lutkuittaa.

Sanovat muut, että sitä ei voi liioin raapia,

kosk` se tunnelma on syömmen sisäisellä puolla

Voi, tätä rakkavuden heloa.

ah, en ees tahtois ma pois raapia.

En, en ja vielä kerran en.

Palakoon, palakoon ikiainijaan! Palo rakkauten.

Eläköhön rakkaus. Tämä maallinen.

Puhumattakaan nyt rakkauksista Jeesuksen.

Hän sen antaapi...sen oikean RAKKAUDEN.

Tämän runon piirsi teille Kaisa vonDarlingsson.

Olimme Magnuksen kaa neuvolassa.

Ei emme odota mitään, eikä ketään. Olimme mittauttamassa verenpaineet ja sokeripitoisuudet.

Ei ollut pitoisuuksia yli tarpeen kummallakaan.

Sen sijaan minulla oli hemoglobiini 167.

Minä sanoin, että sehän on sakeempaa, kuin Turun sinappi.

Heti alkoi tuntua kaikenlaisia tuntemuksia. Sydämen kohilta kivisti ja päässä suhisi jos mahdollista ENTISTÄKIN enemmän.

Ajattelin, että sielä se ketsuppi yrittää työntyä hentoja suonistoja pitkin aivokoppaani, EIKÄ MAHDU!

Hoitaja sanoi ystävällisesti, että kysäisee lääkäriltä tarvitseeko ryhtyä erikois toimenpiteisiin veren juoksutuksen suhteen.

On minulla ennenkin ollut veriarvot samassa lukemassa.

Olin työelämässä silloin ja joulusiivoukset pakkasivat päälle.

Tunsin oloni heikoksi ja epäilin (tai itse asiassa olin vuoren varma), että minulla on anemia.

Noh, verimittari näytti 167:ää myös silloin.

Lääkäri sanoi, että minua pitäisi kupata!

Verenluovutukseen en voi mennä, koska huone alkaa pyöriä ja silmät muljahtavat nurinpäin, vaikka yhtään tippaa verta ei olisi vielä tirrannut odottavaan veripussukkaan.

"Teidänkaltaisianne on muutamia tässä maailmassa!" sanoi hoitajatar ja antoi kämmenkupissaan muutaman pillerin.

Ne nieltyäni pystyin onneksi hoippumaan veripalvelun herkulliseen kahvipöytään.

Olen omatoimisesti alkanut litkuunnuttaa vertani: En syö hedelmiä ja syön valkoista leipää, enkä rautapitoista ruisröötiä.

Ei vihanneksia! Ei mitään terveellistä!

Näillä valoilla ajetaan muutama viikko.

Oikein rakkain ja lämpimäisin ajatuksin teitä ajattelen. Ötyä!

Keskitalvinen kuva eräästä roskiskatoksesta eräänä sumuisana myöhäisiltana eräällä Letkutiellä.

Näyttää kuvassa siltä, kuin roskiskatos olisi vinossa. Samoin oikealla siintävä häkkyrä (pyykkiteline) näytästää olevan kaatumaisillaan. Voin vakuuttaa kaikille, jotka eivät saa nukuttua asian tiimoilta käydyn fundeeraamisen vuoksi, että ne ovat suorassa. Molemmat.
Kuvaaja (minä) olen seissyt vinossa.
Minä myöskin ISTUN vinohkossa tällä hetkellä tätä kirjoittaessani.
Olin kuntosalilla ja jumpassa tänään.
Ei, en minä väsynyt, enkä vinoutunut niiden takia, vaikka runsaasti ruumiinliikuntaa harrastinkin.
Olen vain vieläkin järkyttynyt.
Tunsin itseni viimmosillaan olevaksi sarvikuonoksi.
Jumpassa teimme kumilenksujen avulla kaikenlaisia liikkeitä.
Liikkeet näyttivät helpoilta ja varmaan olivatkin.
Paitsi sarvikuonot eivät tunnetusti koe niitä helpoiksi.
Juuri ja juuri sain pukerrettua sen venyvän kumiritsan päkiöitteni alle, kun jo uuteen paikkaan kehotettiin sitä sovittamaan.
Venytykset venyttivät mieltäni myös aikamoisesti.
Siinä rojuessa jumppamatrassini päällä ajattelin synkeästi, että tästä ei tule mitään.
Toinen jalka kun piti olla toisen jalan alla ja kaikki kädet sen jalan vieressä, joka ei ollut minkään alla, vaan poikittain sivukylkeä pitkin taakse vasemmalle (mielellään ylös kattoon päin jos mahdollista). Kummilenksu fletaji siinä mukana ja aina muualla kun piti.
Kuikuilin ympärilleni, katsooko kukaan, kun vaivihkaa fuskasin ja lätkäisin kaikki liikenevät raajat pitkin permantoa ILMAN lenksua.
No ei tietenkään ketään minua katsonut. Kaikilla oli täys työ omien kinttujensa ja gummilenksujensa kanssa.
Minulla on ensinnäkin niin suuret SISÄlenkkarit (sellaiset vaaleepohjaset, ettei tule lattiaan ilkeitä fliirausjälkiä), että en millään saa niitä YHTEEN.
Komento kuuluu : jalkapohjat yhteen!
Silloin meikäläinen jäskähtää ihmettelemään kenkiensä kokoa, (ovat valitettavasti vielä ihan sopivat) enkä taaskaan kerkee seuraavaan liikekannalle panoon.
Näin on kivikkoista tämä kuntoilu.
Toivoa sopii, etten tee, kuten tähän asti olen aina tehnyt: lopeta koko touhua.
Olen kautta pitkän elämäni aina lopettanut kaikki, mikä on haiskahtanut urheilulta.
Nyt ei ole enää varaa lopetella.
Olen myös huomannut, että surkimusitsesääli yllättää jo vähän harvemmin. Onneksi.
Ehkä piankin koittaa aika, että pyörähtelen matrassillani, kuni sähköinen ankerijas kummilenkuran solahdellessa ylös ja alas, kuin liukuhihna ikään.
Tähän lopetan urheiluraporttini.
Alan pölynimuroida tätä vinttikammaria ja pyhkiä pölytollukoita pois näkyvistä, koska saamme vieraan tänne Letkutielle viikonlopuksi.
Siivouksen jälkeen kirjoitan uskonnollisen ESSEEN (!) aiheesta OHO! SORI! ja runon jos toisenkin siihen päälle.
Huomenna menen Östermyyraan niitä julki tuomaan.
Minä saan MÄÄRÄTÄ virretkin. Etsin niitä valmiiksi jo kuusi kappaletta ja lauloin jokaisen läpi. Virret on ihania.
Kovalla äänellä lauloin, koska Magnus oli kokouksessa.
Huomasin taas jälleen kerran, että ääneni rupee vuosi vuodelta KÄRISEMÄÄN enemmän ja enemmän.
Joskus kirkonpenkissä Nikolainkaupungissa istuessani, sielä näpötti usein myös pieni mummu, joka lauloi kärisevällä äänellä niin kovaa, ettei muiden ääni sitten kuulunutkaan.
Ajattelin tänään, että vielä tästä hivenen vanhempana kokeilen samaa.
Olisi hauskaa seurata vierustovereiden ilmeitä.


Kuuntelin koko viikonlopun Kalevi ja Leena Lehtisen opetuksia Missio-koulutuksessa.
En ehtinyt kyllästyä ja kelloon ei tarvinnut vilkuilla kertaakaan.
Heillä on sellainen armolahja, että osaavat opettaa raamatun sanaa niin, että vähän sakeempikin ymmärtää.
Tulevat sitten kuukauden päästä Laihialle, kun on se varsinainen Missio.
Laitan muistutukseksi sitten logon taas framille, että muistat sinäkin tulla.
Voit tulla kauempaakin. Meillä saa yösijan.
On siivottukin.

Tässä juliste, jonka olen piirustanut.

Unohdin laittaa signeerauksen kuvaan, mutta olen kyllä kiitettävästi muistanut kertoa, kuka on ollut asialla.

Olemme Magnuksen kanssa olleet missio- koulutuksessa eilen ja tänään.

Meitä on ollut suuri joukko innokasta ja oppivaista porukkaa koolla Laihian seurakuntatalolla.

On ollut pappia ja lukkaria ja ihan meitä tavallisia kirkonpenkin kuluttajia.

Leena ja Kalevi Lehtinen, sekä Seppo Niemeläinen ovat taas kerran laittaneet itsensä likoon meitä opettaessaan ja innostaessaan, ja vielä huomennakin laittavat.

Ja entäs sitten itse tapahtuma-hetkellä. Heillä sitä näyttää tuota virtaa riittävän.Huh, huh!

Minua pakkaa jo uuvahduttaa, vaikka olen vain yhden kuvan piirtänyt.

Tuleva viikko on omiaan uupeluttamaan meikäläistä muutenkin.

En käsitä, kuinka selviän kaikesta kunnialla.

Semmingin, kun pitäisi olla taas kahdessa paikassa yht´aikaa.

Tuota selviämistä mietin, ja kun en päässyt selvyyteen selviämisestä, söin rasiallisen HERRASVÄEN PIPARKAKKUJA.

Magnukselle sain vaivoin säästettyä kaksi (2) piparia.

Sitten narskuttelin pähkinöitä ja manteleitäa ja lopuksi jyystin taas kynsinauhat niin, että sisuskummit paistoivat.

Runoja täytyisi myös alkaa suoltaa ensi keskiviikon Naisten- kesken iltaan.

Aiheena on OHO! SORI!

Lauantaina NP: aiheena on aiheena RAKKAUS!

Loppukuusta järjestettävässä NP:ssä: NAINEN ENNEN JA NYT!

Tähän viimmoseen aiheeseen tuntuukin, että puluppuaa heti runua:

Naiset ennen vanhaan olivat aikamoisia juureksia.

Sitkeitä ja suonikkaita.

He venyivät ja paukkuivat puoleen jos toiseen.

Eivät kitisseet lapsiensa lukumääristä.

Ne hoidettiin,

ja kyllä rakastettiinkin.

Kotosalla äitikultien helmoissa lapset saivat oleilla.

Entisaikain naiset keittelivät pottuja ja soosia. Kotona.

Ei kyselty onko

jouleja, kaloreita. Ei sitäkään, onko hiventä tai kuitua.

Pääasia, että suolenmutkiin saatiin täytettä.

Nykyään naiset ovat omanarvon tuntevia ja tietäviä.

Ittellisiä.

Kauniita ovat ja kiinteitä. Käyvät saleilla.

Kyllähän niin pitääkin olla, ja käydä.

Aikojen pitää muuttua ja asioiden.

On aikaa olla.

Muusit ja soosit voi ostaa valmiina.

Lapsia ei enää tehdä puoliatusinoita.

Kuka nyt rintojansa alkaisi ehdoin tahdoin

venyttämään? Lapsiliudoilla? Sanovat ja laulavat miehiä suohon.

Nyt uralla nainen urkenee.

Ei tarvitse kukkaroitakaan venytellä.

Mutta onko kaikki hyvin?

Kaupungissa?

Lieneekö kaikki kohillaan?

(Runo loppuu ja lausuja luo harittavan katseensa laipioon).

Huomenna aamusella menemme Laihian kirkkoon jumalanpalvelukseen.

Sen jälkeen koulutus jatkuu.

Tässä tulevassa Missiossa minua ja Magnusta myös haastatellaan.

Meitä haastateltiin myös vuonna 1992 Vaasan Missiossa.

En muista yhtään kysymystä, mitä silloin kysyttiin. Vielä nirkosemmin, mitä vastasin.

Mitähän nyt kysytään?

On lisäksi pelkona, etten KUULE mitä kysytään, muistamisista nyt puhumattakaan.

HAASTATTELIJA:" MIKÄ ON SINULLE TÄRKEÄÄ TÄLLÄISISSÄ MISSIOISSA KAISA JOUPPI?

MINÄ (superjakoavain hymy kelmeillä kasvoillani): KYLLÄ!

ON PAKKASIA PIDELLY. PÖNTTÖMUUREJA ON SAANUT POUHOTTAA AAMUSTA ILTAAN JA KUMMINGIN ON VILU RAISTELLUT JA KARVATILLUKKAAT KINTUISSA ON PITÄNYT NUKKUA JA ...

HAASTATTELIJA (äänekkäästi rykien): MITENKÄ TÄTÄ IHMISELLE TÄRKEINTÄ AARRETTA, EVANKELIUMIA VOIDAAN SINUN MIELESTÄSI...

MINÄ (jakishymy, jos mahdollista vieläkin leveempää):

" NO OLEN MINÄ MONASTI YRITTÄNYT, MUTTA TAHTOO VAAN KYTEÄ JA SAVUA PÖKÄTÄ JOKA LUUKUSTA. ONNEKSI PIAN ON KESÄ. EI TARTTE UUNEJA POUHOTTAA, JA KÄRPÄSET VIRKOAA. NUO KÖYHÄN AINOAT YSTÄVÄT HHEEHHEHHAHHAHHHH...

En lähde enempää maalailemaan kauhuskenarioita eteenne haastattelusta.

Sen sijaan pyydän esirukousta, että Jeesus tulisi korotetuksi, eivätkä mitkään pönttöuunit, eikä muukaan epäoleellinen.

Sain Aija -Kanitalta ystävänpäivä viestin tänään. Juuri, kun olin oikein uppoutunut opetuksen tuoksinoihin.

Kylmä hiki nousi otsaluulleni.

ONKO TÄNÄÄN YSTÄVÄISTEN PÄIVÄ?

En ole tarkistanut koska se on!

Olen lähetellyt toivotuksia hissukseen puolelle jos toiselle pitkin kuluvaa kuuta, varmuuden vuoksi. Ystävät ovat KULLAN väärttejä.

Hiki tuskin oli ehtinyt kuivaa, kun muistin "ihan varmasti", että ystävitten päivä on AINA helmikuun 12.

Laskin äkkiä kaikki ystävänpäiväkortit, jotka olin saanut:

TASAN KAKSI.

Lisäksi toinen kortti oli minulle ja Magnukselle yhteinen.

Salamannopeasti ynnäsin montako y-päiväkorttia olin itse lähdettänyt:

Tasan nolla kappaletta.

Huomasin helpotuksekseni illansuussa lueskellessani päivän aviisia, että ko. päivä on 14 tätä kuluvaa kuuta.

Siis kuulkaa kaikki sadat ja taas kymmenet ystäväni:

Hyvää ja kaikinpuolin ihanaa YSTÄVÄN PÄIVÄÄ!

Saakoon ihmislapsen kaikista paras ystävä JEESUS KRISTUS teitä hoitaa ja kantaa ja kotiin johtaa.

Tätä toivottaa teille ystävänne Kaisa .