Terveisiä Venäjältä!
Eilen saavumme hyvissä ajoin, siinä illansuussa, Suomeen kotiplantaasillemme .
Lähdimme ajaa- nytkyttelemään Suomea kohti, Aunuksen kirkolta, kello kuusi paikallista aikaa. (Paikallinen aika= joko tuntia ennen, tai jälkeen täkäläistä aikaa).
Olotila on tällähaavaa aika sekavainen ja silmät vaaleanpunaisten ihopussien peitossa, mutta ilolla tässä istun koneen ääressä ja teittille kaikille kirjoittelen.
Magnus antoi troppipurnukastaan minulle antihistamiinin, joka toivottavasti auttaa silmän alus&päällys-pussukoiden tokenemiseen, sekä siihen, että JAKSAN pitää silmiä auki. 00
Äsken ko. pillerin kurkkuuni kulautin ja eikös jo hiukan ala päivä silmäripsien väliin kumottaa? Ihan siltä tuntuu.

Tässä aluksi kiitän saamastani blogi-prenikasta.
Sellaisesta " maanosan rakastettavin, hyvin ja ihanaisin blogi ikinä" -prenikasta. Tiedättehän mitä tarkoitan?
Olen monen blogin marginaalista prenikan bongannut ja nyt sain sellaisen itse.
En kyllä osaa prenikkaa tänne näkösälle asetella (onko mahdollistakaan?), mutta jo tietoisuus, että joku tykkää sillä viisiin, ilahduttaa.
Prenikkasäännöstössä luki, että pitäisi prenikan saajan itse lähettää edelleen viidelle lemppariblogilleen samanmoinen mitali, mutta sehän ei minun tapauksessani ole mahdollista!!!
Minulla on valtavat määrät lemppareita, enkä millään voisi tikistää niitä vain viiteen mitkuun.
Siispä lähetän tässä ja nyt KAIKILLE, about kymmenille ja taas kymmenille bloginpitäjille sellaisen mitalin, että oksat pois:

Mitali: "Minä tykkäjän kovasti paljon kirjoituksistasi ja luen ne säntillisesti.
Blogisi saa ajattelemaan,rukoilemaan, hymyämään, nauramaan,iloitsemaan, nyökyttelemään, aprikoimaan, ottamaan onkeen, ojentautumaan, haukkomaan henkeä ja innostumaan! (Sydän, sydän, sydän)"

Seuraavaksi toivotan tervetulleeksi uudenuutukaisen lukijani, Eijan.
Oli taas mukava saada "sähköisku", kun älysin, että 34 oli muutunut 35:ksi.
Terveoloa jälleen taas myöskin kaikille teille "VANHOILLE" sähkönaisille- ja miehille :D

Kokonaiseen muuhun viime viikkoon en kalenterin väittämän mukaan tehnyt mitään, ennenkuin perjantaina, jolloin lähdimme 1/2päivän tietämillä porhaltamaan Venäjänmaalle.
En yhtään epäile, etteikö kalenteri olisi oikeassa.
Kyllähän varmaan pakkasin matkareppumme ja kävimme Nikolainkaupungissakin ja tuollaista, mutta en mitään kalenteriin kirjoitettavan väärttiä.
Tiistain kohdalla lukee Charles s.
Ostimme, tästä muistiinpanosta johtuen, syntymäpäiväpöttikaupasta muumilautasen (Haisuli).
Samaista pöttiä Charles on kuulemma AINA halunnut, mutta ei kolmeenkymmeneenseitsemäänvuoteen ikinä saanut.
Lauloimme onnittelulaulun, jota Charles ei kuulemma mukaan KOSKAAN ole halunnut kuulla.

Perjantaina sitten, klo 12,09 (noin) karautti Calev Letkutielle ja muutamaa hetkeä myöhemmin Möbelhus ja Tyvenkki ja lähdimme kohti suurta Venäjänmaata.
Lastasimme ensiksi autoon kaikki kymmenet tukupussimme ja kaarsimme vielä pappilan portaiden eteenkin noutamaan yhden pussukan.
Tässä haluankin tuhannesti kiittää kaikkia, jotka meidän mukanamme lähettivät lahjansa Venäjälle vietäväksi.
Vauvat (ja erityisen ymmärrettävästi äitinsä) koululaiset, kerholaiset, nuoret neidot, pojat, seuratupalaiset jne. ilahtuivat silminnähden.

Matkan kartuttua jokusen sataa kilometriä Letkikseltä, menimme lounehtimaan Ylä...en muista mihin.
Sen kyllä muistan, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Jos ihan totta puhun, niin en muista KOSKAAN saaneeni epähyvää sapuskaa missään kuppilassa.
Kerran Hälssingissä, eräässä ylihienossa ravintolassa, oli ruoka toki hyvää sielläkin, mutta vaikka annosta olisi tiirannut suurennuslasin läpi, olisi määrä näyttänyt nirkoselta.
Tarjolla oli SORSAA RIISIPEDILLÄ a 50 euroa. (Oli markka aika, mutta hintasuhde oli jotain tuota luokkaa about).
Syvien huokausten kera keihästelin haarukankärkeen niitä muutamaa riiskryyntä ja säästelin sorsan niskanappia viimeiseen lusikalliseen.
Viiksennäköistä SALAATTIoksaa en syönyt mielenosoituksellisesti ollenkaan.

No, tämänkertaisella matkallamme en riisipetejä muistellut ja kävimmekin Joensuusta hankkimassa tavanomaiset ruuat Venäjälle vietäväksi ja syötäväksemme aamuiksi, ynnä iltapaloiksi.
VÄLIpaloiksi ostimme kukin omien makujemme mukaisia valmiita eineksiä.
Seurasikin kovat setvimiset, mitä kukin ottaisi ja miksi.
Minä ratkaisin omalta osaltani asian niin, että otin yhtä-ja samaa loodaa joka kerraksi: RIISTAKIUSAUSTA.
Niinpä minä, aterioilla ollessamme, jo kaavin viimmosia riistanmurusia rasian uurteista, kun muut vasta olivat päässeet selvyyteen, kenenkä mikin sisältöinen sörsseli oli.
Ai, että mitä riistaa rasioissani oli?
Ei pienintäkään hajua.
MAKUA en osannut yhdistää minkään valtakunnan riistaan, vaikka olen sentään syönyt jänistä,villisikaa, hirveä, kalaa, poroa ja sorsaa.
Maku oli yhtä hyvin sopiva näihin kaikkiin lueteltuihin elikoihin.
Rasian ns. sattumien ulkonäkökin olisi sopinut myös näihin kaikkiin, paitsi ehkä lisänä vielä majavan häntä.
Hyvää oli ja päätin, että seuraavalla kerralla sama menyy minun kohdallani.

Yöksi menimme ihan rajanpinnassa olevaan Jäni-soja-n Tuvat-nimiseen motellihostelliin (jälkimmäinen sana on minun itseni keksimä, kun en tiedä parempaakaan näille viehättäville vr:n vanhoille rakennuksille).
Mikäli minä saisin määräillä, menisimme sinne seuraavallakin matkalla.
Nyt täytyy tietenkin tarkentaa, että jos YLEENSÄ minä vielä pääsen mukaan, ja jos yleensä matkoja vielä tehdään, ja jos YLEENSÄ maapallo vielä silloin pyörii.
Vuoteet tässä hostelluksessa olivat ihanat, rauha rikkumaton, niin sisäisesti kuin ulkoisesti, mutta uni ei tullut silmään.
Sainpahan kumminkin leputtaa punaisia silmänympäryslihojani ja aamulla menimme hostelluksen emännän laittamalle aamupalalle.
Se tarjoiltiin yksityistiloissa lähellä, samassa pihapiirissä olevassa talossa.
Matka jatkui.
Molempien tullien läpi menimme muutamassa hetkessä, vaikka minua jännitti kovasti.
Vertailimme nimittäin porukkamme kesken passejamme ja Tyvenkki sanoi, että passikuvani ei vastaa todellisuutta.
Kas yleensähän asiat ovat sillä tolalla, että passikuvasta puuttuu vain niinsanotusti NUMEROLEVY rinnuksilta (you know?)
Minun passissani sensijaan katselee tutkijaansa KAUNIS NEITOKAINEN.
Yritin ykyttää, että kuva on otettu kaksi (två) vuotta sitten, ja että kamerakin oli uusi, ja että heinänuhakausi oli vasta alkamassa ja että olin nukkunut yöni kuvusta ennen rauhaisasti, ja että olkapäillä oli ehkä muutama murhe vähemmän...
Kovasti kauan tullidirektööri siirteli katsantaa passista luukulle(minuun), luukulta (minusta) passille, mutta nyökäytti lopuksi hyväksyvästi.
Minä tulkitsin nyökkäyksen siten, että kuva täsmäsi tismalleen malliin ja toinkin sen kuuluvasti esille kaikille kanssamatkustajilleni.

Perille Aunuksen kirkolle saavuttuamme teimme vuoteet valmiiksi ja lähdimme ostamaan venäläistä pullaa.
(Taidankin nyt, kesken raportoinnin,mennä kissauttamaan kahvit ja syödä muutamat venäläiset, että jaksan jatkaa kertomistani. Sinun on tähän kohtaan päästessäsi hyvä tehdä sama juttu, siis juoda sumpit, koska en ole päässyt vasta kuin pahaiseen alkuun selonteossani).

No niin. (Murusten räpsintää rinnuksilta...)
Yö Aunuksen kirkon ns. urkuparvella sujui samoin kuin edellinenkin yö:
tuijotusta pimeään, oletettuun vastapäiseen seinään.
Sen verran nukahtelin tietysti, että ehdin nähdä muutaman kauhupätkän työssäolosta.
Siinä kauhu-unipätkässä kassakaappi retkottaa aamulla töihintullessa auki. Samoin ulko-ovi. Laskukone-, enempää kuin tietokonekaan eivät toimi, asiakkaita jonottaa pimeässä postisalissa satamäärin jne. jne.

Virkeänä porukka kumminkin nousi. Minä muiden mukana.
Menin suihkuun. (Suihku= puolentoistalitran cocis-pullo täynnä vettä).
Runsaan, mutta ravitsevan aamupalan jälkeen keräännyimme urkuparvelle Magnus, Calev, MÖbelhus, Tyvenkki ja minä.
Pidimme rukoushetken alkavan jumalanpalveluksen puolesta, sekä Pitkärännassa pidettävien kotiseurojen puolesta.
Pitäisimme myös iltapäivällä evankelioimiskokouksen Kuittisten koululla.

Olisi ollut mahtavaa, jos olisi ymmärtänyt papin saarnaa jumalanpalveluksessa heti siinä penkissä istuessaan, mutta piti malttaa mielensä ja odottaa tulkin kertovan sisällöstä matkalla Joenselkään.
Pappi puhuu niin nopeasti, ettei superhypertulkkikaan (jonkalainen Klaudia tulkkimme ehdottomasti on) pysty toistamaan suomeksi.
Siispä Klaudia teki muistiinpanoja ja kertoi meille asiat myöhemmin.

Sunnuntaipäivän kotiseuroihin tuli lapsiakin, jotka rohkeasti kommentoivat puheita.
Calev piti puheen 10:stä neitsyestä, joista 5 oli viisasta ja 5 tyhmää.
Rekvisiittana oli aito öljylamppu Israelista. Lampun sydän oli "kateissa" ja minun tehtävänäni oli etsiä se villasukkaparin sisältä.
Lapset katselivat silmät ympyriäisinä.
He ilmaisivat välittömästi, jos eivät jotain kohtaa puheestä ymmärtäneet ja kyselivät erittäin kiinnostuneena asioista. Siis nimenomaa uskon asioista.
Lopuksi eräs pieni, reipas ja aktiivinen kyselijä (poika) kysyi, että KUINKA KAUAN TÄMÄ VIELÄ KESTÄÄ?
"Tämä" kesti vielä yhden virren verran, jota lauloimme antaumuksella, sekä suomeksi, että venäjäksi.
Saimme seurojen päätyttyä karjalanpiirakoita syödäksemme. Joita ihanuuksia söimmekin ilman eri käskyä niin, että vieläkin röyhtäyttää.

Koulut eivät olleet vielä alkaneet. Ne alkavat ensimmäinen päivä syyskuuta.
Tämä koulu, jossa olimme ja aina muillakin kerroilla olleet, ei enää avaisi oviaan.
Koululaiset kuljetetaan täst´edes Mäkrään.
Kovasti surivat kyläläiset koulun lopettamista. Kerroimme, että meillä täälä Suomessa on aivan sama kohtalo pikkukouluilla.
Kuittisten koulussa on ollut joskus yli kolmesataa oppilasta. Tänä vuonna koulussa olisi ollut hiukan yli 60 oppilasta. Se ei ole kuulemma tarpeeksi.

Lapset olivat koulullakin käsittämättömän innostuneena mukana puheen aikana ja vastasivat heille tehtyihin kysymyksiin erittäin hyvin ja viisaasti.
Meidän tulkkimme ovat pitäneet pyhäkoulua kylällä ja ovat opettaneet tenavat viimeisen päälle.
Lauloimme ja leikimme lopuksi "Jumalan kämmenellä"- virren suomeksi ja venäjäksi.
Kaikkien kasvot loistivat ilosta. Suomeksi ja venäjäksi.

Menimme Alexandran ja Alexanderin kotiin atrialle ja teelle.
Saimme paistetuja sieniä&perunoita, joita salaa olin toivonut jälleen, entiseen tapaan, saavanikin.
Jälkkäriksi oli blinejä ja mustikkahilloa, joita salaa olin toivonut jälleen saavanikin.
Kirkkoon saavuttuamme väsytti makeasti.
Niin makeasti, että turhaahan sitä olisi ollutkin pilata nukkumalla.
Eli siis en nukkunut mitenkään erityisemmin syvästi, mutta lohdutin itseäni, että eipäs retkottanut kassakaapin ovet auki liioin.

Nyt lopetan tältä erää, koska pelkään, että sinä rakkahin, mutta arvokas lukijani olet sen tehnyt jo ajat sitten :(
Jatkan toki taas ens maanantakina ja laitan räpsäisyjäkin oheen.
En kyllä voinut esimerkiksi Aunuksessa kulkeissamme kuvia räpsiä,koska piti pitää piskotikkua toisessa- ja tuliaiskantamuksia toisessa kädessä.

Jää hyvästi ja Jeesus hoitakoon sinua hyvästi.
T: Kaisa Räpsejevichz-Piscotshew
------------------------------------------------
Jumalan kymmenen käskyä
Yhdeksäs käsky:

Älä himoitse lähimmäisesi huonetta.

Yllä kuvasaalista taannoisilta 1700-luvun markkinoilta.

Vatsaontelo täynnä makeaa riisipuuroa alan kirjoittaa teittille kaikille lukijoilleni kaikista viime viikon supermielenkiintoisista häppeningeistä.
Tulkoon muuten sivumennen tähän mainittua, että ainoa oikea tapa syödä riisipuuroa on ripsutella sen päälle kanelisokeria! Piste!

Markkinoilla, kun käväisin myyntisession välissä syömässä ohraryynipuuroa, tein tutkimustyötä ihmisten mieltymyksistä samaisen puuron syömisessä.
(Ainoa oikea tapahan syödä ohraryynipuuroa on nautitsia se marjakeiton kera. Se, mistä marjoista keitto on väsätty, on täysin se ja sama).
Siis: ihan aluksi nuori äiti istuutui viereeni penkille ohraryynilautasensa kanssa.
Hänellä oli puuron päällä kanelisokeria, voiklunssi ja marjakeittoa. Kaikki siististi omalla puuro-alueellaan samalla lautasella siis.
Kukaan muu hänen perhekunnastaan ei puuroa syönyt kuin hän.
Täytyy myöntää, että hänen tapansa näytti herkulliselta ja kokeilemisen arvoiselta.
Eräällä miehellä, joka puolestaan istui minua ja lautastani vastapäätä, oli ainoastaan marjakeittoa puuron kyytipoikana. Itseasiassa puurosta ei näkynyt vihnettäkään punaisen kiisselin alta.
Heti, kun alkoi ryynit näkymään, kävi mies lisäämässä lientä.
Tämä tapa ei saanut varauksetonta hyväksyntääni.
Ohraryyni kiisselissä huutamassa toiselle ryynille, eikä saa vastausta, ei ole mieleeni lainkka.
Eräällä naisella vuorostaan, minusta viistoon vasemmalle, oli puurot paljaana lautasellaan, mutta hänpä kiskaisikin ison kannellisen kannun käsväskystään ja lorotti rusinakeittoa runsain mitoin puuronsa päälle.
Oma syömiseni oli tyssätä siihen, kun jäskähdin silmäilemään hänen syömistään.
Olen tosi kova jäskähtelemään paikoilleni ja katselemaan ihmisiä, vaikka he eivät söisikään.
En tee sitä uteliaisuuttani (ainakaan tietoisesti),vaan kerään materiaalia tulevaa kirjaani varten (yskähdys).
Olen muuten tehnyt katselmusta jo kymmenet ja taas kymmenet vuodet.
Olen saanut tavastani satikutiakutiakin. Ainakin lapsena.
Jos olin erehtynyt vastapuolen mielestä VAHTAAMAAN liian intenssiivisesti, läväytti tämä suunsa ilkeästi ammolleen ja suurenteli silmiään valkuaiset välkkyen vihaisesti.
Sitäpaitsi kirjakin, johon matskua olen ikäni keräillyt, on vielä työstösuunnitteluasteella ja melko varmasti myös siinä pysyy.
Runokirjaan "Nummer två" olen sentään hiukan uusia värssyjä jo saanut aikaan.
Siihenkin kirjaan toki pitää tehdä huomioita ja kuunnella asioita, että sivumäärää saisi enennetyksi.

Tiistaina käväisin Kauhavalla KD:n piirihallituksen kokouksessa.
Sanaista arkkuani jouduin avaamaan ainakin kahvia ja ihastuttavaa piirakkaa moheltaessani.
Tässä kohtaa onkin hyvä ilmoittaa, että olen perunut kunnallisvaaliehdokkuuteni.
Ilmoitan sen siksikin näin kirjallisesti, että kaikki kaksi äänestäjääni ehtivät katsella uuden ehdokaskohteen itselleen.

Torstakina ja perjantakinakin aivan varmasti tapahtui jotakin MIELENKIINTOISTA, mutta kalenterissa on kelmeät kohdat molempien päivien kohdalla. Plättipäiviä siis.
Luultavsti riiputin kieltäni ja nypin kynnensivut vereslihalle, jos en muuta.
Ajattelin tietenkin, että tämän muistan kirjoittaa ilman ylöspanoa.
Siis sen, miksi riiputin kieltäni ja nypin kynnennauhakkeet vereslihalle, mutta en muista pätkääkään.

Lauantaina oli sensijaan oikein mukavaa tapahtumaa tiedossa meille Letkutieläisille.
Olimme saaneet kutsun Nikolainkaupungin Asevelikylään AIKUISSYNTTÄREILLE.
Aikuinenkin (Eerikki) kyllä oli täytellyt vuosia tässä hiljakkoin, mutta oikeasti vietimme Joonathanin ja Viviannin (12 ja 10) synttäreitä, johon me vanhatkin saimme osallistua.
Kaverisynttärithän vietetään nykyisin, joko minogolfin merkeissä, tai pizzeriassa, tai hohtokeilaamassa hohtokeilahallissa.
Kaikista niistä minäkin tykkäisin, vaikka en olekaan enää kaveri-iässä. Kaikissa niissä voisin viettää MUMMUSYNTTÄRIT, jos synttäreitä viettäisin.
Olen lopettanut mummusynttärien vieton :(
En koskaan täytä enää pätkääkään. (Voin kyllä harkita, jos minut talutetaan hohtokeilaamaan, tai pizzeriaan).
Sensijaan lahjojen vastaanottoa en ole lopettanut, enkä ikinä aiokkaan lopettaa.

Aikuissynttäreille saavuimme oikeinkin hyvissä ajoin. LYLLAN ilahtui kuitenkin suunnattomasti.
Viviannikin juoksi naapurista toivorikkaana meitä vastaanottamaan.
Hän oli kuulemma jo mietiskellytkin, mitä lahjakympillään ostaisi.
Muistutin neitiä, että olemme jo lahjan antaneet. Oikeana hetkenä kesäkuun korvilla.
Nyt antaisimme lahjan vain Joonathanille, jonka synttärit olisivat syyskuun korvilla.
Tilanteesta selvittiin ihan hyvin ja neiti ilmoitti, että se saamansa lahja oli ollut paremminkin vauvoille sopiva ja että hän ei siitä ollut erityisemmin tykännyt. (Kyseessä oli joku pallopeli, jota peliä ei etsinnöistä huolimatta enää edes löytynyt).
-Lahjahevosen hampaisiin ei tavata katsoa, sanoin minä lapsenlapselleni opettavaisesti.
Sain samalla piston sydämeen. Minähän olen arvostellut mm. ilmapuntareita ja kobeliineja, vaikka en ole edes saanut sellaisia lahjaksi.

Sunnuntaina meillä oli rukoushuone Rauhalla kylien jumalanpalvelus.
KYLIIN kuuluu tässä tapauksessa Yryselä ja Palhojainen.
Saa niihin jumalanpalveluksiin aina muistakin kylistä tulla. Niihin saa itseasiassa tulla kaupungeistakin ja muista maistakin. Että tiedoksi ensivuotta silmälläpitäen.

Minä hankin jumalanpalveluksen jälkeen pidettävään kirkkokaffihetkeen puodista tarjottavat, pahvimukikupposet ynnä kermat.
Magnus leipoi hätäprätiköitä.
Hätäprätiköiden voittokulku vaan jatkuu.
On vain ehkä onneksi, että niiden kokokin kasvaa kasvamistaan. Rauhalle leivotut prätikät olivat melkein jälkiruokalautasen kokoisia, mutta sitä enemmän ihmiset hurrasivat.
Tässä muuten HÄTÄPRÄTIKKÄ (pikanisu) resepti:

6dl vehnäjauhoja
4tl leivinpulveria
1dl (runsas) sokeria
150gr margariinia (tai tietenkin voita)
2 kananmunaa
1dl maitoa
Rusinoita (alkuperäisreseptissä näitä ei ole, mutta ne antavat mukavat kiksit kohdalle tullessaan. En tiedä missä vaiheessa ne taikinaan laitetaan, mutta mielikuvituksen käyttö ei ole kiälletty).

Jauhot, leivinp. sokeri ja margariini "nypitään".
Kananmunat vatkataan maitoon ja lisätään seokseen.
Pyöritellään jauhotetuilla käsillä pallukoita ja paistetaan 200 asteessa 20 minuuttia.

Kylien jumalanpalvelus oli hieno tapahtuma, kuten aina.
Tapahtui sellainenkin ihme, että kahvi loppui pannuista, ennekö taas uusi satsi oli valunut.
Siihenhän olisi ollut helppo lääke: etukäteiskeitto pumppupulloon.
AINA on kumminkin systeemi ennen pelannut kahdella pannulla, joten en ollut ymmärtänyt varautua.
Iloinen asia on aina, kun joku loppuu hengellisessä tilaisuudessa VÄENPALJOUDEN vuoksi.
Tässäkään tapauksessa ei mikään oikeesti loppunut, kunhan väki vaan jaksoi odottaa ja meidän kylän väkihän jaksaa.

Tyytyväisinä, mutta iloisina entäydyimme sitten aikanaan kotiin ja otimme päikkärit ennen seuraavaan paikkaan siirtymistä.
Tai minä aloin tutkia päivän sanomalehteä, johon tutkimiseen vuorenvarmasti aina nukahdan.
Herään siihen, että pää retkottaa milloin mihinkin suuntaan ja on erittäin vaikeasti ja hitaasti ylösnostettavissa.
Suu on vuorenvarmasti myös aina apposen auki ja on samoin erittäin vaikeasti suljettavissa.
Kaikesta kuitenkin aina selvitään, niin nytkin. Tuona kirkkaana, kuulaana ja onnellisena sunnuntai-iltapäivänä.
Suuntasimme sitten Laalaan ja Raymondin luo kylille.
Ryystimme kahvia, juttelimme ja rukoilimme toinen toistemme puolesta.
Niin kului ehtoo ja palasimme Letkutielle ja painuimme pehkuihin.
Tähän päätän viimeviikon tapahtumakertomus-jakson tällä erää.

Ilmoitusluontoisena asiana ilmoitettakoon, että ensi maanantaina sarjassa "mielenkiintoista happeninkia Letkikseltä" bloggauksessa on katke.
Matkustan Venäjän maalle, enkä ota läppäriä mukaan. Ja muutenkaan.
Siunausta kaikille sivustoillani käväisijöille, ynnä lukijoille, plus kannanottajille.

T: Kaisa Joupinovits-Garamantsehov
------------------------------------------------------------
Jumalan kymmenen käskyä
Kahdeksas käsky:

Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Kaikkia tälläisiä upeita kostyymejä bongasin 1700-luvun markkinoilla, mitä näissä ottamissani kuvissa vilisee.
Minulla on vielä varastossakin kuvia ja laitankin niitä tänne seuraavilla kerroilla, kun kirjoitan sarjaani MIELENKIINTOISIA TAPAHTUMIA LETKUTIEN VIERUSTOILTA JA MUUALTA.

Ihmiset olivat markkinoita varten oikein paneutuneet pukemiseen (ainakin kaikki me kaupustelijat).
Oli hauska katsella ja kuvata heitä ja hienoksi tuunattua ympäristöä ennenkö todellinen HUMU alkoi.
Itse pukeuduin viimevuotiseen sotisopaani.
Kaikki tietysti muistavat kuvan joissain edelliskesän postauksessa, jossa seison viljapellon pientareella nojaten aidanseiväsaitaan katse suunnattuna taivon rantaan?
Tosin kauhukseni huomasin tämän vuoden markkinoiden edellis-edellis päivänä, että minullahan oli viimevuonna Even 1/2-mekko ylläni.
Kaikki, jotka tuntevat Even ja minut, tietävät myös, että Eve on yli 1/2 soukempi&lyhyempi minua, mutta Even hame se kumminkin oli.
Hame oli gumminauhaliitinkinen (suom. kumminauha vyötäröinen)ja muutenkin venyvää sorttia.
Kirkolla kaupoilla käydessäni juoksin Kirppikselle ja löysin kuin löysinkin itselleni markkinahamosen.
Sellaisen tummansinisen krimplene-vekkihameen, joita 1700-luvulla kaikilla kynnellekykenevillä naisihmisillä oli päällään markkinoilla kuleksiessaan.
Yritin myös tehdä hampunvärisestä purkulangasta itselleni uudet hiusletit, mutta ne eivät mollanneet markkinalookkiini ollenkaan.
Leteistä tuli niin paksutkin kuin ne pitkot, joita myydään ISOÄIDIN PAREMPI LENDI-nimellä (tai jollain sen tapaisella).
En voinut kertakaikkisesti niitä korvallisilleni tumuloida.
Aivan oikein!
Olisihan niitä voinut ohentaa, mutta into oli nollilla.
Olen sen sorttinen ihminen, että jos ei joku (varsinkaan markkinaletti) onnaa kerralla, saa olla onnaamatta :(

Leivoimme naisten kanssa markkinoille kaikenlaista hyväskää:
kakkuja kaikesta sortista, leipää, nisua, sämpylää ja limppua.
Minä leivoin nisusia ja limppua.
Limput painoivat kuin tiiliskivet (eivätkä muutenkaan erottuneet jälkimmäisistä).
Hermostuksissani ajattelin jo limppujen nimenvaihtoakin.
Tuoteselosteessa luki fiinisti: MALLASLEIPÄ. Nasevampi ja osuvampi nimi olisi ollut KATISKAN MERKKILIMPPUNEN.
Paistamani nisuset muistuttivat mielestäni ammunnassa käytettäviä savikiekkoja, mutta -MAKU ON PAREMPI, lohduttelin empiviä ostajia.
Ihmettelin Hannaselle, joka kanssani oli myyntivuorossa, että koska ihmeessä minä olen alkanut pitämään itseäni pitokokkina?
Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin.
Saimme myötyä jok´ikisen savikiek...leivonnaisen ja kakkelin, vaikka välillä tihutti vettäkin niskaan.

Kävin myyntityön välissä syömässä (siitä siihen, ettei vesi valahda suupielestä asiaa muistellessani) ohrapuuroa vieressämme olevassa kotiseututalossa.
Söin ainakin pari saunanapollista (a 1 litra) puuroa ja hörppäsin nisukaffit päälle.
Ihmettelin illalla kotiuduttuamme Magnukselle, kuinka ihmeen kauan ohraryynipuuro pitääkään nälän tiessään.
Magnus ei sanonut mitään.
Avioliittoleirillä varoitettiin aikoinaan aviopareja luulemasta, että ovat toistensa ajatuksenlukijoita.
-Tälläisellä täysin väärällä luulolla on taipumus muuttua täysin vääräksi tietämiseksi, mitä vanhempi aviopari on kyseessä, painottivat luennoitsijat vakavan näköisinä.
No, minä en luullut mitään, vaan mielessäni selvästi KUULIN Magnuksen ajatukset:
- Kyllä näläkä katuaa aina joksiki aijjaksi, jos syää saunaparallisen ohorankryynipuurua nupiiksi ja nisusian viälä päälle.
-Röyh, sanon minä.

Kampaajalla kävin ottamassa uuden lookin itselleni tässä jonain päivänä.
Olen hyvin tyytyväinen ko. lookkiin.
Toiselta syrjältä jätettiin pidemmäksi, niska lyhykäiseksi, korvantauskiharat (!) pidemmiksi ja otsatukka saksittiin "revityn" näköiseksi, päälaelta hiukset klipattiin "möyheän" linjaiseksi ja: TADAAA!!!
Naamanikaan ei näytä nyt päivääkään yli 66-vuotiaalta, kuten asianlaita ennen kampaajakäyntiä tuppas olemaan.

Tässä vaiheessa haluan toivotta upo-uuden lukijani, Heekan, erittäin sydämellisesti, mutta lämpöisesti tervetulleeksi sivustoni lukijaksi.
(Kuva tuossa yläpuolella ei liity mitenkään Heekaan. Kuva vaan pomahti tuohon kohtaan, vaikka tarkoitus oli, että peräkanaa olisivat.Kuvat.)

Olen useasti sen sanonutkin,mutta sanonpahan vielä, että saan aina iloisen ja mukavalta tuntuvan sähköiskun, kun älyän, että seuraajanumero on muuttunut :D
Terveoloa vaan taas samalla kaikille jo oleville lukijoille. On ensiarvoisen mukavaa, että luet näitä. Ainakin jolloinkin.

Kurikkaan saimme Magnuksen kanssa ajella tässä iltana muutamana ja järjestys oli taas vanha tuttu. Magnus puhui ja minä runoilin.
Minulle tuotiin pyynnöstä motillinen vettä sen vanhan vaivan nujertamiseksi.
Sain lausumisen hyvin suoritetuksi, enkä ihmeekseni tuntenut oloani erityisen typeräksikään.
Kirjojakin ostettiin 7 kappaletta!

Keskellä torstaipäivää poljin ainolla (en ole paljon ainolla poleksinut tänä kesänä) meikkikutsuille.
Keskellä kirkasta päivää tuijottelu suurentavaan peiliin nuorten ja kukoistavien ihmisten viereillä ei ole omiaan nostattamaan mielialaa montaakaan piirua itsetuntoasteikolla.
Tarkkaavainen lukijani muistaakin, että itsetuntoviiruni ylsi testitilanteessa, kymmeniä vuosia sitten, numero kolmen (3) kohdalle.
Käytössä oli asteikko, jossa oli numerointi 1-10.
Voin luottamuksella kertoa, että siinä kolmosen kohilla se pysytteli nytkin ko. makeuppisituatsuunissa.
Mutta, meikäläinenhän ei kauaa mittaustuloksia surkua.
Ei ole mikään pakko tuijotella peiliin, ainaaan suurentavaan ja ainakaan koko keskipäivää!
Ilokseni sitäpaitsi huomaan myös, että aina tulee niitäkin hetkosia, jolloin itsetuntomittarin asteikosta loppuu numerot kesken.
Sellainen hetki tapahtui, kun tepastelin peilin edessä uposen uusi viitta harteillani tässä sunnuntai-iltana.
Viitta on putipuhdasta villaa, kirkkaanpunainen, markkinoilta ostettu ja Mansikin tekemä.

Itseni ja mittarit unehutin myös lausuessani runoja eilisessä seuratilanteessa täällä kotikylälläni.
Ihan vaan muutaman kerran mietin, miltä pallohame näyttää palloisen vartaloni verhona, enkä tarvinnut vesihörppyä ollenkaan.
Ajattelin sensijaan siinä lausuellessani, kuinka Jeesus on hyvä ja rakastaa minua.
Hän, Jeesus, rakastaa myös sinua, kuka ikinä oletkin, mistä tuletkin ja kunne menetkin.

T: Kaisa Bollklänning-Pullerström
------------------------------------------------------
Jumalan kymmenen käskyä.
Seitsemäs käsky:

Älä varasta.

Ensimmäinen kuva on mennyttä loistoa tämänkesäisestä puutarhastamme.
Lupiinit ovat jo hetkestä törröttäneet kaikkensa kukkineena. Kuten myös kaikki muutkin pihapiirimme kukkaiset.
Toisessa kuvassa on rekvisiittaa telttapäiltämme, jotka päivät ansiokkaasti pidimme Isonkyrön keskustassa.
Malvat koristivat puhujapöntön etumusta ja enkeli kahvipöytää.

Ensimmäisenä telttasarja-iltana satoi ja tuuli, kuten aina telttasarjailtoina on tapana.
Kuivaa paikkaa ei teltassamme ollut, paitsi tietenkin minun suuni (jälleen kerran).
Ihmisiä, sanankuulijoita siis, tuli paikalle kuitenkin ilahduttavasti. Samoin toisena ja kolmantenakin.
Magnus leipoi hätäprätiköitä toisen illan tarjoiluksi.
Hän saikin kunniaa ja kehuja niistä niin kosolti, että niillä pitäisi pärjätä hyvin ensikesän tarjoiluhukiin saakka.
Me muut jäimme täysin hopealle leipomuksinemme, mitä kiitokseen ja kehumiseen tuli ;)

Oli taas aika jännittävää teltan, eli trasukirkon, pystyttämisen kanssa.
Pystyttäjiä saapui paikalle tasan kolme (3) ja tuulen nopeus lähenteli kolmeakymmentä (tai jotain ja ainakin melkein) bofooreissa mitattuna.
Magnus kertoi myöhemmin, että viimetingassa, kun teltta oli jo parimetriä maasta lentoon lähdössä, tuli neljäskin mies hätiin.
Magnus kertoi, jotta oli ku olis enkeli liirelly paikalle.
Niin siinä varmasti tapahtuikin.

Lausuin telttasarjan jokaisena iltana kirjastani runosen ja viimmosena iltana sain todistaa uskostani Jeesukseen.
Runollista kirjaakin meni kaupaksi kuin SIIMAA, eli kuusi kappaletta.

Kun katselen mennyttä viikkoa taakseppäin kerien, muistelisin, että olen elänyt muutamia kielenriiputuspäiviäkin.
Kynsinauhat olen myös kertaalleen repinyt irti ja pureskellut alahuultani.
Tällähetkellä tuntuu elo ja olo kuitenkin ihan mukavalta.
Hyvä on rukoilla, lukea Raamattua ja kertoa Jeesukselle kaikki murheensa ja huolensa. Siitä se apu asiaan-kuin asiaan tulee.
(Nimim. kokemusta on).

Piristyttyäni, ajattelin tässä päivänä muutamana ostavani jopa jostain marketista tekokynnet.
Hyvällä ystävättärelläni, Manna-Aijalla, näin nimittäin iki-ihanat, säihkyvät tekokynnet sormiensa päissä ja nehän olivat aivan ihanat.
Ne ovat myös kuulemma ihan lellunhelposti asennettavissa.
Parinsentin tekokynsillä ei toki varmaan tehdä mitään superkuurauksia huushollissa, mutta minähän en tee niitä omillakaan kynsilläni.
Leipomiset on varmaan syytä heivata sikseen kynsikkäiden ajaksi, mikä sekin on vain yksinomaa terveellistä ja edukasta, ajatellen Hälvbridgeä.


Tänään käväisimme Östermyrassa terveydenhuoltoasioilla ja samalla piipahdin myös kirpparilla ostamassa rekvisiittaa 1700-luvun markkinoille.
Ihan itselleni vaan.
Ostin tyynyliinan, purettua vaaleahkonharmaata lankaa, essun ja pitsinauhaa. Kaikki ostokset tekivät yhteensä 7,50 euroa.
Tyynyliinasta kruppaan päähäni huivin, purkulangasta väkerrän pari lettiä, pitsinauhasta laitan rusetit lettien päihin ja esliinan kietaisen uumani ympärille. Sotisopaan kuuluu tietysti vielä nilkkoihin ulettuva hame, vanhasta pellavapyyhkeestä tehty pusero ja syltyssä olevat villasukat!!!
Tarkkaavainen kuuntelijani varmaan muistaa, että minullahan on jo letti entuudestaan. Siitähän on kuvakin jossain bloggauksen alussa.
Kyllä! Oikein kalastajalangasta ja niin pitkäkin, että ulettuu takalistolle saakka.
Ajattelin kuitenkin tänä vuonna tehdä hiukan toisenlaisen emäntä-lookin itselleni.
Toivon mukaan onnistun.
Menemme porukalla 1700-luvun markkinoille 11-12 elokuuta myömään leivonnaisia, eli tänä viikonloppuna siis.
Tervetuloa! Lauantaina 10-17 ja sunnuntaina 11-17.
Lupauduin omalta osaltani vääntämään pullia ja saaristolaislimppuja myyntiin.
Tuosta SAARISTOSTA en uskalla mennä 100% takuuseen, mutta LETKUTIE limpuista annan laatutakuun.
Laatutakuu: färskit aineet ja hammas ei helposti katkea sitä purtaessa!

Eilen olimme Nikolainkaupungissa ja missäs muualla kuin pohjoisen pallonpuoliskon iki-ihanimmassa kirkossa, elikkä Huutoniemen kirkossa.
Siellä oli kesäsunnuntaiseurat ja puhujana oli mm. Charles Hälvänmutkalta.

Kirkosta menimme Askaan, jossa joimme pannullisen kahvia.
Catherine antoi minulle ostamansa turkoosinvärisen pallokoltun, joka oli kuulemma hänen päällään törkeen kaamee.
Palloäitinsä ottikin pallohameen iloiten vastaan ja oli se hänen yllään Östermyran matkalla tänään.
Lisäksi palloäidillään oli jaloissa verkkokengät.
Täytyy sanoa, että itsekkin ihmettelin katsellessani kaupungin lukuisista peileistä ja ikkunaheijastuksista itseäni.
Kirpparille mennessä olikin jo ihan pakko kuoria kengät kintuista ja laittaa piraatticrocsit tilalle.
-On aika raskasta olla kaunis! puuskutin Magnukselle.
Magnus oli hiljaa ja katseli mietteliäänä ja muina miehinä taivaalla purjehtiviä cumuluspalleroita.

Olen tänään taas tehnyt uudella innolla, siinä saunan edustalla olevassa ulkoilmatelineessä, jumppasarjaliikkeitä.
Innostuin asiasta taas valtavasti, kun Maisu sanoi seurojen jälkeen minulle, että olen hänen mielestään laihtunut "mahottomasti".
HAAA! Noinko olisi ylimääräistä velttoa lihaa sittenkin ottanut kiinteytyäkseen?
Eivätö ne ulkopunnerrukset, eivätkä painopunnusten heilutukset sittenkään ole olleet turhaa huhkintaa?
Olkoonkin, että kukaan muu ei ole sanonut mitään, olkoonkin, että puntarin diginumerot jämähtävät aina samahkoihin lukuihin?
Tästä se taas alkaa. Hälvbridge rules.

Näihin toivorikkaisiin sanoihin lopetan raportoinnin tällä haavaa.
T: Kaisa Digiskog-Puntarpää
----------------------------------------------------------------
Jumalan kymmenen käskyä
Kuudes käsky:

Älä tee huorin.

Istun Letkutien konehuoneessa norsu harteilla ja yritän kelata aikaa taaksepäin muistellen mielenkiintoisia (rohisevaa hengitystä) häppeninkejä.
Norsu on saatu arvalla Köpingin markkinoilta, eikä se paina läheskään niin paljon kuin norsut yleensä.
Tämä norsu on nimittäin tarkoitettu niskanlämmittäjäksi ja sillä on langasta letitetty häntä.
Norsu on gredeliinin värinen, hyvin valmistettu ja komea.
Se ajaa täydellisesti asiansa, kuten sen esikuvatkin Intian tukkityömailla.
Pakko oli laittaa jotakin hartioille, kun kaikki ikkunat pitää olla auki, muuten alkaa silmissä mustua ja happi loppua.
Ilma enteilee ukkosta, mutta onneksi vasta vaan enteilee.
Toissa yönä oli täkäläiset maisemat kuulemma olleet sätimisistä valkeana ja jyrähdähdykset seuranneet taukoamatta toisiaan. Meikäläinen oli vain vedellyt uneskoa palloon.
Unta en muista nähneeni, kuten rakas äiti-vainaani aikanaan, kun oli "jyrissyt".
Olen sen jutun näillä sivuilla jo ennenkin kertonut, mutta se sietää tulla uudestaan kerrotuksi koska on niin hyvä.
Sitäpaitsi onhan matkan varrella varmaan tullut uusiakin lukijoita, jotka tuskin jaksavat kahlata entisiä häppeninkejä jälkikäteen.
Siis: äitini teki joskus kotiviiniä punaisista viinimarjoista.
Viinipullon suulla oli joku ihme lasikiekura, jonne piti tiputella tarkka määrä sokerinpaloja vuorokaudessa.
Eräänä kauniina päivänä äitini oli tipautellut vahingossa tuplasti niitä imeläkivenpalasia ja viinipottu otti ja räjähti tuusannuuskaksi yön mustina hetkinä.
Äitini ei herännyt. Sen sijaan hän oli nähnyt unta nyrkkeilyottelusta.
Noh...hurmehan niissä matseissakin joskus lentää, mutta keittiönsä oli kuin lahtihuone aamulla, kun herättiin.
Sen koommin ei viiniä valmisteltu.
Äiti ei luottanut muistikultaansa, että onko sokeria tiputeltu tarpeeksi, vaiko eikö ole?

Ukonilmoihin vielä mennäkseni, niin meillä täällä Hälvän aukeilla ei siis ole ukkosta näkynyt kuin kerran ja silloinkaan en minä nähnyt mitään.
I hate ukkosta :(
Lehdissä on ollut kamalia uutisia kamalista ukonilmoista. Vanhat kamalat ohjeetkin on ollut kaikkialla näkösällä.
Jaa, miksikö kamalat? No, kun en usko, että ne auttavat. Ja, jos tietenkin auttavatkin, niin kummiski ottaa kipeetä.

Viimebloggauksessani raportoin Ilmajoen keikasta, jossa suuni korppuili ikävästi.
Seuraava Ilmajoen ilta meni paremmin, koska kävin Laihelassa vesipottukaupassa ja ostin kaksi pulloa aitoa lähdevettä suoraa kraanasta pulloon lorotettuna. (Tuo oli minun keksimäni mainoslause, joka tuskin kelpaisi lähdevesifirman käyttöön).

Tiistaina siivosimme Magnuksen kaa koko kämpän (paitsi tietenkin ylävooninkia, joka juuri toista kuukautta sitten hyväksi siivottiin).
Siivomisen syy oli taas se sama vanha tuttu: meille tuli vieraita seuraavana päivänä.
Matteus, Låtta, Maikku ja Eerikki olivat ne odotetut vieraat.
Keitin meille päivälliseksi uusia perunoita, joista ei enää kuori irronnut, kuten uusista perunoista tapana on.
Magnus rouhi niitä perunatömpällä kauan ja hartaasti, mutta pottujen nahka ikäänkuin vaan parkkiintui.
MINUA se ei krassannut, koska syön perunat kuorineen melkein jouluun asti.
Mutta se, että huolella valmistamani vihannesgratiini oli taas kuin kesäkeittoa sai verenpaineeni kohoilemaan.
Mauritzio (yksi meidän vakiovieraistamme) kehotti, kerran vierailulla ollessaan, laittamaan vehnäjauhoja kerman ja juuston sekaan. Ei auttanut. Kesäkeittoa, mikä kesäkeittoa!
Se on tietenkin aika kaitanen murhe tänä synkeänä aikana, joten jätänkin aiheen iäksi (samoin kuin gratiininkin valmistuksen...ehkä).

Torstaina oli taas se aika kesästä, jolloin otan ison motillisen kahvia ja kaikki viime jouluna saamamme joulukortit ja menen ulos juomaan kaffia ja rukoilemaan jok´ikisen kortin lähettäjän/jien puolesta.
Toiseen alku-kuvaan on kuvattukin se samainen joulukorttikasa, mutta kuva epäonnistui.
Salama olisi kuulemma pitänyt ottaa pois ja minä en silloin vielä osannut. (Seuraavalla kerralla voi taas olla, etten muista, kuinka se tapahtuu).
Mehän emme lähetä joulukortteja ollenkaan. Emme ole lähettäneet muutamaan 10 vuoteen.
Silti saamme edelleen kortteja ja hyvin lämpöisillä tunteilla lähettäjien puolesta rukoilen ja heittiä mielessäni ajattelen.

Kaksi päivää olimme Köpingin markkinoilla Kristillisdemokraattien teltan alla ja möimme pika-arpoja ja pidimme aatetta korkealla.
Jos jossakin, niin markkinoilla saa tuntea kaikki tunneskaalan eri vivahteet jäätymispisteestä kiehuntapointtiin.
Meikäläinen on sangen yksioikoinen rautakanki-luonne, joten tekee hyvää olla puuronsilmäkkeessäkin joskus.
Ostin markkinoilta ropeellisen muikkuja.
Söin niitä sormilla, kun en huomannut, että olisi kertakäyttöhaarukoitakin ollut tarjolla.
Katselin kauhuissani muiden haarukointisyöntiä (sitten kun sen moheltamiseltani huomasin) ja muut puolestaan minun sormillasyöntiäni.
Olin ahnehtinut suihini jo melkein koko satsin, kun vieressäni oleva mies moitiskeli, että muikut eivät olekkaan NEULAmuikkuja.
-MITÄ NÄMÄ OVAT? kyselin itseltäni kauhuissani.
Syön neulamuikkuja siksi, että ne ovat tosiaan neulamaisen pieniä ja siitä johtuen, myös niiden peräsuolen tavara täytyy olla mikroskooppisen pientä.
-Minen syä kalaa paskoonensa, tapaa Magnuskin uhota, johon minä aina sanon, miten VÄHÄISTÄ kaikki on.
Mutta nyt!
Parikertaa nielaisin tyhjää, mutta sitten ruokahalu palasi.
Mitä väliä? Kun vaan hyvältä maistuu.
Ostin markkinoilta myös uusimman Isokyrön kotiseutukirjan.
Kirjassa on kirjoitus äitini mummusta (äiti puhui aina mammasta).
Kirjoituksen otsikko on "Rikkaan lesken" elämä ei tainnut olla helppo.
Kuvissa näkyy myös vaarini ("rikkaan lesken" poika ja hänen vaimonsa, eli minun Lyyli-mummuni)ja tietenkin oma äitsykkäni noin kymmenvuotiaana.
Olen kaikille paasannut, että juurekseni ovat Isonkyrön Lehmäjoelta, mutta ne ovatkin Isonkyrön Tuuralasta ja Ritaalasta (josta jälkimmäisestä olen uhonnut oikein).
Ilmankos minä olen näille aukeille sopeutunut, kuin kutukala Kyrönjokeen.
Tosin olen kyllä sopeutuva luonne. Nikolainkaupungissakin tunsin olevani kuin meriahven rantakaislikon kutjussa.

Sunnuntaina emme, täysin tapojemme vastaisesti, menneet kirkkoon.
Magnuksella oli puheen tekoa kesäseuroihin, jotka Pohjoiseuroopan komeimmassa kirkossa illansuussa pidettäisiin.
Pohjoiseuroopan komein kirkko = Huutoniemen kirkko.
Kuuntelimme sensijaan radio Deistä sen Nikolainkaupungissa äänitetyn ohjelman, joka olisi pitänyt tulla sinä-ja sinäpäivänä, silloin ja silloin. Ei tullut.
Sensijaan se siis tuli eilen.
Minun osuuteni ei tullut eilenkään!
Ja niinkuin minä kaikkeni annoin äänityksessä.Ella Eronenkin olisi joutunut antamaan jonkinmoista tunnustuksentapaista.
Leuat lotisten sanoin ohjelman jälkeen Magnukselle, että seuraavan kerran äänittelen itsekseni yskiskellen Vähännevan vähäisessä vinttikomuutissa.
Mikrofoonina toimikoon seinälautojen koloset ja yleisönä koppakuoriaiset.
- En yhtään tippaa välitä, ettei osuuttani lähdetetty ja kyllähän sinun puheesi...
(ääni sortuu murtuen).
Selvisin kuin selvisinkin tilanteesta, eikä vähiten Magnuksen runsaan lohdutuksen takia.
Ensikerralla menen taas iloisesti ÄÄNITTÄMÄÄN tuli se sitten eetteristä ulos tai ei. Sovittuun aikaan ja paikkaan.

Meillä oli siis kevätseurojen vetovastuu Huutoniemen kirkossa eilen illalla Huutoniemen kirkossa.
Kaikki meni hyvin.
Magnus joutui kuiskaamaan asiasta kuin asiasta, jotka hänen mielestään (ja ihan oikeestikkin) unehutin sanoa.
Minulla oli katsokaas kunnia toimia juontajana.
Olen aikoinani saanut koulutusta SAARNAKURSSILLA ollessani, myös juontotehtävän vetämisestä.
Kurssilla neuvottiin olemaan flätisemättä muuta, kuin mitä asiaan kuuluu.
Kotipuolensa asioita, minisaarnoja tms. ei ole soveliasta juontajan paasata.
Minä otin opin liiankin todesta ilmeisesti. En sanonut pakollisiakaan asioita.
Runoja sain kuitenkin luvan kautta lausua, ja sainkin runsaasti ablodeerauksia ja yhden kirjan kaupaksi.

Vaikka päivä on jo pitkälle kulunut ja sanoja liikaakin peräkkäin pistelty, tukin tähän reportaashiin vielä tämänpäivän mielenkiintoisat asianhaarat.
Olimme Nikolainkaupungissa hakemassa matkavakuutuksen.
Lähdemme lähitulevaisuudessa taas Venäjän Karjalan laulumaille laulamaan ja kertomaan Jeesuksesta.
Vakuutuksen olisi tietenkin saanut netinkin kautta, mutta päätimme munklauttaa kaikkia vakuutuksiemme osasia uuteen uskoon ja oloon.
Tulomatkalla sanoin Magnukselle, että hän karauttaisi apteekkiin.
Menisin pitkästä aikaa ostamaan hupenemis-pussukoita. Olin nähnyt niitä apteekissa myötävän, kun edelliskerran siellä piipahdin.
Ulkoa pihalta jo näin, että laihdutuspussukka-hyllyn vieressä istui kolme ihmistä.
3kpl NORMAALINkokoista ihmistä.
Nuo 3kpl normaalinkokoista ihmistä istuivat kuin jauhotatit hyllystöjen edessä.
Odotimme valehtelematta 1/2 tiimaa siinä apteekin ikkunan edessä ulkosalla.
-Minen lähäre tästä, ennekö soot hakenu niitä pussukoota, ku kerran tänne meirät ajatit. Mitä sitä häpiää ittiänsä. Jos on pullia, niin on pullia. Ei siinä auta luimuulu, eikä häpeely.
Hmmppfff!! Ei auta niin, mutta minut olisi saanut kiskoa köysillä siihen hyllyn eteen.
Olemme kuitenkin taas vakaasti päättäneet avata Hälvbridgen natisevan oven.
Lohduttelimme tänäänkin toisiamme, että meille ei ainakaan ole tullut LISÄÄ kiloja. Toisillehan on tullut niitä KESÄkiloja, mutta ei meille :)Senverran "lujana" olemme lihapatojen ääressä seisseet.

Reportointi Vähältänevalta päättyy tähän, vaikka vieläkin olisi jotain ollut hampaan reiässä.
T: Kaisa Hävek-Pullerskog
----------------------------------------------------------
Jumalan kymmenen käskyä.
Viides käsky:

Älä tapa.

Yllä kolme kuvaa viikonlopun tuoksintapaikoista.
Ensimmäisessä kuvassa on hääpari on aloittelemassa häävalssia.
Valssia, joka oli heitä varten sanoitettu, ynnä sävelletty ja jonka morsiomen veli komeasti laulaa kajautti.
Olimme lauantaina Vilppulassa kummityttömme Leenun ja sulhasensa Herbertin hääjuhlassa.
Täytyy sanoa, että nyt kyllä oli kyseessä tavanomaista komeampi pari, kuten kaikissa häissä kaikkialla aina on.
Morsian sädehti hyisestä heinäkuun kalseudesta huolimatta niin, että se korvasi osan auringonkin poissaloistavia säteitä.
Aurinko otti heloittaakseen sadepilven takana, joka pilvi puolestaan truiskaisi hääväen ylle jääkylmän suihkun kirkosta poistuttaessa.
Sulhanen oli salskea ja silminnähden rakastuksissa ja ökötyksissä ihastuttavaan morsiomeensa.
Oi sitä onnea ja oi sitä autuuden ihanuutta!
Häävalmistelut oltiin tehty viimeisen päälle ja huolellisesti jokaista suklaasydänmällin harsokoristetta myöden.
Väen vängällä juohtui omat häät mieleen.
Ehkä hiukan siksikin, että
tänään, armon vuonna 2011, heinäkuun kahdentenakymmenentenäkolmantena päivänä, on kulunut tismalleen 46 vuotta, kun vannoimme kaikki maailman rakkaudet toisillemme ja vastasimme tuttuun kysymykseen TAHRON.
Silloin oli lauantai ja myös työpaivä. Tuohon aikaan oli tapana paiskia töitä lauantaisinkin.
Häämme oli sovittu klo 14 pidettäväksi kirkkoherran virastossa.
Kello 11 ryin kurkkuni puhtaaksi ja kysyin pomolta, josko saisi kotiin lähteä?
-Olisi häät tiedossa, jatkoin kuiskaten uudestaan kuivuneella kurkullani.
-Häät? Kenen?,tivasi expeditööri, joksi postikonttuurin pomoja myöskin joskus tituleerattiin.
- O-omat!
Sain lähteä siitä paikasta.
Tämän pikku episoodin olen kirjoittanut ennenkin tänne blokiin ja kertonut vielä monemmin kaikille, jotka vähääkään ovat osoittaneet kiinnostusta ja vaikka eivät olekkaan.

Olen omia häitäni muistellessani aina haikaillut, etten sittenkin pukeutunut kermakakkurimpsuröyhelöpukuun. Kuitenkin olen myös ymmärtänyt, että ei siitä olisi ollut oikein iloa kenellekkään.
Vähiten itse morsmaikulle.
Sain nimittäin heti vihkimyksen jälkeen hyperkaamean päänsäryn, joka kaatoi minut ennenaikaisesti vuoteen omaksi koko hääjuhlan ajaksi.
Siinä minä olisin maannut, kuin kutukala kermassa, pimennetyssä huoneessa pannumyssy päässä.
(Laitoin aina päänkivistyksen kohdatessa pannumyssyn päähän. Lämpö auttoi särkyyn paremmin kuin pervitiinit ja hotat.
Nyt, kahvinkeitinkaudella, ei ole enää pannumyssyjä, mutta eipä ole enää päänsärkyjäkään).
46 vuotta!
Minä olen erittäin onnellinen kaikista noista vuosista ja lupasin Magnukselle entisestäänkin muutella tapojani suotuisaan suuntaan, että kuluisivat loputkin kymmenet- ja taas kymmenet vuodet seesteisesti ja romantteisesti.
Magnuksella ei ole poispantavia luonteenpiirteitä ja nekin harvat, joita EHKÄ olisi, pysyvät poissa, jos akka pystyy olemaan siipiänsä myöden ;D


Keskimmäinen kuva kuvakoosteessa kuvaa minua ja Catherineä.
Kuva on mukana ainoastaan siksi, että näkisitte lauantaisen juhla-sotisopani ja sen, miten kauas omena on puusta pompannut.
Hääsotisopanihan olin suunnitellut aivan toisenmoiseksi, kuten tarkkaavainen kuulijani ehkä hyvässä lykyssä muistaa.
Maikku ainakin muisti ja kysyikin, että eikö puhe ollut pitkästä kläningistä ja ruiskaunokkikorkkareista?
Oli puhetta ja kirjoitusta siihen sähtiin, mutta...
Eräänä yönä, muutamia päiviä ennen itse juhlaa, tamusin mekon ylleni.
Siinä yönhämärissäkin huomasin heti, että hamosen palleanseutua koristavat briljantit ovat pönöllään kuin emakkopossun kikit.
Ei puhettakaan, että ko. mekkoa olisi voinut yllensä kinnata.
Onneksi oli kaapissa eräisiin synttärijuhliin H-Hallista hankittu leppäkerttuplyyssi (kuvassa ylläni), jossa on kokoa pallean pullahdella.
Ruiskaunokkikengät eivät tietenkään matsanneet tähän puseroon, joten äkkiä H-Halliin perjantaina ja sieltä löytyivät ihastuttavat verkkokengät (20 euroa), joista laitan kuvakkeen myöhemmin.
Jalat näyttivät niissä aavistuksen verran piknik-paistirullilta (noin puolentoistakilon painoisilta ja noin kuvaannollisesti), mutta musta lakka varpaankynsissä hälvensi hiukan tätä mielleyhtymä-efektiä.
Magnus lohdutti minua ylilempeällä äänensävyllä spatseeraillessani polvet koukussa niillä verkkokengilläni, jotta soon pääasia, ku itte tykkää ja on tyytyväänen.
Tyytyväisyydestä en menisi hehkuttelemaan, mutta kyllä minä tykkäsin.

Kolmannessa kuvasessa on Magnus kuvattuna eilen illalla klo noin 19.
Olimme Ilmajoella trasukirkossa.
Magnus piti puheen ja minä lausuin runoja.
Saamme mennä tänä iltanakin ja Magnus lupasi ottaa vuorostaan minusta kuvan. Laitan sen sitten tänne "mielenkiintoisia raportteja kaikista eri häppeningesistä"-blogiini, jos kuva onnistuu.("Onnistuminen" pitää sisällään sen, että näytän ikäistäni huomattavasti nuoremmalta ja todellinen painoindeksini ei hypi ilkeästi silmille).
Annoinkin ohjeet kuvakulmista ja siitä, että koko ruppi pitää näkyä.
Minä en tykkää ihmispuolikkaista. Tai no...voisi olla meikäläisen kohilla parempikin, jos vaan puoliska näkyisi.
Runoja lausuessani omalla vuorollani (noin klo 19.30)turparustinkini kuivahti niin totaalisesti, että Koiviston kuivahtaneimmatkin korput jäävät kirkkaasti hopealle.
Juuri ja juuri sain mokellettua ääneen viimmoset värssyt.
Kauhea tunne, kun jokaisen sanan eteen piti ponnistella kuin penkkipunnertaja.
Täksi illaksi varaan puolentoistalitran vesipotun mukaan ja kulauttelen siitä joka tavun jälkeen aika huikat, niin eiköhän syljeneritys alkaa pelaamaan
Sain kaikesta huolimatta myytyä kirjoja :D
Kuulinpa vielä ilman kuulokojettakin, kuinka joku kehui, että olivat runot niin hyvin lausuttujakin ;)

Keskellä viikkoa olimme Nikolainkaupungissa hampurilaiskutsuilla.
Paikka: Asevelikylä.
Aika: klo 18.00
Kutsujat: Eerikki, Catherine, Joonathan, Vivianni ja Lyllan.
Samalla reissulla veimme tietokoneemme matokuurille tietokonemato-liikkeeseen. Koneeseen oli luikerrelut kahdeksan maskia ja muutakin ylimääräistä.
Aikaa kun oli, ennenkö Hampurilaiskutsut alkaisivat, käväisimme supparissa ostamassa kaffetta ja sen sellaista.
Kuten aina, tapasimme supermarketissa joka kymmenenmetrin päässä tuttuja.
Kerroin kuuluvalla äänellä, kuhun ollaan menossa, MUTTA EN MUISTANUT HAMPURILAIS-sanaa. Kutsu-sanan kyllä.
Sanoin meidän menevän SÄMPYLÄ-kutsuille.
Joku kuulija katsoi kummeksuen ja oudoksuen minuun, joten aloin selittämään sämpylän syvintä olemusta:
Kaksi valkoista muhveloa, piffi ja paljon kaikenlaista sörlssensöniä väliin.
Magnus sanoi olevansa huolissaan minusta ja minun muistikullastani.
Pelkäänpä, että huoli ei ole ihan aiheetonta (nielaisu ja huo´ahdus).

Eerikin grillaamat piffit ja hampurilaiset tekivät kiivaasti kauppansa ja tyytyväisinä lähdimme ajelemaan kohti laskevaa aurinkoa, jonka säteet hyväilivät lempeästi puiden vehreitä latvuksia (paitsi, että ajelimme tismalleen vastakkaiseen suuntaan).

Vielä mahtuu viimeviikkoon iloinen häppeninki:
Ooppeli meni katsastuksen läpi, että naskahti.
Toinen kerta sanoi siis toden tällä kertaa.
Tuntui mahtavalta karauttaa ikiomalla autolla asioilleen, eikä vähemmin senkään takia, että kaaran sisustakin hohteli puhtauttaan.
Magnus tosin kertoi, jotta oli katsastusmiäs oli luimaallu pitkähänsä konelauran purkkalättejä.
-Niitä ei saa, kun räjäyttämällä irti, kun ovat sulaneet kuumuudessa kiinni niin lujasti, puolustelin minä tekosiani.

Nyt loppuu tekosten selittely tällä haavaa tähän.
T: Kaisa Hamburger-Sämbsjö
-------------------------------------------------------

Jumalan kymmenen käskyä
Neljäs käsky:
Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Kuvastossa tällä kertaa kuvattunna mansikan poimintaa (Vivianni) ja jo poimittua(Magnus).
Tuollaista jälkiruokaa me olemme harvase päivä "joutuneet" vätkyttämään.


Aurinkoiset, mutta valoisat tervehdykset täältä Letkutien varsilta.
Mielenkiintoisten (!) tapahtumien reportointi ottaa taas jatkuakseen.
Auringosta emme tosin ole päässeet nauttimaan kuin köökin ikkunasta haikeana katsellen.
Satanutkin on, jolloin auringosta ei tietenkään ole oikein päässyt nautiskelemaan,
mutta pääasiallinen syy sisälläoloon piilee niissä tuhansissa ja taas tuhansissa paarmoissa, jotka iskevät piikkipuonsa (tai taitaa niillä olla piikkikärsät) heti nahkaasi, jos vain jalallasi ulos astut.
KOSKAAN, koko kuusvuotisen asumisemme aikana, noita herhiläisiä ei ole näin paljoa ollut.
Autolla, kun karauttaa pihaan, ovat ne jo silmät hullunkiiltoa välkkyen, pistin tanassa odottamassa.
Istummekin aina hiljaa pitkät tovit, paitsi silloin ei voi, kun on jäätelötuuttilasti takakontissa.

Aamupäivällä hain urheasti lehden postilaatikosta valmiina huitomaan ja heilumaan kuin heinämies (mikä tosin ei auta tippaakaan).
Jäin toivorikkaasti pihapöydän ääreen istumaan lehti kainalossa.
Ja kas vain!
Vain noin seitsemisenkymmentä paarmaa pyöri ympärillä ja kärsäänsä ei käyttänyt yksikään.
Hain hyönteismyrkkypullon sisältä, sekä kahvikupposen ja nautin kesäpäivästä ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ainakin, mitä nautinnollisuuteen ja levollisuuteen tulee.
Innoissani menin myös voimistelulaitteelleni, siihen pikkusaunan viereen, ja ajattelin kiskaista muutaman väännön suorin jaloin, mutta ei onnistunut.
Olen pitänyt viikon paussin (vrt. paarmat, sateet ynnä sääsket) ja olivat lihakset veltostuneet aikaisemmalle, eli alkuperäiselle, surkealle alimmalle tasolleen.
Hampaat karskuen (eivät ole muuten enää jomotelleet) nostin vempelettä sitten pykälän ylöspäin ja aloin punnerruksen.
Uskon, että muutaman päivän kuluttua saan taas laskea (tai tietysti nostaa) tasoa.
Täytyy kyllä tunnustaa, että en ole harjoittanut tavanomaista painopuntarinostantaakaan viikkoon, vaikka sisätiloissa sitä aina teen. Eivät ole ötökät kiusana, eivätkä nahkaani pureskelemassa.
On ollut määrättyjä syitä tekemättä jättämisiini.
Tosin, olen kyllä Kekkosen kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että kaikki syyt olla lenkkeilemättä tms. ovat tekosyitä.

Mutta nyt lisää syitä:
Olin serkkutapaamisessa viime tiistaina.
Tavanomaiseen tapaan heinäkuun miitinki on aina Pläälu- ja niitten saaressa.
Elitzabethy tuli hakemaan minua Nikolainkaupungin juna-asemalta, koska autonihan on edelleen ankarassa ajokiellossa.
HUOMENNA moinen pinhuusi päättyy, koska Magnus menee katsastamaan koslaa toisen kerran.
Haluan painottaa, että mitään suuria vikoja ei toki autossa ole ja nekin on nyt tänään oikein korjaamolla korjattu.
Iskunvaimentimet ovat uudet, pari ruuvia kiristetty entistäkin kireemmälle, mahanalusta pesty jne.
Jos ooppeli ei mene katsastuksen läpi kunnialla, niin ei hätää!
Onhan meillä ns. YKKÖSAUTO, josta tulee välittömästi minun kakkosautoni. Oiva-polkupyörästä tulee Magnuksen ykköskulkuneuvo. Sateella ja paisteella.
Ei siinäkään ole hätää hyyshäivää, koska Magnus aina revittää, kuinka hän näiltä tanhuvilta aina lapsena lähti Vähäänkyröön pyörällä kouluun. Matkaa oli 13km sivu.
Saapi siipi. Itse uskon, että taas pyydetään autoani ostaa ;)

Iloisen puheensorinan säestyksellä lähenimme, me serkukset (Mayakin oli koukattu mukaan matkanvarrelta) sitä paikkaa, josta piti kääntyä oikealle.
saapuisimme tielle, joka johtaisi rantaan, jossa pikkuinen purtilo olisi meitä noutamassa ja outtamassa. Sen piti siis olla edessämme.
Sen tien.
Ei ollut!
Soitimme serkkusellemme ja saimme uudet ohjeet. Vanhat ohjeet oli ymmärretty väärin.
Uusien ohjeiden mukaan toimittuamme ajoimme uuden tienpäähän, jota tuskin oli käytetty nuijasodan jälkeen.
Olimme jälleen ymmärtäneet ohjeet väärin, tai paremminkin emme olleet ymmärtäneet niitä lainkka.
Puolentoistatunnin väärinymmärrysten jälkeen serkunmies lupasi tulla maantielle seisomaan ja viittelöimään.
Meitä serkkuja oli jo nälkäkin alkanut hivuttamaan. Pyörrytti ja hojaannutti ja ylenannatti.
Minä ainakin olin aamusta asti paastonnut ja ajatellut vesi herahdellen tserkkutytön pöydän antimia
Onneksi minulla oli KÖRTTIPASTILLEJA laukunpohjalla.
Saimme kukin kaksi kappaletta imeskeltäviksemme ja uskokaa, tai älkää, kuvotus ja vaimallus loppui kuin seinään.
Loppu hyvin kaikki hyvin.
Pääsimme kun pääsimme pungertamaan itsemme veneeseenkin kuin tyhjää vaan.
Vene uiskenteli sangen syvällä, mutta vakaasti ne muutamat sadat metrit, jotka toiselta rannalta huvilalle on.

Viimeinenkin onhon olon tapainen kuvotus väistyi syödessämme Pläälun kokkaamaa makoisaa lohikeittoa.
Pläälun nimi ei tietenkään oikeasti ole Pläälu, vaikka hän itse niin luulikin tituleeratessaan itseään pienenä sillä nimellä :D

Palatessamme Elitzabethy heitti minut Askaan, jossa Magnus jo kovasti outtelikin.
Tai ei Magnus niinkään, mutta Vivianni.
Oli luvattu, että hän saa tulla pariksi päiväksi Hälvälle kylille.
- Mummu ei tehnyt mun kaa mitään kivaa. Ei edes muovaillut muovailuvahalla!!!, oli neiti rollinut kotiinpäästyään.
Mutta ei muistanut neitokainen, että leivottiin yhdessä pullaa. Mielestäni se ajaa vähän saman asian ja vielä enempikin.
Muovailuvaha ei nimittäin maistu läheskään yhtä hyvältä kuin pullataikina.

Totta on, että en ehtinyt touhuta ja piirrellä paljoa, kun piti siivota.
Viviannille kyllä selostettiin ennen hänen vierailuaan kaikki näkökohdat ja ne eivät kuulemma yhtään haitanneet mitään.
Siivota piti taas siksi, että tuli jyväskyläläiset Äkku ja Tyttytyllerö saapuivat visiitille.
Edellisestä siivousraivauksesta oli kulunutkin jo pitempi tovi, joten ei puhettakaan leikkimisistä, eikä avaimenpiilottelusta.

Perjantaina huomasimme Magnuksen kanssa, että meillä on juhlallisuuksia tiedossa yli-viikonloppuna ja kuontalomme ovat kuin murokuupanat.
Tietenkin hovikampaaja/parurimme oli hyvin ansaitulla lomalla.
Oikeastaan kaikki paikkakuntamme kampaajaparturit olivat hyvinansaituilla lomillaan, joten ajelimme Nikolainkaupunkiin.
-Ihan pikkusen vaan, pyysin, että kuupanaani lyhennettäisiin.
Minulla ja Magnukella on itseasiassa hiukkasen samaa vikaa, nimittäin kummankaan kuupanasta ei vois paljoa leikatakkaan juuri ns. "muron" niukkuuden vuoksi.

Kutsuin meidät Härmään Aijja-Kanitan ja Öpen kesäpaikkaan perjantai-illaksi.
Savusaunaa ei voitu lämmittää, vaikka sinne oven saranan päälle pesän rakentanut pikkulintu, oli jo lennähtänyt pois poikasineen.
Savusaunan kiukaan kivet ovat munklautuneet jotenkin niin, että raoista pökkää ilkeästi lieskaa joka suuntaan, joten sitä ei voinut lämmittää nytkään.
Eipä hätää mitään, koska heillä on toinenkin sauna lämmittää plantaasillaan.
Niin vaan kuitenkin kävi, että istuimme Aija- Kanitan kanssa pukuhuoneessa, emmekä menneet saunaan ollenkaan.
Saunan edustalta tarkastelimme löylyn sijaan kuusia, jotka sopisivat joulukuusiksi.
Löysimme muutaman valioyksilön, jotka kumminkin luultavasti saavat kerkkinsä pitää tänäkin vuonna ja tulevinakin.
Meillä on tekokuuset käytössä. Aina, hamoihin tuleviin jouluihin.

Sunnuntaina menimme kirkkoon.Minä ja Magnus.
Monet tavanomaiset kirkkovieraat olivat jääneet kotiin katsomaan Herättäjäjuhlilla kuvattua kirkonmenoa.
Sama jumalanpalvelus nähdään uusintana huomenna tiistaina.
Aion katsoa sen silloin kaikessa rauhassa.
Ensisunnuntaina on jumalanpalvelus taas meidän iki-ihanassa vanhassa kirkossamme (1304),jonka jälkeen on piknikki kirkon läheisyydessä.
Magnus kysyi, jotta mitä niis piknikiis syärähän?
Hän ei kuulemma ole koskaan ollut moisessa tilaisuudessa.
Sanoin tietäväisenä, vaikka en ole ollut sellaisessa minäkään, että kukaan ei tarkasta mukana olevia syömisiä.
Voi ottaa halutessaan mukaan, vaikka puoliskan härkää turnipsipikkelssillä, tai Akselinvoileivän tuplana (Akselinvoileivässähän on vähintään 6 siivua leipää ja jokaisessa välissä herkkua monenmoista).
- Minä aion ostaa kauniin termospullon ja...enempää en ehtinytkään sanomaan, kun Magnus sanoo, jotta ikoolalaaset tarijuaa kahavit. -Sitäpaitti meillon monta termospullua kaapis, hän jatkoi tomerana.
-Minä en kehtaa niitä lommopottuja ihmistenilmoille viedä! Ne on junttaantunu sulla kaivinkoneessa pinnaltaan kuin pesulaudoiksi.
- Mutta noon sisuksiltansa ehejiä! Magnus muistutti.
En enää tavoistani poiketen vastannut mitään, koska muistin, ettemme pääse edes koko kirkkoon sunnuntaina, saatikka piknikille.

Jos sinä olet päässyt tänne asti reportaasin tutkailussa, niin tahdon onnitella, ynnä kiittää.
Tiedän siitä, että jatustelut eivät olekkaan vönyneet liian pitkiksi ja voin jatkaa seuraavalla kerralla VIELÄ nuukemmin asioiden tarkastelua ;)

T: Kaisa Tirksten-Nokander
------------------------------------
Jumalan kymmenen käskyä.
Kolmas käsky:
Muista pyhittää lepopäiväsi.