Sarja "äitiliinin tekemiä tiffany-juttuja" ei kun jatkuu.
Kuvan yksi kissinkelloriipake kuuluu kyllä Charlesille ja on täten vaan lainassa meidän ikkunassamme.
Hän ei jaksanut kuulemma kaikkea omaisuuttaan kiskoa väliaikaisasuntoonsa ja jätti koristuksen meille siksi aikaa.
Kuvan kissankellomobilikko on erikoisesti minun mieleeni.
Äitini sanoi, että kyseessä ei ehkä ole kissankello, vaan paremminkin lilja.
Oli miten oli, niin komeita ovat.
Ikkunan ja tiffanyitten, sekä kaihtimien välistä siintelee saunamme. Olimme aikeissa lämmittää sen tänä iltana, mutta emme voineetkaan.
Syy: minun oli tänään viimeistään kirjoitettava Uuteen Tiehen (hengellinen lehti) KOLUMNI, jonka saan joka kahden kuukauden välein sinne lähdettää.
En koskaan jaksa evääkään räpäyttää saunomisen jälkeen, saatikka sitten kirjoittaa "korkeatasoista" tekstiä.
Voi olla, että joku sanoo tulevan jutun lukiessaan, että hyvin olisi kärsinyt löylyihin mennä, sillä eiköhän pohjalukemissa olla ilman lauteilla käyntiäkin.
Noh, juttu on nyt eetterissä ja sauna kylmä.
Muuten, ilman löylyjäkin tarkenee kyllä kivasti.
Tuli ihan hikikarpaloita otsaan, kun yritin lukea sanomalehteä ja ottaa aurinkoa kelmeälle pinnalleni iltapäivällä.
Mauno hikoili samaan aikaan istuttaessaan porkkanoita, sipuleita ja herneitä.
Kun käänsin sivuja huusin, että EIKÖ SITÄ VOISI JAKAA SITÄ KYLYVÄMISTÄ NIIN, ETTEI KAIKKIA HOMMIA HUHDO SAMANA PÄIVÄNÄ?
Magnus kröhisi, (hänellä on kammottava heinänuha aina näihin aikoihin) että voisinko tulla KATTOMAAN, onko penkit oikianmooses järjestykses?
Oli ne.
Huomenna aion sanoa, että HERNEKEPIT PITÄÄ OLLA TÄNÄ VUONNA MUUNLAISIA, KUN NE HAMMASTIKUT, JOTKA KAATUILIVAT JA SÖSSÄÄNTYIVÄT VARSIEN SEKAAN JA MUUTENKIN NIIN...
Kyllä minäkin tänään harjoitin puutarhan hoitoa.
Kiskoin nokkosia kukkapenkistä ja melkein meinasin kiskoa niitä marjapuskien altakin, mutta sitten piti lähteä kahvia keittelemään.
Kahvinjuonnin jälkeen nypiskelin muutaman kuivuneen orvokin amppeleistamme ja kaatelin niihin vettä.
Kaikista pienin orvokkiasetelma oli eilen illalla yhtä elävän näköinen, kuin lauteille unehtunu kertakäyttöpefletti.
Ajattelin, että yhtähyvin olis voinu heittää pari euroa suosista Kyrönjokeen, niin tömelöltä tuntui puutarhatouhuiluni.
Synkeänä lurutin kumminkin vettä kukkasen oletetuille juurille ja kas!
Aamulla kupista kurkotti soma sininen orvokkinaama pönäkkänä ja pirteänä :)

Eilen olin Nikolainkaupungissa kylillä.
Aioin viedä terapiakoira Lyllanin muassani, mutta ei löytänyt isäntäväki sen remmiä. Ei, vaikka käänsivät koko huushollin ylösalaisin ja olivat hyvää vauhtia lähdössä kääntämään kranninkin huushollia, kun huusin pelin poikki.
Varovasti soitin kyläpaikkaani, ja kerroin, kuinka oli päässyt käymään. -Minun täytyy jättää urhea seropi (sekarotuinen piski) Lyllan kotisoffalle ja tulla yksin.
EIHÄN HAITTAA?-
- No...jos nyt tulisit sitten...vaikka...(olin kuulevinani pettymyksen katkeran nielaisun) no...tervetuloa nyt sitte.
Unohdin kysyä Catherineltä, onko remmi löytynyt, vai vienkö sen meille unohtuneen remmin muassani, kun menen seuraavan kerran.


Tänään olin pyörälenkillä Magnuksen kaa. Ajoimme 16 kilometriä.
Huomenna menen taas, ellei ilmasto toisin määrää.
Viuhauttelin lisäksi pikkaraisia punnuksiani (tuntuvat kovasti pieniltä kuntsarin kromimoukareihin verrattuna) ylös ja samanverran alas.
Ruumiinkulttuuria on siis harjoitettu samoin hengen. Luin aamulla Raamattua, kuten aina.
Lue sinäkin ja ihmettele ja usko!

Virsi 517 toka säkeistö:
Herra, kädelläsi
iloita mä saan,
se on rikas käsi antamaan.
Siellä armahdusta
meille tarjotaan, eikä kadotusta milloinkaan.
Onneni on olla
Herraa lähellä,
turvata voin yksin Jumalaan.
Onneni on olla
Herraa lähellä,
tahdon laulaa hänen teoistaan.

T: Kaisa von Pefflettos-Kuivorvokkus-Kymäläinen