Olin käymässä Nikolainkaupungissa oikein ooppelilla ihan itse männytviikolla.

Mennessä onnittelin itseän, että olin muistanut ottaa följyyn kuvassa näkyvän kuuskytvuotislahjani restauroitavaksi.

Se nimittäin oli Vähännevan tuulissa ja tuiverruksissa lpahast kärsinyt ja pudottanut siipispankkansa. Olihan aikaakin noista juhlista jo kulunut kohta viisi vuotta!

Vein rikkoutuneen lahjani sen tekijälle KÖSTAF:ille (Elitzabethyn aviosiipalle) korjattavaksi ynnä ehostettavaksi.

Sillä aikaa, kun olimme Rossossa Elitzabethyn kaa syömässä, oli Köstaf korjannut ja puleerannut tuon hauskan tekeleen entiseen ehoonsa.

Taas on tiedoissa makeita nauruja tuulisilla ilmoilla, (eli joka päivä täst´etiäppäin) kun yo-tyttö veivaa tahkoa isännän pidellessä terotettavaa esinettä (perhaps kirvestä).

Vaikka olisi kuinka mörkkinä kammennut pehkuista ylös ja synkeänä järsisi kuivahtanutta sämpylänpuoliskaa, niin pakosta alkaa suupieliä kiskoon ylös, kun katsoo köökin ikkunasta tulisesti tahkoavaa pariskuntaa(nimim. kokemusta on).

Toissapäivänä oli totaalinen toppi, mitä lämmönsietokykyyn tulee.

Suuta ei viitsinyt pitää enää syödessäkään kiinni ja kieli oli, kuin syvänmerensukeltajan sukka.

Lisäksi alkoi vasemmassa kyljessä PISTÄMÄÄN. Palleassa tuntui myös ikävää vääntelehtimistä.

"Pistääkö syrämmestä?" kysyi Magnus rauhallisesti.

"Kyllä, jos sen paikka on kainalossa!" vastasin kiukkuisesti.

"Sydämmeen ei saa ottaa, vaikka sen paikka olis missä", sanoi Charles tapansa mukaan viisaasti.

Lutkutin pari lasillista kylmää ruskeeta vettä (helteet ovat vaikuttaneet veteenkin rusahtavasti) ja asetuin makaamaan vuoteelleni.

Noh, kyllä se olotila siitä tokeni. Ja paras olikin toeta, koska täälläpäin on keskukset kiinni. Lomat ovat pukanneet päälle.

Ajattelin heitä, jotka joutuvat alvariinsa oleskelemaan kuumuudessa ja ilman ruskeatakaan vettä ja häpesin.

Minulle ei kuitenkaan sovi viikkotolkkuinen kuumuus, niinkuin ei varmaan monelle muullekkaan.

Nähtiin sellainenkin ihme, että meikäläiseltä meni ruokahalu (yhtenä päivänä tosin vaan. Pistospäivänä nimittäin).

Magnus oli ottanut ensimmäiset uudetpotut omasta pottumaastamme ja sain tikistettyä niitä vain kaksi pikkuvarpaan kokoista suuhuni tavanomaisen kapallisen sijaan.

SE seikka, jos joku huolestutti meitä enämpi, kuin mitkään pistokset konsanaan.

Tänään on ollut jo inhimillisempi lämpötila ja olen pystynyt olemaan jo puutarhapenkilläkin tovin, kahvia ryystellen :) ja perunoita pureskellen.

Teimme poliittisen KD:n ystäväkesäretken Nikolainkaupunkiin.

Linja-autolla tosautimme komeasti Kaiman toimiessa saföörinä.

Sanoin Kaimalle, että hän on ainoa linja-autokuski, jonka ohjauksessa en pelkää.

(Tunnen myös toisenkin rauhaisan ynnä turvaisan kuljettajan, Raimholdin, mutta hän ei enää aja, joten Kaima on ainoa AJAVA tuntemani).

Nikolainkaupungissa stoppasimme ensiksi Vanhan Vaasan kirkon raunioille (Pyhän Marian kirkko).

Tätini Aija-Kanita kertoi minun ollessani muksu varmana totuutena, että kyseessä oli kuninkaan linnan rauniot. Hän tiesi ehdottoman seikkaperäisesti ohjata minut PRINSESSAN huoneeseen.

Oh, kuinka minä olin otettu ja innoissani. Pyörähtelin silmät puoliavoimena "prinsessahuoneessa" ja kuvittelin ylleni fyrrymekon ja kultaisen diadeemin pään kukkuralle.

Muistan hämmästyneeni aikalailla, kun kuulin, että kyseessä olikin kirkko.

Katselin syntymäkaupunkiani, ikäänkuin turisti, joka tulee ensimmäistä kertaa johonkin. Eli sangen kriittisesti siis!

En löytänyt mitään arvosteltavaa. Upea kaupunki. Komea suorastaan.

Kauniit istutukset, raikas ilma, meret liplattelevat, auringot heliöitsevät. Iloiset ihmiset mong...puhuivat svenskaa...

(Olen syntynyt ko. kaupungissa, jos joku ei satu tietämään, mutta VANNON, että olen täysin puolueeton arvostelemisissani).

Vivianni ja Joonathan tuotiin retkelle mukaan ja tulivat he Hälvälle yöksikin saman tein ja yksin kimmin.

Meille tuli illalla myös vieraita: Leenu ja Herbert.

Ai, että kehoittelinko? En, sillä luotan heidän fiksuuteensa ja leimuaviin rakkauksiinsa!

Rukoilemme joka päivä kummilapsiemme puolesta ja lisään Leenun kohdalla rukoukseen tietyn asian ;)

Urheilukenttäseurat menivät hyvin.

Tro lauloi ja Wilhelm saarnasi.

Wilhelm kysyi, Viviannilta ja Joonathanilta, että tietävätkö he, että Jeesus rakastaa heitä?

Sanoivat tietävänsä. Minä tunsin sydänalassani sanomatonta onnenhuikaisua.

Joimme urheilukenttäkahvit ja lähdimme tyytyväisinä seuraavaan sessioon: Huutoniemen kesäseuroihin.

Magnus sai pitää puheen ja minä sain lausua runoja.

Olen huolestunut kehityksestäni. Nimittäin, kun annetaan tehtäväksi lausua KAKSI (2) RUNOA, olen jo jokusen aikaa lisäillyt omin päin yhden YLIMÄÄRÄISEN runon esitykseeni.

Jonkun muka lyhkäsen ja nasevan. Eilen lausuin jo neljä (4) runoa!

Lohdutin itseäni, että ehkä kuulijat eivät huomanneet, että värssyt vaihtuivat.

Joka tapauksessa olen varmaan kohta, kuin suuresti kunnioittamani Veikko Vennamo, joka KANNETTIIN eduskuntasalista ulos ja PUHE VAAN JATKUI...

Tämän kirjoittamisen kanssa taitaa käydä samoin, ellen nyt tinttaa loppupistettä.

Vahinko! Olisi ollut vielä PAAALJO kirjuutettavaa ;)

mutta ei niin pitkää sepustusta, etteikö virsi, tai raamatunlause sovi loppuun. Tällä kertaa valitsin raamatunlauseen toisesta korinttilaiskirjeestä, luvusta 13, jae 13:

Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys.

T: Kaisa von Varmtvattenhufvud