Kokkolan torilta napsaisemani poliittisväritteinen kuva, johon pyrin saamaan taiteellistakin sävytteisyyttä.
Mielestäni onnistuin oikein hyvin ja jopa erään "tunnetun" ke-ehdokkaan pääknuppi tuli kuvaan mukaan.
KD:llä oli teltta Kokkolan torilla Venetsialaisissa, josta jaettiin puuroa kiisselillä.
Torilla oli myös poliisikunta edustettuna omassa teltassaan ja oli heillä mukana polliisiautoa ja sensellaista muutakin rekvisiittaa.
Poliisella oli myös joitakin kysely-kilpailukaavakkeita, jossa oli voittona...
APUA en muista, mitä voi voittaa.
Olisikohan ollut poliisiautolla ajelua, vai mitä, mutta en ilmeisestikään vastannut oikein, kun minulle ei ole ilmoitettu mitään.
Toisaalta minulla ei tainnut olla edes osoitteemme postinumero oikein siinä vastauspiljetissä. Muistin yöllä (!), että olin kirjoittanut 66400, vaikka piti olla 66440 , siinä Tervajoen edessä.
NO MITÄ, KU ON NELJÄKYMMENTÄVUOTTA TOTTUNUT SAMAAN POSTINUMEROON, NIIN EI KAI SITÄ NYT VIIDESSÄ VUODESSA OPI HETI UUTTA!

Viime torstaina olimme Vaasan kaupungissa, Ristinummen kappelissa Magnuksen kanssa. Molemmilla meillä oli sielä puhe.
Minä kirjoitin oman puheeni runomuotoon! Jos kerran runoilijaksi aikoo, niin eikö se ole hyvä että kirjoittaa runomuotoon KAIKKI?
Aion ruveta riitelemäänkin riimisointuisesti: (esimerkki tilanteesta, jota toivottavasti ei piankaan tule, nimittäin RUNORIIDASTA)
Minä: "Sa ylen ynsiästi nyt rakkahin siippa
puhelet ja parasta oisi,
jos kitaimet kiinni pitäy`isit.
Ylenpalttisesti hermoriekaleeni sisässäin lepattaap,
ja punamustenee jo silmäini katse, kun suhun vain katsantanikin luon!
(Aika hyvältä vaikuttaa! Ans kattoo, kuinka pelaa livenä).

Lauantaina (eilen) olimme puolestaan Vaasan Palosaarella.
Sielä oli Ilta Lähteellä-tilaisuus. Magnuksella oli puhe.
Minä sain istua penkissä ja ihmetellä. Tilaisuuden nimi oli nappiin osunut. Kuni virvoittavan lähteen äärellä siellä sai istua ja kiitellä, miten hyvä Jumala meillä on.
Hän parantaa sisäisesti ja ulkoisasti. Meikäläinen tunsi tervehtyvänsä lopullisesti flunssan ilkeistä kourista.
Kävimme viemässä samalla reissulla Catherinelle, Eerikille, Joonathanille ja Viviannille omitekoiset korvapuustit ja jäätelötuutit.
Vivianni makasi sairaana kovassa kuumeessa vuoteenomana. Pieluksella oleva puolenkilon karkkipussukkakin sai olla rauhassa. Minä ja Magnus sensijaan maistelimme sieltä muutamia karkkeja.
"Otiksä mummu sellaisen valkosen pyöreen, jossa oli LEIMA?" tivasi Vivianni tuohtuneena nostellessaan pussukkaansa huolestuneena.
"Mä en nähny mitään leimoja missään. Pyöreä se oli ja sellainen, kun körttipastillerit olivat ennenvanhaan. Yhtä öklön makuinenkin!"
" SITÄ EI OLISI SAANUT OTTAA!" kiljui neiti.
(Ajattelin itsekseni, että minkähänlaiset mekkalat olisi noussut, jos neiti terveenä olisi ollut).
"Miksi sä ostat vaan YHDEN sellaisen karkin, joka on niin vallltavan maankaatohyvän makuinen? Olisit ostanut noiden vampyyrihampaiden (jotka Magnus söi, katseltuaan ensin peilistä ja näyteltyään meille niitä) tilalle toisen samanlaisen LEIMAkörttipyörylän!"
No siitä selvittiin sitten eteenpäin jotenkuten kuumeen erikoisemmin nousematta.

Tänään minä sain taas puolestani todistaa uskoontuloni Vaasan pääkirkossa. Sielä oli KOHTAAMISPAIKKA-tapahtuma.
Kirjoitan todistukseni sanasta sanaan tähän loppuun. Luin präntin kuuluvalla äänellä suoraan paperista nostamatta kertaakaan katsettani.
Sylkikin loppui vasta viimmosilla tavuilla, joten minusta taitaa kehkeytyä aikamoinen puhuja ;)
Tähän rakoon kirjoitan kuitenkin virren säkeistön, jos joku ei jaksa jatkaa lukemista :
Tämä virsi laulettiin aamulla kotikirkossamme Isossakyrössä:
Virsi 77, säkeistö 1

Käy yrttitarhasta polku,
vie Golgatalle se.
On Hengen viitoittama sen joka askele.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

Totistuspuheeni tänä pänä Vaasan kirkossa:

Minä olen Kaisa Jouppi.
Entinen vaasalainen, nykyinen hälväläinen.
Entinen postilainen, nykyinen "olollinen".
Entinen nuori, nykyinen nuori.
Entinen rötkäsyntinen, nykyinen armahdettu rötkäsyntinen.
Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, TÄNÄÄN auttaa Herra!
Olen iloinen, kun saan olla täälä Suomen-ja koko pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi komeimmassa kirkossa kertomassa uskoontulostani ja todistamassa.
Olen saanut kertoa uskoontulostani aina silloin ja tällöin viimeisinä kaksikuukautta päälle kahtenakymmenenäkolmena vuotena.

Ai siis, että mikä on se komein kirkko?
No sehän on tietenkin Huutoniemen kirkko. Roparnäs kyrka på svenska!

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten, 41-vuotiaana, minun popliinitakkini kaulukseen tartuttiin ja minua alettiin kööräämään Olympiastadionin C-katsomon, melkein ylimmältä penkkiriviltä, alas stadionin ruohokentälle.
Jouduin ohittelemaan muutamia ihmisiä, joiden takamukset olivat liimaantuneet penkkiin, kuten minunkin hetkeä aiemmin.
Sanoin kaikille touhukkaana, että MINÄ MENEN TONNE!" Osoitin iloisena ihmisjoukkoa, jotka olivat kuulleet puhujan kutsun ja menneet "ETEEN". Antaneet elämänsä Jeesukselle.
Tämä "eteenmeno" mullisti minunkin elämäni kokonaan.
Siinä nurmikolla tantteeratessani (minulla oli mahdollisen epämukavat kengät silloin jaloissani, kuten nytkin), muistin yht´äkkiä erään illan joitakin kuukausia taaksepäin:
Makasin vuoteellani selkäpiilläni. Huone oli säkkipimeä. Laitoin kädet ristiin varovaisesti peiton alla, ettei aviomieheni, jos sattuisi heräämään, vain missään tapauksessa näkisi, että rukoilen.
Juhlallisesti ja hitaasti artikuloiden sanoin rukoussanat MIELESSÄNI, ettei siis vaan vieressä nukkuva aviomieheni j.n.e
Sanoin:" Tässä oon Jumala, tee mitä tahdot!"
Jumala tahtoo pelastaa ja siinä minä siis näpötin pääkaupunkimme sateisessa illassa Olympiastadionilla.
Jeesus käytti uskovaista työtoveriani apunaan kiskoessaan minut Helsinkiin Olympiastadionilla pidettävään suureen Missio-kokoukseen. Puhujaksi sinne oli kutsuttu maailmankuulu julistaja Billy Graham.
Minä en ollut hänestä ikinä kuullut mitään, mutta Jumalasta ja Jeesuksesta olin kuullut.
Tiesin myös, että ihminen voi rukoilla.
Olin aikoinani kuullut koulun uskontotunnilla Jeesuksesta. Uskontotunneilla läväytettiin aina pahvinen kuva karttatelineeseen samalla, kun luettiin ja opetettiin.
Ikuisesti piirtyi pienen tytön mieleen kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta.
Muistan olleeni kuvasta turvallisella mielellä. Ajattelin, että Jeesus teki tuon minun puolestani.
Lapsuuden kodissani ei puhuttu ikinä hengellisistä asioista, eikä koskaan kuunneltu hengellisiä radiolähetyksiä.
Kouluissa puhuttiin.
Minä uskoin, että Jeesus on Jumalan Poika.
Uskoin kaikki uskontotunneilla luetut Raamatun kertomukset.
Olin kuitenkin, kuin se Raamatusta lukemamme palvelija, jolle oli talentti annettu, mutta joka kätki sen maahan.
Rukoilin usein ja hartaasti kaikennäköistä. Esimerkiksi aviomiestä, jota en ollut vanhasta iästä huolimatta itselleni narraamaan.
Jaa, mitenkäkö vanha olin?
Olin kaksikymmentävuotias (!)
Siis, että vastattiinko rukoukseeni?
Kyllä vastattiin. Aika piankin, ja eipä aikaakaan, kun olin kirkkoherranviraston luukulla kuulutuksia hakemassa. Minun ne täytyi asiat hoidella, kun tuleva onnellinen siippa marssi armeijan harmaissa.
Niin olin onnesta ympyriäinen, että sellaiseen pikkuseikkaan, kun tulevan aviomieheni toiseen etunimeen en ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota.
Vähänkö hävetti! Jostain se sitten pullahti mieleen.
Moniin muihinkin rukouksiini sain vastauksia, mutta en sittenkään ymmärtänyt, että Jeesusta tulisi seurata koko ajan, eikä vain silloin, kun asiat menivät myttyyn ja kirves oli pudonnut kaivoon.
Salaa aina toivoin, että kohtaamani uskovaiset olisivat puhuneet Jumalasta.
Uskova työkaverini tarttui oikein SANOISTA tekoihinkin.Uskoon tultuani ajattelin että MINÄHÄN sitten puhun.Ajattelin myös, että sukulaiseni kaikki tulevat heti seuraavana päivänä uskoon rantauduttuani Missiosta kotiin, kun läväytän faktat heidän eteensä.
Puhuin äidillenikin, joka oli sitä mieltä, että MIHKÄ PUU KAATUU, SIIHEN SE MAATUU. Turhaa muu horina.
Minua kehoitti hän, kaikkea muuta, kuin ystävällisesti uskomaan itsekseni omissa rintapielissäni ja olemaan hiljaa.
Äidin mielipiteet muuttuivat vuosien kuluessa. Nyt hän saa olla kirkkaudessa.
Minunkin tyylini muuttui vuosien kuluessa.
En enää ensimmäisessä lauseessa sano, että minä uskon Jeesukseen.
Ei,nyt sanon esimerkiksi, että AINA ON NIIN KUUMA, tai AINA SATAA!
Sitten vasta, että JEESUS ON HERRA!
No, ehkä maalailen sanomisiani hivenen liioitellusti, mutta ymmärrättehän, mitä ajan takaa?
Aina kannattaa kertoa uskonsa Jeesukseen.
Aina kannattaa pitää Herran Sanaa esillä.
Tässä mualimassa on niin paljon sitä muuta, toisarvoistakin.
Jos täälä kalaksimme toiseksikauneimmassa kirkossa on tänään joku, joka ei vielä Jeesusta tunne sisäisesti, olet vaan korvakuulolla kuullut jotain, niin rukoile Jeesusta elämääsi täälä ja nyt!
Ota illalla kotonasi se ammoin ostettu Raamattusi sieltä kirjahyllyn perimmäiseltä yläpritsiltä käteesi ja lue.
Sielä Jeesus ilmoittaa itsensä ja puhuu sinulle henkilökohtaisesti.
Minäkin otin aikoinani esiin vihkiraamattumme, jonka väliin olisi joku voinut laittaa häälahjaksi, vaikka satasen ja se olisi saanut olla sielä rauhassa 21 vuotta.
Ei muuten ollut kukaan piilottanut vihkiraamattumme väliin rahaa, mutta sieltä löytyi paljon enemmän: kaikki maailman rikkaus ja koko elämä!
Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut!

T: Kaisa von Troö