Leppäkerttujen tervetulotoivotusten jälkeen, jatkaa oheinen viisas lintu toivotelmia meille tulijoille.

Pöllö istuu eteisessämme, mutta muuttaa jo ensikesänä muualle.

Sen olisi pitänyt muuttaa jo aiemmin, mutta me pöllöpäät emme muistaneet.

Pesäpaikka tulee luultavimmin joskus sijaitsemaan KIVINAVETASSA.

Kun muutimme tänne Runoilijattarenpolulle, täällä asusti ihan oikeesti oikeakin pöllö.

Monta kertaa se säikäytti minut henkihieveriin, kun juoksaisin piraatticrocsit lintalla saunallemme.

Taisi se pöllöpää säikähtää kuitenkin minua- ja meitä vielä enemmän, kun muutti muualle. Se oli siltä ikävä temppu. Meinaan, että eikös pöllöt syö hiiriä?

Hiiristä puheenollen, yksi kokonainen hiiri (kuollut) on kannettu tässä välissä, sitten edellisen hiiren, ulos ja YKSI HIIREN KOIPI!!!

Hyi olkoon, että tämä maalaiselämä ottaa joskus hermonpäälle ihan tosissaan.

Nyt hauskempiin ja mukavempiin ja kertakaikkiaan kivempiin asioihin: Blogini lukijakunta- ja kanta on lisääntynyt yhdellä :)

Tervetuloa JOENEL mukaan!

Terveoloa kaikki entiset myös, jälleen kerran.

Suuri oli iloni tarkastellessani päivänä muutamana taas ( oikeamminsanottuna itseasiassa joka kerta "luukun" aukaistessani) lukijoitteni lukumäärää, säikähdyin kamalasti.

MITÄ?

Lukijoita 19? KUKA ON OTTANUT KUVAJAISENSA JA LÄHTENYT LÄTKIMÄÄN?

Hermostuksissani menin kaikki ruudut läpi ällätikun kanssa, kunnes säti: lukijoitahan oli ennen 18. YKSIHÄN ON TULLUT PLUSSAA.

Ajattelin jostain syystä lukua KAKSKYMMENTÄ.

Nyt teille tulee hieman kirkastusta siitä, missä kohdassa elämänKAARTA meikäläinen luistelee. Hohhoijaa, sanon minä.

Mutta vielä kerran: rakkaat ja sydäntäyteiset terveiset kaikille teille ja kaikille muille, jotka aikaansa blogini lukemiseen käyttävätten.

Matkareportaashin viimeinen osa:

Seuraavana iltana olimme ehjinä kotona. Piste.

Heh, heh, no en minä nuin lyhyvesti osaa mitään reportoida, vaikka syytä olisi joskus opetella lyhykäisesti toimimaan.

Livenä osaan kyllä olla niukka- ja lyhytsanainen. Joskus jopa en keksi sanoja sanottavaksi ollenkaan.

Esimerkiksi odotussaleissa mietin aina kuumeisesti, mitä voisin puhua kanssaodottajieni kera.

Päädyn lopuksi aina kumminkin tuijottamaan kuluneita kengänkärkiäni sen kuusituntisen, mitä nyt odotussaleissa aina aikaa tuhraantuu, jos lehtikirjoituksia on uskominen.

Junissa pelj... istuessa, olisi mukava myös puhella jonkun kanssa.

Silloin ei huomaisi niin pelj...tuota, silloin ei huomaisi ajankulua, kun saisi jutella jonkun kaa.

Mutta asia on kyllä niin, että kaksikymmentä minuttia (Vaasa-Tervajoki) on aivan liian lyhyt aika minkään juttuaiheen keksimiseen.

Magnuksen kanssa nämä vuosikymmenet eläneenä, olen oppinut hieman ALKEITA, kuinka tulee toimia puheisiin pääsemiseen pienehköissäkin aikaraameissa.

- KOMIAA ILIMAA PITELÖÖ! -

- MISTÄ KAUKAA (herra, neiti, rouva, mies) MAHTAA OLLA KOTOOSIN?-

- HYVÄÄ HUAMENTA! KOMIA JUMALAN LUOMA PÄIVÄ TÄNÄÄN!-

Jne. Jne.

Kerran, kauan, kauan sitten, olin yksin Posti-Telen hengellisillä kesäjuhlilla. Päätin ottaa rakkaan siippani metodit käytäntöön.

Menin lihasoosilautasineni erääseen pöytään istumaan, koska mielestäni pöydässä istuvainen oli yksinäisen näköinen ja MUKAVAA juttuseuraa vailla.

Liversin yli-innokkaana: - Meille postilaisille on tänne hyvät pöperöt järkättty. Niin maalliset-kuin hengellisetkin! Hehhehhehheh!-

(Tai jotain tuohon suuntaan. En nyt tarkkaan muista, kun siitä tosiaan on jo vuosikymmenet kulununna).

Vastapäinen istuja EI SANONUT SANAAKAAN.

Ikinä eivät lihasoossi ja kiinankaali ole pyörineet niin kauan ikenissä, kuin silloin.

Päätin, että en koskaan enää sano mitään kenellekkään oma-aloitteisesti.

Mutta, kuten aikaisemmista edelläolevista tekstinpaloista jo kävi selville HALUAISIN mielelläni rikkoa odotushuone- ja junamykkyysvallit.

Matkareporttaashiin vielä palatakseni: matkamme kuudentena aamuna keitimme kirkolla mukaan kahvit ja väänsimme leivät.

Selvisimme pakkauksista ja puleeraamisista suoriuduttuamme jo puoli kahdeksan kukin omalle kohdalleen auton penkeille.

Minun paikkani oli selkä menosuuntaan tullen palaten.

Jaa, mutta taisi se mätipuoli olla tulosuuntaanpäin jostain kohtaa lähdettyämme.

On erityisen hauska olla matkalla selkä menosuuntaan. Minua ei katsokaas okseta, ei annatuta ylen, ei huimaa, enkä muutenkaan voi pahoin.

Jotain tämä istumistyyli kuitenkin vaikuttaa, sillä aina pysähtyessämme kiljuin (tai kauhuissani kuiskasin), että HALOO! AUTO LUISUU TAAKSEPPÄIN. ONKO KÄSIJARRU PÄÄLLÄ ?(kuski oli jaloittelemassa).

Kaikki vannoivat rauhoittelevalla äänellä, että auto ei kunahdakkaan paikaltaan ja on liikkumaton, kuin kivi!

Silloin arvasin, että liikkumisefekti juohtui nurinperin matkustamisesta.

Jonkin aikaa matkustettuamme, pysähdyimme syömään hiukopalaa. Emme syöneet vielä varsinaisia eväitämme, kaffia ja leipiä, vaan etukäteis-varahuikopalaa vasta.

Silloin huomattiin, että oikea auton takarengas savusi, kuin huonosti sytytetty juhannuskokko.

Calev sieppasi vesipäälärit kainaloonsa ja lähti määrätietoisesti metsään. Jonkun ajan kuluttua hän palasikin kannut täynnä vettä.

Juhlallinen savu täytti tienoon, kun renkaan päälle kaadettiin vettä.

Loppuihan se, savustus, ja kun rengas kylmeni jatkettiin matkaa.

Ihailimme ääneen Calev´n hyvää Venäjän tuntemusta.

Calev sanoi luontaisen vaatimattomaan sävyynsä, että Venäjällä on aina joku lätäkkö, kun kävelee satametriä suuntaan tai toiseen.

Näin käytiin myös tässä tapauksessa. Runsaan sadan metrin päässä, puiden takana oli ihana järvi täynnä kirkasta vodaa.

Suomenpuolella Tohmajärvellä ajettiin huoltofirmaan kyselemään asioiden laatua. Hyvin voi kuulemma ajella Nikolainkaupunkiin ja sieltä takasinpäin Östermyyraan, missä matkalaisiamme asustaa.

Kuulin minäkin vianmäärittelyn, mutta en osaa sitä kumminkaan teknisesti oikein julkituoda, joten jääköön sanomatta.

Matkanteko tuntui ihmeellisen mukavalta ja matka LYHKÄSELTÄ (!)

Se johtui yksinomaa mukavasta matkaseurasta ja mukavista puheenaiheista.

Puhuimme uskosta ja Jeesuksesta kauan ja hartaasti.

Poikamme Charles aikoinaan ihmetteli, kun meillä oli kyläilemässä porukkaa kodissamme, että aina vaan ne jaksaa "jauhaa ja paasata" samasta miehestä ;)

Nyttemmiten taitaa Charles paasata vähintäin yhtäpaljon itsekkin.

Poikkesimme syömään kotimatkalla.

Oikein ABC: llä.

Söimme Wienerleikkeet. (Minä sain syödä kaikkien sillinpalat ja caprikset).

Tarjoilulistalla oli myös Paholaisen pataa! Hhmmpff...

Menin lähtiessämme sanomaan köökinovelle, että olisin ottanut ko. murkinaa muuten, mutta on niin kamala nimi, että siihen tyssäs.

Ystävällinen tarjoilija lupasi ystävällisesti välittää valtakunnallisen ABC -ketjun ruoka-annoksien nimenantajalle, että joku on ystävällisesti moitiskellut nimi-asiaa.

Kanaa se ruoka oli. En ymmärrä mitä vikaa olisi esimerkiksi KANANMUNANPYÖRÄYTTÄJÄN SIIPISPANKKALEIKE-nimessä?

Yömyöhään matka-automme kaarsi Runoilijattaren polulle (ent. Letkutie) ja siitä jo kirjoitinkin reportaashini ensimmäisessä osasessa.

Matkamme oli päättynyt.

Suomen ihana yö kietoi väsyneet, mutta onnelliset lähetysanansaattajansa samettiseen syleilyynsä. Omat kotikontusemme tuntuivat suloisilta varmaan meistä jokaisesta.

Jos ken on tänne saakka kahlautunut, saa tietääkseen, että olen saanut runonlausuntapyynnön ihan tuntemattoman pariskunnan häähetkeen.

Edellyttäen tietenkin, että runoni läpäisee raadin :)

Yhden runon olen jo kirjoittanut ja toisen aion kirjoittaa tänään. Sain ideanpoikasenkin, jos vaan muistuu vielä mieleen.

Olen hyvin iloinen saamastani tehtävästä.

Kerroin morsiamelle, että en vetäisi hernettä nenääni, vaikka minua ei kelpuutettaisikaan tehtävään.

Jo se, että blogien kautta löydetään, on enämpi, kuin sata jänistä.

Virsi 15, 4:s säkeistö:

Jeesus, sä Herramme,

sua seurata tahdomme.

Kanssamme kulje eteenpäin,

yhdessä, yksittäin.

Hoosianna, hoosianna,

hoosianna, hoosianna!

Saavu jo, kuningas, luoksemme

täyttämään toivomme.

T: Kaisa von Böllhufvud