Kaikki tämänkertaisen sarjakuvan kuvat on näpsitty noin parinkymmenenmetrin päästä ulkoporstuan ovestamme.

Kohta koko plantaasimme oheismaisemat ovat niin koluttu- kaluttu- kuvattuja, lumella ja ilman, että on vissiin lähdettävä lenkkeilemään hiukan kauemmaksikin.
Mutta mitä, kun olen niin ventti ja väsynyt, etten tuskin jaksan könytä jääkaapille ; )

Olimme siitä huolimatta tänään Nikolainkaupungissa ja valitin, uikutin ja puuskutin koko ajan äänekkäästi.

Magnus sanoikin, että eihän tuallaasen kans uskalla ulukomaille lähtiä, joka on koko aijjan knääkähtää ja knääkähtää turvallensa ja kipiä ja kurja.

Ehkä huteraan liikkumiseen olivat syynä myös kintuissani olevat korkeakorkoiset nilkkuritkin. Komiaa pitää yrittää olla, vaikka paikat leviäis (oma aforismini). Peilikirkkaat, jäiset kadut ja kirveltävä ja vertatursuava luomi selässä (kituisan olkalumpion lisäksi) vaikeuttivat senhetkistä olemistani myös sangen suuresti.

Ko. näppylän olemassaoloon havahduin muutama päivä sitten, kun ihmettelin, miksi yönutun selkämys pysyy paikoillaan, kun itse pyörähtäisin toiselle kyljelle.

Syy olikin pyjaman selkämykseen niitannut kuivettunut verestävä luomi :(

Minusta on jo aiemmin irtileikelty kolme (tre) näppylää, joista yksi sijaitsi peräti nenän kannella.

Ohimostani jyystettiin myös omasta mielestäni (!) hyvin epäilyttävän näköinen knyylu keväällä. Häpeillen sanoin silloin lääkärille, että enää en kehtaa tulla vikisemään yhdestäkään paukamasta missään kohdassa röpiäni! Kaikki näppyset olivat nimittäin olleet hyvän sukuisia. (Kiitos Taivaan Isän).

Niin vaan oli taas otettava lusikka kauniiseen käteen ja pirautettava aamulla näppyjen tiimoilta terveyskeskukseen: " Täälä Joupin Näpp...eiku Kaisa. Saiskos taas yhden näppysen tulla pois selkäpiistä koverruttamaan?"

Sopihan se.

Kuudestoista päivä kuluvaa kuuta klo 11.10 on meikäläinen taas yhtä yhtä näppyä keveämpi.

Huono kuntoni johtuu tietenkin myös kolmen kuukauden tiiviistä melkein paikoillaan istumisesta ja välipalojen ja oikeiden palojen taukoamattomasta pupeltamisesta.

Toki olen kipiää olkavarsikättäni hieman vanutellutja liikutellut, mutta silloinkin olen koko ajan terveellä kädellä ahtanut suuhun jotain (mm. maapähkinöitä.)

Luin lehdenpäältä kerran, että harvahapsisten ihmisten pitäisi syödä pähkinöitä. Koska kuulun tähän kyseenalaiseen joukkoon päätin noudattaa orteria.

Myönnän, että jutussa ei kehoitettu syömään satoja grammoja kerrallaan päivittäin.

Ostinkin vahingosta viisastuneena pelkän pikkaraisen mantelipussin tänään ja panin ankarat ukaasit Magnuksellekin (jolla vasta harvat hapset onkin ja jonka täten toivotan tervetulleeksi uudenuutukaisena tulokkaana (?) blogini lukijakuntaan. Terkkuja myöskin taas teille muillekin) että vain neljä kappaletta mantelia yhtenä päivänä kerrallaan, EIKÄ JYVÄÄKÄÄN ENEMPÄÄ!

Jännittää oikein, kuinka kuontalomme alkavat jatkossa pöhääntymään.

Myös kalkkitablettien napsiminen on auttanut, mitä kynsien laatuun ja muotoon tulee. Kynnet eivät ole sillä siivolla lohkeilleet kuin akaisemmin.

Siitä intaantuneena ostin männäviikolla Nikolainkaupungista potun mustaa kynsilakkaa ja levyn KYNSITARRAKUKKIA (yksi levy, josta tulee noin kahteenkymmeneen kynteen pikkarainen tarra maksaa 1,99 euroa).

Lakkailun ja tarrailun lopputulos oli hätkähdyttävä: Musta kynsilakka yhdistettynä vereslihalle nypittyihin kynsinauhoihin mykisti.

Mitähän sitä pitäisi syödä, että lopettaisi kynnenreunojen jyystämisen? Onko kukaan lukenut lehdistä juttuja moisesta?

Vivianni sanoi, että ei sulle mummu sovi musta kynsilakka, ku sä oot noin vanha!

Itse olen sitä mieltä, että ehkä ryynimakkarankokoisiin sormiini (tai paremminkin kynsiin) passaisi todella joku vähän vähemmän näkyvä ja ELEGANTIMPI lakkafäritys : (

Itseni tuntien olen kuitenkin varma, että kliistraan Israeliin matkustaessamme varpaittenikin kynsistölle kukkatarroja MUSTAN LAKAN PÄÄLLE. (Varpaiden kynsireunoja en sentään järsi, enkä nypi).

Minä ja kaikki kymmenen mustaa kynttäni olimme Ryttylässä (lähellä Riihimäkeä) ,naistenpäivillä, viime viikonloppuna.

Mukavana matkakumppaninani oli ties kuinkamonennen kerran Dileylah Nikolainkaupungista.

Dileylahilla oli raskas matka! Noin fyysisesti. Hän joutui nostamaan minunkin tuhtin pakaasini junan matkatavarahyllylle.

Kapsäkkini on aina valtavan painava. Magnus ihmettelee joka kerta, että olenko ottanut autotallista kattotiilejäkin mukaan VARMUUDEN VUOKSI.

Dileylah ei ihmetellyt mitään. Ei, vaikka hänelläkään ei suinkaan ole terveet olkapäät.

Tulimme kaikenlisäksi takaisinpäin sellaisella vuorolla, jossa pitää junaa vaihtaa melkein jokaisen ratapölkyn välillä.

Minä juoksin Dileylahin vanavedessä kieli rinnuksilla alikulkusiltojen alta ja nousin rappusia ketterästi kuin parikeväinen villipossu.

Dileylahin meno muistutti vuorikauriin kipaisua.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Ensi vuonna kaikki voi olla toisin. Voi olla, että minä viskelen meidän molempien matkapakaasit junan orsille kuin leppäkeihäät ja kirmaisen ali-ja ylikulut kuin gaselli gonsanaan.

Ostin tänään Nikolainkaupungista myös kolmenkilon käsipunnuksetkin tälläisiä seikkoja silmälläpitäen.

T: Kaisa

Raamatun kohdan haluan ottaa psalmista 23 jakeet 1-3 rakkaan Aune-tätini muistoksi:

Daavidin psalmi.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen,

siellä saan levätä.

Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minut oikeaa tietä

nimensä kunnian tähden.