Läväytän poikkeuksellisesti heti aamusta eteenne kaikki männäviikon mielenkiintoiset (!) ja vavahduttavat (!) menoni ja tuloni.
Aion nimittäin lähteä Nikolainkaupunkiin Saarukan luo.
Saarukan luo on aina ylikiva mennä. Myöskin Saarukka ilahtuu aina vierailuistani, kuten myös hänen buldogginsa. Viimeksi mainittu teljetään tosin aina isännän huoneeseen hirveiden barrigaadien taakse. (Tälläkertaa kuulemma isännän autoon!)
Pelkkä ovi ei estäisi tätä PIKKU koiraa tulemasta raivoisasti tervehtimään.
Kerran ei tosin estänyt parrikaadikaan. Koirahan tuli kuin läpi harmaan parrigaadin ja tuli tykö. Minä melkein kokonaan kuolin. Veret ainakin sakkautuivat suoniin vähäksi aikaa.
(Parrikaadi=puoliska kirjahyllyä, pari tuolia ja kyljellään oleva pöytä).
Pelkästään tästä tapahtumasta kirjoittaessani ruimivat kylmät värähtelyt selkäpiilläni.
En kyllä yleisesti ottaen pelkää koiria, mutta tuollaisia suuria voimanpesäpiskejä kyllä kunnioitan hartaasti.
Ehkä Rico (nimeä ei nyt poikkeuksellisesti ole muutettu) HAISTAA, että kunnioitusta on hiukan liikaa ja sentähden halajaa antaa siihen hiukan opetusta.(Väristys, väristys).

Siispä katse menneeseen aikaan!
Maanantain kohdalla on lähetyskalenterissani kaksi merkintää: lääkäri ja hammaslääkäri.
Olin aikeissa mennä Saarukan luokse jo viime maanantaina.
Aamusta kuitenkin soitin lääkärivastaanottokeskuksen hoitotädille. Pitelin kipeästä jalastani kiinni ja valitin ihan hirveästi. Valmistauduin kuulemaan, että aikoja ei enää sille viikolle olisi vapaana ja leukaperäni valahtivat hämmästyksestä, kun pääsin vastaanotolle samana päivänä!
Oikeastaan ja itseasiassa olen aina päässyt vastaanotoille heti, kun ikinä tarvetta on ollut.
Minulla ei ole mitään moittimista siinä suhteessa (eikä missään muussakaan suhteessa).
Nikolainkaupungissakaan ei ollut terveyspalveluiden saatavuudesta valittamista minulla, vaikka kaikki valittivat, että ei mihinään pääse ja jonotella saa tuntitolkulla. Kyllä tietenkin näinkin asiat joidenkin kohdalla on. En halua vastaan fämmätä.
Itse en voi valittaa, kun ei ole SEN SUHTEEN valittamista.
Minä varauduin aina Nikolainkaupungissa jo kahdeksantunnin jonotukseen.(Senverran pituisesti joutui aina kuulemma jonottamaan, vaikka olisi sydän pysähtynyt, pää poikki tai hurme kuiviin vuotanut).
Koskaan en itse ehtinyt lukea viimevuoden ET-lehteä kannestakaan kanteen, kun jo huudettiin sisälle.

Peruin siis Saarukan ja Ricon luo vierailun ja menin lääkäriin.
Ihan aamusta menin kuitenkin hammaslääkäriin.
Reikiä nolla!
Tätyy sanoa, että hyvää on hammaspaikkavärkki ollut jo vuosikymmeniä kun niihin ei tule reikiä ;)
Tikitin hammaslääkäriä suoraan hampaisiin ja kysyin, että miksihän minulle ei edes yksityisellä rintamalla suostuta laittamaan sellaisia valkoisia porsliinikelmuja omien leegojen päälle, vaikka melkein polvillani niitä suuhuni vaadin?
Haluaisin sellaiset hampaat kuin Esko Salmisella oli eräässä hupiohjelmassa.Muistattehan? Eskolla oli päässä sombrero ja hän lauloi suloisia serenaadeja kitaran kieliä tapaillen? Muistelisin, että nimensäkin oli joku Manolito, tai sentapainen?
Okei, siitä on varmaan jo puolisataa vuotta, mutta joku teistä muistanee?
Hammaslääkäri sanoi, että sellaisten kuorien laittaminen menisi "ylihoitamisen" puolelle. Sanoi vielä, että HÄN ei laittaisi porsliinikuoria OMIIN hampaisiinsa, JOS olisin minä.
MINÄ en uskonut sitä, mutta nyökyttelin päätäni ja klapsauttelin maissintähkiäni. Hohhoijaa, sanon minä.

Iltapäivällä , viime maanantaina siis, porhalsin taas kirkolle. Tälläkertaa jalkalääkärille.
Lääkäri väänteli kinttua ja ei tietenkään ottanut sanottavammin kipeää :(
Olinhan ottanut buranaa, että ei ottais.
- Onkohan minun syötävä loppuelämän buranaa? äksyilin tohtorille.
- Monet joutuvat syömään kaikenlaista loppuelämänsä, rauhoitteli lääkäri.
Hiljaisella äänellä mainitsin kukonhelttapiikistäkin.
Olisin EHKÄ ollut valmis siihenkin operaatioon.
- Niitä ei enää pistetä.
-Ei pistetä? Olipas ikävää kuulla, sanoin nauraen.
Joku sanoi minulle myöhemmin jossakin, että on tuo paljonpuhuttu kukonhelttamättö niin kallista, että sen takia eivät pistele. Eivät ainakaan jo parhaat päivänsä nähneitä kropsuja.
Mene ja tiedä.
Sain jotain tabletteja niiden kiellettyjen kukonhelttojen tilalle. Mahtaako kyseessä olla ehkä sianpääsylttytabletteja?
Noh, en ole lukenut koostumuksia, enkä vaikutuksia. Toivottavasti kinttu tokenee.
En muuten koskaan lue tablettien, enkä seerumeiden sivuvaikutuksia.
On ihguvarmaa, että jok´ikinen sivuvaikutus iskee meikäläiseen välittömästi.
Nyt en koskaan ole saanut mitään vaikutuksia mistään.
Korkeintaan tietenkin parantavan vaikutuksen, kun kerran tässä parhaillaankin teille kaikesta kirjoittelen.

Torstaina yhdistin samalle kirkonkylämatkalle sekä runopiirin, että kuntsarin.
Runopiirissä kertasimme pyhäinpäiväohjelmistomme.
Luin myös oman esitysrunoni. Se tuntui typerältä ja tunsin itseni hyvin typeräksi. Valitsin siis runon.
Kuntosalilla punnersin ylhäisessä yksinäisyydessä.
Pois lähtiessäni ovella tuli vastaan kaksi vielä kypsemmässä iässä olevaa miestä kuin minä olen kypsähkö nainen.
- Ei meitä tarvitte pelijätä! sanoivat miehet ystävällisesti.
- En minä pelkää, mutta kiersin jo laitteet kaksikymmentä kertaa, huohotin minä hikeä kuivaten (kuvainnollisesti).
-OHHHOHHH! kuulin vielä oventakaaki molempien sanovan.
Harmittelin myöhemmin, että eivät varmaan miehet osanneet tulkita puhettani oikein.
En tietenkään kiertänyt LAITTEITA kahtakymmentäkertaa, vaan jokaisessa laitteessa tein kunkin LIIKKEEN kaksikymmnetä kertaa, ja kaksi kertaa nämä joka laitteessa.
Magnus osaa jo aika hyvin lukea ajatukseni. Avioliittoleirillä kyllä sanottiin, että meistä ei tule ikinä ajatuksenlukijoita.
Tämä minun tapaukseni on hieman eri. Magnus osaa lukea PUUTTUVAT sanat ja muutenkin järjestellä sanomisiani oikeisiin uomiin.
Rukoilin mielessäni, että sanomiset unohtuisivat kuntosalimiesten mielistä (niinkuin varmasti tekivätkin) ja että he eivät olisi tunteneet sitä hikisenpunakkaa mommaa, siis minua (kuten eivät varmasti tehneetkään).

Lauantaina menimme siis Orisbergiin.
Vaikka tiesin, että kirkkokappelissa on kylmä, puin aivan liian vähän vaatteita päälleni.
NO, MITÄ KUN LÄHTIESSÄ OLI NIIN KUUMA JA HIKI. Pönttöuunissa pouhotettu puita koko aamun.

Orisbergissa on kaunis kartano, joka hiukan näkyy, kun ajellaan kappeliin johtavaa tietä.
-Olisi mahtavaa asua tuollaisessa kartanossa, sanoin Magnukselle.
- Soon maharottoman iso ja vanaha. Kuinka me pystyttääs pitämähän paikat ja huanehet siistiinä, ku sataneliyäki ottaa hiatahan ja tihkaasoo?
- Jaa, jaa, mutta minä haluasisin asua kartanosssa. Mahdollisimman suuressa ja vanhassa. Piste!

Orisbergiin oli tullut ihmeellisen paljon kuulijoita, vaikka mainostaminen ei oikein ollut ollut suuriäänistä, eikä näkyvää.
Magnukseltakin oli pyydetty puhe tähän tilaisuuteen
Minulla oli runovuoro heti alkuvirren ja tervetulotoivotuksen jälkeen.
En ehtinyt kauaa siis jännittämään. Sylkyrauhasetkin olivat ihan rauhassa koko lausumisen ajan.
Jäkeenpäin minulla olikin sitten aikaa rypeä itsesäälissä ja kaikenkarvaisessa surkeudessa. Palella sain myös ihan kiitettävästi.
Ehkä ensi vuonna muistan kiskoa kinttuihini pitkät villasilkkiset kalsonkini, jotka Magnus romanttisesti minulle on joskus ostanut.
Ehkä ensivuonna olen oppinut, että mikään ei lämmitä piironginlaatikoista käsin :(
Tähdennän tässä vielä, että kaikki meni hyvin.
Oletkin, rakkahin lukijani sen varmaan jo oppinut tietämäänkin. Siis, mitä surkeempaa, sen hyvemmin kaikki pyyhkii. (Hieman teatraalisesti ilmaistuna).
Kiitos kuuluu kaikesta rakkaalle, kaikkivaltiaalle ja iankaikkiselle Isälle ja Jeesukselle Kristukselle ja Pyhälle Hengelle :)

T: Kaisa Kartanoinen-Vanhanen
--------------------------------------
Psalmi 4, jakeet 4-5
Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja.
Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi.
Vaviskaa siis, älkää syntiä tehkö!
Miettikää tätä vielä, kun menette levolle,
olkaa ääneti Herran edessä. (sela)