Sarjassa "parinkymmenenmetrin säteellä keskipisteestä (so. rintamamiespytingistämme) napsaistuja valokuviai" aloittakoon tämän sunnuntaisen reportaasin täältä Hälvänmutkalta.

On tosiaan vasta sunnuntai, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi jo nyt, koska huomenna en ehdi.
En siis tahdo turhaan odotuttaa kaikkia tuhatta-ja yhtä lukijaani ja kirjoittaa taas vasta tiistaina.
Tiistaina kyllä ehtisin, koskapa ko. päivän kohdalla ei kalenterissa ole kuin kahvikupin pohjasta jäänyt kahviplätti-rengas.
Käytän nimittäin kalenteriani myös kahvikupinalustana.
Kalenteri ei kyllä ole oikein käyttökelpoinen siihen tehtävään, sillä metallinen kierrejousi heiluttaa kuppia joskus uhkaavasti, joko maanantain, tai perjantain puolelle.

Se, että en huomenna ehdi näille sivuille raportoimaan, johtuu siitä, että saan vieraita Nikolainkaupungista.
Saarukka ja Leelia tulevat visiitille.
Visiittihän teettää aina kaikennäköistä. Varsinkin sellaisille, joille muuten ei mikään teetä mitään.
Aion heti aamusta sekottaa huushollimme lukuisat villakoirakennelit (yksi oikein supermuhkea kennel on päässyt keskikamarin oven taakse levittäytymään) ja lisäksi aion leipoa omenapiirakan ja tehdä läskiäispullia.
Läskiäispullat ovat samansuuntaisia-ja näköisiä kuin laskiaispullat, mutta ne tehdään "hätäprätiköistä" ja niiden väliin tursutetaan mansikkakermavaahtoa.
Haluan painottaa, että pullien nimi ei missään tapauksessa vihjaa niiden syöjiin.
Nimi on vain ja ainoastaan siksi annettu, että ne erottuvat laskijaisnisusista!

Viimeviikolla meillä oli jälleen serkkutapaaminen.
Tämänkertainen miitinki pidettiin Elitzabethyn luona Nikoainkaupungin Huutoniemellä.
Saimme syödäksemme pökerryttävän hyvää sienijauhelihaperunavihannes-muhennosta.
Kyselimme tarkempaa ohjetta ja ruokalajin nimeä.
Elitzabethy kertoi auliisti kaikki ruokaan sisältyvät ainekset, mutta ei osannut sanoa sille nimeä .
-Mitäs sillä nimellä tehdäänkään, kun vaan maku on hyvä, sanoimme me muut serkut kuorossa.
Olen lisäksi sitä mieltä, että sienistä ei yksinkertaisesti voi tulla ikinä, kuunakullanvalkeana sellaista sapuskaa, joka ei maistuisi ykkösluokan kurmeelta nimettömänäkin.
Elitzabethy sanoi "säveltävänsä" itse kunkin ruokakeitoksensa, mutta ei ollut kyllin kekseliäs antamaan nimiä niille.
Ehdotin nimeä "Lisbethyn liisterit"
Elitzabethy sanoi laittavansa ehdotukseni vakavaan harkintaan.

Menimme syötyämme ja juotuamme marenkikakkukahvit, jälleen läpi valokuvia ja tulimme ainakin kymmenennen kerran siihen tulokseen, että sisarussarja, joiden muksuja siis olemme, olisivat aikoinaan olleet sopivia ihan Suomifilmeihinkin. Eikä edes mihinkään sivujuoniosiin, vaan ensirakastajaksi (isäni) ja rakastajattariksi (6 tätiäni, eli serkkujemme äidit).
Meillä kokoonnutaan sitten seuraavan kerran ja olen jo suunnitellut tarjoilunkin viimmosta porkkanan ja makkaranpalaa myöten.

Samalla serkku-matkalla kävin entisessä lähikaupassamme (superhyperprisma) ostamassa häälahjan.
Nykyään lahjatoivelista laitetaan kätevästi nettiin ja sieltä saa kukin kruksata mieleisensä lahjaostoksen.
Niin tein minäkin ja kirjoitin muistilappuun: Arabia valk.muk. 0,33,1/4 dl
No, ei toki sentään noin tarkkoja vetoisuuksia ole vielä keksitty.
Hieman revitellen liioittelin, että huomaatte, mitä ajan takaa.
Tarkkaan olin siis vetoisuudet ylös präntännyt, mutta mukien NIMET! Niitä en ollut huomannut ollenkaan.
Kaikilla mukeilla ja lautasilla on tietenkin nimi. Ne kuuluvat johonkin sarjaan, kuten rakkaat kahvikuppini kuuluvat Myrna-sarjaan.
Voisin vaikka vannoa, ettei nettilistassa puhuttu mukien-eikä muidenkaan pilkkumien nimistä mitään.
Hain apua mukimyyjältä.
Ystävällinen myyjä kysyi, että onko kyseessä NUORI pari.
-Kyllä on, vastasin pontevasti.
-Silloin kyseessä on tämä sarja, tiesi myyjä ja heilutti nokkani edessä Arabian valk.muk. 0,33,1/4 nimeltään HeLa (nimi muutettu).
Tyytyväisenä jatkoin matkaani possumunkkihyllykölle.
Ostin muutamia possumunkkeja, joiden koko on sellainen vanhanaikaisen nästyykin luokkaa ja menin Asevelikylään kahville.

Lauantaina sitten ajelimme hääpaikalle, joka oli noin sadan kilometrin päässä rintamamiestalostamme.
Olin turnustautunut hopeanväriseen ja mustaan sifonkihuiviin, hopeakenkiin (Elloksesta tilattu) ja mustaan sifonkimekkoseen (Elloksesta) ja hentoiseen alusmekkoseen (Elloksesta).
Jälkimmäinen mekko rätkesi saumasta kesken hääpöydän antimien moosaamisen.
Ihmettelin itsekseni sitä jonkinlaisen laihtumisen- ja vyötärön VAPAUTUMISEN tunnetta, joka jossain vaiheessa itseni ympärillä tapahtui.
Selvishän se sitten yöpuulle mennessäni.
Eivät kestä nämä nykyajan hepenet edes yksiä häitä.
Toista se oli ennen.
Omakin hääpukuni liitinki kesti, paitsi oman häähetkeni, niin myös useat muut juhlat. Se oli tavallinen luunvärinen jakkupuku, jota olin käyttänyt kaikissa juhlallisuuksissa jo ainakin vuoden ennen häitäni.
Tosin täytyy myöntää, että ehkä vyötärönseutu oli hivenen kaposampi noihin aikoihin.

Magnus sanoi illalla körötellessämme kotiin häistä, että mä sua silimäälin siälä häis ja tykkäsin, jotta mullon ylyväs vaimo.
(Onneksi muhkia-adjektiivi on pyynnöstäni jäänyt pois. Ainakin ääneensanottuna).
Ilahtuneena minäkin sanoin tykkääväni, että minulla on hulppea ja mukiinmenevä aviomies rinnalle annettu.

Häät ovat aina mukavia kaikintavoin. Ne laittavat muistelemaan omia puolivuosisataa (melkein) sitten vietettyjä hääjuhlia, siinä samalla, kun ihailee senhetkistä morsianta ja sulhasta.
Tämänhetkinen morsiuspari ylitti kaikki positiiviset superlatiivit kaikilla mittareilla mitattuna. Siunausta vain heille :)

Häähuoneessa kiersi kirjanen, johon sai antaa nuorelle avioparille hyviä neuvoja ja ohjeita.
Sai kuulemma ihan nimettömänäkin neuvoa.
"Puskantakaa ampumista", kuten nykyään yleisönpalstoille ja mielipidesivuille tehdään, sai ihan morsiamen luvalla tehdä.
Minäkin kirjoitin syvällä kokemuksen rinta-äänellä rauhoittavaa tietoa avioliiton kulusta.
Tilastotiedot kuulemma tietävät, että RAKKAUVEN HEHKEIN KUUMMOTUS JA HEHKU OTTAA JA KULAHTAA PARIN VUODEN JA PARIN KUUKAUDEN JÄLKEEN.
Silloin tutkimustiedon mukaan alkaa kuulemma suvantovaihe ja TAHTOMINEN, jota hempeästi luvattiin, alkaa hampaat ja ikenet irvessä.
Eläkeiässä (onko se sitten 65, tai jotain) alkaa ns. ryppyjen kauniiksi-kehumisvaihe ja yli-innokas vakuuttelu, ettei niin enää kaipaa mitään sutinaa. Riittää saman elokuvan yhdessä nuk...katsominen.
Sanoja ei enää tarvita, kun tietää pilkuntarkkuudella toisen jäk...puheet.
Kutsutaankin toisiaan mummuksi ja paapaksi ja vertaillaan toistensa verenpaine- ja ulostuslääkkeitä.
Olemme Magnuksen kaa ryppyvaiheessa, mutta minä panen kampoihin, kuten koira, jota viedään eläinlääkäriin piikille.
Ei se varmaan auta ryppyihin, mutta johonkin asiaan varmasti.
Aion laittaa kampoihin myös lääke-vaiheenkin kohdalla, vaikkakin niitä joutuisimme käyttämäänkin.

En minä kaikkea näitä sinne ohjekirjaan kirjoittanut, mutta suuntaviivat olivat tuohon suuntaan.
Pahaksi onneksi unohdin kirjoittaa, että kyllähän avioliitto konkreettisia hoitotoimenpiteitä tarvitsee.
Kaikki leirit ja yhteiset produktiot, sekä tilastoita vastaan kampeamiset, ovat hyvästä.

Charles kompastui eilen vintinrappusissa.
Nyt on pikkulilli kipee ja sojottaa täysin eri suuntaan kuin muut saman käden 4 sormea.
Ehdotimme TK:een menoa.
Ei kuulemma ole NIIN kipeä.
Sanoin sitten, että sittenhän kaikki on hyvin. Jos lilli jää ko.asentoon, saahan sillä laajempaa repertuaaria pianonsoittoonkin.
Charleksen mielestä moinen näkökulma ei ollut mauton, vaan osoitti sanojan HUONOA makua.
Katsotaan nyt sitten huomenna, mihin suuntaan lilli kääntyy ja onko syytä kääntyä lääkärin puoleen.

Nyt katson teidän parhaaksenne kääntyä koneen äärestä pois ja lopettaa reportsuunini ja toivottaa kaikille hyvää alkavaa viikkoa.
T: Kaisa Saumatson-Prätkerssen
----------------------------------

Miikan kirja 4:s luku, jakeet 3-4

Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat,
hän jakaa oikeutta väkeville kansoille lähellä ja kaukana.
Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi.
Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan, eikä harjoittele sotataitoja.
Silloin jokainen saa istua mitään pelkäämättä oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.
Näin on Herra Sebaot sanonut.