On tullut aika raotella viimeviikon häppeninkejä ja jatkaa matkakuvausta, johon muistaakseni sain sentään jo alkulauseen viimekerralla ylös kirjattua.
Outoa, että minulla on aina samat tuskanhiet alkaessani tätä sivustoa ylös kirjata.
Minulla, joka en pysty kauppalappuakaan kirjoittamaan ilman ylimääräisiä sanakoukeroita.
Minulla, joka vastailen ja kommenteerailen vuolaasti ja monisanaisesti joidenkuiden blogeja ja käytän sanaista arkkuani solkenaan.
Tai ehkä hikihelmet johtuvat juuri siitä. Sanojen ylenpalttisesta ja monasti liiallisesta vuolaudesta. Mene ja tiedä.
Tänään kuntosalilla. kävi hiukan samaan sähtiin, mitä vuolauteen tulee.
Punnersin kuntosalissa aluksi ylhäisessä yksinäisyydessä ja kaikkinaisessa rauhassa. Sitten ovi kävi ja sisään tuli varovaisesti toinenkin kuntoilija.
Ennenkö hän ehti edes tottua salin hämäryyteen kirkkaasta auringonvalosta kun tuli, niin olin minä jo kertonut kaikki kotipuoleni asiat ja kysellyt hänen elämänkaarensa nipusta näppyyn.
EI! Minä en ole puhelias! Varsinkaan, kun on kyseessä tuiki tuntematon ihminen, mutta kuntosali on omiaan näköjään muuttamaan persoonaakin.
Kauheampaa kuin ylenpalttinen läyryäminen, olisi mykkänä jalkaprässissä vääntäminen, niskat krykyssä ja tuskanhiki otsalla yhteenpaikkaan tuijottaminen samalla kun kiskoo käsitaljalla  kahdenkymmenenkilon kolisevia painoja ylös, alas, ylös, alas...
Odotushuoneissa ja hisseissä minulle tulee sama skitsomainen olotila, mutta niissä minä en puhu mitään.
En uuta, en aata.
En ole hisseissä, enkä odotussaleissa vielä onnistunut ujouttani alas kampeamaan.
Mutta nyt, punttisalissa, siis onnistuin. Punttisali saa ihmeitä aikaan.
Loppuvenyttelyjä en kylläkään  jäänyt tekemään. Ajattelin, että kotona venyttelen. Kotona ei ole niin vaivautunutta oloa, jos on hiljaa. Päinvastoin. Voi olla hyväksikin.
Odotussaleissa olen joskus hiljaa mielessäni yrittänyt kehitellä sopivia puheenaiheita.
Odotussaleissa ja hisseissähän ei voi alkaa kysellä, mistä kukin on kotoisin, tai mitä tekevät työkseen.
Ei tietenkään. Sehän olisi liian henkilökohtaista, varsinkin kun koolla on suurempi joukko.Liian moni saisi tietää liian paljon.
Olenkin ajatellut, minkä vaikutuksen tekisi, jos ottaisi puheeksi kuntaliitoksen, tai eduskunnan-ja hallituksen viimeaikaiset retos...öh...toimenpidesuunnitelmat.
No, en minä sentään nuin toimisi.
Olisi vaan niin mukavaa, kun syntyisi keskustelua. Säästähän toki aina saa puhetta aikaan. Törkeistä keleistä ja surkeista ilmoista.

Kaikille tuli ilmeisesti selväksi, että olin tänään kuntosalilla?
Senkin tahdon selväksi tuoda, että olemme taas avanneet Hälvbridgen ovet.
Hälvbridge on Letkutien asukkaiden laihdutuskerho, jos joku ensikertalainen tätä lukee.
Juhlallisesti kirjoitimme taas kaikkien osanottajien (3) nimet paperiin, päivämäärän ja alkupainon.
Digitaalipuntarimme sanoi yhteistyön irti. Siihen ei ilmaantunut minkäänsortin numerosarjaa. Ei pientä (eikä olisi voinutkaan) eikä suurta.
Hermot menivät totaalisesti, kun yritin puntarilla seistä vuoroin keskellä, vuoroin oikeassa-, vuoroin vasemmassa reunassa.
-Käy puntarikaupassa kysymässä, onko vielä myynnissä ihan tavallisia, vanhanaikaisia, kunnon puntareita, sanoi Magnus.
Minähän menin ja olihan niitä.
Samalla reissulla ostin kaalinpään, hedelmiä ja kaikenlaista kevyttä juotavaa (kuten piimää, vähäkalorista puolukkajuomaa jne.)
Ensimmäinen kaalisoppakattilallinen on melkein syötynnä. Olo on kevyt ja iloinen.
Joku voi sanoa, että kirjoittelua Hälbridgestä on ollut näillä sivuilla ennenkin.
Hän osuu naulankantaan ja villakoiran ytimeen. On ollut juttua. On. About kymmeniä kertoja.
Se vaan osoittaa, että olemme peräänantamattomia tuossa laihdutusasiassa.
Luultavasti säästän teitä enemmiltä kilogrammojen maitsemisilta, paitsi jos tulokset ovat silminnähden hyviä. (Eli toisin sanoen säästytte mainitsemisilta).

Viime viikkoon sisältyi Vappukin.
Puin vapputamineet ylleni ja menin Isonkyrön torille Kristillisdemokraattien teltissä myyskentelemään sokerirasvareikiä ja simaa.
(Vapputamineet: villalegginssit, parit pitkähiaiset puserot, tuhti kaulahuivi ja villakangas takki.)
Tuo vappusotisopa ei ollut yhtään liikaa. Tuuli ihan mahdottomasti. Kaulaan kietomani riehakas rekvisiitta lensi heti alkumetreillä toisen kunnan rajoille saakka.
(Riehakas rekvisiitta: muutama kerros serpentiiniä).
Sattuuko joku tietämään, mikä on laihialaisten wc-paperirulla?
No, serpentiinirulla!

Meitä oli muitakin kd:läisiä ja toki torilla oli muitakin myyjiä.
Lapsia ja lapsenmielisiä kuljetettiin kärryillä, joiden eteen oli valjastettu vanhoja traktoreita. Olisivatko olleet Zetoreita?
Paistoin vappu-aamuna anivarhain rinkeleitä, että olisivat mahdollisimman tuoreita ja rasvaa tihkuvia.
Sain myös lausua toriyleisölle runon.
Polvet notkuen "kipaisin" esiintymislavalle ja luin ääni säristen "Miäs"-runon.
Kuin sumussa kuulin muutamia taputuksia ja eräs herrasmies kiitti runosta. Ainakin olin niin kuulevinani antaessani hänelle ostamansa rinkelin ja simakupposen käteen.
Saattoihan hän kiittää rinkelistä ja simakupposestakin, mutta ajattelin, ettei hän niistä kiitellyt, kun niistä piti maksaa.

Viikolla leivoin muutakin kuin rinkeleitä (paistoin niitä ihan omaankin käyttöön).
Leivoin leipiä ja sämpylöitä. Nyt kyllä huushollissa leijailee sellainen jauhopöly, ettei se varmaan laske viikkoon.
Kuntosalilla sain lauantaina olla ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Huoneen täytti vain vempeleiden  kitinä.
Yleensä en kitinää kuule, koska unehutan yleensä kuulokojeen kaapin päälle. Nyt oli koje korvassa.
Pitäisi ottaa mukaan rasvatruuttu ja tiputella nippoihin öljyä.
No, en minä sellaista tietenkään mene tekemään. :D

Sunnuntaina menin ypösen yksin kirkkoon.
Magnuksella oli flunssa ja yski joka viides minutti suolensa pellolle.
Rippikoululaiset ja isoset olivat suunnitelleet jumalanpalvelukse kulkua. He lukivat esirukouksia ja olivat antaneet aiheita saarnaan.
Hyvin olivat aiheeseen paneutuneet. Minulle tuli sellainen kiitosmieli ja ilo sydämeen, että olisi tehnyt mieli huutaa: Halleluja, vaikka huivi menis! kuten entinen mummo kirkonmenojen päälle hihkaisi.
Virretkin olivat niin puhuttelevia ja hyvin valittuja.
En nyt kyllä ole varma, olivatko ne kanttorin valitsemia, vaiko rippikoululaisten. Hyviä kumminkin.
Virsikirjassa ei huonoja virsiä olekkaan, ei sen puolen.
Annankin sinulle, rakkahin, mutta kallehin lukija hyvän neuvon: mene sunnuntaina jumalanpalvelukseen.
Varsinkin, jos tuntuu, että viikolla pipo on kinnannut ohimoilta ja muutenkin olo on tuntunut ylikireeltä viulunkieleltä (kuten minulla joskus tuppaa tekemään), NIIN MENE KIRKKOON.
Sielä Jumala hoitaa sinua.

Kirkonmenojen jälkeen vietimme kanttorimme lähtökaffihetkeä. Joimme siis maittavat kahvit täytekakkua kyytipoikana.
Ajattelin kiittää niistä ihanista hetkistä, joita olin saanut tuta kanttorin soittaessa flyygeliä.
En saanut sanaakaan sanotuksi siihen suuntaankaan.
Samoin vaimonsa ihastuttavista konserteista aioin kiittää, mutta en muista, mitä sanoin. Tokkopa mitään oikein viisasta. Onneksi muistin antaa runokirjan heille, johonka olin etusivulle kirjoittanut onnen-ja siunauksen toivotukset. :D

Hyvissä ajoin ennen illansuuta, lähdimme Charlesin kaa Nikolainkaupunkiin.
Magnus jäi kotiin potemaan.
Menimme Huutoniemen kirkkoon seuroihin. Tai siis...seurathan ovat nykyään KOHTAAMISPAIKKA, mutta sama asia on kyseessa. Seurat, mitkä seurat!
Siunattiin Ulla, Japanin lähetti, uudelle työkaudelle Japaniin.
Minulle tuli taas mieleen, että ollappa viiskötvuotta nuorempi, niin lähtisin minäkin. Lentäisin Jaappaniin, niin että kerosiini käryäis. Kulkisin vapaapäivinä kirsikankukkien alla lämpölaput kengissä ja söisin sushia aamupalaksi, välipalaksi ja iltapalaksi...
Sushista puheenollen, söin sitä ensimmäistä kertaa elämässäni taannoin tekemällämme Israelin matkalla.
Olen vain kuvissa ja TV:ssa nähnyt niitä valmiina ja valmistettavan.
Olen heti mielikuvissanikin jo tiennyt, että ne ovat hyviä ja niin kans olivat.
Pitääpä ottaa selvää, onko Nikolainkaupungissa sushi-ravintelia. Sinne pitää mennä ja sushithan eivät ole lihottaviakaan. Ainakin jaappanilaiset ovat pikkuisia ja hoikkeleita (jokusta painijaa lukuunottamatta).
Nyt tuli muuten NIIN nälkä, että pakko mennä kaapimaan kaalisoppakattilaa.

Sitten matkareportointi jatkuu:

Kuten kaikki varmasti muistavat jäin viimeksi siihen kohtaan, kun talsimme hyisessä tuulessa loskaista maantietä pitkin linja-autopysäkille.
Charles oli jättänyt meidät ja matkakapsekkimme Ystävyydenkulman pihapatiolle.
Kello oli noin kahdenkymmenenkahden hujakoilla. Niillä hujakoilla on yleensä nukkumaanmenoaikammekin, mutta nyt ei nukuttanut.
Pian porhalsikin linja-auto Nikolainkaupungista, josta kaupungista oli autoon noussut muitakin Israelin matkalaisia. Muunmuassa Joonathan.
Joonathan istui tikkana linkkarin keskivaiheilla ja minä annoin hänelle tyynyn, että saisi alkaa nukkumaan.
Ei tainnut uni tulla silmiin käskemälläkään, sen verran oli jännittävyyttä ilmassa.
Minulla onnistuu nukkuminen miltei suorin jaloinkin. Siis vähä siihen sähtiin kuin mangusteilla.
Varmaan nukahtelin montakin kertaa ennen Parkanoa, jossa olisi hyyskätauko ja kuskilla pakollinen lepoaika.
Ilahduin, kun huomasin, että minun ei ollut nälkä. Elämässäni ei useinkaan ole hetkiä, jolloinka ei nälkä kurnisi. Tai siis, jolloin en luulisi, etteikö olisi nälkä.
Nytkö sellainen hetki oli koittanna? Noh, ilo tyssähti aika lyhyeen. Enhän minä koskaan (ihme ja kumma) syö yöllä. Nythän oli yö.
Meitä oli linja-autossa jo hyvä joukko matkalaisia, kun olimme noukiskelleet heitä pitkin matkaa sovituista paikoista kyytiin.
Joonathanillakaan ei ollut ruokahaluja.
Neljän aikaan meidän oli oltava Vantaan lentoasemalla ja niin me myös olimme.
Matkaselvitykset tehtiin itsekukin matkaselvitysautomaatilla. Ajattelin Magnuksen riipiessä lipuketta automaatista, että tähän tyssäisi meikäläisen matkanteko. Tai sitä se ei tekisi, jos saisi tulla 4:ää tuntia ennen asemahuoneeseen ja saisi vuokrata oman automaatin ikiomaan käyttöön koneen lähtöön asti.
Jos joku, niin niskaanpuuskuttava "kärsivällinen" matkustaja odottamassa vuoroaan minun jälkeeni, on omiaan halvaannuttamaan aivotoimintaani.
En ollenkaan sano, ettenkö osaisi, mutta tarvitsen mietos&toteuttamisaikaa keskivertoa enemmän.
Häpeillen muistan työssäollessani ihmetelleeni erään vanhemman työtoverini työtahtia.
Hyvät ihmiset! Tuossa ajassahan sitä ehtisi juosta kaupungin ympäri takaperin parikertaa myötä-ja vastakarvaan.
Nyt ole itse samassa jamassa. Toiminta on yhtä nopeata kuin kärpäsellä tapettiliisterissä.

No asiat menivät hyvin. Joonathankin antoi paapallensa nopeuttavia neuvoja.
Ihmettelenpä vaan, että matkanyssyköissähän voisi olla piilotettuna  mimmosta tavaraa hyvänsä.
No, kaitpa sisällöt, epäkurantitkin, tulevat hyvissä ajoin selville ennen koneeseen laittamista, ajatellen terveenä pysymistä ja sen sellaista.
Tunsin itseni kalvakkaaksi ja raihnaiseksi ja sellainen minä olinkin.
Ellen saa nukkua vuorokaudessa vähintäin 8 tuntia, muutun kalvakkaaksi ja raihnaiseksi.
Kotioloissa muutun vielä muunkinlaiseksi, mutta näin matkalla pystyn hillitsemään kutakuinkin itseni.
Tunsin sitäpaitsi huumaavaa iloa tulevasta matkasta ja matkatovereistani.
Kun saimme liuskat lätkäistyä tavaroihin ja kuljettua läpivalaisun&metallinpaljastimien läpi, oli meillä aikaa hörppiä aamukahvit.
Joonathan söi hedelmäsekoituksen, joka kieltämättä näytti herkulliselta, mutta minun ei ollut nälkä.
Tämä seikka ei minua murehduttanut, koska kello oli kumminkin vasta viisi. En koskaan syö aamuisin kello viis. Sitä voi olla vaikea uskoa, kun näkee minut livenä, mutta totta se on.
Oli mukavaa jututella tulevia matkalaistovereita ja tavata heitä, ketkä olivat olleet samalla matkalla kaksi vuotta sitten.

Kello 6.05 lähti kone rullaamaan kiitoradan päähän ja kohta olikin lentämisen ihastuttavin hetki:
vatsalaukun liiskaantuminen selkärankaan.
Se on tunne, jota meikäläinen ei maanpinnalla useinkaan pääse kokemaan.
Lentokone on yksi niistä kulkunéuvoista, joissa en pelkää ollenkaan. En ainakaan ollenkaan niin mahdottomasti kuin pendoliinoissa, paikallisjunissa, laivoissa ja linkkareissa.
Jälkimmäisessä kulkuneuvossakaan en pelkää silloin, jos Kaima on puikoissa.
Kaima (ei minun kaimani, vaan Magnuksen) muuten oli kuljettajana linja-autossa, jolla kentälle saavuttiin.
Lentokoneella matkaaminen on muutenkin erimoista, kun olin kuullut kerrottavan.
Olin kuullut kerrottavan, että tilaa on niin vähän, että ruuan lusikoiminenkin pitää sopia edessäistuvan (ja tietenkin takanaolevan) kanssa.
Tilaahan oli ruhtinaallisesti! Sain ihan lellusti aseteltua tarjoilupöydän leukojeni alle.
Alkoi maukkaan ja pienen aamiaisen herkuttelu. Sen olikin syytä alkaa ja sassiin, koska lento kestää vain 4 ja 1/2 tuntia.
Lentokoneessa tarjottavaa aamiaista olen kuullut arvosteltavan "hyvää päivää ja näkemiin!" sanonnalla.
Mitä se sitten tarkoittaneekin, mutta minusta se maistui hyvältä.
Syötyämme aloimme tyytyväisinä odotella ihastuttavaa määränpäätämme: Israelia.

Jos hyvin käy ja kirjoittaja muistaa, niin tarina jatkuu viikon kukuttua.
Kirjoittaja luuli, että hän pääsee selostuksessaan jo Israelin kamaralle ja ensimmäisen päivien retkikohteisiin, mutta niin ei jostain syystä tapahtunut.
Kuvat alussa olvat Puutarhahaudan ympäristöstä.

T: Kaisa  Liuskanen-Liister
----------------------------------------

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.