Kokonainen viikko mennyt

Tässä ollaan. maanantaissa, taas.
Paikka: yhdistetty kodinhoito&peräkammarihuone.
Nyt on kuitenkin valaistus hivenen enempi kohillaan kuin viimeksi.
Pimeänä ei ole kuin kaksi lamppua tässä pääni päällä. Viimeksihän ei ollut kuin yksi lamppu toiminnassa. Magnus kävi lamppukaupassa hakemassa lamppuja, koska meillä alkaa tiistaina lähetys- raamattupiiri ja pitäähän tulijoiden nähdä missä ovat.
Sellasia spotteja ei kuitenkaan ole vielä keksitty, että meikäläinenkin näkisi kunnolla.
Yksi kunnon spotti (aurinko) ei ole tänäänkään silmäänsä raotellut ainakaan näillä Hälvän raukoilla rajoilla.
Tähän asti olen lueskellut ja kirjoitellut asioita ilman silmälaseja. Nyt alkaa tulla totaalista toppia siihen asiaan.
Lukiessani ja koneella ollessani minun pitää siristellä niin ankarasti, että pakkaa jo lopuksi vetää suonta silmäluomista ja nenänvarresta.
Silmieni kalvoilla vaeltelee outoja plättejä sinne&tänne, jotka estävät myös näkemistä. Ne PLÄTIT voi kyllä silmiä pyöräyttämällä HEITTÄÄ syrjään, mutta ne palaavat pian takaisin entistä ehompana.
Olen alkanut hiljalleen pelätä, että nämä sumiaiset (vai mitä ihmeen lasiaisia ne ovat) peittävät kohta koko pullosilmieni pinnan.
Kyllä! Minulla on kaksiteholasit. Kyllä!  Minä tiedän, että on olemassa pullosilmälääkäreitä.
Pitääpä katsoa.

Torvet eivät tänä maanantaina törähtele, paitsi tietenkin kaikille teille 57:lle ja muille, jotka eivät ole itseänsä mihinkään lisäilleet.
Torvi voi kyllä oikeastaan soida, sillälailla vertauskuvallisesti, tänäänkin koska sain eilen ihkauuden muutenvaan-lukijan. Helleenin.
Helleeni kertoi, eilen seuroissa kaffeella ollessani, löytäneensä blogini ja lukeneensa sen viimmosinta sivua innolla.
Kerroin hänelle,  että juttuja on blogissa vielä kolmesataa lisää. Minusta näytti, että Helleenin käsi hiukan tärähti, hänen siinä kaffia kaadellessaan.
Uskon kuitenkin, että innosta. ;)

Yläkuvassa on liiteristämme, ynnä muista pelukopeista löytyneitä, työkalujen rautaosia.
Taitaa siinä rivistössä olla yksi hevosenkenkäkin ja koukku.
Ne sopivat minusta, olivat sitten, mitä ikinä olivatkaan, hyvin tuohon Vilpolan lankun päälle.
Hevosenkengästä juohtui mieleeni, että kuulin eilen (tai toissapäivänä se taisi olla) televisiosta, että joku kilpahevonen juoksi ilman kenkiä.Se oli joku raviohjelma , jota katsoin.
Asia tuli minulle täydellisenä yllätyksenä.
Tiedän kyllä, että hevosella ei syntyessään ole kenkiä, mutta että se voi juosta ilman niitä, tuli lievähkönä sokkina.
Eiko sen kaviot kulu polviin asti, kun se juoksee kilparadalla?  Tietenkin ne kynsikkäät kasvavat uudestaan, mutta...
Muistan kyllä takavuosien ihmis-kilpajuoksijan, joka paljain jaloin radalla kirmasi, mutta, mutta...
Ehkäpä tämä hevoskenkä-asia  minulle vielä selviää.
Olisi mukava mennä hevoskilpailuihin seuraamaan paikan päälle, kuinka paljasjalkaiset hevoset siellä kilpaa kirmaavat, mutta en tiedä pystynkö?
Muistan, kuinka joskus aikojen alussa olin Vaasassa raveja seuraamassa, mutta hermostuin totaalisesti niistä  piiskojen sivalluksista, joita kilpajuoksijoiden lautasille läiskittiin.
Kuulemma meno on muuttunut ja sakkoja saavat, jos lyövät. Mitä niillä piiskoilla sitten tehdään ollenkaan? Minä vaan kysyn.

Jos yläkuvassa on työkaluja, joita appifaarini on käyttänyt ja tarvinnut, on alakuvassa ovenkrivat, joihin oma vaarini on eläessään usein tarttunut.
Kuulin vaaristani taas uusia tiedonmurusia, kun olin Ewen ja Matthewvin luona syömässä omenapaistosta ja jäätelöä lauantaina.
On valtavan ihanaa kuulla kaikkea mukavaa omasta vaaristaan ja ikäänkuin tutustua häneen paremmin.
En usko, että vaaristani mitään vähemmän mukavaa kerrottavaa oliskaan, mutta enpä niitä haluaisi  kyllä kuunnellakkaan.
Minun lapsenlapsienilapsienlapset (!) joskus, kun näitä kirjoituksiani lukevat, niin toivottavasti ajattelevat, että olipas säyseä ja mukava muori.
En alkaa tänne huonoja hetkiä, enkä todellisia karvoja paljastelemaankaan, koska uskon, että eivät niitä haluaisi lukeakkaan.
En kerro, kuinka isoisoisoisomummunsa  joskus paiskoi kiukuissaan peltimukeja (mielellään täynnä maitoa tms.)  pitkin tiskipenkkejä, tai karjui suoria sanoja heidän isoisoisoisopaapalleen, tai mitenkä mummu  sanoi madonluvut kaupanmyyjättärille ja puhelinlehtikauppiaille...
Kuka semmosta haluaa lukea? Ei kukaan!
Saakoot he siis tietoonsa vain kaikki säyseydet ja muut  mummunsa rakkauvvet ja riemastukset.
Sitäpaitsi pyydän aina anteeksi elleskaappini, joten ei niitä tarvitse enää muistella mustaa valkoisella.:D

Jurvassa olimme Eikun kanssa viime viikolla eräänä kauniina iltana.
Mainittakoon, että reitti on tullut meille niin tutuksi, että pimeässäkään emme edes meinaa enää eksyä. Niin tuppas aina alkuaikoina käymään.
Eikulla oli puhe ja minulla runoja.
Lausuin yhden muutaman viikon vanhan runon ja yhden samana päivänä örmityn runon.
Edellinen meni kutakuinkin hyvin. Korppusuuhunkin avun toi vierssä pöydällä hyvin saatavilla oleva punainen mehu.
Uusin värssysikermä meni puolestaan penkin alle. Totaalisesti.
Ensinnäkin luulin lausuvani ihan toista hiljakkain sepittämääni runoa ja toiseksi en käsittänyt pätkääkään, mitä olin runossa ajanut takaa.
 (No, en tietenkään, kun luulin ajavani takaa ihan muuta, kun luin).
Sanoin runon lopuksi. että yleisöllä ei ole mitään syytä huolestua, jos eivät ymmärtäneet mitään, koska itse tekijäkään (so minä) ei ymmärtänyt.
Itse tekijä sitävastoin  toivoi taas, että Jurvan pappilan salainen lattialuukku olisi auennut ja klopsauttanut minut perunakellariin perunoiden päälle huohottamaan ja lepäämään.
Se on tämä taiteiden tie joskus aika muhkuraista.
Sain kuitenkin myytyä lopullisen viimeiset kirjani. Kaikesta huolimatta.Nyt niitä ei enää ole yhtäkään.

Torstaina kokoontui tietenkin, kuten aina torstaisin,  Isonkyrön kirjaston runopiiri.
Kaikki piiriläiset olivat koolla. Kylli, Ewe ja minä.
Paitsi runoista, me keskustelemme aina muistakin korkeakulttuurisista asioista.
Meillä on aina hauskaa ja hyvä olla tuossa piskuisessa piirissä.Kaikki asiat tulevat ortninkiin lempeää kritiikkiä käyttäen.
Sinne runopiiriin ovat  kaikki tervetulleita. Se ei ole mikään sisäänpäinkääntynyt umpilopiiri, vaan avarakatseinen pirtelöpiiri.
Ota hyllystäsi mielirunokirjasi mukaan ja tule joukkoon tummaan. Joka torstai klo 14.00

Magnus oli viikonlopun Ryttylässä miestenpäivillä.
Niinpä pieni hiirikin sai rohkeuden tulla makuuhuoneemme nurkkiin kuikuilemaan ja viiksiään värisyttelemään.
Se ei innoissaan huomannut killeriä ja niin siitä tuli entinen rohkea hiiri. Ilman värinää koskaan enää.
Minä aloin taas suunnitella talon myynti-ilmoitusta. Kuten aina teen syksyisin ja kylmien tulon aikana. Se aika on nimittäin juuri hiirien kansainvaelluksen aikaa.
Onneksi Charles heitti värinättömän viiksivallun ikkunasta ulos.
Muuten olisin taas joutunut nukkumaan sen kanssa samassa huoneessa. Vaikka olenhan minä nukkunut viikonkin kuolonjäykän liruhännän kanssa.
Tarkkamuistisimmat ja vanhimmat lukijani varmaan muistavat. Yäk, yäk, örk, örk...

Pyhäinpäivänä meillä runopiiriläisillä oli Orisbergissä taas hetki runolle-tilaisuus. Jokavuotuinen ja jo traditioksikin tullut.
Nyt emme olleet kirkossa juhlaa pitämässä, vaan huvilassa.
Neljä lausujaa oli kutsuttu mukaan kuntarajojemme ulkopuolelta, samoin puhuja.
Seurakunnan Päiväkuoro lauloi kanttorin säestämänä. Kauniisti lauloivatkin!
Yritin myös koko juhlaa edeltänen päivän pusertaa uutta pyhäinpäivärunoa, mutta ei onnistunut.
Monenmoista värssyä kyllä olisi pukannut, mutta ei mitään herkkää.
Ehkä se johtuu siitä, että meikäläinen on yhtä herkkä kuin järvilahna.
Lausuin sitten runon, jonka olen kirjoittanut jo joku vuosi sitten.
Lausuminen meni aika hyvin.Meiltä kaikilta.

Sunnuntaina menin Isonkyrön kirkkoon jumalanpalvelukseen klo kymmeneksi.
Istuin penkissä ja iloitsin, että minulla on niin hyvä kotikirkko.
Niin hyvät kaikki ja niin hyvää kaikki.
Seurakuntasalin keittiössä  oli keitetty ohraryynipuuroa ja puolukkakeittoa ja kaikkia kirkkovieraita kutsuttiin syömään.
Söin hyvällä ruokahalulla ja runsaasti. Olisin syönyt vielä enemmänkin, mutta mahaani mahtuu vai pari saunanapollista kerralla.

Illalla sitten menimme Nikolainkaupunkiin seuroihin Huutoniemen suloisenihanaan söpöskäkirkkoon (sydän, sydän, sydän).
Seuroista Asevelikylään. Eerikki- vävy teki pitsaa. Niin hyvää pitsaa, kun Eerikki-vävy tekee, on vaikea saada mistään. Itse asiassa sellaista ei saa mistään.
Näihin makoisiin tunnelmiin päätän raportoinnin tähän. Olisi varmaan pitänyt päättää jo hivenen aikaisemmin, mutta päätä itse jaksatko tänne asti.
T: Kaisa Ohranen-Vellington
------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 81-83

Minun sydämeni ikävöi apuasi, sinun lupaukseesi minä panen toivoni.
Minun silmäni ikävöivät sinun sanaasi, minä kysyn:
"Milloin rohkaiset minua?"
Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi.