maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hirveän korkealla ja kamalan matalalla


Tuohon otsikkoon palaan myöhemmin tässä mhvv:ssä, jahka tulen siihen kohtaan viikkoa.
Mutta nyt hieman alkulöpinää.
Istun vinttihuoneessa ylhäisessä yksinäisyydessä. Hiiskumaton hiljaisuus ympärilläni ja vain päässä hieman humisee.
Päässäni humisee luultavasti ja varmasti aina, mutta näin hiiskumattomassa hiljaisuudessa sen oikein huomaa.
En tiedä pusertuileeko siellä paksu vereni ohkoisissa suonissa, vai kuuluuko suhina sisäkorvistani?
Veikkaan, että molempia.
Tässä jokunen päivä takaperin, en istunut kirjoittelemassa yksin. Selkäni takana nurkassa retkotti hiiri killerissä. Hiirulainen oli kuitenkin aika hiljainen kaveri. Mitään ei nurkasta kuulunut, mutta pelkkä tietoisuuskin möyrästi äänekkäästi mielessäni.
Koskaan ennen, ei hiiri ole eksynyt ajattomalla aikaa huoneisiimme.
Mötyksiä on prängännyt sisätiloihin ainoastaan syksyisin, kun maa koloineen ja kuoppineen on jäätynyt ja lunta on alkanut sataa hiirien niskaan.
Täytyy tunnustaa, että kovasti otti taas hermoihin. Eikö noilla viiksivalluilla ole mitään häpyä?
Täytyy mennä ostamaan uusia hiirikarkotteita. Sellaisia sähkötöpseleihin tuikattavia ja ripsutella valkopippuria talon ympäri.
Joku ehdotti kissaakin hankittavaksi, mutta ne tuovat saaliit aina emännän nähtäväksi ja sitä minä en kestä.
En kestä kisseissä oikein sitäkään, että ensin ne jyystävät hiirtä, syövät siitä esimerkiksi puolikkaan ja tulevat sen jälkeen hieromaan nenäänsä ja puskemaan meikäläisen poskia.
Ei, ei, ei! Örk, yäk, kyäk!
Olisi lohduttavaa kuulla, onko kenenkään muun huushollissa hiiret rantautuneet sisälle?
Saisi ikään kuin vertaistukea ja se helpottaisi.

Nyt valokuviin.
Ensimmäisessä kuvassa on Maunon Hyvänmielen aamiaisella itselleen kokoama annos.
Sen nimisellä aamiaisella olimme eräänä kauniina viimeviikon aamuna Isonkyrön seurakuntasalilla.
Minun hyvänmielen atriani oli jo sen verran huventunut, etten sitä alkanut kuvaamaan.
Sen vaikutukset näkyvät puolestaan hyvin tuossa alakuvassa.
Mauno näpsäisi kuvan minusta kirkon edessä, kun lähdimme hyvillä mielin aamiaiselta kotiin.
Aamiaisella lauloi ja puhui Kilimenkon Viktor ja hyvin lauloikin ja puhui.
Myös Artturi-kirkkoherramme puhui ja hyvin puhuikin.
Minulla jäi Viktorin välispiikkauksista  mieleeni, kun hän ketoi  Katri-Helenasta.
Viktor kertoi, että Katri-Helena kertoo ja on julkaissut kirjankin, kuinka hän kuulee edesmenneiden omaistensa viestejä haudan takaa. Ihmiset innostuvat ja haluavat kuulla lisää.
Sitten Viktor sanoi, että kun hän itse puolestaan kertoo ihmisille kuulevansa elävän Jeesuksen ääntä Raamatun Sanan kautta, kaikki surkuttelevat, pyörittelevät silmiään ja osoittavat sormella päätään. Eli ihmiset pitävät häntä hassahtaneena sekopäänä.
Näinhän se pakkaa menemään. Totuus ei ole trendikästä, eikä huudossa nykyään.

Viikon päivien kohdille on kertynyt  muutakin merkintää, kuin vain Hyvänmielen aamiainen.
Esimerkiksi tiistaina meillä oli päivällä vieras.
Mauno haki Laihialta sukulaisensa kylään ja minä tein muusia ja lihapullia syödäksemme.
Jälkiruoaksi keitin appelsiinimehusta kiisseliä ja pienistelin muutamat appelsiinit sekaan.
Kiisselistä tulikin oikein kiisseliä, eikä putinkia, kuten usein meikäläisen kiisselikeitoksille käy.
En koskaan oikein tiedä, pitääkö perunajauholusikalliset olla kukkuraisia, vaiko eikö.
Tällä kertaa laitoin enemmän kukkurapäisempiä kuin tasaisia ja erinomaista tuli, vaikka tavallista yritin.
Kermavaahtoa tietenkin piti myös olla, kuten kiisseleihin aina pitää.
Kiisselit eivät ole oikein mitään ilman runsaita kermavaahtopläjäyksiä.
Saman päivän iltana meillä kokoontui raamattupiiri.
Meni siis kaksi eri juttua samoilla siivouksilla.

Torstaina kokoontui kirjastossa iki-ihana Kirjaston runopiiri.
Paitsi, että luimme runoja, laitoimme maailman asiat kuntoon keskustelemalla ne halki ja poikki ja voita väliin.
Minä luin omatekemäni runon, jonka olin jo kerran ennenkin piirissä lukenut.
Kylli ja Ewe sanoivat, ettei se haittaa, vaikka olisivat jo runon kuulleetkin. Kumminkaan ei sitä enää muistaisi. Niin kuin totta onkin.
Olenhan itsekin lukenut omia runojani moneen monituiseen kertaan, enkä muista mitä seuraavaksi seuraa, jos ulkoa yritän niitä posmottaa.
En muista (enkä jaksa tarkistaa) kerroinko viime kerralla, että Kirjaston runopiiri loppuu tähän kevääseen?
Kylli muuttaa pois ja uutta yhtä asialle omistautunutta ja tunnollista vetäjää ei tähän hätään ole näköpiirissä.
Jos rakastat runoja ja koet vastustamatonta halua vetää runopiiriä, ilmoittaudu allekirjoittaneelle.
Pestaamme sinut saman tien.
Palkkaa toimesta ei makseta, mutta voin vakuuttaa, että asia muuten maksaa vaivan. Kerhon muut jäsenet (3kpl) ovat kivoja, mukavia, laatuisia, taiteellisia ja runollisia.

Runopiirin päälle menimme kuntosalille. Runopiiriläiset ovat siis urheilullisiakin.
Huhkimme salilla aikamme ja menimme kukin kotiimme koppaan maata.

Eräänä kauniina päivänä viime viikolla päätimme (tai minä päätin), että lähdemme Nikolainkaupunkiin Bärttaa tervehtimään.
Emme valitettavasti voineet vierailua tehdä, sillä kun pääsimme pihaan ja ovelle, kertoi eräs rouva, että Bärttalla on oksennustauti.
Käännyimme kannoillamme ja päätimme mennä  jonkin ajan kuluttua uudelleen.
Ajatus oksennustaudista ei koskaan tunnu kiehtovalta ja nyt kun sen voi estää, oli paras olla menemättä.
Tietysti oksennusröppörin voi saada muutenkin ja vaikka mistä.
Minua hiukan örköttää kauppakärryjen työntökahvat, liukuportaiden kaiteet, yleisten ovien ovenkahvat jne, jne.
Toisaalta ei basilli&bakteerikauhukaan ole kiva tauti. Se vasta kaamea tauti onkin.Vetää vertoja melkein itse oksennustaudille.
Pitäisi ehkä alata kulkemaan yleisissä paikoissa kertakäyttöhanskat käsissä. Mutta onko sekään oikein kivan ja viisaan näköistä? Minä kysyn vaan.
Olen ratkaissut kertakäyttöhanska-asian kiskomalla hioja niin pitkälle, että voin niiden avulla tarttua kahvoihin ja kripoihin.
Hiansuut sitten löpöttävät aika ikävän näköisesti monessa puserossani, mutta minkäs teet.

Sunnuntaiaamun vietimme kotikirkossamme Isossakyrössä ja sunnuntai-illan Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Ehdimme loppuillasta hyvin vielä Asevelikyläänkn, jossa ainakin yksi aina ilahtuu ylenmäärin vierailustamme. Nimittäin Lyllan.
Se volisee aina ylenpalttisesti ja heiluttaa häntäänsä niin vinhasti, että se on saranoiltaan irrota.

Sunnuntain jälkeen tulee aina maanantai. Niin tapahtui nytkin.
Tänä maanantaina aamulla lähdin Tampereelle tapaamaan Erkkua. Hän on toimittaja ja tekisi minusta jutun erääseen hengelliseen lehteen.
Erkku sanoi, että minusta ja minun persoonastani saa hiukan eri käsityksen näistä blogi-ja kaikista muista kirjoituksista kuin mitä todellisuus sitten ikinä onkaan.
Se on totta.
Se johtuu siitä, että olen livenä usein töötti otsassa ja kuin rautakangen niellyt paksu mummeli. Jutuissani  höyhenenkevyt, solakka, sanavalmis puleerattu, viittävaille stand-uppikoomikko. :(
Erkku totesi, että minussahan on sitten ikäänkuin kaksi eri pärsuunaa yhdessä varressa, johon minä vastasin vakavana, että kyllä! Näin on päässyt käymään.
Se toinen persoona seisoo koko ajan metrin päässä ja katselee sitä umppeloa toista persoonaa.
Ei auta itkut markkinoilla. Näillä eväillä mennään.
Sanoin iäkseni haastattelun alussa 78 vuotta. Minusta tuntuu, että Erkku merkkasi sen myös paperille, enkä tiedä tuliko se oikaistuksi. ;)
Tällä hetkellä minulla on fiilikset sen sorttiset, että tuo ikä on lähempänä totuutta kuin todellinen.

Haastattelu tehtiin Näsinneulassa. Oliko juhlallista ja hienoa?!
Kerroin Erkulle, että minulla on korkeanpaikankammo. Se kammo lientyi onneksi aikalailla, kun söimme lounaaksi nieriää ja kuhaa. Kumpaakaan en ole ennen syönyt.
Nämä kalaset olivat aivan suussasulavan hyvän makuisia, kuten muukin lounaaseen kuuluvat syömiset. Hyvinki yhden korkeanpaikankammon väärttejä.
Kerroin Erkulle lisäksi vielä, että poden jonkin asteista junalla matkustamis-kammoa, ukkosenilmakammoa plus linja-autollamatkustamiskammoa.
Samaan hengenvetoon kehaisin olevani hyvin rohkea ihminen, koska kerta kerran jälkeen voitan pelkoni ja kammoksuntani, matkustamalla junalla ja  linja-autolla.
Näsinneulaankin pyyhälsin tuosta vaan.
Kaikista muistakin asioistani retostelin aika lailla ja nyt sitten pisteleekin vihaksi.
Tämänkertaiseen bloggausretosteluun painan pisteen nyt. Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Tågskog-Kamsten
--------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:

Kuinka meidän pitää antaman anteeksi lähimmäisellemme?

Vastaus:
Ei ainoastaan sanoilla vaan myös sydämestä, niin ettemme pidä salaista vihaa häntä vastaan, vaan toivotamme ja teemme hänelle kaikkea hyvää,
vaikka hän olisi tehnyt meille vahinkoa.
Seuraten siinä meidän taivaallisen Isämme esimerkkiä, joka niin anteeksi antaa synnit, ettei Hän niitä enää muistele.



3 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Kyllä varmaan monellakin surisee päässä, eivät vaan kerro. Minä välillä kuulen (ihan hiljaa) kun äiti komentaa "tiskaa kunnolla".

Hiiret saisi pysyä jauhomyllyjen alakerroksissa tai jyväaitoissa, missä niitä enää lieneekään.

Nieriä ja kuha on herkkua, mutta aika tyyristä. Minä paistoin eilen lohimedaljogin. Oli jonku Isokarin pakkaamaa. Harvinaisen hyvää pakatuksi kalaksi.


Anteeksiantaminen se vasta vaikeaa onkin. Ja unohtaminen kun ei sitten onnistu millään. Vähän auttaa, kun yrittää ymmärtää toisen tekojen taustat. Että oli sairas ja kärttyinen tai lapsiahan silloin oltiin jne.
Itsellekin pitäisi osata antaa anteeksi töppäyksiään.

Pöpösten vältteleminen julkisilla paikoilla on erityisen vaikeaa. Puseron hihan käyttäminen käsien suojana on toisaalta hyvä, mutta sitten taas hihoista rapisee niitä pöpösiä kotona ympäri huushollia. Minä olen todennut parhaaksi käsien pesun heti kotiin tultua. Joskus vieraatkin pesevät kätensä ennen syömisiä. Niinhän ennen opetettiinkin, että kädet pestään ennen ruokailua. Kunhan vielä oppisi olemaan pyykäisemättä käsillään nenää ja nuolaisemaan sormenpäitä voileivän tms jälkeen.

Mukavia keväisiä päiviä!

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Minä "näin" aina anopin, kun muutimme tänne Hälvälle hänen kotiinsa (ja Maunon kotitaloon).
Jos ulkonakin teimme jotain ratikaalia, niin ajattelin, että mitähän Sisko sanoisi?
Enää en edes muista, että täälä on asunut joku muukin. :D

Hiiristä tismalleen samaa mieltä kanssasi. Mieluimmin saisivat oikeastaan pysyä metsän siimeksessä!

Jo tyyriitä olivat pienet kalanpalat, mutta kovasti kyllä maukkaitakin. Eipä silti, kyllä lohi, siika, ahven, silakka ja made ovat yhtä hyviä.

Voi kyllä olla sellasia asioita, joita tuntuis mahdottomalta antaa anteeksi. Uskon, että ei omissa voimissa ede onnistu.

Noiden pöpöjen kanssa on meikäläisellä joskus niin, että niitä pelkää ihan mahottomasti, joskus ei muista moisia olevan olemassakaan.
Kyllä terve suhtautuminen niihinkin on tarpeellista.
Käsien pesu on varmasti number one! :D

Rouva Silmukkainen kirjoitti...

Täytyy tuohon hiirihommeliin kommentoida sen verran, että meiltä löytyi kellarista kuollut ja kuivahtanut hiiri sohvan alta muutama viikko takaperin(siellä ei ollut edes killeriä). Mutta mikä vielä yllättävämpää, pakastimen takaa löytyi iso ja lihava eloton sammakko! Sekin oli muumioitunut kuten hiirikin eikä ne edes hajullaan ilmoittaneet olemassaolostaan. Mysteeri on edelleen se, että mitä kautta ne on sisälle päässeet. Ei ole aiemmin tällaista tapahtunut, mutta liekö leuto talvi vaikuttanut asiaan ja sammakkokin herännyt kesken talvihorrosta kuollakseen ankeassa kellarissamme. Tai jotain.