Kaikkea sattui ja myös tapahtui

Nyt ei kertakaikkisesti voinut laittaa muita valokuvia hollille kuin tämän.
Kuvassa näpöttävät kaikki rakkaat tätini isäni puolelta.
Olen varmasti hiukan jäävi sanomaan tätä, mutta mielestäni tätini olivat hirveän komeita, kauniita, ynnä ylenpalttisen ihania ja upeita.
Nyt heistä on kaikista jo aika jättänyt. He saavuttivat kaikki hyvin korkean iän.
Järki oli kaikilla terävä kuin partaveitsi (kuten sanonta kuuluu) ihan elämänsä loppuun asti.
Ihailen heitä kovasti ja olen aina toivonut, että minullekin olisi luiskahdellut samanlaisia geenejä suonistooni soljuilemaan.
Erityisesti partaveitsi-geenin haluaisin itselleni ja päänuppiani kiertämään.
Aikalailla kuitenkin on jo havaittavissa, että joku tuppo on pv-geenin edessä ehkä ratkaisevalla hetkellä ollut. Komeus&kauneus-geenejäkin olisi kernaasti saanut olla muutama enämpi, mutta hyvä näin kuin ei vielä huonommin.
Tuohon sisarussarjaan viimeisenä syntyi isäni. Kalle Kustaa.
Ihailin (ja ihailen edelleenkin) isääni ihan mahdottomasti. Sisarensa (ja äitinsä ja isänsä tietenkin myös), rakastivat häntä niin, että sillä ei ollut mittaa, eikä liioin määrää.

Aune-tätini (ylärivissä oikealla) kertoi minulle, että KALLEN ei ikinä tarvinnut tehdä mitään.
Itse asiassa hänen ei kuulemma olisi tarvinnut, ennen sotaväkeen menoaan, kävelläkään omin jaloin, ellei olisi tahtonut.
Tälläinen rakkauden runsaus ei kuitenkaan tehnyt isästäni laiskaa tms. Ei ollenkaan.
Pikemmin päinvastoin.
Isäni keitti ja siivosi kotonamme, niin kuin olisi aina niin tehnyt. Hän myös leikki, retkeili, hiihteli, pyöräili ja opasti meitä lapsiaan ihan esimerkillisesti. Hän ei koskaan käyttänyt fyysistä kuritusta minua, tai veljeäni kohtaan.(Eikä ketään muutakaan kohtaan tietenkään).
Jos riitelimme, tai muuten melskasimme liikaa, sana, tai katse yleensä tehosi.
Äärimmäisenä kurinpidollisena keinona isä käytti vyötään. Vyöllä hän lätki keittiön pöytää sanojensa vakuudeksi. Voin vakuuttaa, että se, jos joku, tehosi.

Naimisiin mennessäni edes ymmärtänyt, että minun olisi jonkun paitoja pitänyt silitellä.
Isäni silitti aina omat (ja usein meidän muidenkin) paidat ja vaatteet.
Sodassa (5v) hän ei menettänyt hermojaan, eikä alkanut sen kummemmin juomaan, tai rellestään. Minulla oli ihastuttava isä ja hänellä  ihastuttavia sisaria.

Tällaisella sukuselvityksellä ja kehumissessiolla oli mukavaa alkaa tämän maanantain mhvv.
(Jos joku ei muista, mitä tarkoittaa lyhenne mhvv, ilmoitettakoon heille, että se tarkoittaa mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Mitä vanhemmaksi tulee (kymmenen päivän perästä taas yksi vuosilusto enempi pölkkyyn), sitä vaikeampaa on näemmä kirjoittaa häppenigeistä.
Ainahan voi vaikeus piillä siinäkin, että ei ole mistä kirjoittaa.Häppeningit ovat käyneet vähiin.
Kalenterissa voi olla  viikon ajalta pelkästään seitsemän kahvikupin jättämää rengasjälkeä.
Kyllä tietysti päivissä voi olla renkaiden lisäksi jotain merkintääkin.
Maunon jatkuvana hupina on lukea ääneen pöydällä olevaa avointa kalenteriani.
Eräänkin kerran, tässä päivänä muutamana, hän kysyi, jotta mitä tarkoottaa TAILISTO HH.V. AAMUP?
No, siinähän luki selvästi: TARKASTUS KH. V. AAMUP.
Siitä muistaisin, että minulla on pöytäkirjan tarkastus kirkkoherranvirastossa aamupäivän aikana.

Viimeviikon päiville oli kyllä kertynyt useampiakin "selviä" merkintjä. Oikeastaan kahvikupin jälkiä ei sekaan olisi edes mahtunut.
(Siitäpä muistin, että minun pitääkin kipaista hörppäämään lisää kahvia alakertaan enenkö jatkan).
Hörps...hörps...hörps...

No niin !
Noista merkinnöistä minun piti vielä kirjoittamani:
Kun kalenterissa näyttäisi olevan runsaasti merkintöjä , niin voisi ehä luulla ja tuntua, että niistä olis paljonkin blogiin suollettavaa, mutta ei!
Merkinnät voivat olla sellaisista menoista, joita olen tehnyt jo vuositolkulla. Ei mitään uusia häppeninkejä siis.
Minulla on näetsen tapana jossakin asiassa, seurassa, liitossa ja yhdistyksessä maailman tappiin asti, jos johonkin olen liittynyt. Eipä niistä aina ole mitään uutta kirjoitettavaa edes.
Olen laji-ja tapauskollinen. Mitä hyödyttää liittyä johonkin, jossa ei sitten käy, tai ole?
Jaa, mutta...onhan minullakin sellainen lipsahdus päässyt käymän!
Nimittäin liityin, oliko se nyt viime keväänä, kovalla rytinällä kahvakuulatiimiin.
Ostin kuudenkilon kuulankin ja itkin näkymättömiä krokotiilinkyyneleitä, kun heti ensimmäisellä kerralla käveltiin reippaasti parisenkymmentämeriä kuulaa ylhäällä pidellen ja paiskattiin se maahan niin kauas kuin ikinä jaksoi.
Minä en jaksanut kauas, mutta kuulaan tuli hiertymiä ja sen kullanoranssinen maalipinta repeili. Huokaisu. Se oli niin kaunis, hohtava kahvakuula....

Se, että en voinut kuulakerhossa käydä, ei johtunut siitä, että olisin kyllästynyt, tai pettynyt.
EI, vaan heikko kämmennahkani ei yksinkertaiesti kestänyt.
Olen allerginen kromille ja kahvakuulan kahvassa ilmeisesti sitä ainetta on, koska sormenpääni äityivät nahattomiksi ja vertatihkuviksi.
Sormikkaitakin voi pitää, mutta tämän kuulin vasta niin myöhään, että paluu kerhoon oli mahdottomuus.
Kuulakahvakerholaiset olivat puolet nuorempia ja saman mokoman hoikempia kuin minä ja olivat taatusti edenneet kahva-urallaan niin pitkälle, että minun riekaleiset hermoni eivät olisi kestäneet jälkeenjääneisyyttäni.
Hermoparkojeni  kestokyky oli rajamailla jo kerhon alkaessakin.
Kysynkin nyt, miksi eivät kaikki Kyrnmaan 67-vuotiaat ja satakiloiset mommat ole innostuneet kahvakuulailusta? Miksi yksi ainoa vaan? Minä? Loistin liikaa läsnäolollani.;) Vaikka eihän kukaan oikeesti edes varmaan huomannut minua, jos totta puhutaan. :D
Olen kyllä kotona eteisen peilin edessä tehnyt kuulalla oppimiani liikkeitä.
Viime jouluun asti.
Joulusiivouksen aikana siirsin kuulan eteisestä vintinrappusille. Pois silmistä muka. Enpä arvannut, että samalla siirsin sen pois käytöstäkin.
Nyt on tahti taas kyllä muuttumassa.

Eräs asia,  jossa olen ollut kauan mukana ja joka merkintä kerran kuussa kalenterissa aina myös on, on Kristillisdemokraattien Etelä-Pohjanmaan piirihallitus.
Kokoukset ovat aina samanlaisia, eli siis mielenkiintoisia ja hyviä.
En kuitenkaan niistä saa revittyä aina erilaista, vaikka tietenkin momentit, pykälät ja paragraaffit aina erilaisia kussakin kokouksessa ovatkin.
Viime viikolla kokous osui tiistaille, jolle päivälle minulle oli merkitty toinenkin menomerkintä.
Se toinen oli meno Nikolainkaupunkiin ostamaan junalippu Ryttylään.
Tottahan toki osaan tilata lipun netistäkin, mutta se ei ole sama.
Kotona lippujen oston päälle ei voi ostaa salaattiateriaa, kuten silloin saa, kun menee Leilahin kanssa oikein lippuluukulle.
Meillä on aina tapana mennä syömään johonkin ja ostamaan jotain matkalle tarvittavaa tilpehööriä.
Minun tarvitsemani tilpehöörit olivat tälläkertaa muun muassa ripsiväri ja huulipuna.
Ensimmäisen tilpehöörin ostaminen osui nappiin, mutta toisen ei.
Laitoin nimittäin ostamaani huulipunaa Kirjaston runopiiriin ja Kylli kysyi huolestuneena, että ottaako minun sydämestä?
Minulla loksahti suu auki ja sanoin, että ei vähimmässäkään määrin.
Kylli sanoi säikähtäneensä, kun minulla oli niin sinertävät huulet, että saan kohta järtslaakin.
äin siinä sitten käy, kun en pysty kokeilemaan huulipunatesteriä huuliin ostotilanteessa.
.Örköttää mahdottomasti, kun ajattelee, että joku, jolla on joku kurkkumätä tms. on sitä samaa testeriä höpliinsä kokeillut.
Laitankin aina kämmenselkään huulipunalla viirun ja vien kättä lähemmäksi ja kauemmaksi ja kallistelen arvostellen päätäni puolelta toiselle, arvioidessani, onko hyvän väristä, vaiko eikö?
Näin tein nytkin.
Valinta osui siis huulipunaan, joka saa huulet sinertymään ja näyttämään, kuin odotettavissa olisi sydänkohtaus, jos toinenkin.

Menimme Leilahin kanssa kivaan ruokapaikkaan, jossa oli itämaista ruokaa.
Oli tosi hyvää ja edullista ja päätinkin, että sinne  menen ja menemme toistekkin.

Ruokapaikasta porhalsin Aija-Kanitan luo. Aija-Kanita on rakas tätini. Hän on äitini puolelta, mutta häneen sopivat tismalleen samat adjektiivit, kuin täteihini isäni puolelta.
Porhaltaa-verbi oli kyllä vahvasti liioiteltu verbi matkastani ruokapaikalta Aija-Kanitan luokse.
Oikeastaan raahustin ja välillä pysähdyin huohottamaan seinien vierustoille.
Satoi ja vatsalaukkuni pullisteli kuin täyteen ympätty rinkka telttoineen ja makuualustoineen.
Pallea oli purskahtaa tyhjäksi suun kautta hetkenä minä hyvänsä ja tulipa mieleen muitakin mahdollisuuksia ja reittejä ruoan pois tursuta.
Ihmettelin kovasti, koska en mielestäni syönyt sillä siivolla kuin joskus olen tehnyt.
Leilahkin ihmetteli ruokamäärääni. Ei paljoutta, vaan sen vähyyttä.
Ehkäpä ruokamäärän tietoinen vähentäminen on saanut aikaan vatsalaukun kutistumisa?
Kilot kyllä ovat tiiviisti pystyneet riippumaan luiden ympärillä kiinni, mutta ehkä nekin joutuvat irrottamaan otteensa, jos jaksan jatkaa niukkailua.
Tällä hetkellä tuntuu taas, että pystyn. Kuten satoja kertoja aiemminkin (pari huokausta).

Aija-Kanitan luota raahustin asemalle ja konkosin junaan.
Tällä kertaa jäinkin jo Laihian asemalla pois. Kondyktöörikin ihmetteli ja sanoi, että etpä sinä kauaa meidän kanssa viihtynyt.
Olin aamupäivällä karauttanut Laihian asemalle ja hypähtänyt siitä junaan ja puksutellut Nikolainkaupunkiin.
Nyt puksuteltuani takaisin Laihialle,  jatkoimme Mathewin kanssa Jurvaan KD:n piirihallituksen kokoukseen.
Kokous pidettiin entisen puheenjohtajamme kauniissa ja viihtyisässä loma-asunnossa.
Kokouspaikka oli luvattu merkitä niin hyvin, että pölhömpikin huomaa ja osaa perille.
Niin myös oli. Kuusitoista ulkotulikippoa oli aseteltu merkkaamaan tietä päätieltä ulkorappusille saakka.
Tarjolla oli laskiaispullia, joita minä en pystynyt symään.
Moista onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan naismuistiin. Tai paremminkin sanottuna ikinä!
Olin vieläkin siitä lipunoston jälkeisten syömisien jälkeen niin tumpatun täynnä.
Join vain kahvia ja söin 10 pähkinää ja 3 pihlajanmarjakarkkia.

Kokouksen jälkeen ajelimme Laihialle ja Laihialta ajelin kotiin ja kaaduin melkein saappaat jalassa pehkuihin.

Keskiviikkona oli kyläseurat (entiset kinkerit) eräässä kylämme talossa. Niihinhän meikäläinen oli menossa jo kuukausi sitten.
Kyläläisiä oli tullut runsaasti paikalle.
Pohdimme seuroissa muun muassa kutsumusta.
Sekä maallista kutsumusta, että hengellistä.
Minä sanoin, että siitä olen varma, että postissa työskenteleminen ei ollut koskaan mitenkään kutsumusammattini.
Sitä minä nyt vaan sitten kuitenkin tein ja siinähän tuo aika meni, eikä takaisin tule.
Hengellisenä kutsumuksena kerroin, että haluan kertoa Jeesuksesta ihmisille.
Joskus eivät kaikki ymmärrä kutsumustani. Eräskin sanoi kerran, että voisinko pitää turpani kiinni?
-En voi! ilmoitin määrätietoisesti ja jatkoin:
-Jos opetuslapset olisivat pitäneet turpansa kiinni, ei evankeliumi olisi tullut tänne Suomeen, eikä kyllä muuallekaan.
Magnus kertoi puolestaan, että hänen kutsumuksensa on olla saarnamies. Maallisena kutsumustyönä Magnus kertoi kaivaneensa kuoppia toisille 42 vuotta.
Kaikkihan muistavat, että Magnus on ollut kaivinkoneenkuljettaja?
Oli oikein mukavat kyläseurat ja ensivuonna järjestetään taas, jos Luoja suo.

Viime viikolla tapahtui sellainenkin ihme, että sain tilattua hammaslääkärille ajan.
Oikeastaan minun olisi pitänyt tilata aika jo ennen joulua, koska silloin minulta tipahti paikka hampaasta.
Vitkutin ja vatkutin asiaa ja lopuksi ajattelin, että en  kehtaa mennä hammaslääkäriin enää ollenkaan.
Ikimaailmassa.
Olin nimittäin ihan 100% varma, että kukaan ei muutenkaan välitä vanhan kropsun maissintähkän kaltaisesta hammasriveistä.
Oli nimittäin nimittäin muutakin häikkää "helmi"rivistössäni kuin se irronnut paikka. :(
Tuli kuitenkin muuan juttu eteen, joka pani näpyttelemään h-lääkärin puhelinnumeron ja vapisevalla äänellä kysymään aikoja ja selittelemään kremppuja.
Puhelu katkesikin välillä. Täällä Rytkänperällä katkee puhelut aika usein.
Olen ajatellut ja maalannut eteen kauhuskenarion, että joskus soitetaan jostakin ja sanotaan:
-Olette voittanut pääpalkinnon. 500 000 euron arvoisen lukaalin. Olkaa hyvä ja ottakaa kiireesti yhteyttä numeroon, jonka sanomme tämän yhden ainoan kerran 050187....klik!

Minä näppäilin uudestaan hammaslääkärin numeron ja sanoin, että vingun sitten lisää, kun istun toimenpiderahilla. Siinä eivät puhelut katkea.
Sain ajan samalle päivälle.
Itkua tuhertaen valitin lääkärille hammasvikoja ja sitä, että kukaan ei välitä vanhojen mommien rikkinäisistä maissinjyvähampaista ja kaikki on niin kurjaa ja synkkää...

-Kyllä me täälä välitämme (ja olisi hyvä, kun itsekin vähän välittäisit) sanoi ihana hammaslääkäri.. No tuota jälkimmäistä ei lääkäri tietenkään ääneen sanonut, mutta se olisi ollut ihan oikein sanottu.
Lääkäri sanoi vielä olevansa minun fanini!!!
(Olin antanut hänelle runokirjani joskus hampaiden paikkaukseista kiitollisena).
Tulinko minä iloiseksi? Oli kuin osa amalgaamipaikoistakin olisi alkanut säteillä kirkkaammin ja puhtoisammin.
Tosi iloisena pompahtelin ulos vastaanotolta uusi aikavaraus laukun sivutaskussa.

Viikonlopun vietin Suomen Ryttylässä Hausjärven kunnassa noin parinsadan muun naisen kanssa.
Naisten päivät olivat taas, kuten niin monena vuonna ennenkin. Kansanlähetysopiston tiloissa.
Leilahin kanssa saimme asustaa Isossa vierashuoneessa, kuten aina ennenkin.
Olikin kuin kotiin olisi mennyt.
Meillä, minulla ja Leilahilla, oli tehtävänä pitää aamurukoushetki klo 7.00.
Joitakuita urheita aamuvirkkuja tilaisuuteen tulikin ja rukoilimme kaikkien niiden lukuisien asioiden puolesta, joita naiset olivat  rukouslappusiin kirjoittaneet tilaisuuksissa ollessaan.

Päivillä oli mielenkiintoisia luentoja ja todistuksia, kuten aina.
Ei muuta kuin sinne vaan ensi vuonna, jos olet nainen ja kiinnostunut kaikista mielenkiintoisista luennoista ja todistuksista.

Nyt on aika pusertaa piste tämän mielenkiintoisen (yskähdys) blogin perään. Siis tältä erää, ei lopullisesti.
T: Kaisa von Amalgaamum-Toppeelius

-------------------------------
Lutherin ja Svebiliuksen katekismus:

Mikä on se taivaallinen, jota emme näe?

Vastaus:
Jumala, Pyhä Kolmeyhteys ja erityisesti Pyhä Henki.

Tiit.3: 5-6
Laupiutensa kautta hän meidän autuaiksi teki, uudensyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta,
jonka hän meidän päällemme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme kautta, runsaasti vuodattanut on.