maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kaksi viikkoa oli kuin yksi viikko


 
Aika on viuhahtanut ohitse kaksinkertaisen äkäisestiviimeaikoina. Kuinka on mahdollista, että kaksi viikkoa on kuin yksi viikko ja sekin kuin ohipyyhältävä tuulahdus? 
Kaikki muistanevat, että mitään bloggausta viime maanantaina ilmestynyt. Ei, vaikka yksi innokas fani useaan kertaan blogin perään kyseli.
On innostavaa ja mieltä ylentävää, että tälläisiä faneja löytyy. Olkoonkin, että on lähisukulainen ja olkoonkin, että samat asiat hänelle viikon aikana kerrotaan Niin ja sanoipa yksi yksi suvun ulkopuolinenkin lukija, että odottaa blogia kuin kuuta nousevaa.
Tälläinen sanominen, vaikka kieltämättä ilahduttaa mieltä, niin aiheuttaa aikamoista painettakin
Mitä minä kirjoitan, että kuu nousisi, eikä aurinko laskisi? ;)
 
  On pelkoa siitä, ettei blogi ilmesty ehkä nytkään, koska tietokoneeni ryppyilee ilkeästi.
Teksti suoltautuu ulos sivun keskikohdasta. Kyllä se sitten jotenkin vääntäytyy osittain vasemmallekin, mutta voin vakuuttaa, että kovasti ottaa, hermonpäälle. Ne meikäläisen hermoparat  kun ovat aika lyhyet ja riekaleiset jo entuudestaankin.
Että mun piti painaa jotakin nappia, joka vaikuttaa riveihin. En uskalla mennä "korjailemaan " mitään ja nappiasiantuntijakaan ei ole paikalla.
 
Mutta mennäänpä mukavempiin asioihin:
Minulla on ilo toitottaa torvea taas oikein koko poskella.
TÖTTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖ!!!
Pirkolle toisen kerran, koska nyt näkyy oikein kuvakin ja numerokin muuttui kuuskakkoseksi.
Rahnaston Reijolle torvet roikaa ihan eka kertaa!!!
Olenko minä iki-onnellinen? On aina huumaavan hurmaavaa huomata, että numerot taululla ovat muuttuneet ja ylöspäin kivunneet. Sydämellisesti tervetuloa kaikki uudet ja rakkahat ja sydämellisesti terve-oloa kaikki vanhat ja rakkahat.
 
Kaksi viikkoa olen siis kirjoittanut kynnet savessa erästä projektia valmiiksi. Perjantaina sitten sainkin asiat hyvälle hollille.
Magnus on tänä aikana keittänyt, leiponut ja siivonnut. Se on ollut oikein mukavaa ja olen ollut erittäin kiitollinen, että minulla on tuollainen aviomies. Projektin teko on tuntunut jopa niin hyvältä, että olen päättänyt tehdä mitä pikimmin toisenkin keskeneräisen projektini loppuun ja katsella sen jälkeen välittömästi kolmantta, neljättä ja viidenttäkin  projektia, mitä alkais vääntään. Projektit eivät kertakaikkiaan saa loppua.
niin on ollut mukavaa istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja tepastella siistissä kodissa ja pukea puhtaaksipestyjä vaatekertoja niskaansa.
Enkä  ole ollenkaan tiennyt sitäkään, että perheessämme asuu varsinainen sämpylämaakari.
Magnusken sämpylät ovat rapsakan mureakuorisia pinnalta ja inehmoisen pehmytmassaisia sisäpuolelta. Ja entäs maku? Se on suussa sulavan suloinen! Minun katiskanmerkkisämpyläni painuvat kasaan pelkästä häpeästä niiden rinnalla.
Sanoin ja kehuin mielipiteeni tietenkin mys Magnukselle, joka yritti olla mahdollisimman vaatimattoman näköinen sanoessaan, jotta kyllä sunki sämpylät on aina syäryksi tullu. Minä sanoin Magnukselle puolestani, että, hän saa aina luvan paistaa sämpylät täst´edes. Oli projekti menossa, tai ei.
Mitä hullua pitää kiinni vanhoista tavoista ja styrox-pallukoista, kun on mahdollisus saada aitoja , muhevia ja mlleviä kunnon sämpylöitä?
 
Alkukuvissa on kuvattuna viime viikonlopun mieluisa vieras. Vieras näytti viihtyvän oikein hyvin, kuten kuvistakin voi   päätellä. Tämä vieras ei teeskentele viihtyvänsä. Se on aidosti sitä mitä on.Sen häntäkin heilui taukoamatta vuorokauden ympäriinsä. Yölläkin, kun piti meikäläinen, tai Magnus käänsimme kylkeä, niin pimeyden keskelläkin Lyllanin hännän flätkytys tuntui jalkopäässä.
Minä käännän kylkeä noin viisikymmentäkertaa yössä. Ehkä useamminkin, mutta 50 kertaa herään siihen.
Mitä teeskenteleviin vieraisiin tulee, ei meillä sellaisia ole koskaan ennenkään ollut. Ei sen puoleen.
 
Nautimme, kuten sanottu,  kovasti karvaisesta vieraastamme ja napsimme allergiapillereitä poskeen, kun lakkasi olemaan nautinnollista. Nyt ei vieras ollut onneksi karvan ajollakaan, kuten viimeksi.
 
(Haa! Löysin nupin, tai paremminkin nupittoman kohdan, josta sain rivit oikenemaan.)
 
Näihin kahteen ohikiitäneeseen viikkoon mahtuu sairastamistakin.
Aamuisin olin puoleenpäivään saakka kuin zombi.Varsinkin toissa viikolla.
Silmät olivat kuin mädät puukonhaavat, eikä tervettä kohtaa muutoinkaan löytynyt ainoaltakaan neliösentiltä. Vatsaa väänsi, niveliä jomotti, lonkkaa särki...
Ehkä muuten olin kipeä ylt´ympäriinsä  jo silloin kaksiviikkoa sitten?  Jotenkin tunuu, että oliisin kertonut ja vinkunut taudinoireistani aiemminkin.:(
Tai siis varmasti ja tietysi olen. Joka puolelle sähköisten linkkien kautta. Facebookin kommenttiosastoille, kaikkien puljujen ja yhdistysrten sivuilla, joihin kuulun jne.
 
On ihanaa, kun saa kertoa sairaustuntemuksiaan edes jossakin, kun kotona ei voi.
Jos pikkusenkaan valittaa, niin Magnuksen katse lasittuu ja hän sanoo, jotta mee hyvä ihiminen lääkärihin. Jos nuan häjysti voi, nii muuta keinua ei löyry.
Se on helpommin sanottu kuin tehty. Ei niihin lääkäreihin niin vaan mennä. Pitää olla kauan ja hartaasti kipee, eikä vaan kahta vaivaista viikkoa.
Sitäpaitsi, mitä lääkäri olisi voinut taudilleni?
Ei mitään ja nythän tunnen itseni jo kutakuinkin "normaaliksi". Tiedän myös, että liikunnan ja salillakäymisen totaalinen tyssäys, ei ole tehnyt hyvää lihoille, luille, eikä mielelle.
Sellainen sivujuonne kaikesta on jäänyt, että sapuska ja sen haju örköttää. Entisen pesuvadillisen sijaan, en pysty syömään kuin pikkukauhallisen enää. Tämän olotilan toivon pysyvän ja toivon sen myöskin aikaa päälle näkyvän.
 
Muutamia menoja ja kokouksia olen joutunut näinä kahtena viikkona pomppaamaan yli, mutta se tuskin on mietenkään minkään kokouksen menoa haitannut.
Tiistaina oli kyllä sellainen meno, että sen yli en olisi halunnut pompahtaa.mistään hinnasta
Nimittäin kampaajalle menosta.
Menimme tapamme mukaan Magnuksen kanssa taas yhdessä, johon tapaan en tahdo tottua. Se ei toisaalta ole mikään kumma, koska sentään puolivuosisataa istuin karvarinpenkillä yksin.
Kahdeksan vuotta olemme nyt melkein käsi kädessä odottaneet toistemme päiden leikkausta.
On hyväkin, että olen Magnuksen kanssa samaan aikaan, koska pidän tarkasti silmällä, ettei hänen hiuskuontaloansa VERETÄ MILLIN KONEHELLA LESTIÄ MYÄRI, kuten Magnus Annelle aina ohjeeksi antaa. Onneksi Anne ei ota kuuleviin korviinsa ohjetta, vaikka kohteliaasti tietenkin asiakkaalta sitä aina kysyy.
Ei! Minä tahdon, että Magnuksen niskakiharat jätetään pitkähköksi, vaikka se olisi ollut muotia joskus vuonna kirves ja pölkky.
Magnus ei koskaan sano minun hiusstailauksestani mitään. Eikä hän oikein voikkaan, koska minulla ei ole paljon mitään, mitä stailata.
Oli kevyt olo jälkeenpäin kaikesta huolimatta, kun lähdimme ulos parturikampaamosta. Edellisestä stailauskerrasta olikin kulunut kolme kuukautta.
 
Lauantaina olimme pitämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä ja Magnus.
Oli mukavaa veisata kokoposkella virsiä. Kokoposkella täytyi veisatakin, kun emme saaneet kovaäänisiä pelaamaan.
Laurilanmäellä on uudet hienot mikrofoonit ja kovaääniset ja niitä yritettiin kaikin voimin ja hoitohenkilökunnankin ystävällisellä avustuksella saada funksuneeraamaan.
Käännetiin ämyrit kovimmalle, mitä saatiin. Ei vaikutusta.
Mutta keittiön henkilökunta oli lähteä saada sydänhalvauksen. Sinne oli yht´´äkkiä alkanut veisuu kuulua niin lujaa, että veret olivat hyytyneet.
Voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun kaikessa rauhassa sekottelee esimerkiksi riisryynipuuroa ja kaiuttimista paukahtaa sadankymmenen desipelin voimalla: Mä vaivainen oon mato matkamies maan...
Paitsi emme laulaneet tätä virttä, mutta noin kuvainnollisesti sanottuna.
 
Minä olin saanut valita virret. Eräs nainen sanoi minulle, kun lopuksi keräsin virsikirjoja pois, että kyllä oli mukavaa laulaa, kun oli tuttuja hyviä virsiä.
Minä nostin rintapielustaani ja sanoin tekovaatimattomasti, että minä olin ne valinnut.
-Valitse vaan seuraavallakin kerralla, nainen sanoi ysävällisesti.
Minähän sanoin asiasta hei Magnukselle, kun ajella kröteltiin kotiinpäin.
 
Eilen palautettiin vieras haikein mielin kotiinsa Nikolainkaupunkiin ja jatkettiin matkaa Palosaaren kirkkoon.
Siellä oli Kohtaamispaikka tällä kertaa ja meikäläinen oli kahvitusvuorossa.
Tai minun tehtävänäni oli pumpata teevettä, teevettä tahtoville.
Joku kysyi, olemmeko muuttaneet takaisin Nikolainkaupunkiin, kun siinä niin teevettä pumppailen?
Kerroin, että emme ole.
Kerroin lisäksi vielä, että niin kauan olemme ajatelleet Hälvänmutkalla asustaa, kun pystytään kantamaan puita ulkosaunanpesään ja sisälle pönttöuuniin.
Sekin on tärkeää, että pystyy hyppäämään autoon ja pysyy kutakuinkin oikealla puolella tietä ja muistaa mihinkä on menossa ja mistä tulossa.
Toivomme, että tämä tälläinen ajanjakso kestäisi vielä monta vuotta.
 
Tämmöistä pienisuuntaista tapahtumaa nyt oli parille viikolle vain nyt päässyt pakkautumaan, johtuen siitä projektista. Voi olla, että siitä jotakinjskus kuullaan, mutta aika paljon enempi todennäköistä on että ei.
Näiden arvoituksellistensanojen loppuun lykkään pisteen tämän viikon mhvv:n loppuun.
Ensi viikkoon rakkaat lujkijani ja kaikki muutkin.
T: Kaisa Lyhytläntänen-Värssynen
-------------------------------------------------------
 
Maailmalla myskyää ja kuohuaa. Kun Jeesus on turvana, ei meidän tarvitse pelätä mitään pahaa.
Rukoillaan kansojen puolesta, jotka sodan partaalla ovat.

8 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Mukava oli taas lukea kuulumisiasi.
Koiruli on aivan ihana. Voi kun vois itselle ottaa koiran, mutta ei se oikein sovi kerrostaloasuntoon tiiviissä kaupunkimaisemassa, jossa ulkoilutus olisi vaan naapuritalojen seinänvierustoilla.

Unknown kirjoitti...

Kirjoitat niin mukavasti ja mukaansatempaavasti tavallisista arkisista asioista, että on ilo lukea. Ja kuvat tuosta Lyllanista ovat suloisia. Kyllä näkee, että koira viihtyy!

Ailakki kirjoitti...

Mukavaa pitkästä aikaa lukea sun postausta aivan siinä eläytyy mukaan sitä lukiessa.mitä koiruuseen tulee aina olen tykännyt ja pärjännyt karvajalkojenkaas muuta en ole piitannut nyt kotiimme hankkia mitään nelijalkaista siimahännätkin saa häädön.tässä asutoaluella tietysti tulis sitä liikkettä kun satuu se vapaapäiväkin olla tulis lähdettyä kolmekertaa vähintään kenkille teillä siellä luonnon rauhassa voikin koiruunen juosta vähän vapaastikin ja mitekä ne siitä nautii .....

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Mukavaa on aina lukea, että on mukavaa lukea.:D
Omat, toisien blogien lukemiseni.,lukemiseni jäävät niin kamalan vähälle.
On niin kaikkia preojekteja ilmassa.

Kerrostaloissa on tosiaan huono koiria pitää, vaikka kyllähän ihmisillä niitä on.
Sellaista kissinkokoista koiraa vois varmaan ajatella, mutta...lähteä senkin kanssa pitää.
Ja kyllähän sitä pitää toki koirankin parasta ajatella. Luontoon sen pitäis päästä tietenkin. Ei ne asfalttikadut ole ollenkaan sama asia.

kaisa jouppi kirjoitti...

Mirva
Kovasti nostatti nokkaa sinun kommenttisi! :D
Aina ne kehut nostaa, paitsi tietenkin nokan ja kissinhännän, niin kirjoittamishalua myös.

Kyllä Lyllan meillä tosiaan hyvin viihtyy, mutta on aina ensimmäisenä ovella (häntä heiluen), kun puhutaan Asevelikylään menosta!

kaisa jouppi kirjoitti...

Ailakki
Joo, mukava oli kirjoittaakki, vaikka ajattelin, että kuinka saan puserrettua mitään. kun olen melkein istunut koneen ääres ja tehny projektia.

Ei teidän varmaan kannata kotieläimiä liiemmästi hankkia, kun ne sitoo niin kovasti.
Ette pääsis lomille sitäkää vähää.
Vaikka ainahan vois viedä ne kakaroolle täyshoitohn!
Eikös nyt oo ollu puhetta, että lapsien pitäis hoitaa vanhempansa, niin tottakai myös niiden vanhempaan koirat. ;)

vilukissi kirjoitti...

Ihanaa, mukavia juttuja täällä erelleenkin! Reipasta elämänmenoolua!

kaisa jouppi kirjoitti...

Vilukissi
Kiitos toivotuksista ja pakkas ollakki nii reipasta elämänmenoolua, jotten meinannu kerijetä sullen vastaamahan ja kiittöhön kommentiista tänne.

Sua mä ihimettelen, ku soot aina nii kerkiäväänen ja huamaavaanen.
Aina tuloo kommenttia ja toivotuksia.
Soot vaan aikamoonen kissi! :D