maanantai 27. huhtikuuta 2015

Yli-ihastuttava viikko


Iltaa kaikki rakkaat, mutta ihanat blogini lukijat ynnä seuraajat! Terveisiä Israelista! :D
Saimme viettää suloisen, lämpöisen, makoisen ja mielenkiintoisen viikon tuossa ihastuttavassa maassa.
Elikkä jokaisen viime viikon kalenteriaukeaman päivän kohdalla lukee siististi ja selvästi präntättynä: Israel.
Koska siitä edellisen viikon mielenkiintoiset  häppeningit jäivät kokonaan ylös pränttäämättä, katsahdin noin vaan, ihan huvikseni edellistä aukeamaa, eli mistä kaikista lukijani jäivät paitsi.
Avasin kalenterin viikon 16 kohdalta ja silloin jysähti!
Viikko 16 maanantain kohdalla luki isoilla tikkukirjaimilla RUNO LAURILANM.
-RUNO LAURILANM? minä kauhistuin. Olisiko minun pitänyt olla runoilemassa Laurilanmäellä 13.4, enkä ollut  pätkääkään muistanut ja vielä vähemmän mennyt?
Mielessäni näin kaikki sata (!) kuulijaa + juontaja+ pappi seurakunnasta, syvän hiljaisuuden vallassa odottamassa ruokasalissa, koska kuuluisa runoilijatar, från Hälväländ,  astuu huoneeseen, asettuu mikrofonin ääreen (sekin toimiisi kerrankin), luo katseensa laipioon ja alkaa huilumaisella äänellään lausumaan viimmosinta  runosikermäänsä. Kaikki odottavat jännittyneenä. TURHAAN! Runoilijatar makaa sohvannurkassa ja syö maksamakkaravoileipää ja ryystää piimää. Hän on autuaasti unohtanut kaiken.
Kuinka maailmassa voin unohtaa jotakin niin totaalisesti? KENEN kalenteria minä oikein luen ja kuka on varastanut oikean aidon kalenterini? Valmistauduin parkumaan surkeuttani ja aikoja sitten alkanutta dementiaani.
Sitten muistin, että ihana Mari-Iita (nimi muut) pyysi minulta runoa Laurilanmäen (palvelutalo)seinälle rakennettuun tilataideteokseen. 
Teos on tehty niinkutsutuista ja kuuluisista isoäidin neliöistä. Neliöihin on melkein jokaiseen kiinnitetty myös jotain elämään liittyviä esineitä.
Minä sain valtavan kunnian kirjoittaa yhteen isoäidin neliöön runon.
Olinko huojentunut ja iloinen (ja aina vaan ylpeämpi), kun muistin, etten ole mitään unohtanut. Tein runon välittömästi, kun puhelin oli napsahtanut kiinni ja lähetin sen lankoja pitkin Mari-Iitalle, joka puolestaan tulosti ja kiinnitti sen isoäidin neliöön!!!
Siellä se taideteos on kaikkien nähtävillä. Aion mennä tällä viikolla itsekin sitä ihailemaan.
Jos joku ei tiedä mikä on isoäidin neliö, niin se on sellainen about 16x16 senttimetrin kokokoinen iloisenvärisestä langasta virkattu, tai kudottu palanen, tai lappunen.
Niitä palasia, tai lappusia voi sitten koota, joko sängynpeitteeksi, tuolinpeitteeksi, tai liiviksi, tai vaikka miksi. Näistä paloista on koottu taideteos. Mene katsomaan ja ihailemaan, jos satut asumaan lähellä, eli parinsadan kilomeeterin säteellä.

Niin, meillä oli ilo ja mahdollisuus Magnuksen kanssa matkustaa viikolla 17 Israeliin. Mukanamme oli tällä kertaa iki-ihana lapsenlapsemme Vivianni. Kaksi vuotta takaperin mukanamme oli toinen iki-ihana lapsenlapsemme Joonathan.
Eipä kumma, että kaikki nollautui pollassa (vrt. kalenterimerkintä Rruno Laurilanm.), sillä kyllä oleminen ja meneminen tuossa maassa on niin sanoinkuvaamattoman vaikuttavaa ynnä sykähdyttävää, että siinä unohtuu kaikki mennyt viikoksi.
Viviannikin tuntui ja näytti viihtyvän, vaikka ryhmässä ei ollut ikäisiään kavereita ja vaikka joutui koko ajan odottelemaan puuskuttavaa mummuaan ja ähkivää paappaansa.
Kaihoisana katselin kaksitoistavuotiaan pursuavaa energiaa, jota riitti viimeiseen sekuntiin ennen nukkumaan menoa. Meikäläisellä ei pursua enää kuin maha ja ahteri.
Niin me tuon matkan aikana taas Magnuksen kanssa vakaasti päätimme, että ennen matkaa alkanut hätälaihdutusyritys jatkuu. Lopunelämää.
Magnus sanoi aamulla olleensa puntarilla ja että hänelle ei ihme ja kumma ollut tullut kiloja takaisin, vaikka sellaisten lihapatojen ääressä viikko notkuttiin.
-No onpas se kumma, ettei tullut, mutta hyvä asia tietenkin, sain kähistyä vastauksen kateudesta kuivana olevasta kurkustani.
-Joo, emmä kyllä oikeen reiruhun nähäny viisaria, ku ei ollu klasia, mutta näytti, jotta samoolla numeroolla viisarit seisoo! sanoi Magnus päivälehden takaa.
-Hmpf, vastasin minä ja kurkku kuivui kuivumistaan.
Kyllä meikäläisenkin paino pian on samoilla lukemilla kuin lähtiessä, jahka kaikki nilkkoihin kerääntynyt kuuden litran nestemäärä lirisee ulos. Minunhan ei tarvitse seistä kuin tunti vieraalla maalla, niin kintut ovat kuin sähkötolpat. Sellaiset puiset, painekyllästetyt. Tiedättehän?
Magnus sanoi, että nestettä tuloo kinttuuhin syrämen vajaalyänniistä.
-Ei pidä paikkaansa, sanon minä. Minulla ei nimittäin kaikin ajoin sydän lyönyt  ollenkaan. Noustuamme ja laskeuduttuamme satoja portaita ja mäkiä Jerusalemin sokkeloissa sydän pysähtyi, tai siltä ainakin tuntui. Päässä sihisi ja silmissä sumeni, koko naama pakrotti punaisena kuin parhaat Närpiön tomaatit ja henki ei kulkenut kuin selkärangan alapäässä.
-Onpas sinulla punaiset posket! ihaili ryhmämme jokainen jäsen kerrallaan ja olivatkin  kaikki ihan oikeassa.
Huomasin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana, että ei kannettu vesi kaivossa pysy!
Tämä onnahtava vertaus tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että jos olen käynyt kuntosalilla ja lenkkeillyt kaksi vuotta, niin kunto ei pysy samana, jos sen jälkeen kaksi vuotta vain istuu, tahi makaa. Hohhoijjaa!
Israeliin kannattaa kuitenkin aina mennä. Silloinkin, vaikka ei olisi niin kovassa kunnossakaan.
Kyllä siellä kunto nousee! Ja mieli! Aivan ihana maa.
Ehkäpä intaannun joskus vielä kertomaan matkakokemuksistani hiukan tarkemminkin.
Nyt tyydyn vain muutamaan mainintaan.
Maininta numero 1:
Matkanjohtajamme Perhaps (nimi muut.) täytti matkan aikana 50 vuotta ja minä kirjoitin koko ryhmämme puolesta hänelle runon. Lausuin sen aamupalan aikana.
Ne jotka runon aikana mutustivat aamumuroja ja muita herkkuja, kuuntelivat kohteliaasti ja mielenkiinnolla (eli toisin sanoen meidän ryhmämme). Muut kaikki sata aamupalalaista kertoivat toisilleen elämänstooriansa, eivätkä kuulleet, eivätkä nähneet mitään, eli muunmaalaiset matkalaiset.
Meteli oli aamupaloilla aina huumaava, mutta sankaripa pyysi, että lähetän runon hänelle sähköpostissa. Silloin "kuulee" varmasti.
-Ei joka iikka saakkaan ihan ihka itselle kirjoitettua omaa runoa, sanoi tämä nuorekas puolensadanvuoden ikäinen sankari ja oli siinä ihan oikeassa. Minäkään en ole koskaan saanut omaa runoa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapset...jne.
Siispä kirjoitankin heti itselleni oman pikkuruisen runosen:

Kaisan ikioma runo

Sa oothan immyt ihana
ihan pikkasen tosin liian li...öh...tuhti.
Mutta ei hätää yhtään mitiä,
kun alkaat taas vuodattaan pinnaltas hikeä.
Sinnillä kirmaat pitkin piennarta,
jo alkaapi siin posket kalveta.
Oon ehkä tätä sanomaan aika jäävi,
mut olet, Kaisa, oikein söpöskä ja häävi!

Jos teistä löytyy muitakin, joilla ei ole ihka omaa runoa, niin ilmoitat minulle vaan, niin asia korjaantuu.

Kirjoitin myös toisen runon matkan aikana. Sen lausuin lähtötilaisuudessa. Pystyin aika luihkeasti lukemaan  (tai lausumaan) sen, koska olin sen kirjoitettuani esiintynyt aika kriittiselle yleisölle.(Kriittinen yleisö: Magnus ja Vivianni). He sanoivat, että kyllä kehtaa lausua ja ei ne sitä kumminkaan kauaa muista.

Nyt on tullut aika lopettaa tältä kertaa, mutta alussa olevasta ylimmäisestä kuvasta kerron vielä hiukan jotakin. Tuosta toisestahan ei tarvitse mitään kertoakkaan, koska se itsessään puhuu jo enemmän kuin tuhat sanaa.
Ylemmässä kuvassa on Vivianni ja Nasaretin perinnekylässä syntynyt yhden viikon ikäinen aasivauva.
Aasi ihastui Vivianniin (jos kohta kaikkiin muihinkin meihin niin kovasti, että äiti-aasi joutui kiljahtelemaan tuon tuostakin, että pysyppäs vekara näköetäisyydellä!).
Vivianni silitteli pitkäkorvaista vauvelia hellästi ja otti monta vauva-aasiselfietä.
Hetken kuluttua Viviannin silmiä ja kasvoja alkoi punottaa ihan mahdottomasti. Oli asian päältä tulla ihan tupelikko, mutta siitä selvittiin kuin selvittiinkin. Väkeviä on aasit, vaikka ikää ei kummosesti olisikaan.
T: Kaisa Värssynen- Punakkala
-------------------------------------------------
Jeremia 33, jakeet 2-3

Näin sanoo Herra: "Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan,
sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi ja ihmeellisiä asioita, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita, joista et mitään tiedä."

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Teillä oli varmasti mukava matka. Kuten arvelinkin. Kyllä valo ja jämpö tekee hyvää sielulle ja kropalle., Vappu meninsateessa , sinää ja munkkeja. Toivon lämpimämpää sääta. Isoäiti