Tänään en ehtinytkään kirjoittaa "ajoissa", kun oli niin menemistä ja tulemista joka paikkaan.
Ihan ensimmäisenä: Terveisiä piirustuskurssilta, elikkä taidekurssilta.
Oli äimistyttävää huomata, että piirustustaitoni kanssa on sittenin hiukan sii ja soo, vaikka olen korttimaakari!
Mutta ehkäpä sii ja soo johtuu juuri siitä, että nyt en piirtänytkään kortteja.
Yritin sen sijaan väkertää tussilla naamoja. Siis kunnon naamoja. Ei mitään pallopäitä.
Sepäs osoittautuikin mahottoman vaikeaksi tehtäväksi, mutta onneksi sitten, kun olimme hörpänneet opettajan keittämät kahvit ja syöneet kanelikorput, niin aivan kuin käden vakaus ja taito olisivat yltäneet ihan uuteen ulottuvuuteen. Sain kun sainkin muutaman pärstän piirrettyä tosi hyvin ja hienosti ja olin niihin oikein tyytyväinen.
En kuitenkaan aio muuttaa tyyliäni. En! Pallopäätyyli on ja pysyy!
Tänään veimme Magnuksen kanssa viisi uutta joulukortti-pallopääaihiota painoon, sekä lisäksi yhden tilaustyö-joulukortin.
Ehkä vielä tällä viikolla saamme hakea ne pallopäät painosta.
Samalla matkalla kävimme äänittämässä radio Dei-Pohjanmaalta lähetettävään ohjelmaan materiaalia. Elikkä minulta runoja ja Maunolta puhe.
Äänitin (tai tietenkin Jussi äänitti) kolme UUTTA runoa, siis sellaista, joita en ole vielä eetteriin köhinyt, ääni täristen, kuten niin monasti ennenkin äänittänyt olen.
VAIKKA olen monasti ennenkin runoja äänitellyt, on se aina kuin maailman ensimmäinen höyryradioon tehty äänitys.
Kotona kun luen ja harjoittelen runoja äänitystä varten, ajattelen, että NYT luen rauhallisesti, hengitän kuulumattomasti, nieleskelen tuskin ollenkaan ja lausun tuntehikkaasti, ääni sensuellisti värähdellen joitakin herkullisia kohtia, mutta ei! Luen runot niin nopeasti, että en itsekään meinaa pysyä tolkulla, saati sitten kuuntelijat.
Tai mistäs minä tiedän, kuinka tolkuilla kuuntelijat pysyvät. Onko heitä edes? Kukaan ei koskaan sano niistä sanaakaan. Tai ehkä kaksi ihmistä on jotakin maininnut, jos oikein muistelen.
Kuunteleekohan niitä tosiaan kukaan? Haloo? Onko teitä?
Äänityksen päätyttyä, lähdimme tyytyväisinä kotiin.
Päätimme kuitenkin käydä sitä ennen Bärttaa tervehtimässä. Saimme vaihtaa myös entisen naapurimme kanssa muutaman sanasen. Hän asuu samassa paikassa kuin Bärtta.
Entisestä naapurista mieleeni tuli tässä myös eräs toinen entinen naapurini, jonka tapasimme viikolla ollessamme Ilmajoella laususkelemassa ja puhuskelemassa Magnuksen kanssa seurakuntaillassa.
Revitin tästä tapaamisesta Facebookissa jo heti melkein, kun se oli tapahtunut, mutta en malta olla revittämättä asian päältä vielä täällä blogissakin. Tiedän kyllä, että monet teistä ovat sen Facesta jo lukeneet, mutta aina voi olla joku, joka ei Facebookissa ole ja haluaa ehdottomasti tietää, mitä olen revitellyt.
No mitä, kun eräs entinen naapurimme Asevelikylän ajoilta tuli siihen samaiseen seurakuntatapahtumaan, jossa Magnus ja minä siis olimme esiintymässä. Tämä naapurimme asuu nimittäin tätä nykyä Ilmajoella.
Hän kysäisi Magnukselta siinä, kun olimme kahvi&nisujonossa, että kuinka on, olemmekos me jo kahdeksankymmentävuotta täyttäneet?
Magnus ei hätkähdä ikinä mistään kysymyksestä ja niinpä hän kasvot loistaen kertoi, jotta mei olla viälä keriitty kahareksaakymmentä saara täytöhön. Jahka ny seittemänkymppisetki tässä ensiksi viätetähän! (Tiedoksi: Ei muuten vietetä!)
Minulta meni tunto kaulasta ylöspäin ja pullansyöntihalu tyssäsi kuin seinään, enkä ollut ollenkaan varma saanko kuppiin lorottamaani kahviakaan ryystetyksi.
KAHDEKSANKYMMENTÄ?!
Jossakin vaiheessa illanmittaan menin hyysikkään ja todellakin: peilistä minua tuijotti kahdeksankymppinen momma. Naama kelmeänä.
Kovasti olen saanut tapahtuman kertomisestani lohdutusta ja kuullut kertomksia, joissa on ollut vähintäinkin yhtä kammottavia kysymyksiä kuin naapurimme kysymys kuului ja ne ovatkin lohduttaneet kovasti.
Eilen kuitenkin huomasin, että kukaan ei ole sanonut, että yhtään et näytä kahdeksankymppiseltä! Jotakin on siis tehtävä. Luulenpa, että jos saan kymmenen kiloa pois pulleilta hartioiltani, niin näytän kymmenen vuotta nuoremmalta. Elikkä ikäiseltäni.
Karvariin aion myös tilata ajan ja tursuttaa turvetuubista naamion hiukan useammin kasvoilleni. Turvetta on vielä runsaasti jäljellä. Ei se sieltä tuubipötkylästä vaikuta. Ei! Pärställe sitä pitää levittää.
(Taas tuo julkaise-tappi tykyttää itseksensä tuossa koneen oikeassa yläkulmassa! Siis ottaako hermoon?
Ei oo kumma, että vanhenee silmissä, kun näiden päleiden kanssa joutuu vanhalla iällä hermoilemaan).
Muuten Ilmajoen reissu meni valtavan hyvin. Sain suurta sukseeta runoistani ja joku osti jopa kirjankin.
Keskiviikkona saimme vieraita Jyväskylästä. Äkun ja Tyttityllerön. Magnuksen veljen ja vaimonsa.
Oli mukavaa jutella ja muistella menneitä ja miettiä tulevia, syödä lihapullia ja juoda piirakkakaffit päälle.
On kyllä valtava onni omistaa veljiä ja sisko. Magnuksella näin ihana onni on. Nautin jo sivustakatsojanakin. Minulla kun ei ole yhtäkään, eikä ensimmäistäkään veljeä, eikä siskoa, kuten niin usein täällä ulvonut olen.
Perjantaina ja lauantaina olisi pitänyt (tai saanut) mennä moneenkin paikkaan, mutta me olimme kotona. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uusia runoja, mutta sen sijaan kaivelin nenää istuskellen soffan syrjällä ja tuijotin kattoon.
Joku lukijoista varmaan muistaa, että minä joskus saan sellaisia tuijotuskohtauksia. Silloin yksinkertaisesti vaan tuijotan tuntitolkulla eteeni lasittunein katsein. Onko se tylsää, tai vaarallista? En usko. Koskapa olen "kahdeksankymppiseksi" saakka niin tehnyt ja henkitoreissa pysynyt.
Sunnuntaina sitä vastoin meidät oli kutsuttu mieluisaan juhlaan Vaasaan. Kastejuhlaan Ortodoksiseen kirkkoon. Kummityttömme tyttövauva kastettiin.
Siitä juhlasta ovat nuo kaksi kuvaakin. Ylimmässä kuvassa tuo ihana kastettava ja alakuvassa kastehetki.
En ole koskaan aiemmin Ortodoksisessa kirkossa tällaisessa tilaisuudessa ollutkaan ja olin hyvin otettu asian päältä.
Jumalanpalveluksen jälkeen saimme mennä seurakuntasalille syömään ruokaa ja juomaan kakkukahvit.
Ruoka oli etiopialaista ja niin mahdottoman hyvää, että maha oli kuin täyteen tömpätty lihatiinu syömisen jälkeen.
Kakkua kuminkin aina sopii, vaikkahan sitä olisi ihan ähkytäynnä. Se on seikka, joka minua on aina ihmetyttänyt. Mutta onneksi näin on. Olisi kamalaa, jos täytekakkua ei jaksaisi syödä silloin harvoin, kun sitä on saatavilla. Olen ihan hirveä t-kakkufani. Mitä makeampi sen parempi.
En ymmärrä niitä, jotka piipittävät hennolla äänellä, että ai mahdotonta, miten hyvää kakkua. Ei ollenkaan makeata.
I hate suolatäytekakkuja! :(
Hyvää yötä kaikille lukijoilleni ja myös muille.
T: Kaisa Kakkunen-Saltbit
-------------------------------------------------------------
Psalmi 4: 7-9
Monet sanovat: "Kunpa saisimme
osaksemme menestystä!
Herra käännä meihin kasvojesi valo!"
Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon
kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta.
Rauhassa menen levolle ja nukahdan.
Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani,
minä saan elää turvassa.
Siit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti