Piukeeta pauketta

Taas meni 1/2 tiimaa valokuvia plärätessä.
Uusia kuvia ei ole otettu ja vanhoja sopivia ei millään meinannut löytyä. Kyllä sellaisia löytyi, joissa kekkaloidaan  kesäkelteisillään, rapsutetaan puutarhassa, tai imeskellään jäätelöä riippakoivun alla, mutta eihän niitä näillä keleillä voi tänne laittaa.
Onneksi sentään joku toi viime-, tai toissa vuonna tulppaaninipun. Tulppaanikuvan voi aina panna uudestaan ja uudestaan esille oli kesä tai talvi. Onneksi tuli joskus myös näpättyä autotallin nurkalta talvinenkin kuva. Sellaisen, joka sopii näillä ilmoillakin ja tähän vuodenaikaan panna tämänkertaisen joka-maanantaisen jatkosarjan alkuun.
Autotallinkulman maisema sietää tulla senkin takia mainituksi ja esitetyksi, että siitä katselen aina revontulia, kun Facebookista ihmisten päivityksestä luen, että niitä taivaankannella räiskyy. Tämänkin talven aikana olen muutaman kerran räiskintää saanut ihailla.

Näinä aikoina meillä on räiskynyt sisällä. Nimittäin puut pönttöuuneissa. Heti, kun ovat uunit jähtyneet, niin uutta pökkyä on pitänyt pesään laittaa. Niin on pakkanen paukkunut.
Kyllä nämä tämmöiset paukku-ilmat krassaavat luteetkin seinänraoista. Myös taudinsiemenet ja pölypunkit voivat huonosti. Tai joidenkin tutkimusten mukaan on kuulemma selvinnyt, että pölypunkkeja ei olisi olemassakaan! Mene ja tiedä.
Kauhean näköisä ne kumminkin ovat ja se käy ilmi heidän ottamistaan kuvista, jotka väittävät niitä löytyvän.
Vaikka taudinsiemenet vähenevät näinä ankeina pakkasaikoina, niin minulla vääntää vatsalaukkua tällä nimenomaisella hetkellä. Vatsalaukkua, joka on saman SUURUINEN kuin viikko sitten, jos puntaria on uskominen. Maanantaisinhan meillä on aina punnituspäivä, kuten te kaikki tuhannet lukijani olette jo varmasti tulleet tietämäänkin.
Olin eilisen ja toissapäivän piimä/vesi/kahvi/kaakao kuurilla, koska hiukan arvelin, että paino ei ehkä ole inahtanutkaan alaspäin. Tänään sitten kävikin ilmi, että inahdusta ei ollut tapahtunut. Ei, vaikka olin juomakuurilla varautunut.
Magnuksella paino oli pudonnut...en kateudeltani edes muista paljonko. Alaspäin oli mennyt, vaikka hän eilenkin moosasi kolme (3) pullaa.
Sen verran minäkin eilen ahdistuin antamaan juomakuurilleni periksi, että söin pikkasen vävyn tekemää pitsaa. Jos tietäisitte mimmosia ne vävyn tekemät pitsat ovat, ette yhtään ihmettelisi, että söin. Niitä sulopitukoita ei kukaan kuolevainen voi vastustaa.
Söin kuitenkin hyvin paljon vähemmän kuin muuten olisin moheltanut. Sen määrän ei olisi pitänyt vaikuttaa mihinkään. Kaikista vähiten puntariin.
Charleskin jo ihmetteli äitiänsä. -Kuinka voi joku pysyä yhtä turpeanpaksuna, vaikka syö vähän? hän ihmetteli huuli ja silmät pyöreänä.
Nii-in!
Sitten aloimme Charlesin kanssa ihmetellä Magnusta. -Kuinka joku voi laihtua koko ajan, vaikka syö kaiken aikaa monenmoista. Pullaa ja nisua?
Nii-in!
Ymmärrän omalta kohdaltani, että syön tietenkin enemmän kuin kulutan, mutta Magnuksen kohdalla on päinvastoin. Hän saa syödä, vaikka ei kuluta.
Koska mielestäni en kuitenkaan syö enemmän kuin kulutan valveilla ollessani, on samassa painossa pysymiseen syynä se, että olen alkanut kulkea unissani kuten 10-15 vuotiaana tein.
Nuorena unissakävely johti aina ovesta ulos, ei jääkaapille, kuten nyt mummuna ilmeisesti tapahtuu.
Oli kuinka oli taistelu jatkuu. Kesti kuinka kauan kesti ja tuli mitä tuli.

Torstaina kävin lääkärissä, vaikka mitään elimellistä vikaa ei ollut. Tuskin olisin voinut vinkua vatsanväänteistänikään, jos olisivat silloin olleet päällänsä. Kyse oli nimittäin ajokortin uusimisesta.
Ajattelin heti tarkastukseen ajellessani, että nyt en mene siihen retkuun, johonka menin silloin, kun ajokortti minulle myönnettiin. Näkötarkastuksen kohdalla nimittäin. Jotkuthan teistä muistavatkin, kuinka silloin kävi.
Silloin lääkäri käski mennä seinän viereen ja peittää ensiksi vasen silmä ja oikealla katsella pahvitaulun kirjaimia, ja kertoa mikä kulloinkin on kyseessä, kun hän niitä kynällään viisailee.
Menin reippaasti seinän viereen naama seinää vasten. Tohtori ei ehtinyt edes rykäisemään, kun jo itse huomasin töppäykseni. (Yleensä huomaamiseen menee kauemmin).
Ajattelin kauhuissani, että siihen tyssäsi kortin saaminen. Onneksi niin ei käynyt. Uskon, että se, että tohtuuri ei ehtinyt rykäisemään, pelasti kortinsaantini.
Tällä kertaa olin skarppina. Paukuttelin tulemaan kuuluvalla äänellä: kuusi, viisi, yhdeksän, kaksi, viisi jne. mitä pahvilta kulloinkin näytettiin. (Kirjaimet ovat näköjään sittemmin muuttuneet numeroiksi näkötarkastuksessa).
Näin kaikki numerot kirkkaasti, mitä kysyttiin! Niitä "luteenpaskan"-kokoisia numeroita ei kuulemma kenenkään tarvitse nähdäkään.
Tuloksena oli, että minä en kuulemma enää tarvitse silmälaseja ajaessani. Ko. muutos tehtiin myös korttihakemukseen. Toinen muutos edelliseen ajokorttiin on, että en enää saa ajaa moottoripyörällä. Toki kysyttiin olenko ajanut ja haluanko edelleen ajaa motikalla. No en tod.!Ajattelin jopa ehdottaa, että tohtori kieltäisi moottoripyörän takapenkillä istumisenkin, koska jos jotakin kauhistelen, niin juuri motikan takapenkillä istumista. Olen aina kauhistellut, enkä sen takia liioin istunut ikinä.
Olisi petyyki lyödä Magnuksen eteen, jos hän vanhoilla päivillä innostuisi m-pyörällä prääsäämään. Joskus olen kuullut senkaltaisia huokauksia ja haikailuja sellaisen perään.

Lääkärin vastaanotto-odotushuoneessa meitä istui naisia useampiakin samalla asialla. Tuli tietoon, kun setvittiin, mitä varten kukin lääkärin vastaanotolla on.
Täälläpäin on tapana selittää asioita odotushuoneessa, mikä on mielestäni yksinomaa mukavaa.
On paljon hauskempaa setviä vaivojaan muiden kanssa kuin tuijottaa vastapäiseen kelmeään seinään, tai lukea Pellervoa vuodelta 1986.
Eihän meillä tosiaan mitään vaivoja ollut keelläkään, koska korttiasialla oltiin. Kerrottiin sen sijaan asioita, joita meille oli vuosien mittaan tapahtunut, kun olimme hakeneet opiskelemaan sitä, tai tekemään tätä.
Pohdimme, kuinka suuri valta joillakin "asiantuntijoilla" siihen aikaan (about puolivuosisataa sitten ja enemmänkin) elämäämme lausunnoillaan ja todistuksenantamisillaan oli ollut.
Minulla ei niinkään ollut tälläistä sattunut ja sanoinkin ihan mahdottoman kovalla äänellä (se on huonokuuloisille ja kuulokojelaisille tyypillistä), että MINÄ AINAKIN OLISIN SANONUT, ETTÄ HAISTA NYT KUULE PASKA JA....jne. lisäten asiaan kaikenlaista samantapaista, jos mahdollista, vieläkin törkeämmällä äänellä.
Jälkeenpäin ihmettelin, että mikä minuun meni? En ihmettele, että Magnus joskus pökkii ja potkii sääreen.
Minä vaan joskus niin kertakaikkisesti tuohdun, jos jotakuta on kohdeltu väärin. Unehutan vaahdotessani täydellisesti itseni tarkkailun. Yleensä, katsokaas, tarkkailen itseäni koko ajan.
Mietin, kuinka suu on ja miltä silmäpussit näyttää tässä valossa ja näkökulmassa. Niin olen tehnyt aina ja niin tulen luultavasti tekemään vellitaloon asti. Ellen sitten ole tullut äitiini, joka sanoi kahdeksankymmentä täyttäessään, että on mukavaa, kun ei tarvitse ajatella mitä sanoo ja miltä näyttää.

Nyt minä sen sijaan lopetan tämän kertaisen sanomisen tähän. Ei minulla muuta olisi ollut sanottavanakaan. Ajokorttilääkäri oli viikon kalenteriaukeamalla melkein ainoa merkintä.
Merkintöjen ulkopuolella olimme tietysti perjantaina raamattupiirissä, sunnuntaina kirkossa ja illalla seuroissa. Seuroista menimme Asevelikylään kertomaan, että Lyllan tahtoi jäädä vielä Hälävälle. Se heilutti siihen malliin häntäänsä.
T: Kaisa Snösjö-Piukeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 145 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.