Viikkoa vanhempi

Yläkuvassa joku ihme siimahäntäkeltiäinen. Ollt näillä plareilla jo ennenkin.
Joka kerta nähdessäni tuollaisen siimahännän (ja ei mene kauaa, kun niitä taas alkaa näkymään), ihmettelen Taivaan Isän huumorintajua. Eikö nyt pikkusen lyhempi pyrsöriuku olis riittänyt? :D
Alakuvassa on viinimarjanoksa omasta viinimarjapuskakokoelmista.
Kohta alkavat muuten viinimarjat pakkasessamme huveta ja saada huutia. Niitä on pakastimemme piripintaan täynnä. Vielä edelliskesästäkin. Pakastimemme on vain sadan litran vetoinen, joten ei varmaan tee heikkoakaan tuhota marjoja, jos kolmihenkinen perheemme pouhottaa smoothie-päleellä litran marjasmoothieta per lärvi  päivittäin. Onhan siinä litrassa tietenkin muutakin kuin marjaa. Esimerkiksi rahkaa ja maitoa ja sen sellaista herkkuva.
Tilasin nimittäin smoothie-koneen.

Kuinka muuten voipi olla mahdollista, että taas on maanantai? Ei voi olla mahdollista, mutta uskottava se on. On aika kirjoitella viikon varrella tapahtunutta ja vähän muutakin.
Kalenteri läppärin  toisella- ja veskikuppi toisella syrjällä, sitä taas istutaan tutussa touhussa vinttipöksässä  blogia vääntämässä.
Kalenterissani on taas niin monta plättipäivää, että kuinka ollenkaan saan mitään paperille?
Viime maanantain kohdassa olisi kyllä seuraavanlainen örmintä: KLO 13 RUNOJA KESTERIIKKI.
Mutta se oli viime maanantai se ja varmasti olen siitä jo silloin illalla kirjoittanut. Vai olenko?
Kauheaa, kun ei muista mitä on sanonut ja mitä ei.
Catherine muistaa aina huomauttaa vanhalle äidilleen, että joo, sä sanoit siitä jo, tai joo, sä jo sättäsit siitä jne.
Olenkin täst´edes ajatellut alkaa hänelle puhuessani joka lauseen tällä viissiin:
-Olen tämän jo muutaman kerran sanonutkin, mutta...Tai: kuten tuli aiemmin sätättyä, niin....
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut, että olen jo alkanut viljelemään blogissani: "olen tästä jo ennenkin kirjuuttanut, mutta juttu on niin hyvä, että"-lausetta.
Pakosta seitsemässäkymmenessä (about) vuodessa jotkut jutut tulee kerrottua ja puhuttua moneen kertaan. Niin se vaan menee. Harva on niin uusiutuvaa sorttia, että aina uutta lausetta pukkaa.
Äitini esimerkiksi kertoi monia juttuja elämänsä aikana ainakin sataan kertaan ja aina yhtä innokkaasti ja pieteetillä.
Esimerkiksi se juttu, miten hänen työkaverinsa eväsleipien välissä oli vain yksi paistettu raitalihan siivu (hiukan verrattavissa pekonin palaseen, mutta paksumpi ja läskisempi). Tämä työkaveri siirteli ,äidin kertoman mukaan, raitalihansiparetta joka haukkauksen jälkeen eteenpäin, eikä vahingossakaan puraissut lihanpalasesta milliäkään.
-Mä ajattelin, jos se nyt siirtää sen läskinpalan toisen leipänsä päälle, kun ensimmäinen oli loppumassa, niin mä hyppään pystyyn ja tanssin tehtaan salin päästä päähän ja huudan suoraa huutoa, sanoi äitini aina yhtä tuohtuneena.
Noh, työkaveri OLI siirtänyt raitalihan palasen seuraavalle leivälle.
Muistan, miten ensimmäisellä kerralla puolustelin tätä työkaveria ja sanoin, että kyllä siitä läskinsipareesta varmasti jäi jotakin makua leivälle ja viimeisellä suupalalla se sitten kuvitteli, että lihaa olisi ollut joka kohdassa...
Sain niin jäätäviä silmäyksiä ja sihahduksia tuohon ehdotukseeni, että katsoin perhesovun kannalta paremmaksi olla hiljaa ne loput kerrat, jolloin jutun kuulin.

Toisten eväät ovat aina puhuttaneet ihmiskuntaa kautta maailman sivu.
Minäkin muistan aikoinani aina tuijotelleeni Vaasan Tyttölyseossa mitä luokkatovereilla mahtoi eväänä kunakin päivänä olla.
Muistan erään tytön, jolla oli kadehdittavan usein käärepaperissa leivät, joiden päällä oli herkkukurkkuja. Ihania vihertävänkellertäviä herkkukurkun pylpyröitä. Tasaisesti joka kohtaan aseteltuna. (Nytkin sylkyrauhaseni nostelevat innokkaasti päätään).
Ikinä en jaksanut odottaa ruokatuntiin saakka, jos tiesin, että minunkin leipien välissä oli herkkukurkun siivuja. Ei! Tuon tuostakin piti rapistella voipaperikäärö auki ja haukata pala, jos toinenkin. Itse ruokatunnilla saikin sitten vaan enää rapistella paperia, kun kaikki oli syöty. :(
Tyttölyseossa oli toki ruokalassa ruokailumahdollisuus, mutta se oli maksullista. Joskus sain rahaa mennä sinne syömään, mutta ikinä ei mikään ruokalaji lyönyt leiviltä herkkukurkkuvoikkuleipiä.
Huomenna ostan kilon herkkukurkkuja. Se tuli nyt selväksi.

Jos kumminkin on niin, etten siitä maanantain Kesteriikistä mitään maininnut, niin siellä kokoontui klo 13 Krellin porukka, johon minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua. Krel, eli Kyrönmaan Kristilliset eläkeläiset. Minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua myös Eläkeliiton riveihin. Kun ollaan kerran eläkkeellä, niin ollaan sitten oikein olan takaa ja kuulutaan joka paikkaan.
Ja  kalenterissahan luki: runoja. Niitä sitten tietenkin myös lausuin leuat lotisten ja housujen nahkapaikat tutisten.
Aioin lausua kaksi runoa. Toisen, uunituoreen, jonka olin saman päivän aamuna kirjoittanut ja toisen, jonka olin kirjoittanut jo jokunen päivä takaperin. Se takaperin-runo oli unohtunut kotiin!
Mutta ei hätää! Magnus tempaisi salkustaan runokirjani esiin ja sanoipa vielä, minkä runon minun pitää lausua. Niin myös tein. Kieli ei tällä kertaa ollenkaan kuivanut kitalakeen, sydänkin löi kaikki lyönnit säällisesti. Ei edes meinannut pullahtaa suusta ulos, eikä pudota housunperälle. Olenkin hiukan huolestunut, kuinka ESIINTYMINEN meni?!

Ohi kiitäneen viikon keskiviikko oli mukava päivä. Tapasin entisiä työkavereitani Nikolainkaupungin keskustassa sijaitsevassa lounaspaikassa, eli  Fondyyssä (nimi muut.)
Oli mahdottoman mukavaa praatata ja muistella ollutta ja mennyttä ja haikailla kunnon Postia!  Lounasruokana tarjolla oli vaihtoehtona silakkapihvit tai lihapullat.
Olisin valtavan mieluisasti ottanut silakkapihvit, mutta en kehdannut kysyä montako piffiä annokseen kuuluu. Oletin, että varmasti vaan yhdestä silakasta tehty latuskapihvi ja itseni tuntien, tiedän, että olisin kovasti hermostunut ja menettänyt valtavat ruokahaluni. Minulla oli huikea nälkä nimittäin.
Lisäksi pelkäsin, että tilausten vastaanottaja olisi kovalla äänellä kysynyt, että anteeksi, mutta mitä tukeva rouva siellä takana tahtoo kysyä ja tietää?
Pelasin siis varman päälle ja tilasin lihapulla-annoksen.
Olisi kannattanut tilata silakkapihvit.
Ensinnäkin salaattipöytä olisi jo yksin ollut riittävä. Ilman pullia, taikka pihviä.Toiseksi vilkuilin muiden syöjien ohi kulkeissani, että pihvejä oli useampi kuin yksi ja kolmanneksi: ei olisi ollut pahitteeksi syödä vähemmän. Jälkkäriksi nimittäin oli teelautasen kokoinen laskiaispulla.
Mutta viis syömisistä. Tärkeintä on, että minulla on ollut ihania työkavereita (ja kavereitahan he ovat vieläkin).
Poislähtiessämme toppatakkini ei meinannut mennä kiinni ja kun se hirveiden ähellysten jälkeen oli mennä, takertui lurexpontsoni vetoketjun väliin. Eikä millään irronnut. Pakko oli pyytää köökistä sakset ja jo rupes irtoamaan. Lurexpontso vaatii nyt pikkusen paikkausta ja kruppaamista, mutta ei se onneksi pilalle mennyt.
Samana iltana minulla oli kirkkoneuvoston kokous. Sielläkin oli laskiaispullaa kahvin kanssa tarjolla. Niinpä tuntui, että suonissa virtasi loppuillan kermavaahtoista marsipaanimöhnää. Ihanaa suussasulavaa marsipaanimöhnää. Meikäläinenkin oli kerrankin makea mimmi.

Perjantaina ja lauantaina, jos joku joskus vuosikymmenien jälkeen tarkastelee kalenteriani, näyttää kuin en olisi tehnyt taas mitään. Väärin! Piirtelin kortteja ja kirjoittelin runoja.
Nyt olisikin  taas kolme uutta korttia painatukseen valmiina vietäväksi. Muita kortteja voi käydä vilkaisemassa googlettamalla kaisajouppi.albumit.fi

Sunnuntaina oli Isonkyrön kirkossa rovastikunnallinen kehitysvammaisten kirkkopyhä.
Oli kertakaikkisen hyvä pyhä. Niin iloista ja hyvää kuoroa, kun me kirkkokansa saimme nähdä ja kuunnella, kuulee harvoin. Olisi tehnyt mieli huutaa penkistä, että HALLELUJAA, VAIKKA HUIVI MENIS!
Iltapäivällä lähdimme tietenkin taas Nikolainkaupunkiin ja Vaasan iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Minun kahviryhmällä oli vuoro palvella. Kaatelin kaffetta Timpan kanssa.
Kirkosta tryykäsimme sitten, kuinkas ollakaan, Asevelikylään. Katselimme 10 vuotta vanhoja videoita jouluistamme ja kesänvietosta. Tuli iloinen olo, mutta samalla haikea. Niin äkkiä vilahtavat vuodet ja kohta meistä vanhoista ei jää jäljelle kuin märkä lätti. Aika proosallisesti sanottu, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?
Tänään ehkä saamme yhden karvaisen asevelikyläläisen tänne Hälvälle. Nimittäin terapia&lukukoira Lyllanin.

Tähän loppuu jutut ja jatustelut tällä kertaa. Hyvää yötä Jeesus myötä.
Saas nähdä, kuinka hyvä yö tulee, kun kauheat tuulenpuuskat jylttäävät peltikattoa ja seiniä niin, että taatusti on torppa siirtynyt paikoiltaan muutaman sentin.
T:Kaisa Jylttänen- Puuskander
-----------------------------------------------
Psalmi 40, jakeet 1-5

Herra kuulee huutoni

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi
Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni
ja kuuli huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää
pelkoa
ja turvaavat Herraan.
Hyvä on sen osa,
joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta
eikä käänny niiden puoleen,
jotka valhetta palvelevat.

Viikkoa takaperin

Iltaa metsien naiset ja miehet. On taas bloggantai. Eikä siitä ole kauaakaan, kun oli edellinen bloggantai.
Useasti on tullut näilläkin sivuilla pahkuloitua ajan kulumista. Aika tuntuu olevan kuin entisen miehen kello, joka ei "kauaa tuntia huitassut".
Mihin esimerkiksi on luiskahtanut meikäläisenkin elämä? Kymmenet ja taas kymmenet vuodet?
Juurihan minä äidin polkupyörällä rampeilla ajelin ja polvet ruvelle kaatuiln (sanottiin rampilla-ajamiseksi sellaista ajotyyliä, kun ei ylettynyt sitsille istumaan ja polkimia veivaamaan).
Pään sisään, kun katsoo, ei ole sanottavasti vanhentunutkaan.
Mutta, ans olla, kun katsotaan ulkoapäin, niin käy ilmi hyvinkin pian, vaikka olisi ilta hämäräkin, tai muuten surkea valaistus, että kovasti kauan on meikäläinen tahkoa vääntänyt ja syvältä perunoita kuokkinut.
Tästä jälkimmäisestä pointista en tykkää ollenkaan. Tahtoisin olla nuoren näköinen ja siloposkinen.
Hurjati myös taistelen tuota kamalata ekaa pointtia vastaan.
Ei ole kauaakaan siitä, kun taas levitin paksun turvenaamion pärstävärkilleni. Tällä kertaa olin kuitenkin niin vetelä, etten viitsinyt säikäyttää Magnusta.
Ei Magnus sitä paitsi turvenaamiosta enää pahemmin säikykään. -Kyllon kaamian näkööstä, hän vaan sanoo rauhallisesti ja jatkaa lukemistaan. Mitä se lukeminen nyt ikinä sattuu olemaankaan. Hyvin usein se on Raamattu.
Ei! Turve on menettänyt tehonsa, mitä pelotteluun tulee. Seuraavaksi hankin jotakin kalmankelmeää. Esimerkiksi savinaamio on yksi hyvä vaihtoehto. Tai ehkä joku vihreä naamiolinimentti? Jotain lieteuutetta? Onhan niitä.
Vaihtoehtoja on niin paljon, että en mielelläni mene niihin kauppoihin, joissa on pelkästään kauneudenhoitotuotteita. Tiedättehän ne kaupat, jotka löytää silmät kiinni? Seuraa vain huumaavaa tuoksua?
Niissä kaupoissa ja myymälöissä kun on aina heti ystävällinen myyjä jo ovella kysymässä , että kuinka voisin auttaa? Hur kan jag jelppa? ja taluttamassa peremmälle putiikkiin.
En yksinkertaisesti kehtaa sanoa, että anteeksi, mutta menin sekaisin, enkä muista mitä tulin ostamaan!
Näin on minulle käynyt, vaikka olin vasta lähestymässä kaupan kynnystä.
Nähdessäni valtavan putiikin täynnä purnukoita oli kuin tiskirätillä pyyhkäisty aivonystyrät suorikis ja unohdin, että tarvitsin kipeästi ainetta, joka MÖYHENTÄÄ ja PAKSUNTAA harvat haintuvani pääni kukkuralla.  Olen mainoksista sellaista ainetta nähnyt mainostettavan ja minuun uppoaa kuin kuuma naskali voihin kaikki kauneudenhoitoon liittyvät mainokset ja lupaukset.
Haintuvani ovat muuten alkaneet möyhääntyä ilman ko. ainettakin (jota kyllä aion vielä muistilapulle kirjoitettuna etsiä ja ostaa).
Muistanette kaikki, kun kerroin eräästä farmaseutista, joka neuvoi ottamaan antihistamiinia korvankutitukseen?
No, se oli se kerta, kun kaupungin kirkon ovet olivat säpissä, vaikka niiden piti olla auki ja ulkona oli kylmää ja kalseata. (Nyt varmaan kaikki muistavat).
Ulkona odottamisen sijaan minä tein tikusta asiaa (so. kutisevat korvat)  ja ryntäsin kirkkoa vastapäätä olevaan apteekkiin.
En kuitenkaan ostanut mitään, mutta muistin neuvon ja aloin napsimaan  Magnuksen histamiineja  ja kuinka ollakaan?! Se auttoi! Korvat lakkasivat kutiamista JA TADAAAA!:
Päänahan arkuus hävisi ja hiustenharveneminen on alkanut tokenemaan.
En hämmästyisi, vaikka nuppiini kasvaisi muutama upo-uusikin fiunu.
Aivan ihmeellistä Olenko ollut kaikki nämä vuodet jollekin allerginen? (Jollekin muullekin kuin siivoamiselle?). Mene ja tiedä.

Ostan Beauty-liikkeestä (sitten, kun sellaiseen uskaltaudun) myöskin huulipunaa. Sellaista, joka ei aiheuta maksamakkaraefektiä.
Luin joku aika sitten, että iäkkäiden naisten ei kannattaisi käyttää ruskehtavia huulipunia ollenkaan. Niistä voi tulla maksamakkaraefekti! (Nielaisu). Tiesin sillä istumalla, että
näin minulle oli valitettavasti päässyt käymään. Ja olisi päässyt jatkossakin, mutta onneksi luen paljon kaikkia ohjeita ja niksineuvoja, mitä stailaajat kirjoittavat ja sanovat. Kuten nytkin olin tehnyt.
Heti luettuani artikkelin hyökkäsin hyyskään ja sivelin uudella rusahtavalla huulipunalla paksun kerroksen ylä-ja alahuuleen ja...aivan oikein! Peilistä tuijotti ilmielävä Snellmannin herkkumaksamakkaramainos!
Tulin hyvin murheelliseksi. En siitä, että näytin herkkumaksamakkaralta, vaan siitä, että kuinka en itse ollut huomannut sitä. Eikä Magnus. Noh, Magnuksen huomaamisille ja sanomisille en ehkä olisi korvaani lotkauttanut.
Meillä on niin suunnattoman eri maku, mitä kaikkiin stailaamisiin tulee.
Magnuskin on jo aikoja sitten luovuttanut muokkaamasta minua mihinkään muottiin ja ehkä hän ajatteli, jotta jos eukko tahtoo, jotta huulet näyttää  maksamakkaroolta, nii pitäköhön päänsä. Mikä moon mitää sanomahan.
On tämä kauniina oleminen joskus aika työlästä! ;)

Blogin alkuun valitsin valokuvat, joista toinen esittää sitä outoa önälettä, joka ei ikinä selvinnyt, mikä on miehiään.
Kuva oli tässäkin blogissa ja luultavasti Facebookissakin katseltavana ja ihmeteltävänä, mutta selvyyttä ei syntynyt.
Kuvasta ei oikein saa selvää önäleen koosta. Se oli puoliskan teelautasen kokoinen (about).!
Jos vaan ikinä osaat sanoa, mikä tuo on, niin kirjoita tänne tietosi. Tulisin hyvin iloiseksi siitä.

Alakuvassa on risukasa, joka on samassa kohtaa aina vaan kuvanottohetkelläkin. (Kuvanottohetki: joskus syksyllä). Nyt risukasa on armeliaasti lumen peitossa.
Yhtenä päivänä oli puhetta, että jokaisen meidän kattilakunnan henkilön pitää kantaa kortensa kekoon, eli olla siirtämässä risuja jollekin kohtaa plantaasillamme, että saa tuikata kasan tuleen.
Yhtä aikaa ei niitä voi polttaa, koska kokko olisi aika juhlavan kokoinen.
Mutta, vaikka tuo kasa saataisiin kevään mittaan poltettua, uutta terhakkaa Terijoensalavaa (?) pukkaa jo terhakkaasti tilalle. Tuon risukasan läpikin työntyi heti katkomisien jälkeen esiin entistä ehompaa ja paksumpaa puskaa melkein enempi kuin sitä oli raksittu. Grrrr....
Tuo Terijoensalava ei oikein kalskahda oikealta nimeltä. Kyseessä on kuitenkin sellainen pallonmallinen puu, joka saadessaan kasvaa mielin määrin, ylettyy puoleenväliin taivasta ja varjoaa alleen kaiken kahdenkilometrin säteellä.
Puu on kaunis, kun se kasvaa jossain preerialla. Se olisi kyllä kaunis myös, jos ymmärtäisi pysyä vain pikkaraisena pallona, eikä pimittää koko takapihaamme, johon haaveilen uima-allasta, grillipatiota ja laattaa lepolasseja varten.
Yksi ymmärtäväinen pallopuu takapihallamme on. Se on koko tämän yhdeksän vuoden ajan, jonka olemme täällä asustaneet, pysynyt saman kokoisena. Minulla on tapana sanoa sille ohi mennessäni, että panee kattoen, ettei venytä senttiäkään itteään mihinkään suuntaan, tai sen käy kalpaten.

Viikko näyttää kalenterin mukaan sujuneen aika rauhallisesti.
Muutama merkintä on örmiskelty viikko seitsemän aukeamalle.
Raamattupiiri oli tiistaina. Maanantaina oli siis siivouspäivä. Siitä taatusti viimemaanantaina jo urp...siis kirjoitinkin.
Ihan ensikertaa tuli raamattupiiriimme myöskin Lenni-poika (nimeä ei ole muut.) Olipa hyvä, kun emme ole tyhjänneet puusohvan sisältöä leluista, vaikka Joonathan ja Vivianni eivät enää kantta aukaise.
Lenni oli isälleen sanonut, että TÄNNE VOIS TULLA TOISTEKKIN.

Lauantaina oli Lauantaikirjoittajapiiri Ylistarossa. Se on myös sellainen piiri, jossa aina piristyy ja runo-ja kirjoittajaratsu kuopaisee maata ja huiskauttaa häntäjouhiaan innostuneesti.
Luin kotiin tultuani Magnuksellekin kirjoittajapiirissä olevan Olavin (nimeä ei muut) kirjoittaman runon ja yhdessä iloitsimme siitä.
Kirjoittajapiirissä on siitäkin mukavaa, että kirjoittajamieliset- ja henkiset ihmiset ovat kokoontuneet yhteisen harrastuksen pariin.
Suosittelen kaikkia pöytälaatikkokirjoittajia liittymään paikkakuntansa, tai vaikka ulkopaikkakuntansakkin, eri opistojen kirjoittajapiireihin, etteivät ne vaan lopu.
Tietenkin kaikenlaisiin muihinkin harrastuspiireihin kannattaa liittyä, etteivät nekään lopu.
Itse aion ensi vuonna j.L.s liittyä taas Zumba-piiriin. Kaikki vaivat, jotka ovat em. harrastuksen esteenä olleet, ovat hävinneet. Viimeiseksi niistä aion nitistää laiskuuden. Siinä sitä onkin tekemistä. Kolotukset ovat pientä tämän vaivan rinnalla.

Aija-Kanita täytti vuosia viime sunnuntaina. Menimmekin suoraa seuroista hänen luokseen, emmekä jääneet kahville kirkkoon, kuten muuten aina teemme.
Veimme lahjaksi päivä-rypynestovoidetta ja silmänaluspussien estokreemiä. Vien aina sellaisia lahjoja naisihmisille, jonkalaisia haluaisin itsekin saada.

NYT loppuu tämän kertainen löpinä. Oikein hyvää Ystävänpäivän jälkeistä aikaa kaikille.
Elämä ilman ystävää olisi kuin laskiaispulla ilman sitä ihanaa mantelimöhnän palaa!
T: Kaisa Mandel-Möhnänder
---------------------------------------------------------------
Psalmi 100, jakeet 1-3

Kiitospsalmi.
Iloitse, maa!
Kohottakaa riemuhuuto Herralle.
Palvelkaa häntä iloiten,
tulkaa hänen eteensä riemuiten.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät luonut
ja hänen me olemme,
hänen kansansa, hänen laitumensa lampaat.

Kaiken sorttista

Sarjassa "mitäänpuhumattomia valokuvia omasta albumista näpsittynä hivenen sieltä sun täältä" on par´aikaa edessäsi, rakas lukijani. Ei ole taaskaan tullut edes pölyjä pyyhkäistyä kameran urista ja zoomeista, saatikka kuvia räpsittyä.
Yläkuvassa on kuva kotikolomme lukunurkkauksesta (jos nyt kamarin ikkunaseinämää voi nurkkaukseksi sanoa).
Alempana kuva porstuan (so. tuulikaappi) ikkunalaudasta ja vanhoista limunaadipotuista. Ulkona siintää pala lämpöpumpun kattokehikkoa.
Kuvat ovat vanhoja ja kauhtuneita Useasti esillä varmaan olleita.
Lämpöpumppukehikon katto ei kyllä ole kauhtunut. Päinvastoin! Se on kuparia.
Magnuksen isä laittoi aikoinaan sänkynsä alle kuparilevyn. Se estää kuulemmaasti kaikenlaisia säteitä ja nuolia nousemasta maakerroksista selkäpiitä ruimimasta.
En kylläkään yhtään epäile, etteikö näin olisi ja tapahtuisi. Meidän sänkymme on kuitenkin eri paikassa, joten kuparilaatta joutaa hyvin pumpunsuojaksi. Siinä se on hyvässä säteilytehtävässä, kun  lähettelee kivoja kuparisignaaleja silmiin, kun sitä ohimennen aakkunasta katselee. Eikös kirkoissakin ole joissakin kuparikatto?
Valokuvat ovat tänä viikonloppuna puhutelleet minua muutoinkin. Nimittäin sanomalehden valokuvat. Nehän ovat nykyään mitä upeimpia, taidokkaasti otettuja ja todella isokokoisia.
Tämä viimeksi mainittu seikka on laittanut meikäläistä usein harmista nieleksimään ja kirskuttelemaan  paikattuja hampaitaan.
Onko tosiaan niin, että kuvien pitää olla joka toisella sivulla sivunkokoisia, joka toisella   puolensivunkokoisia? Tämä ei nyt tietenkään ole koko maailma, mutta ottaa kovasti hermonpäälle maksaa kallista tilausmaksua kuvista. Vaikka ottaa kluperoon, en silti en ole asiaa mitenkään eteenpäin vienyt. Pitäisi kyllä, sillä nythän lehtitalossa luullaan, että kaikki hyvin ja alkavat vielä enentää päivittäistä kuva-albumi tarjontaansa. 
-Haluan, että jutunjuurta olisi enämpi ja kuviakin saapi olla sama määrä, mutta nirkosemman kokoisia!- viesti lehden toimitukseen on ihan liipasimella. Voi olla, että piankin pussautan sen matkaan.
Noh, asiastahan ei oikeastaan tänne kuulu urputtaa ollenkaan, mutta ajattelin, että sopii yksi urputus-kirjoituskin, ettei kaikki ole aina niin yltiöpääpositiivista.

Sitten ihan toisenlaisiin kuviin. Magnukselle nimittäin tuli eilen Faceen  ihan kummallinen kuva. Tätä kummallista kuvaa ei meinannut saada pois näkösältä millään ilveellä. Tuo kummallinen kuva oli  ripsipiirakka. Ripsipiirakka edestä, sivuilta ja takaa.
En kyllä katsonut, mutta kirjoitan näin, että tiedätte mistä on kyse.
Surullisesta asiasta kaiken kaikkiaan. Ripsipiirakkakuvan lähettäjääkin käy sääliksi oli hän nyt kuka tahansa. Nimensä oli kyllä ihan selvästi ja mitään kaihtamatta näkösällä: Gunlög Kukkaronperä (nimi muut.) Se on myöskin varmaa, että alkuperäinenkin nimi on taatusti tuulesta temmattu, muutettu ja kaikin tavoin operoitu. Poistaminen onnistui lopultakin ja Magnus kiristi Facebookin suojamuuria ja estoja lisättiin roppakaupalla.  Minun tiliini tehtiin sama operaatio.
Kiristäkää tekin itsekukin estoja ja muureja, koska noita ripsipiirakka-viestejä ja kuvia on paljon liikkeellä.
Ihminen on kyllä aika mato pilaamaan kaikki hyvätkin ja tarpeelliset asiat. Lapset ja nuoret minua eniten huolestuttavat. Heidän silmiensä eteen paiskataan kaikki raadollisuus ja pahuus ihan liian aikaisin.
No joo! Se siitä. Nyt on kaikki muurit ja metkut asemissa ja sapelit ojossa.. Jos niiden läpi pääsee jotain, niin sitten pitää kuvan alle kirjoittaa väkevät rukoukset. Esimerkiksi, sanotaan nyt juuri tuon  "Gunlög Kukkaronperän" puolesta. Rukous saa yleensä ihmisen juoksemaan pois.;)

Viikon varren tekemisiään, jos sitten hiukkasen valottaisi.
Ensinnäkään minusta ei ikinä tullut jäsentä Keventäjien keijukaisketjuun.
Täytin kaikki kohdat käsi sydämellä ihan järjestyksessä ja oikein, enkä ollut vielä lopussakaan, niin tuli viesti, että onneksi olkoon, Kaisa! Olet blääb, blääb, liittynyt Keventäjiin ja täten liiba, laaba, blääb, blääb...Oikein hyvä tähän asti.
Mutta... kun sitten leuat lotisten aioin mennä kirjaamaan siihen asti, sinä päivänä syömiäni suupaloja kuten:1 kpl 15gramman kokojyväleivänpalasta, 1 kpl 12gramman rasvatonta juustonsiparetta ja motillista sokeritonta kahvia mustana, niin kone sanookin:
PÄÄSY KIELLETTY! ET OLE JÄSEN.
Alla oli kaikki luottokorttivalikoimat, joilla tulisi maksaa jäsenyys.
En halunnut maksaa, koska minulle oli luvattu jäsenyys lahjoittaa (Catherine) ja tekstissäkin oli lukenut, että tunnuksella RUIPELO2015 (nimi muut.) voit kokeilla ilmaiseksi 2 viikkoa.
No kokeilematta jäi. Pistää vaan vihaksi, miksi en heti huomaa, missä menee ilmoittautumiset pieleen. Kyllä se vissiin niin on, että kerran pulska, aina pulska. Piste.
Odotan kyllä säädetyn karanteeniajan (varmaan 5 vuotta) ja ilmoittaudun uudestaan Keventäjiin. Otan jonkun tarkkasilmäisen- ja näköisen ystävän selän taakse, joka heti sanoo, jos koukkusormeni menee väärälle ilmoittautumisnäpykälle.

Tiistaina ajelimme Nikolainkaupunkiin sen maanmainioon toriparkkiin ja kävelimme kaupungin iki-ihanaan kirkkoon.
Minä lausuin siellä Facebookkirunojani ja Magnus piti puheen.
Tilaisuuden nimi on Keskipäivän rukoushetki. Maaliskuun 3:späivä minä olen siellä taas.
Toivonkin, että saan monta runoinspiraatiota sitä ennen, että on mitä lausua. Saan myös pitää puheenkin. Siihenkin toivon totisesti viisautta, ettei tarvitse suuta turhaan aukoa (vrt. kampela kuivalla maalla).
Siis maaliskuun 3:s päivä 2015 Vaasan kirkko klo 12.00. Tervetuloa ympäri Suomea!
Päivähetkestä kiirehdimme Aija-Kanita-tätiseni tykö kahville ja voileiville.

Torstaki-illalla oli seurakunnan taloudellisen jaoston kokous Pappilan virastohuoneella. Olin ko. kokouksessa ensimmäistä kertaa ja hivenen jännitti. Huomasin välittömästi, että turhaa jännitän ja niinpä tarjolla oleva Runebergin torttu kahvin kera maistui erityisen maukkaalta ja mehevältä.
Pitäisikin oikein alkaa leipoa itsekin noita suussa sulavia torttuja. Käyttäisin niiden paistamiseen oikein kunnon muottia, eli saunanappoa. Ovat ne sen verran hyviä!

Lauantaina oli taas Ruunebergin torttu-päivä. Pidimme Magnuksen kanssa Virsipiiri-hetken palvelutalolla. Ne ovat aina hyvin virvoittavia tilaisuuksia. On ilo katsoa, miten monet vanhuksista osaavat ulkoa virsien sanat. Minä osaan vain kolmen virren sanat ulkoa:
1) Ilta on tullut Luojani
2) Jumalan kämmenellä ja
3) Herraa hyvää kiittäkää
Lauluhetken päätteeksi alkaa talossa aina ruokailu ja meille piirin vetäjille on aina laitettu sivupöydälle kahvia ja nisua. Tällä kertaa siis Runebergin tortut. Sellainen huomaavaisuus paitsi, että sulaa suussa, lämmittää myös mieltä.

Sunnuntaina Isonkyrön kirkossa oli mieluisa tilaisuus. Paitsi messua, niin seurakunnan vastavalitut luottamushenkilöt siunattiin luottamustehtäväänsä.
Astelimme kirkkoon  juhlallisessa kulkueessa. Edessä oli ristinkantaja, sitten kaksi kynttilän kantajaa (sunnuntai oli myös kynttilän päivä) ja sitten evankeliumi-kirjan kantaja ja se olin minä. :D
Jokainen meistä siunattiin kirkon alttarilla. Oli juhlallista ja iloista, kuten kirkossa kyllä aina muutenkin on.
Messun päälle oli seurakuntatalolla lohikeittoa ja toscapiirakkakaffit.
Minä otin kaksi palasta piirakkaa. Sanoin eräälle Eskolle (nimeä ei muut.), että jos joku olisi huomauttanut, että minulla on lautasella kaksi palaa, niin olisin sanonut, että toinen on Magnukselle.
Esko haki myös toisen palan itsellensä ja sanoi, että jos joku olisi siitä huomauttanut, hän olisi myös sanonut vievänsä sitä Magnukselle.
Olen sitä mieltä, että noin hyvää toscapiirakkaa ei saisi tehdä. Sitä joutuu ihminen ahtaalle sanomisiensa kanssa. Onneksi kukaan ei sanonut mitään. Ei edes Magnus huomannut. Sanottakoon, että hän ei kyllä olisi toista palastani saanut. Tokkopa Eskokaan olisi piirakastaan luopunut.

Illan suussa ajelimme taas Nikolainkaupunkiin ikikauniiseen Huutoniemen kirkkoon ja sieltä Asevelikylään iki-ihanaan vanhaan kotitaloomme. Kotitaloomme, jota nykyään asuttavat siis Catherine poppoineen.

Hyvin urautunutta on meikäläisen elämä. Sen huomaa, kun viikoittain sen kulkua mustaa valkoiselle pränttäilee.
Eräänä aamuna, kun avasin nahkat silmiltäni, tuli ensimmäisenä mieleen ajatus, että kun täytän pyöreitä, lopetan bloggailun. Laitan viimeisen pisteen mhvv:hen.
Siihen on kyllä vielä aikaa. Ehdin jopa yhdenkerran tässä välissä täyttää epäpyöreänkin.
Eli siis monta monituista kertaa  (pitkästi yli puolisataa kertaa) voit vielä lukea:
sitte me mentiin kirkkoon, sitte me tultiin kirkosta, sitte mä söin sitä ja sitte mä söin tota ja sitte mä alkasin laihduttaan ja sitte mä lihoin takasi, sitte mä kirjotin runon ja sitte multa kuivi suu ja sitte.....

Sitte nyt tämä lopettaa taas tämän kertaisen jatustelun tähän.
T: Kaisa Bokbärare-Upvikt
-------------------------------------------------------
Psalmi 102, jakeet 26-28

Jo ammoin sinä laskit maan perustukset,
sinun kättesi työtä ovat taivaat.
Ne katoavat, mutta sinä pysyt.
Ne kuluvat loppuun kuin vaate,
sinä vaihdat niitä kuin vaatekertaa,
ja ne vaihtuvat uusiin.
Mutta sinä olet iäti sama,
sinun vuotesi eivät lopu.

Hyvää myöhäisillan alkua kaikille teille rakkaille lukijoilleni.
Höyryävän kaakaokupposen ääressä alan vääntää mieluisaa maanantaitehtävääni mhvv:tä, eli mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Muutamana viimeviikkona olen onnistunut saamaan blogin ihmisten aikaan ilmoille, mutta tänään taitaa mennä taas puoleen yöhön.
Olen nimittäin alkuillasta puoli 10:een istunut seurakunnan "Strategia 2015" kokouksessa. Mielenkiintoinen kokous. Olin sellaisessa nyt ensimmäistä kertaa ja rohkenin näin alkuun  avata suutani suurin piirtein vain haukatessani omenapiirakkaa ja maustekakkua.
Eipä kyllä sen puoleen, ettenkö olisi rohjennut avata sanaista arkkuani. Tokikin, jos kovasti olisin ollut eri mieltä, mutta samaa mieltä olin kaikesta. En kyllä liioin ole mikään joo-joo nainenkaan, ettei senkään puolen. Asiat nyt kertakaikkisesti vaan menivät nappiin.
Lisää nappeja aiomme kokoustaa vielä muutaman naisen kanssa ylimääräiselläkin aikaa.Ihmettelen ihmisten energisyyttä. He ovat vielä työelämässä mukana ja heillä on kotihommat hoidettavana ja silti lähtevät innolla seurakunnan kokouksiin ja tilaisuuksiin. Meikäläinen eläkeläismomma on viikon puuduksissa, vaikka käy vain illalla kokouksessa. Päivän pussuttaa hyvässä lykyssä vielä parintunnin tupsluurit.
Tai no...olenhan minäkin nykyään töissä. KAISAN KORTIT-puulaakissa. ;)
Tänäänkin piirsin kieli keskellä suuaukkoa sotilaita syömässä munkkeja Sotkussa.

Lähden aina joka paikkaan ajoissa. Niin tämänkin illan kokoukseen. Kokouspaikalle kaahattuani istuin autossa, kun paikalle ei vielä näyttänyt tulleen ketään. Soitin joutessani Aija-Kanita- tädille, että hän saa kahvivieraita huomenissa. Menemme Magnuksen kanssa Vaasan kirkkoon klo 12. Minä lausun pari runoa ja Magnus pitää puheenpätkän.
Puhelu loppui, aikaa kului ja pian viisarit olivat tapissa, mutta aina vaan kokoushuoneessa oli pimeys.
Kaahasin joen yli (siltaa pitkin tietysti) seurakuntatalolla. Jospa kokous pidetäänkin siellä.
Ei pidetty. Pimeys pilkisti talon kaikista ikkunoista.
Ahdisti sitten viimein  soittamaan yhdelle kokoustajalle, että missä väki luuraa?
Kokouksen alkamisaikaa oli muutettu. Siitä oli minullekin tieto tullut, mutta jos jotakin luulee, niin sitä myös niin lukee, vaikka selvästi asia on oikein ylös- ja tiedoksi merkattu, että alkamisaikaa on muutettu.
-GRRRR...ajattelin minä itsestäni ja Surkimus-syndrooma tuntui nostavan päätään.
Onneksi se ei sitten sen kummemmin päässyt valloilleen.
Parempihan on tulla vahingossa liian aikaisin kuin vahingossa liian myöhään.

Olin minä myös Kirkkoneuvostonkin kokouksessa männä viikolla. Ajoissa. Suutanikin raottelin rohkeasti muutaman kerran muulloinkin kuin kahvia kulautellessani ja kinkkuleipää nieleskellessäni..
On mahtavaa, kun saa olla mukana seurakunnan toiminnassa. Siinähän sitä pystyy vaikuttamaan. Ei siinä, että ottaa ja eroaa koko puljusta.

Tähän väliin kommentoin hieman kuvia, jotka tälläsin tuohon alkuun. Joo, vanhoja ovat kuvat. Ennenkin tällä estraadilla esillä olleet. Ei ole tullut puhallettua edes pölyjä kameran päältä saatikka kuvia räpsittyä.
Yläkuvassa on vanhassa maitokannussa puutarhamme kesäkukkia ja alakuvassa on isäni ihanat siskot oikein kuvaamossa kuvattuna.
Isäni oli nuorin ja ainoa poika perheessä. Tätini kertoi, että isäni ei olisi tarvinnut itse ottaa askeltakaan ennen armeijaan menoa. Niin pitelivät siskot häntä hyvänä, rakastivat ja käsillänsä kantoivat.:D

Kotonamme kokoontui lähetysraamattupiiri tiistaina. Se tiesi tietenkin kämpän mylläystä katosta lattiaan, (jos hiukan suurennellaan).
Magnuksen mielestä imurointi+lattianpesu+pölyjen pyyhkäisy on KAUHIA SUURSIIVOUS.
-Voi, voi kuule. Sinä et suursiivousta ole ikinä nähnytkään. (Niin kuin en kyllä minäkään. Olen hyvin suurpiirteinen, mitä siivouksiin tulee. Suorastaan tössyinen, mutta näillä eväillä on menty kohta 70 vuotta ja mennään tästä eteenpäinkin toivottavasti toinen mokoma).
Äitini oli samanlainen. Ei ole siis omena (so minä) puusta pudonnut mihinkään. Joku teistä muistaa, kun kerroin täällä, että ikkunoitakaan ei rakas äitini pessyt 17 vuoteen.
-Mitä niitä jynssää, kun en ulos edes kattele? hän ihmetteli minulle. Olin samaa mieltä.
Äitini ei koskaan katsellut ulos ikkunoista. Hän teki käsitöitä, maalasi öljyväritauluja ja posliinia ja kirjoitteli pakinoita ja runoja.
Raamattupiiriin ei tullut yhtäkään ihmistä. Se ei meitä säikäyttänyt. Joimme Maunon kanssa kahvit, juttelimme niitä sun näitä ja siirryimme kamarinpuolelle ja otimme Raamatut esiin. Ihan niin kuin teemme silloin, kun tupa on täynnä raamattupiiriväkeä.
Sovimme, että molemmat lukee aina viisi jaetta kerralla, niin kauan, että luku loppuu ja niin myös  teimme, kuten linnassa sovittiin. Ehdimme  keskustellakin lukemastamme muutaman hetken syvällisesti, kun piiriin tulikin kaksi kaksi ihmistä lisää. Siitä tuli hyvä ilta.
Olisi siitä tullut hyvä ilta joka tapauksessa, sillä missä kaksi, tai kolme  kokoontuu minun nimessäni, niin siellä minä olen heidän keskellänsä, sanoo Jeesus Raamatussa. :D

Minä olen tänään liittynyt taas ihan uuteen puljuun: Keventäjiin! Tiedättehän se laihdutusjuttu, jota mainostetaan televiitsionissakin?
En tiedä olisinko ikinä tullut liittyneeksi, mutta Catherine sanoi, että kyllä sunki äiti pitää liittyä Keventäjiin, eikä koko ajan olla Painottajissa!
(No, ei Catherine tuota loppulausetta sanonut, mutta ajatteli niin varmaan).
-Minä maksan. Se on sun syntymäpäivälahjas, hän lisäsi vielä.
Mikäs sen mukavampi lahja on, kun saada kuulua Keventäjiin. Tänään olen jo kevennellyt aika lailla ja paiskinut parikertaa kahvakuulaa ja nostellut puntteja muutaman kerran ylös ja saman verran alas.
Vintinrappusia olen veivannut ylimääräisiä kertoja edestakaisin, että on jotakin merkattavaa seurantalehdelle, jahka ehdin sinne kirjautua.
Ehdin varmasti keventyä muutamia kiloja, ennen ulkomaanmatkaamme. Mahtuu lentokoneen penkkiinkin paremmin istumaan, jos on kevyempi eikä tarvitse maksaa ylimääräisistä kiloista.
Eikös jotakin sen suuntaista ole ollut ilmassa, että tuhteilta matkaajilta peritään lisämaksua?
-Eikö keventää voi iliman liittymisiä ja maksujaki? ihmetteli Magnus.
-Kyllähän sitä vois, mutta kun siitä ei tuu mitään ja loin paljonpuhuvan muljautuksen hänen potkupallovatsaansa paitansa alla.
Hohhoijjaa!

Lauantaina saimme Nikolainkaupungista nieluisia vieraita: Joonathanin ja Viviannin.
Lyllankin olisi kernaasti saanut tulla, mutta sitä ei saa junaan millään ilveellä.
Piski saa aikaan sellaisen metakan jo nähdessäänkin junan, että ketään sen perhekunnasta ei kertakaikkisesti kehtaa olla lähistölläkään.
Kerran on yritetty Lyllania junaan tunkea ja silloin kaikki matkustajat, sisällä junassa ja platformilla, olivat kangistuneet kauhusta ja alkaneet etsiä eläinsuojelupoliisin kännykkänumeroa.
Harmillista.  Autossa ko. koiraneiti tykkää olla. Se hyppää penkille heti, kun ovi on auki, vaikka ei mihinkään mentäisikään.
Toista se oli meidän Mopsi-vainaan kanssa. Se huusi kuin sen päätä ja donitsihäntää olisi irroitettu tylsällä puukolla. Koko matkan. Vaikkahan sitten Sodankylään saakka.

Sunnuntaina veimme vieraamme takaisin Nikolainkaupunkiin ja itse menimme Palosaaren kirkkoon Sunnuntaiseuroihin (tai mitä ne nyt nykyään ovat).

Siinäpä se viikko sitten vierähtikin. Korttifirman kotisivuja emme vielä ole saaneet esille pantaviksi, mutta ei mene enää kauaakaan, kun niin pääsee käymään.
Itse odotan tuota hetkeä innolla. Näkee kättensä töitä oikein kunnolla, hienosti esille tämmättynä.
Nyt on viimeisen pisteen aika tällä erää.
Hyv´yötä, Jeesus myötä.

T: Kaisa Keventänen-Punkerskog
--------------------------------------------

Psalmi 78,  jakeet 38-39

Mutta Jumala on laupias,
ei hän tuhoa syntistä, vaan armahtaa.
Kerta kerran jälkeen hän hillitsi vihansa
eikä antanut kiivaudelleen valtaa.
Hän muisti, että he olivat vain ihmisiä,
vain tuulen henkäys, joka häipyy
eikä palaa.

Juuri eilen

Maanantai seuraa maanantaita tihenevään tahtiin. Istun taas täällä vinttipöksässä  tutussa touhussa:
kirjoittamassa männä viikon tapahtumia. Tuntuu taas, että ei aikoja mitiä, kun edellisen kerran kirjoitin.
Uuden uutukaisen-  ja tänä vuonna keltaisenvärisen kalenterin mukaan joitakin asioita on kyllä uutta taas tapahtunutkin, vaikka nykyäänhän  maanantaiden väliin ei muuta mahdu kuin yksi yö.
Uuden kalenterin sain vasta viime viikolla. Yhtään en tiedä, mitä kaikkea alkuvuodesta on unohtunut ja mihin kaikkiin tilaisuuksiin olen unehuttanut mennä, kun ei ole ollut kalenteria, mihinkä merkata.
Noh, kukaan ei ainakaan ole perään kysellyt, eikä liioin huudellut.

Valokuvista jos jotakin sanoisi, niin monta täytekakkua on noiden kahden näpsäisyn väliin mahtunut. Kyllähän sen arvaa, sellainen täytekakkelien ystävä kuin minäkin olen. Ja ilman mitään arvailuja, sen kyllä näkeekin. Ehtiihän sitä. Kolmessakymmenessä, ei kun siis melkein neljässäkymmenessä vuodessa...  kakkuja suuhunsa ahtaa.
Yläkuvassa olen kolmekymppinen ja alakuvassa, jossa seison Ooppeli-vainaan vieressä, olen öh...krszqqcwrx:tä vuotias.
Rakastan siis täytekakkuja. Olen aina ihmetellyt heitä, jotka suut truutulla silmät pyörien sanovat kakkua lautaselta näykkien ja edestakaisin siirrellen, että phyi miten makeata!
Siis häh? Suolaisiako täytekakkujen pitäisi olla? Passaa sellaisten, jotka niin tykkäävät, täyttää täytekakkunsa suolalihamössöllä ja majoneessilla. Päälle kynttilöitä ja hillosipuleita.
En minä kyllä, jos totta puhutaan, täytekakun syömisellä lihonut ole. Ei, vaan syömällä runsaasti, mutta paljon myös kaikkea muuta. Ja olemalla paikallaan vuorokaudet läpeensä. No, kun on niinpitkämatkakuntosalillejakäsionollutkauheankipeäjapitääollatöissä..ja ja ...
Pitää olla töissä! Niin. Sitä se "firman" perustaminen teettää. Olen värikynät punoittaen piirrellyt ystävänpäiväkortteja (ja muitakin kortteja).
Ihan näinä tunteina, tai ainakin viimeistään huomenissa, uusi KAISAN KORTIT-kotisivut näkee päivänvalon. Sieltä saatte sitten nähdä työn tuloksia.
Ei siis ole kuntsareille nyt oikein kerinnyt ja siitä kyllä pukkaa morkkista.
Mutta, se hetki, kun aamulla heräät, raahaudut alakertaan, juot haaleaa, laihaa kaffia, syöt pari leivänlättänää ja tunnet olevasi vanha, mutta ryppyinen, kurja, tyhmä ja omituisin tapaus taivaankannen alla, raahaudut tietokoneelle ja  lukee siellä ystävän kehut ostamistaan ja minun piirtämistäni korteista! - Niisk&sniff, sanon minä.
Niin iloiseksi saa kehumiset mielen, että päätin täst´edes kehua kaikki vast´edes tapaamani ihmiset varpaista hiuspehkoon saakka!
No tänään en ole tavannut kuin Magnuksen ja Charleksen. Huomasinpa nyt, että en ole heitä laskenut miksikään. Onneksi tänään vielä ehtii.

Siihen seikkaan, etten ole jumppaillut, on kyllä ihan oikeastikin vasemman käden kivuliaisuus ollut suurena syynä.
Nyt, juuri tällä hetkellä, ei tunnu enää kipua. Oikeataan on jo muutama päivä ollut helpompaa.
Magnus sanoi, jotta soon tullu tua sun kätes kipiäksi, kussä nostelet niitä punttia ja kurot.
Ei pidä paikkaansa. Punttien nostelemattomuudesta paremminkin ja kutonut minä en ole viikkotolkkuun. Se sädehuivikin, josta blogissani kerran briljeerasin, on vielä kesken.
Keskeneräisyys johtuu siitäkin, että huivi sädehtii liikaa. Ihan kestämättömän liikaa. Ja säteet ovat väärän värisiä. Kirjavia! I hate monenkirjavankukertavaa säteilyä! :(
Kyllä minä huivin valmiiksi aion vommustaa, mutta kurkkuni ympärille en sitä ehkä ensihädässä kietaise.

Perjantaina kokoonnuimme jokivarteen Jakobin ja Catherinen kotiin viettämään kyläneuvoston maahanpanijaisia.
Seurakunnan kyläneuvostojen toiminta siinä muodossa kuin se kolmekymmentävuotta ollut on, ehkä loppuu.
Hengellinen toiminta ei suinkaan kyliltä lopu. Kuka vaan saa järjestää kotonansa seuroja, tai virsi-iltoja, vaikka joka ilta. 
Meidän kylällämme on ihana, yli sata vuotta vanha Rauha-rukoushuone ja kunhan se kevään tullen sulaa ja lämpiää, niin pidämme siellä kylän hengellisiä seurakuntatilaisuuksia.
Isonkyrön seurakunnassakin työ jatkuu kiivaana, vaikka kyläneuvostot ehkä loppuvat ja oman kortensa saa kekoon kantaa kaikki halukkaat. Sitä olin puolestani kehittelemässä ja suunnittelemassa sunnuntaina  Magnuksen ja monen, monen muun seurakuntalaisen kanssa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokaffeilla.

Lauantaina kokoontui iki-ihana kirjoittajapiiri kello 13.00.
Kurvatessani kohti ensimmäistä Letkutien jälkeistä mutkaa  Ylistaroon päin, huomasin, että en ollut syönyt mitään. Tai siis PALJON mitään. Sellaista ei ole tapahtunut sitten vuoden 1977 lonkkaleikkauksen jälkeen.
Kaahasin lähikauppaamme ja ostin Fazerin määrätynvärisen suklaalevyn pähkinällä terästettynä ja omenavadelmabanaani- (tai jotain siihen suuntaan) limonaadi potun.
Jälkimmäistä evästäni kirjoittajapiirin väliajalla lutkuttaessani, en pystynyt erottamaan yhtäkään makua näistä aineosasista, mistä juoma oli tehty. Sokerin kyllä.
En uskaltanut edes vilkaista kalorimäärää. Huolestuin myös lapsista, jotka ko. juomaa juovat. Sillä lapsethan sitä yksinomaa vain juovat. En usko, että kukaan täyspäinen ostaa vadelmaomenabanaani-limsaa.
Me saamme kirjoittajapiirissä aina lukea jotain meille itselle tärkeitä omia  kirjoitelmiamme ja minä luin Facebookin sanataiteen ja runouden ystävien (tai jotain tuohon suuntaan) sivustoille kirjoittamiani runoja.
Ne tuntuivat ja kuulostivat hyvin typeriltä ja mielestäni luin ne hyvin surkeasti ja sössötteisesti.
-Sinulla sitten leikkaa! sanoi Saga (nimi muut.) iloisesti ja tietämättään nosti pääni vesirajan yläpuolelle synkeyden ja itsesäälin pohjamudista.

Sunnuntaina olisi pitänyt taas revetä kahtia. Päätin kuitenkin pysyä yhtenä muhkeana palana ja laitoin vara-Kaisan asialle. Vara-Kaisa kaateli ja keitteli kahvia Nikolainkaupungissa ja minä tein vastaavaa Isonkyrön Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä.
Iltapäivään saapui iloksemme runsaasti naisia. Tilaisuus oli kaikin puolin hyvä ja vaikuttava.
Kaksi naista kertoi , miten ovat selvinneet, kun sairaus on kohdannut. He olivat kertomansa mukaan saaneet voimaa Jumalalta ja rukouksesta, ystävien ja omaisten tuesta. Olipa toisen naisen koko perhekuntaa auttanut karvainen terapeuttikin: kultainen labradorin noutaja!

Nyt tämä karvainen terapeutti lopettaa kirjoittamisen tällä haavaa tähän. Ollos, rakkaat lukijani, loppuviikkonne hyvä ja huomenna...tai siis ensi maanantaina peli jatkuu.
T: Kaisa Karvinen-Noutonen
------------------------------------------
Psalmi 147, jakeet 1-5

Halleluja!
Hyvä on Jumalaamme sävelin kiittää,
ihanaa on virittää ylistyslaulu!
Herra rakentaa Jerusalemin jälleen,
hän kokoaa Israelin hajotetun kansan.
Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut,
hän sitoo heidän haavansa.
Herra tietää tähtien luvun,
hän on antanut niille kaikille nimen.
Suuri on Herramme, suuri ja voimallinen,
mittaamaton on hänen viisautensa.

Runoilua ja taiteilua

Kuvassa taas vaihteeksi köökin ikkunastamme avautuva maisema, jos etelänpuoleisesta aakkunasta katselee.
Toisessa kuvassa on kuvattuna taiteilijan silmin (köhäisy) pikkujoutsenperhe.

Kiva kirjoittaa joskus ihmistenkin aikaan mhvv:tä (mielenkiintoisi häppeninkejä varrelta viikon), kun että aina silmät ummessa suoltaa sitä keskiyön aikaan.
Ans kattoo tuleeko juttuun nyt vähemmän niitä virheitä. Niitä semmosia, jotka pakkaavat kiusaamaan olemassaolollaan. Minä ainakin saan aina lievän sähköiskun lukiessani joitakin vanhoja blogikirjauksiani (esimerkiksi, jos pitää varmasti sanoa jolle kulle (yleensä Magnukselle) mimmonen ilma oli vappuna vuonna 2011, tai oliko lunta maassa jouluna 2008).
Olen kyllä päättänyt, että vaikkahan olisi lunta kaulaan asti jonakin vuonna, enkä sitä muistaisi, niin en enää mitään blokkauksistani tarkistele. Niin on aina kamala saada niitä sähkömällejä, :(
Syy, että nyt kirjoittelen on se, että nyt on aikaa ja illalla ei.
Sain juuri valmiiksi tämän päivän työrupeaman korttifirmassani (yskäisy) eli ystävänpäiväkortin, jonka joku mies esimerkiksi voi lähettää kaverilleen.
Tottahan toki mies voi lähettää kukkakortinkin, jossa on ylt´ympäriinsä elänkuolenkukkia ja sydämiä. Ei sen puoleen. Mutta JOS ei sellaista halua lähettää, niin nyt on vaihtoehto olemassa.
Minun piirtämässäni kortissa on raavas mies pilkillä ja muutama kilo kaloja hangella ja ämpärissä siinä edessä.
Aion ehkä piirtää vielä sellaisenkin miehille suunnatun y-päiväkortin, jossa mies korjaa autoa, tai ehkäpä istuu jo valmiiksi korjatussa kaarassaan. En ole vielä päättänyt.
En tiedä, lähettelevätkö miehet ystävänpäiväkortteja?  Eivät ainakaan ennen vanhaan.
Se ehkä johtuu siitä, ettei ole ollut kyllin miehekkäitä ystävänpäiväkortteja tarjolla (vrt. lemmikkikaunokuvat sydämineen). Nyt on siis ainakin yksi. Tiedän, että olen 50 vuotta liian myöhään asialla. So what?! Olen jäljessä paljossa muussakin.
Siihen toiseen miehiseen yp-korttiin piirrän ehkä Saabin, jossa etupelli ja perätuhto ovat pystyssä ja korjaaja musta kuin nokikolari.
Peräprutku Saabini ei nimittäin läpäissyt päästötestiä vieläkään. Siitä tämä kortti-idea sai alkunsa.
Ei mennyt läpi, vaikka sillä kaahattiin Nikolainkaupungin ja Hälvän väliä nappi laudassa radio Ruotsissa monta kertaa ja annettiin valohoitoa ja silityksiä plus ne tulpat.
Jotkut lukemat, jotka eivät missään tapauksessa saisi olla lähellekään edes sataa oli meidän prutkussa aina vaan 800. Kumma, kun sen lähellä pysyy edes hengissä.
Katalysaattori menee nyt sitten vaihtoon ja toivon, että se auttaa. On joku muukin önäle, jonka nimeä en muista, mutta jonka vaihtaminen saa huonot arvot romahtamaan paremmaksi. Tällä viikolla se nähdään ja ensi viikolla siitä teille taas raportoin.
Pyhäpäivänä meillä oli sellainen päivä, että autoja olisi perhekunnassamme tarvittu 3 (tre) 2:n (två) asemesta.
Kolmea autoa meillä ei ole ja niinpä jouduin ajamaan Sitikkaa.
Sitikassahan on vaihteet ja Saabissani ei. Syy, miksi jouduin Sitikan rattiin, on niin monisäikeinen ja juonteinen, ettei Erkkikään sitä jaksaisi lukea ja jos jaksaisi, ei kuitenkaan ymmärtäisi mitään.
Kirkolla, seurakuntatalon parkkipaikalla useahkojen ihmisen ympäröimänä pukersin itseni siis Sitikkaan ja käynnistin auton. En saanut pakkia päälle. Auto kyllä nytkähti muutaman metrin lähemmäksi ojaa.
Katselin jalkojeni juuressa lattianrajassa olevia läpyköitä ja kertailin mielessäni, että mitäs ne nyt taas olivatkaan?
En muistanut järjestystäkään ja ainakin jarrupolkimen järjestys olisi syytä muistaa.
Avasin auton oven ja huusin Magnukselle lotisevin leuoin, että en halua ajaa Sitikkaa. -EN OSAA AJAA SITIKKAA. ulvaisin vielä perään varmuuden vakuudeksi
-Hyvät ihimiset sentään. Soot ny vasta viikon kurvaallu automaattivaihteesella, ekkä enää osaa muka muullaasta ajaa!  Mä meen laittohon pakin silimähän ja sitte ajat Hälävälle, jotta hippulat vilajaa!!!
En alkanut tapani mukaan karjumaan vastalauseita. En edes siitä virheellisestä väittämästä, että muka viikon vasta olisin automaattivaihteisella ajellut.
Syy moiseen itsehillintään johtui yksinomaa niistä ympärillä olevista ihmisistä ja myös eräästä toisesta asiasta.
Nimittäin minuun oli yllättäen iskenyt "märkä makarooninpätkä"-syndrooma. Joku tarkkasilmäinen lukijani varmaan muistaa, että olen tästä aiemminkin teille kertonut.
Kun mm-syndrooma iskee, et muista mitään, mikä aiemmin ehkä kirkkaastikin on mielessäsi ollut.
Et pysty ajattelemaan loogisesti ollenkaan. Riippuu siitä, pystyykö ajattelemaan edes epäloogisesti, onko kohtauksessa kyse märästä spagetinpituisesta makaronista, vaiko niistä lyhyemmän sortin rooneista.
Ei! Tämä ei ole alkavaa dementiaa, tai sellaiseen verrattavaa sorttia. Tämä on ollut jatkuvaa ja aina.
Kun olin työelämässä (postipuksuna), niin silloin oli kiusallista, kun sai ko. kohtauksen.
Kerrankin olin liimannut paketinkylkeen kliistrattavaan pakettikorttiin säästökirjaan liimattavat rahanarvoiset merkit. (Olen tämän aiemminkin kertonut, mutta jokunen uusi lukija on toivottavasti sen jälkeen joukkoon liittynyt).
Siitä nousi aikamoinen haloo. Koko Vaasan alueen, järjestyksessä ensimmäinen, tirehtööri soitti postitoimistooni ja kysyi ääni väristen, että MITÄ TE (silloin teititeltiin työntekijöitä, tai ainakin makaronityöntekijöitä) AJATTELITTE, KUN LIIMASITTE PAKETTIKORTTIIN PANKKIKIRJAAN KUULUVIA MERKKEJÄ?
-En mitään, sain kuiskatuksi luuriin.
-SITÄ MINÄKIN! Klik!
En voinut sunnuntain siellä seurakuntatalon parkkipaikalla Magnukselle kertoa m-syndrooman päällä olosta, koska hän olisi joutunut ikävään välikäteen.
Magnus olis joutunut selittelemään ihmisille:
-Kaisei ny kulukaa voi ajaa isua kissiä (Sitikkaa), kussillon märkä makarooni aivonystyröören välis.
Pelkkä ajatuskin hytisytti.
Magnus on makaronilaatikkoonsa tottunut, mutta muut eivät olleet syndroomasta tietoisia.
Hohhoijjaa!

Viime viikolla oli mielenkiintoisia tapahtumia ja olin kahvia keittelemässä ja kaatelemassa kahdessa sellaisessa.
Eilen, sunnuntaina, oli Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. Lausuin siellä runoja, joita olen alkanut örmiskelemään sanataiteiden- ja Fb-runouden ystäville (jos nimi nyt hivenenkään oli oikein muistettu). Koska en ole opetellut käyttämään kopiokonettamme, minun piti kopioida runot paperille käsin kirjoittamalla ja olikin aikamoinen työ saada värssyistä tolkkua  itse H-hetkellä.
Tunsin itseni harvinaisen typeräksi mahanalustamekossa siinä estraadilla pönöttäessäni.
Lisäksi tunsin itseni vielä, paitsi surkeaksi ja typeräksi, niin myös kaikkien aikojen tolloksi.
Sydän oli lakannut lyömästä jo alkuillasta ja leuat eivät lakanneet lotisemasta vielä illan loppuessakaan.
Uskonpa siis, että hyvin meni kaikki. Jos merkkeihin ja tuntemuksiin on vähänkään luottaminen.
Jaa, että mikäkö on mahanalustamekko?
No se on lyhyt hamonen, jota harmaahylkeen kokoisten-ja näköisten mommien ei, stailaajien ja muotineuvojien mukaan, koskaan saisi päällensä edes unissaan laittaa. Ei, vaikka olisi pitkikset ja mekon päällä vielä monta peittävää nuttua.
Mutta minä nyt satun pitämään mahanalusmekoista ja laitan sellaisen ylleni, vaikkahan mätänis.
Sain kyllä kuulla positiivista palautetta runoistani ja se hiukan tyynnytti myllertävää tunnekuohuani.

Nyt on aika lopettaa, jos tahtoo, että joku lukee päivityksen loppuun asti.
Tänään kuulin radiosta kivan ohjeen, jonka mukaan evankelista Kalevi Lehtinen aikoinaan kehotti toimimaan.
Rukoillesaan ihminen kuulemma aina pyytää jotakin (pitää kutinsa meikäläisen kohdalla) ja harvoin kiittää mistään (pitää kutinsa meikäläisen kohdalla).
Kalevi Lehtisen mukaan on hyvä kirjoittaa ylös muistiin pikku vihkoseen joka päivän kohdalle joku kiitos aihe.
Minun kiitosaiheeni on tänään: Kiitos, teistä, rakkahat lukijat. Herra siunatkoon teitä jok´ikistä! :D
---------------------------------------------------------
Psalmi 4, jae 2

Vastaa minulle, Herra, kun huudan sinua!
Sinä, Jumala, olet minun auttajani,
sinä avaat minulle tien ahdingosta.
Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni!

Tässä näkymiä keittiömme molemmista ikkunoista.
Maisema ylemmässä kuvassa avautuu etelään (tai sinne päin) ja alempi itään, tai ainakin sinne päin.
Nyt, jos ikinä, ollaan tultu siihen vaiheeseen, että kirjoitukset ovat katkolla. Pahasti!!! :(
Kirjoitin heti alkuillasta  ummet& lammet ja olin jo sivulla 500 (jos blogissani olisi sivunumerot) niin enköhän painanut jotain näpykkää ja kirjoitus lumpsahti kaiken kansan luettavaksi.
Luettavaksi kaikkine tuhansine virheineen!
Minullahan on ohjelma, joka ilmoittaa siinä kirjoittaessa jok`ikisen virheen ja säännön noudattamatta jättämisen.
Sormeni ja aivonystyräni jähmettyivät huomatessani krukoomin.
(Krukoomi on aina jokin kamala erehdys ja siis tässä kohtaa: kirjoitusluonnos lehahtaa kaikille nähtäväksi&luettavaksi).
Samalla, kun kaikki elintoimintani jähmettyivät, alkoivat hikikarpalot liristä ylt´ympäri paksua kehoani. Nyt kaikille 67:lle lukijalleni kirkastuisi, mimmonen raapustelijakirjoittelija  minä todella olen.
Että joku saakin ympättyä virheitä nuin runsaasti vain viikonverran elämästään kertovaan pätkään?!
Muistui mieleeni kouluajat. Koepapereiden kauheat opettajien ojennukset ja punakynällä huitaisemat huutomerkit, pukit, kysymysmerkit ja nollat.
Äkkiä poistin koko kirjoituksen. Lopullisesti. Siinä hötäkässä meni lopullisesti poistoon myös edellinen, jo julkaistu, bloggaus. Ja sitä edellinenkin, mikäli oikein ymmärsin ja asiaa silmäilin verestävillä silmilläni.
Nytpä sitten pitää yrittää tätä tämänkertaista uutta päivitystä kirjoittaa toivorikkaasti ja valoisasti, vaikka sieraimista tunkee mustaa savua ja päässä kihisee.
Kyllä ei pitäisi vellitalo-mommien enää kirjoitella happeningeistään, eikä mistään muustakaan, yhtään mitään, kun sitten itse toisesta päästä niitä pätkii pois. Grrr....
Olen varma, että se poistamani viikko (jos ehkä kaksikin) olisi ollut jälkipolville mieluista luettavaa. Se olisi valaissut esi-isoäitinsä ihanaa ja eloisaa luonnetta ja elämää pettämättömällä- ja opiksi-otettavalla tavalla.
Mutta minkäs teet? Sakea, mikä sakea! Valitan, rakkaat suvun tulevaiset jäsenet ja kaikki te nykyiset, muitakaan lukijoita unohtamatta. (Katkeraa, mutta vihaista puuskutusta).

Kirjoitin siinä ensimmäisessä tämäniltaisessa yrityksessäni, kuinka tuntuu, että maanantaiden väliin ei enää sovi mitään muita päiviä.
On kuin aina maanantain jälkeen tulisi maanantai.
Ennen sitä ehti aina kutakin päivää maistella ja haistella. Kaikissa päivissä oli oma erikoisominaisuutensa.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka torstai. Kuusikymmentä vuotta torstai on aina tuntunut lastenkuunnelmalta ja Markus-sedältä. Niin vain on, vaikkakaan en lastenohjelmia ole kuunnellut vuosikymmeniin.
Ja entäpäs lauantai? Se tuntui aina hirveän energiseltä ja touhukkaalta päivältä. Ihan sieltä saakka, kun lauantaisinkin tehtiin töitä. Siis melkein puolivuosisataa takaperin.Työnteko tuntui lauantaisin hauskalta, kun tiesi, että puolelta päivin pääsisi kotiin.
Se sama fiilis on jatkunut aina tänne vanhuuden pöperyyteen (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan) saakka Tunnen itseni oikein työteliääksi ja toimintatarmoiseksi aina lauantaisin silmäni auki hierottuani, mikä ei missään nimessä tarkoita sitä että myös semmoinen olisin. (Magnus voi jopa todistaa, että olen kaikkea muuta).
Nyt ei näitä fiiliksiä eri päivien kohdalla enää juurikaan ole, johtuen siitä, että kaikki on yhtä maanantai-pötkylää.
Maanantait maistuvat bloggaukselta. Saas nähdä kuinka kauan?  Kovasti tuntuu nyt kivi kengässä hiertävän ja elo ja olo ohraiselta.
Tosin tämä maanantai oli oikein mukava siinä postintulon aikoihin.
Sain ihanalta Elinalta (nimi ei ole muutettu) kirjekuoren, jossa oli muutama sana ja suloisia korvakoruja. Aivan ihania! Minä rakastan korvakoruja. Varsinkin sellaisia, jotka esittävät jotakin. En niinkään stimangeja ja ruppiineja. Ne vaan menevät hukkaan ja itkettävät sitten loppu elämän.
Ei, vaan kissejä, Mikki-Hiiriä, enkeleitä ja pallukoita! Niistä on ihanat korvakilluttimet tehty.
Kiitos vaan, rakas Ellu. Omppu Collection eläköön!

Jonakin päivänä tässä viime viikolla lähdimme löyhyttelemään Saabin peräputkea.
Se kun päästeli katsastusmiehen mittarin mukaan liian paksuja.
Katsastusmies ei, asioiden näin ollen, voinut päästää autoa katsastuksesta läpi. Kehotti vaihtamaan tulpat ja tulemaan uudestaan, josko vika olisi niissä.
Korjaamon setä antoi neuvon ajaa nappi laudassa ko. peräprutkulla (Saabilla) maanteillä, että vanhat kuonat irtaantuisivat ja mittarit pysyisivät taas oikeilla lukemilla.
Niinpä  prutkuttelimme Nikolainkaupunkiin. Kävimme Aija-Kanitan luona ja paluumatkalla Bärttan tykönä. Huvi ja hyöty samalla reissulla.
JOS autoni vika ei korjaannu näillä toimenpiteillä on kyseessä isompi vika. Toivon totisesti, että prutkuttelu auttaa. Kuitenkin pikkusen pahaa pelkään. Päästölukemat olivat nimittäin niin kauheat, että mittarit tärisevät varmaan vieläkin.
Muutamisen kuukauden ehdin autosta iloita muistamatta ollenkaan, että vanhat autot ovat kuin vanhoja hyyskiä. Joka paikasta ruikulla. :(

Viikon varrella meillä oli kolme eri vierasta. Kaksi heistä oikein  yökylässä.
Se tiesi sitä, että asuinpaikkamme siivottiin kolmeen kertaan vintistä lähtien putsplank.
Tänään, maanantaina,  meillä oli Kansanlähetyksen ystäväkokous ja käytimme Magnuksen kanssa Martta-yhdistyksen neuvoja pikasiivoukseen.
Martta-yhdistyksen neuvot pikasiivoukseen:

Pese näkyvät lasiesineet pesuaineella kirkkaiksi.
Tunge kaikki ylimääräiset koleet ja kapistukset komeroihin. Myös vaatteet.
Sijaa vuoteet.
Laita tiskit koneeseen, tai ainakin järjestykseen pesualtaaseen.
Lakaise näkyvät roskat lattialta harjalla.
Sammuta kirkkaat valot ja laita kynttilä palamaan.
Kiillota WC:n lavuaarin hana ja pyöräytä wc-harjaa wc-pöntössä muutaman kerran.

Kutakuinkin näin toimimme ja saimme kuin saimmekin suunniteltua yhden Kansanlähetyksen tapahtuman Isoonkyröön ja muutamia hyviä ideoita jäi vielä muhimaankin.

Joulukoristeet korjasin pois lauantaina. Kaikki muut, paitsi sen tekemäni paperinarurinkelin, jossa on pikkuruisia ledlamppuja sisällä. Muistattehan, kun siitä lavein sanoin kerroin?
Jätin kranssin ikkunalle olemaan ja loistamaan iäksi ajaksi. En tahdo, että se littaantuu jossain täyteen tukitussa komerossa vuoden.
-Kukin saa pitää oman kodin ikkunassa mitä tahtoo, sanoin Magnukselle ja hän oli ihan samaa mieltä.
-Minä tahdon pitää kauppanarujoulukranssia ikkunassani. Piste.
Otin kuitenkin kranssin kyljestä pois punaisen kultareunaisen rusetin ja vaihdoin sen vaaleansiniseen pitsirusettiin.
Tulos oli aika hyvä, mutta vaan aika. Tuijotettuani muutaman tunnin kranssia, hiomasin, missä vika.
Kranssi näytti hautajaisseppeleeltä. Nauhoista puuttuivat vain muistovärssyt.
Ei muuta kuin sakset esille ja rusetin nauhat poikki. Nyt kranssi näyttää ihan tavalliselta kauppanarukranssilta, eikä miltään seppeleeltä.
Minulla ei ole mitään seppeleitä vastaan, mutta ne eivät vaan kertakaikkisesti sovi ikkunalle.

Nyt lopetan jatustelun tähän. Ehkä jatkan ensi maanantaina, jos hyvin käy ja tästä toinnun.
T: Kaisa Marttanen- Torvinen
-----------------------------------------------------------

Psalmi 20, jakeet 2-

Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä,
suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi!
Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä,
vahvan tuen Siionista.
Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi,
ottakoon vastaan kaikki lihavat polttouhrisi!
(sela)
Täyttäköön hän hartaat toiveesi
ja antakoon toimillesi menestyksen!