maanantai 23. helmikuuta 2015

Viikkoa vanhempi


Yläkuvassa joku ihme siimahäntäkeltiäinen. Ollt näillä plareilla jo ennenkin.
Joka kerta nähdessäni tuollaisen siimahännän (ja ei mene kauaa, kun niitä taas alkaa näkymään), ihmettelen Taivaan Isän huumorintajua. Eikö nyt pikkusen lyhempi pyrsöriuku olis riittänyt? :D
Alakuvassa on viinimarjanoksa omasta viinimarjapuskakokoelmista.
Kohta alkavat muuten viinimarjat pakkasessamme huveta ja saada huutia. Niitä on pakastimemme piripintaan täynnä. Vielä edelliskesästäkin. Pakastimemme on vain sadan litran vetoinen, joten ei varmaan tee heikkoakaan tuhota marjoja, jos kolmihenkinen perheemme pouhottaa smoothie-päleellä litran marjasmoothieta per lärvi  päivittäin. Onhan siinä litrassa tietenkin muutakin kuin marjaa. Esimerkiksi rahkaa ja maitoa ja sen sellaista herkkuva.
Tilasin nimittäin smoothie-koneen.

Kuinka muuten voipi olla mahdollista, että taas on maanantai? Ei voi olla mahdollista, mutta uskottava se on. On aika kirjoitella viikon varrella tapahtunutta ja vähän muutakin.
Kalenteri läppärin  toisella- ja veskikuppi toisella syrjällä, sitä taas istutaan tutussa touhussa vinttipöksässä  blogia vääntämässä.
Kalenterissani on taas niin monta plättipäivää, että kuinka ollenkaan saan mitään paperille?
Viime maanantain kohdassa olisi kyllä seuraavanlainen örmintä: KLO 13 RUNOJA KESTERIIKKI.
Mutta se oli viime maanantai se ja varmasti olen siitä jo silloin illalla kirjoittanut. Vai olenko?
Kauheaa, kun ei muista mitä on sanonut ja mitä ei.
Catherine muistaa aina huomauttaa vanhalle äidilleen, että joo, sä sanoit siitä jo, tai joo, sä jo sättäsit siitä jne.
Olenkin täst´edes ajatellut alkaa hänelle puhuessani joka lauseen tällä viissiin:
-Olen tämän jo muutaman kerran sanonutkin, mutta...Tai: kuten tuli aiemmin sätättyä, niin....
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut, että olen jo alkanut viljelemään blogissani: "olen tästä jo ennenkin kirjuuttanut, mutta juttu on niin hyvä, että"-lausetta.
Pakosta seitsemässäkymmenessä (about) vuodessa jotkut jutut tulee kerrottua ja puhuttua moneen kertaan. Niin se vaan menee. Harva on niin uusiutuvaa sorttia, että aina uutta lausetta pukkaa.
Äitini esimerkiksi kertoi monia juttuja elämänsä aikana ainakin sataan kertaan ja aina yhtä innokkaasti ja pieteetillä.
Esimerkiksi se juttu, miten hänen työkaverinsa eväsleipien välissä oli vain yksi paistettu raitalihan siivu (hiukan verrattavissa pekonin palaseen, mutta paksumpi ja läskisempi). Tämä työkaveri siirteli ,äidin kertoman mukaan, raitalihansiparetta joka haukkauksen jälkeen eteenpäin, eikä vahingossakaan puraissut lihanpalasesta milliäkään.
-Mä ajattelin, jos se nyt siirtää sen läskinpalan toisen leipänsä päälle, kun ensimmäinen oli loppumassa, niin mä hyppään pystyyn ja tanssin tehtaan salin päästä päähän ja huudan suoraa huutoa, sanoi äitini aina yhtä tuohtuneena.
Noh, työkaveri OLI siirtänyt raitalihan palasen seuraavalle leivälle.
Muistan, miten ensimmäisellä kerralla puolustelin tätä työkaveria ja sanoin, että kyllä siitä läskinsipareesta varmasti jäi jotakin makua leivälle ja viimeisellä suupalalla se sitten kuvitteli, että lihaa olisi ollut joka kohdassa...
Sain niin jäätäviä silmäyksiä ja sihahduksia tuohon ehdotukseeni, että katsoin perhesovun kannalta paremmaksi olla hiljaa ne loput kerrat, jolloin jutun kuulin.

Toisten eväät ovat aina puhuttaneet ihmiskuntaa kautta maailman sivu.
Minäkin muistan aikoinani aina tuijotelleeni Vaasan Tyttölyseossa mitä luokkatovereilla mahtoi eväänä kunakin päivänä olla.
Muistan erään tytön, jolla oli kadehdittavan usein käärepaperissa leivät, joiden päällä oli herkkukurkkuja. Ihania vihertävänkellertäviä herkkukurkun pylpyröitä. Tasaisesti joka kohtaan aseteltuna. (Nytkin sylkyrauhaseni nostelevat innokkaasti päätään).
Ikinä en jaksanut odottaa ruokatuntiin saakka, jos tiesin, että minunkin leipien välissä oli herkkukurkun siivuja. Ei! Tuon tuostakin piti rapistella voipaperikäärö auki ja haukata pala, jos toinenkin. Itse ruokatunnilla saikin sitten vaan enää rapistella paperia, kun kaikki oli syöty. :(
Tyttölyseossa oli toki ruokalassa ruokailumahdollisuus, mutta se oli maksullista. Joskus sain rahaa mennä sinne syömään, mutta ikinä ei mikään ruokalaji lyönyt leiviltä herkkukurkkuvoikkuleipiä.
Huomenna ostan kilon herkkukurkkuja. Se tuli nyt selväksi.

Jos kumminkin on niin, etten siitä maanantain Kesteriikistä mitään maininnut, niin siellä kokoontui klo 13 Krellin porukka, johon minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua. Krel, eli Kyrönmaan Kristilliset eläkeläiset. Minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua myös Eläkeliiton riveihin. Kun ollaan kerran eläkkeellä, niin ollaan sitten oikein olan takaa ja kuulutaan joka paikkaan.
Ja  kalenterissahan luki: runoja. Niitä sitten tietenkin myös lausuin leuat lotisten ja housujen nahkapaikat tutisten.
Aioin lausua kaksi runoa. Toisen, uunituoreen, jonka olin saman päivän aamuna kirjoittanut ja toisen, jonka olin kirjoittanut jo jokunen päivä takaperin. Se takaperin-runo oli unohtunut kotiin!
Mutta ei hätää! Magnus tempaisi salkustaan runokirjani esiin ja sanoipa vielä, minkä runon minun pitää lausua. Niin myös tein. Kieli ei tällä kertaa ollenkaan kuivanut kitalakeen, sydänkin löi kaikki lyönnit säällisesti. Ei edes meinannut pullahtaa suusta ulos, eikä pudota housunperälle. Olenkin hiukan huolestunut, kuinka ESIINTYMINEN meni?!

Ohi kiitäneen viikon keskiviikko oli mukava päivä. Tapasin entisiä työkavereitani Nikolainkaupungin keskustassa sijaitsevassa lounaspaikassa, eli  Fondyyssä (nimi muut.)
Oli mahdottoman mukavaa praatata ja muistella ollutta ja mennyttä ja haikailla kunnon Postia!  Lounasruokana tarjolla oli vaihtoehtona silakkapihvit tai lihapullat.
Olisin valtavan mieluisasti ottanut silakkapihvit, mutta en kehdannut kysyä montako piffiä annokseen kuuluu. Oletin, että varmasti vaan yhdestä silakasta tehty latuskapihvi ja itseni tuntien, tiedän, että olisin kovasti hermostunut ja menettänyt valtavat ruokahaluni. Minulla oli huikea nälkä nimittäin.
Lisäksi pelkäsin, että tilausten vastaanottaja olisi kovalla äänellä kysynyt, että anteeksi, mutta mitä tukeva rouva siellä takana tahtoo kysyä ja tietää?
Pelasin siis varman päälle ja tilasin lihapulla-annoksen.
Olisi kannattanut tilata silakkapihvit.
Ensinnäkin salaattipöytä olisi jo yksin ollut riittävä. Ilman pullia, taikka pihviä.Toiseksi vilkuilin muiden syöjien ohi kulkeissani, että pihvejä oli useampi kuin yksi ja kolmanneksi: ei olisi ollut pahitteeksi syödä vähemmän. Jälkkäriksi nimittäin oli teelautasen kokoinen laskiaispulla.
Mutta viis syömisistä. Tärkeintä on, että minulla on ollut ihania työkavereita (ja kavereitahan he ovat vieläkin).
Poislähtiessämme toppatakkini ei meinannut mennä kiinni ja kun se hirveiden ähellysten jälkeen oli mennä, takertui lurexpontsoni vetoketjun väliin. Eikä millään irronnut. Pakko oli pyytää köökistä sakset ja jo rupes irtoamaan. Lurexpontso vaatii nyt pikkusen paikkausta ja kruppaamista, mutta ei se onneksi pilalle mennyt.
Samana iltana minulla oli kirkkoneuvoston kokous. Sielläkin oli laskiaispullaa kahvin kanssa tarjolla. Niinpä tuntui, että suonissa virtasi loppuillan kermavaahtoista marsipaanimöhnää. Ihanaa suussasulavaa marsipaanimöhnää. Meikäläinenkin oli kerrankin makea mimmi.

Perjantaina ja lauantaina, jos joku joskus vuosikymmenien jälkeen tarkastelee kalenteriani, näyttää kuin en olisi tehnyt taas mitään. Väärin! Piirtelin kortteja ja kirjoittelin runoja.
Nyt olisikin  taas kolme uutta korttia painatukseen valmiina vietäväksi. Muita kortteja voi käydä vilkaisemassa googlettamalla kaisajouppi.albumit.fi

Sunnuntaina oli Isonkyrön kirkossa rovastikunnallinen kehitysvammaisten kirkkopyhä.
Oli kertakaikkisen hyvä pyhä. Niin iloista ja hyvää kuoroa, kun me kirkkokansa saimme nähdä ja kuunnella, kuulee harvoin. Olisi tehnyt mieli huutaa penkistä, että HALLELUJAA, VAIKKA HUIVI MENIS!
Iltapäivällä lähdimme tietenkin taas Nikolainkaupunkiin ja Vaasan iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Minun kahviryhmällä oli vuoro palvella. Kaatelin kaffetta Timpan kanssa.
Kirkosta tryykäsimme sitten, kuinkas ollakaan, Asevelikylään. Katselimme 10 vuotta vanhoja videoita jouluistamme ja kesänvietosta. Tuli iloinen olo, mutta samalla haikea. Niin äkkiä vilahtavat vuodet ja kohta meistä vanhoista ei jää jäljelle kuin märkä lätti. Aika proosallisesti sanottu, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?
Tänään ehkä saamme yhden karvaisen asevelikyläläisen tänne Hälvälle. Nimittäin terapia&lukukoira Lyllanin.

Tähän loppuu jutut ja jatustelut tällä kertaa. Hyvää yötä Jeesus myötä.
Saas nähdä, kuinka hyvä yö tulee, kun kauheat tuulenpuuskat jylttäävät peltikattoa ja seiniä niin, että taatusti on torppa siirtynyt paikoiltaan muutaman sentin.
T:Kaisa Jylttänen- Puuskander
-----------------------------------------------
Psalmi 40, jakeet 1-5

Herra kuulee huutoni

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi
Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni
ja kuuli huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää
pelkoa
ja turvaavat Herraan.
Hyvä on sen osa,
joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta
eikä käänny niiden puoleen,
jotka valhetta palvelevat.

2 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Herkkukurkkuviipsaleita on minullakin usein leivänpäällä. Ja alla viipsale rasvaista juustoa. Yleensä sen juuston alla on sitten viipsale ruispalaa, mutta nyt onkin Taika ruista porkkanalisukkeella kun ostin puolivahingossa. En näetsen lukenut kunnolla mitä paketissa on. Eipä sillä, ihan kelpo leipää se on.

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Se Taikaruis on minunkin suosikki, vaikka tosta TAIKA-nimestä en tykkääkkää. Mitäs taikaa siinä on, kun on ruisröötistä kysymys? :(
Sitä porkkanavaihtoehtoa en ole kokeillut, mutta kun sanot, että kelpoa oli, niin voinpa hyvinki sitää ostaa!