Tähän asti on tultu ja viikko on vilahtanut ohitse. Nopeasti kuni aamuruskon ensisäteet aamuautereen horisonttiin piirtyvissä puidenlatvuksien hiipeissä.
Paljon ehtii myös vettä virrata Kyrönjoessa, ennenkuin kaikki Israelin matkakuvat ovat näytillä blogissani olleet.
Varsinkin, jos ne laittaa useampaan kertaan esille, kuten kuvan kottaraisen (!) kanssa ehkä on päässyt käymään.
Tuo alkulause vaikuttaa kovasti runolliselta.
NIIN ON TARKOITUSKIN!
Täytyy vähitellen terästäytyä, mitä runojen kirjoittamiseen tulee. Uutta runokirjaa varten ei nimittäin vieläkään ole hehkeytynyt yhtäkään täysin uutta säeparia.
Jos nykyfiilikset eivät ota väistyäkseen, niin niitä ei ehkä kovin sankoin määrin ole näköpiirissäkään.
Tuo alku nyt tosin vaikutti jo aika lupaavalta ;) joten ehken se tästä.

Maanantai meni jahkaamisessa ja pahkaamisessa lähteäkkö Nikolainkaupunkiin, vaiko eikö lähteä?
"Eikö lähteä" voitti.
Maanantain kohdalla onkin sitten kalenterissani täysin valkoinen plätti. Ei mitään merkintöjä. Plättimäinen päivä siis.

Tiistaina porhalsimme Noyesin... (jo ennestään muutettu nimi muutettu, koska en muista alkuperäistä muunnosta. Alan muutenkin mennä hiukan sekaisin näiden muunteiden kanssa).
Tiistaina siis porhalsimme Noyesin kaa Jurvaan naistenkesken-iltaan. Illan nimeksi oli annettu "Naisen rosoinen onni".
En puhunut rosoisuudesta sanan palaa. Minulla ei ole koskaan ollut mitään rosoisuutta, mitä onneen tulee.
Se, että elämässäni ehdin päivän mittaan olla parikertaa onneni kukkuloilla, pudotakseni välillä mustiin mujuihin, ei ole rosoa.
Onneksi siis ymmärsinkin pitää kitani kiinni, tai onneksi en ehtinyt kirjoittaa mitään paperille, kuten ensiksi aioin.
Lausuin sensijaan muutaman runon runokirjastani.
Runoja pyydettiin äänekkäästi hurraten kuultavaksi useampiakin.
Olenkin ajatellut, että ellei runotamma pian ala laukata kiivaammin eteenpäin, ei ihmisien kohta kannata ostaa koko Runollista kirjaani, kun ovat kuulleet kaikki värssyt lausuttavan ja veivattavan niin usein, että osaavat kohta ne ulkoa.
Mitä sellaista ostaa, jonka jo osaa?
Paitsi lähetyskannatuksen vuoksi tietenkin. Tätä näkökulmaa revitänkin innokkaasti, kun kehoitan kirjan hankkimaan. Ja ainahan voi ostaa lahjaksi jollekulle toiselle, joka ei naistenilloissa ja seuroissa penkkejä hierrä.

Keskiviikkona Magnuksen veli Mauritzio tuli meille kylille.
Sehän tiesi sitä, että putsasimme koko pikku rintamamistalomme pölystä ja ikkunoiden välit kärpäsenraadoista.
Mauritzio tenttasi myös hiiritilanteen tarkasti. Kuultuaan, että hiiriä ei nyt viime TUNTEINA ollut jäänyt kiipeliin, suostui hän öitsemään yläkerrassa, eikä ilmapatjaa tarvinnut ilmata ja asettaa alakertaan.
Onneksi killerit eivät paukkuneet koko vierailun aikana. Sen jälkeen kyllä kiitettävästi :(
Sanoin Magnukselle, että minulla alkaa jo silmissä sameneen, kun ajattelen sitä siimahäntien KEKOA, joka syntyisi jos kasattaisiin kaikki 6 vuoden killerihiiret yhteen ja samaan kasaan.
- Mitä nuata yhtehen kasaa ja ittiänsä hermostuttaa. Parempiakin asioota voi yhtehen kasaalla ja laskia.
- Joo, mutta ajattele, mikä kaamee ällö-lihakasa!!! kiljuin minä.
- Minen tuallaasia viitti eres unisnani ajatella, loihe Magnus sanomaan syöden eilisiä perunamuusinloppuja.

Perjantaina olimme Lapualla urkufestivaaleilla.
Oikein kutsuvieraina istua näpötettiin melkein etupenkissä.
Turun kaupunginorkesteri oli koko komeudessaan esiintymässä. Täytyy sanoa, että konsertti oli hyvin vaikuttava.
Lupsautin silmäni kiinni, kuten aina teen konserteissa. En suinkaan vetääkseni tirsoja vaan nauttiakseni musiikista täydellisesti.
Jos pidän silmät auki katselen, mitenkä soittajien suut ja silmät pelaavat, kuinka hikikarpalot valuvat rintapielille (noin kuvaannollisesti) kuinka otsakiehkurat putoilevat silmille, mimmoset kläningit naissoittajilla on, kuinka mirrirusetit tärisevät strokien tahdissa ja niin edelleen loputtomiin.
EI! Pakko panna nahkalaput silmille. Niin kun toimii, niin alkaapa suloinen ilmalento kohti kirkon kupolia. Kohti tummaa syystaivasta, jossa kirkkaat iltatähdet sädehtivät hopeiset kyljet kiilävinä...
Luulenpa, että uusia runoja alkaa piankin syntyilemään.

Lauantaina menimme Palvelutalolle Magnuksen kaa pitämään virsipiiriä.
Magnus aloitti virret niin korkeasta äänilajista, että piti varpailla seisoa, että osui edes hivenen oikean nuotin syrjään kiinni.
-Miltä tuntuu laulaa noinkin lähellä oikeaa nuottia? tapasi veljeni usein kysyä minulta. Nyt jouduin kysymään sitä itseltäni itsekin.
Magnus piti viidenminutin pituisen puheenkin. Eräs mumma kysyi kuuluvalla äänellä, että eikö tänne oltu laulamaan tultukaan? :D
Kyllä me lauloimmekin. Sydämen pohjasta lauloimmekin.
Minä en oikeastaan tiedä parempaa laulumusiikkia kuin virret.
Virsissä on niin valtava sanoma joka säkeistössä, ettei niihin ikinä kyllästykkään.
Suihkussakin laulan aina virsiä. Joskus harvoin ehkä: MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN?

Ennen virsipiiriä meillä oli seurakuntatalolla ns. VISIOINTI-päivä.Koolla oli niin työntekijöitä kuin meitä luottamushenkilöitä.
Minä olin äänessä omine visioineni niin, että pari päivää tulikin hävettyä.
Onneksi saimme välillä maittavaa lohisoppaa ja paakelsikahvit, että meikäläisenkin oli pakko olla hiljaa.
En minä niinkään puheitani hävennyt, vaan sitä, että muut saivat tuskin suunvuoroa.
Ellen ole jänissyndrooman kourissa, niin sitten pälätän kuin paikalleen juuttunut gramahfooni :(

Eilen Öpe täytti vuosia Nikolainkaupungissa.
Lähdimme kirkonmenojen jälkeen (menkää kirkkoon pyhisin te kaikki kynnellekynttäävät. Jumalan syvähoitoon!) Vaasankaupunkiin ja ehdimme kun ehdimmekin pizzerian eteen juuri kun se avattiin.
Pussikuurista johtuu, etten saa ahdettua itseeni enää kunnon määrää syömistä. Jäätelön olen jo joutunut jättämään kokonaan pois pizzeriamenyystäni.
Noh, enpä ole asiasta oikein murheellinen. Itseasiassa päinvastoin.
Rakastamiani kanankoipipalasia pystyn onneksi syömään entisen määrän: 15!(Ellei ihan 19).
No, ne ovat sellaisia pikkusia, peukalonpään kokoisia vaan.
Ostimme Öpelles ynttärilahjaksi mustikkasuklaata ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Mustikkasuklaa ja a-kuivatut tomaatit ovat lahjoja, joita minäkin haluan, kun seuraavan kerran täytän vuosia.
Ilmapuntari ja kobeliini, jossa vuorikauriit seisovat piirtyen auringonlaskua vasten, ovat puolestaan lahjoja, joita en halua saada sinä ilmoisna ikinä.
Tähän ilmoitukseen lopetan tälläerää.

T: Kaisa Seinänen- Koibelin

Ps. Koipeliinistani senverran, että perässä tuntuu pysyvän, vaikka toisen omalta aina vaan tuntuukin.
------------------------------------------------
Psalmi 12, jakeet 7-8
Herran sanat ovat todet ja puhtaat,
kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea, joka hohtavana juoksee sulattimesta.
Sinä Herra suojelet meitä,
sinä varjelet meitä joka hetki tämän pahan ajan keskellä.

Uusien tuoreiden kuvien puutteessa laitan vaihteeksi Israelin kuvamateriaalia, joka on aina färskiä ja tuoreutta tiukkuvaa.

Sen sijaan tuoreita (onkohan tässä nyt kyse ns. aasinsillasta ?)omenoita olemme viime aikoina syöneet Magnuksen kanssa kilpaa.
Tai ei oikeastaan kilpaa, vaan pitämällä tarkkaa lukua siitä, ettei vain toinen meistä jää vähemmälle (rykäys).
Olin muutamia aikoja sitten syvästi huolestunut, kun en saanut päähäni kuka oli hän, joka viime syksynä kehoitti seuraavana syksynä hakemaan heiltä omenoita.
Olin tietenkin tapani mukaan itkenyt omaa laihaa omppusatoamme, jolloin ko. tuntematon henkilö kertoi puolestaan kanniskelleensa muutaman tuhat omenaa kompostiin. Sen muistan kirkkaasti.
" Kun ei kukaan huolinut ja kaikilla tursusi joka paikka täynnä hyydykkeitä ja hillokkeita", muistan sen jonkun sanoneen.
Mutta ei hätää. Saimme kun saimmekin näitä himoitsemiani kotomaan hedelmiä Maikun ja Eerikin pihaomenapuista ja sitten myös pari plastiikkapussukallista Even ja Mathewin ansarista.
Omenoita mäyhätessäni olen tutkaillut blogiani ja todennut, kuinka oikeaan osuva on sanonta: vale, emävale, tilasto.
Nimittäin blogini yleisessä tarkasteluosastossa profiilinäkymiä on kirjautunut pikkasen yli 7000. Omissa, salasanalla aukaistavissa tilastoissa luku on 19526!
Mene siinä sitten ja tiedä.
Minulla on sitäpaitsi ÄLÄ LASKE OMIA KÄYNTEJÄSI-ohjelma päällä tuossa salasanaosastossa. Epäilen ns. laskurin toimivuutta raskaasti.
Koetpa, rakas lukijani, kuuluvasi tuohon 7000:n bloginkävijämäärään, tai sitten peräti tuohon 19526:een (johon epäilyttävän varmasti itsekkin kuulun) on kivaa, että kuulut ja olet.
Oletko muuten koskaan ajatellut, että bloginkirjoittajalla (so. meikäläisellä) ei ole mitään mielipiteitä asioista ja mualiman nykymenosta, politiikasta, taiteesta, kirjallisuudesta, radio-ja tv-ohjelmista, kirkon tilasta jne, jne ?
Oletko ehkä ajatellut, että aina se kirjoittaa niistä omista menoistaan ja tuloistaan, jotka ovat yhtä yllätyksellisiä kuin lihapullaresepti?
Voin iloksesi kertoa, että mielipiteitä löytyy asiaan kuin asiaan. Kaikkiin radio-ohjelmiin ja tv-ohjelmiin otan aina kova-äänisesti kantaa. Myös lehtien seurantani on aika äänekästä kun posmotan omat OIKEAT seikat ja asioiden laidat esille, olinpa sitten yksin, tai yhdessä.
Tuntien ja tietäen oman kärkkäyteni olenkin päättänyt tässä blogissa kertoa suurinpiirtein vain omista toilahduksistani (ja joskus pikkasen Magnuksen ja muiden) koska niistä ei niinkään kukaan voi hernettä nenään vetää. Enemmän kuin herneitä toivon, että blogini ilahuttaisi ja olisi toiveitakin antava.
Seuraavaksi seuraa siis kiintoisa lihapullaresep... siis viikkoraportti, jossa pääroolissa minä.

Keskiviikkona kaahasin pakoputki rullalla Nikolainkaupunkiin.
Menin Asevelikylään ensiksi kahville ja vein varmuuden vuoksi pullapussin mukanani.
Catherine sanoi "ilahtuneesti" juuri menneensä päiväunille ja kerinneensä jo ihanasti nukahtaneensakkin, mutta että tottakai hän nyt kahvit keittää.
Lyllan nukkui myös, mutta vain koiranunta ja tervehti ylenpalttisen ylitsevuotavasti.
Lapsosia ei meinannutkaan nukuttaa, koska olivat jo koulussakin sinä päivänä olleet. Siellähän sitä ainoastaan nukuttaa, jos missä. Ainakin meikäläistä aikoinaan.
Asevelikylästä suuntasin kenkäkauppaan.
Minähän en tietystä syystä voi enää korkokengillä kuljeksia, joten päätin ostaa parit kunnon syysläskikengät :(
Katselin ja hipelöin maailman ihanimpia piikkareita ja olisin tirauttanut kyyneleitäkin, jos olisin kehdannut.
Siirryin aikani niiskuteltuaninäennäisen reippaasti läskipohjahyllyjen väliin.
Löysinkin ihan mukiin...tarkoitan jalkoihin menevät URHEILULLISET fläskpohjaiset kävelykengät. Minusta ne kyllä näyttivät pikkasen norsun aamutohveleilta.
Seuraavaksi minun täytyi löytää JUHLAläskipohjakengät. Alennushyllystä silmiini pisti kuin pistikin kanootinmalliset (ja melkein kokoisetkin) "ballerinat".
Löytämieni kenkien pitkien nokkien päässä oli viehkot nahkakukat. Huoaten laitoin kukkakanootit ostoskärryyni.
Hyvästi korkkokengillä keikkuilu! Tervetuloa matalamelonta!
Okei, on sitä toki maailmassa vakavampiakin asioita ja kaikenlaista heilahtelua. Senpä tähden en otakkaan asiaa enempää vakavasti.

Torstaina menin kirjastoon runopiiriin. Meitä oli tasan kolme runotarta koolla.
Suunnittelimme osallistumisia kilpailuihin ja esiintymisiin. Kilpailussa lupasin toimia taas kuiskaajana, kuten ennenkin.
Kuiskaaja ei enää nykyään kuiskaa. Hän sanoo unohtuneet repliikit niin kuuluvasti, että laipiossakin istuvat kuulevat ne.
Minun ei kylläkään ole muistaakseni tarvinnut kertaakaan "kuiskata" mitään. Toivottavasti ei täst´edeskään.
Illalla ajelin seurakuntakeskukseen kokoukseen, jossa suunniteltiin marraskuista isäinpäivä lounasta.
Lupauduin taas talkooporukkaan. Talkoissa oleminen on mielipuuhaani. Olen jo lupautunut ensikesän Herättäjäjuhlillekin talkoisiin. Niin sanottuun "roskaporukka"-tiimiin.
Roskaporukkatiimiläinen opastaa mihinkä säkkiin tipautetaan kertakäyttölautaset, kuhunka ruuantähteet ja semmoset. Varmasti muutakin kuuluu tähän roskisdyykkari-pestiin ja jäänkin innolla odottamaan ensi kesää.

Perjantaina olin aamupäivällä paikallisessa marketissa nälkäpäiväkerääjänä. Vähäkö hymyilytti. En ole kyllä kovin nälkäisen näköinen ;)
Noh, eihän siinä itselle mitään kerätäkään.
Sitäpaitsi sain hyvin punaisenristin punaisen liivin sivutarrat kiinni tänä vuonna. Viimevuonna piti jättää tarranauhat auki roikkumaan, kun niin kinnasivat.
Tämä edellinen lause vihjatkoon laihdutuskuurin sujumisesta. Hyvin pyyhkii. Ensivuonna voi olla niin, että koko kerääjäliivi holahtaa lattialle, kun on hartiat ja maharustinki niin olemattomiksi huvenneet.
Minulla se muuten pelasi ihanasti huolto siinä keräystä suorittaessani.
Rosina oli vartavasten lähtenyt tuomaan minulle viinirypäleitä kotoaan :)
Jokaista rypälettä maiskuttaessani ajattelin lämpöisiä ajatuksia Rosinasta.
Tälläisiin rakkaisiin ihmisiin sitä saa blogien kautta tutustua. Ei totisesti ole blogigaan mikään turha keksintö.
Kultainen ruusu nauhakkeineen vaan tämänkin keksijälle :)
Kultainen ruusu stimangikoristein myös sinulle, joka tänne asti olet kahlannutja mukana jotenkuten pysynyt!

T: Kaisa Liivistö- Holanne
---------------------------------------------
Sananlaskujen kirjan luvusta 3, jakeet 3-8

Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta-
Kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun,
niin saat rakkautta ja kiitosta sekä Jumalalta, että ihmisiltä.
Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas;
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä
--------------------------------------------------------------
Sinä, joka luulit, että bloggaus loppui jo, erehdyit (kuten minäkin).
Huokaus.
Lauantaina oli Merikaarron Siltarannassa (Vähäkyrö) Naistenkesken iltapäivä.
Hain syötävää ja juotavaa ja hyvissä ajoin ajoin paikalle kahvia kissauttelemaan.
Sain lausua runojakin ja esitellä kirjaani. Myötyäkin sain kymmenen kappaletta.
Valittelin Kylläsekälle, että ovat naiset kuulleet runokirjan runoja niinkauan kuin naistenkesken-iltapäiviä on järjestetty.
-Samat runot taas sitten kirjassakin, minä tuskailin
- EI NIITÄ KUKAAN MUISTA, lohdutteli Kylläsekä.
- Anna palaa vaan!

Siltarannasta pyyhälsin Elomaahan. KYLLÄ! Luit aivan oikein. Kotipaikkani nimi on, paitsi Vähänevä, niin myös Elomaa.
En olisi ikinä uskonut, että vieläkin löytyy uusi nimi tälle plantaasille kaikkien 45-vuoden kuvioissaoloni jälkeen, mutta näin iloisesti pääsi taas käymään :)
Virallisesti asun siis Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähännevan Elomaalla. Tietenkin lisäksi vielä Letkutien ja Runoilijattarenpolun yhtymäkohdassa. Nämä kaksi mainittua ovat epävirallisia, mutta niilläkin posti tulee ja osaa perille.

Meitä oli kutsuttu saunomaan Maikun ja Eerikin mökille.
Magnuksen ja Maikun Äkku-veli oli myös paikalla. Olivat kaataneet puita mökin ympäriltä niin paljon, että ammattimetsurikin olisi taatusti viheltänyt, jos olisi tullut paikalle.
Ihmettelin itsekseni, että noinko saivat nämä harrastajametsurit ruotonsa suoraksi seuraavana päivänä?
Grillasimme kaikenlaista ja söimme muutamat yrttivalkosipulipatongit parempiin suihin.
Mielestäni yrttivalkosipulispatongin keksijä ansaitsisi myös kultaisen ruusukkeen valkoisin nauhakkein.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon. (Menkää hyvät ihmiset sunnuntaisin kirkkoon. Kirkot ovat niin lähelläkin. Niitä kun ei ole vielä lakkautettu).
Kirkossa saarnasi ystävämme Tampereelta.
Ehdotin Magnukselle, että viedään ystävä syömään lähikaupungin paikalliseen ravinteliin.
Minulla oli vähän oma lehmä ojassa, sillä tiesin, että meidän kurmeemme olisi perjantainen lohisoppa.(Söimme toki tänään sitä ja hyvää oli 4 päivää mujuneenakin).
Illalla menimme seurakuntatalolle raamattupiiriin.
Raamattupiirissä oli niin iloinen ja korviahuumaava keskustelun kailotus, että jos oventakana olisi ollut salakuuntelija olisi hän varmaan syöksynyt sisälle ja huutanut:
- Pullot pois!
Kuinka joku voi sanoa, että uskikset on vannepäisiä tiukkiksia ja kireenutturaisia itkuiikkoja?

Tänään meinasin melkein mennä Nikolainkaupunkiin, mutta asioihin tuli muutos. En osannut sitten tehdä yhtään mitään, paitsi tietenkin kirjoitella tätä blogia.
Huomenna menen, jos Luoja suo, fysioterapeutille jalkani kanssa. Se kun tuntuu edelleen jonkun muun kintulta :(

Nuorna vitsa väännettävä, ettei vanhana tule käännettävä.(Oma juurikeksimäni aforismi).
Kuvat ovat Vaasa-tyttöjen liikuntaesityksestä muutama kuukausi sitten.
Vivianni on tytöissä mukana. Ylemmässä kuvassa hän on, joko oikealla tai vasemmalla, mutta hän on. Alakuvassa Vivianni taivuttelee ihan etualalla.
On hyvä, että lapset saadaan innostumaan liikunnasta jo ennen kuin kykenevät edes kynnelle. Eivät ehkä ole sellaisia lonttopolvia sitten "vanhana" kuten eräät ;)
Muistan kauhulla kouluvoimistelun about puolivuosisataa sitten (ettei vaan enemmänkin sitten).
Piti yrittää kekkuloida jollain ihme kuolleelta hevoselta näyttävässä vempeleessä, tai ottaa sik&sak askeleita korkean telineen päällä (vieläkin niskavillat pörhistyvät), tehdä kärrynpyöriä, vaikka hätinä permannolla seisomassa pysyi ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ainoa liikuntamuoto, josta pidin oli polkupyöräily. Sitä ei ikinä harrastettu ainakaan meidän koulussamme.
Vapaa-ajalla taas ei muuta tehty, kuin pyöräilty. Kesäisin kyllä uitiin. Ainoastaan yöt oltiin kuivalla maalla.
Olen onnistunut kuitenkin olemaan aikalailla liikkumaton näihin päiviin asti :(
Ellen nyt muuta tapojani, en kohta enää pääse liikkumaan, vaikka EHKÄ haluaisin.
Mutta eipäs liikuta asioiden edelle...

Ihan tähän melkein aluksi toivotan mahdottoman iloisena uuden ja uutukaisen lukijani tervetulleeksi tänne blogiini.
Tervetuloa Leena!
Jälleen kerran kiittelen tietenkin myös teitä "vanhoja" lukijoitani olemassaolostanne. Olette ylitärkeitä. Tulee tunne, että en tyhjään bittiavaruuteen näitä tekstejäni suolla.

Tämän viikon tiistai meni potiessa ja surkeillessa, joten siitä ei sen enempää.
Ei minulla tiistaipäivästä ole mitään muistikuviakaan, joista kirjoittaa, vaikka jotain muuta olisi tullut tehdyksikin, ei sen puolen.

Keskiviikkona meillä oli serkkutapaaminen Nikolainkaupungissa. Meitä oli neljä serkkua paikalla. Pläälu oli loukannut olkapäänsä, eikä päässyt miitinkiin.
Minä ajaa rutuutin itse paikalle, vaikka polvi oli kuin tyhjä potkupallo. Buranaa vaan kitusiin ja eikun menoksi.
Katselimme vanhoja valokuvia tiimatolkulla ja olimme liikuttavan yksimielisiä, kuinka hyvään sukuun olimme syntyneet.
Ihailimme komeita esivanhempiamme. Toinen toistamme silmäillen totesimme, että omenat olivat putoilleet meidän tapauksissamme harvinaisen lähelle puita.
Meillä serkuksilla on oikein komea vaari(tai hän on jo tietenkin kuollut, kun mekin olemme jo ikien "paremmalla puolella").
Iso-isoäitimme muistuttaa kuvassa upeasti Sibeliuspatsasta (sitä pääpatsasta nimenomaa).
Kaikien mielestä minä olen ilmielävä isoäitimme. Minä olen kaksoiskopio Hilda Dagmar-mummustamme kyllä omastakin mielestäni.
Omasta mielestäni muistutan myös iso-isoäitiäni aikamoisesti. En varmistanut asiaa serkuiltani, koska syvällä sisimmässäni en ole varma haluanko muistuttaa herra Sibeliusta. Tiedän kokemuksesta, että Elitzabethy olisi ollut liian hanakasti kanssani samaa mieltä.
Hän se oli se, joka lähetti 50-vuotiskortin minulle, jossa luki:
Onneksi olkoon viiskymmentävuotiaalle! Et näytä päivääkään yli kuuskymmenvuotiaalta!
Ulkonäöltäni siis olen ehkä kuin mummojeni kolmoispaino , mutta sisähenkisesti en.
Tokkopa isoäitini rääkyivät joka asiasta, tuijottelivat tuntitolkulla horisontteihin, äksyilivät, tai hermoraunioisesti asioihin suhtautuivat, tai siirsivät kaiken, minkä ikinä voivat, huomiseen?
Olen päinvastoin kuullut kautta pitkän elinaikani, kaikkia suuria viisauksia ja aforismeja joita esimerkiksi Hilda-mumskimme keksi asiaan kuin asiaan.
-MALTTAA KÖYHÄ KEITTÄÄ, VAAN EI JÄHYTTÄÄ, on yksi miltei päivittäin käyttämäni Hilda-viisaus.

Söimme serkkukohtaamisessamme Lillin loihtimaa lohikasvisgratiinia, sekä vadelmia jossain ihanassa kräämissä jälkiruoaksi.
Kyllä siinä kielenkannat irtosivat entisestäänkin, jos mahdollista.
Suku oli taas parhain ja kaunein ;)

Torstaina menin lääkäriin sen kituliaan vasemman jalkani kanssa.
Varoitin lääkäriä, että voin pillahtaa itkuun kertoessani sairaskertomustani. Onneksi sain pidäteltyä pahimmat itkunturskaukset ja ainoastaan ääneni oli parikertaa sortua. (Jänis sisälläni pysyi onneksi myös aisoissa).
Pääsin kuvaukseen Östermyyraan saman tien. Magnus tuli mukaani henkiseksi-ja ruumiilliseksi tueksi.

Kuvauspatjalla piti kääntyillä suuntaan jos toiseen.
- Mene vasemmalle kyljelle ja laita oikea jalka tyynylle. Kuului hoitajan suusta hiljaa. Hiljaa ehkä siitä syystä, että kuulokojeeni oli Hälvällä.
-OIKEA JALKA ? Vasen jalkahan se tässä prakaa, ajattelin kauhuissani.
- LAITA OIKEA JALKA TYYNYLLE JA MAKAA VASEMMALLA KYLJELLÄ! hoitajattaren käsky oli jo niin äänekäs, että meikäläiselläkään ei ollut vaikeuksia kuulla sitä.
Ymmärtäminen olikin eri asia.
Mielessäni kävi juttu, jossa kerrottiin, kuinka potilaan väärä jalka oli amputoitu.
Onneksi kysymyksessä ei nyt ollut sentään niin vakavat asiat, mutta eikös joltakin ole leikattu sappikivetkin, vaikka niitä ei ollut alunperinkään olemassa. Paperit sekoittuneet...
- LAITA OIKEA JALKA VASEMMAN YLI TYYNYLLE, kuului jo niin selvästi, että jos ihmiset niin selvästi puhuisivat, kuulokoje olisi turha kapine.
Sanojen myötä oikeanpuoleinen jalkani pökäistiin haluttuun asentoon, kuin valmiiksi kohonnut hiivataikina leivinlaudalla konsanaan.
Yritin maata niin, ettei pupujussukan korvat, eikä liioin töpöhäntä olisi liikaa huiskuneet.
Huiskuivat ne kumminkin :(
Miksi meikäläisellä kestää sanomiset niin kauan mennä piuhalle? Miksi en heti käsittänyt, että oikea jalka piti SEN TÄHDEN heittää vasemman yli tyynylle, että vasuria päästään filmaamaan oikeasta suunnasta?
Miksi ajattelen tuhansia asioita sensijaan, kun pitäisi toimia?

Magnukselle selostin autossa myrtsinä kuvaus-sessiota.
- Minen usko tuata. Aina sulle teherään kaikenlaasta. Sä varmahan kirmuseerasit siälä jo heti mennessäs ja huurit ja vaarit ja äyskiit.
- En varmasti sanonut halaistua sanaa. Tein vaan, kuten käskettiin. Sitten kun älysin MITÄ käskettiin.

Tänään lääkärin piti soittaa tuloksista ennalta annettuun ajankohtaan.
Paljoakaan liioittelematta makasin aamusta asti puhelimen päällä, enkä irroittanut katsettani siitä kuin syödessä, etten vaan unehuttaisi asiaa.
Säntillisenä ihmisenä tarkastin jossain vaiheessa vielä soittoajan.
Se oli jo mennyt menojaan!
Lääkäri oli soittanut ajoissa, mutta minä likka olin lauleskellut suihkussa.
Lääkäri sai, kun saikin minut sitten langan päähän ja ilmoitti, että polveni on siinä jamassa, että siihen pitää tuikata kukonhelttauutetta.
Kulumaa siellä sun täällä.
- En uskalla, sanoin, mutta lupasin kuitenkin ajatella asiaa.

Olen nyt ajatellut asiaa loppupäivän ja tullut siihen tulokseen, että EN uskalla!
Kaikki ne vertahyytävät jutut sivuun, pieleen ja "väärin" pistetyistä polvipiikeistä saa suonissani virtaavat verihiutaleet hyytymään.
En uskalla, en, en ja en.
-Sä et siis ole oikein tarpeeksi kunnolla kipiä? kysäisi Maikku, kun soitin sille tilannetiedotuksia. Hhmmm?

Olimme tänään illalla raamattupiirissä ja sieltä menimme Maikun ja Eerikin luokse omenapiirakkakahville.
Otimme puolet tavanomaisesta määrästä piirakkaa, koska olemme laihiksella. Aika suuret palat niistä puoliskoistakin tuli ;)

T: Kaisa Kukkonen-Heltta
-------------------------------------------
Psalmi 16, jakeet 1-3

Daavidin runo.
Jumala pidä minusta huoli,
sinuun minä turvaan.
Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun valtiaani,
sinulta saan kaiken hyvän!"
Pyhille, jotka maan päällä ovat
hän osoittaa ihmeellistä rakkauttaan.

Tämänkertainen yksinäinen kuvake kuvastaa tuntemuksiani tällä hetkellä. Tai sanotaanko kuvan värimaailma.
Itse kuvassa, usko tai älä,on pihallamme alkukeväästä käväissyt supikoira. Se sama, jota Magnus luuli mäyräksi.
Minä olen kipee.
Aloitan alusta: viime tiistaina tulimme siis Venäjältä ventteinä ja onnellisina.
Seuraavat pari päivää tärisytin sitten pyykkikonettamme yhdistetyssä suihku&hyysikässämme.
Muistan aina erään kirjan (nimeä ja kirjailijaa sitävastoin en muista) jossa kirjailija kertoi perheestä, jonka pyykkikone tärisi ja heilui ihan mahottomasti. Kone täristeli aikojen saatossa ulos kylppäristä kadulle. Pian, pian se saavutti kaupungin laita-alueen jatkaen siitä kulkuaan valtakunnan rajalle. Tällähetkellä pyykkikone on luultavasti jo pohjoisnavan tietämillä.
Minulle tulee aina mieleen tuo juttu meidän pesupulsaattoristamme. Kaitpa sekin olisi jo Letkutien päässä pomppimassa, elle siitä pideltäisi kiinni linkoamisen aikana.
Perjantaina lähdimme Eve, minä ja Magnus H. täältä Isosta-Kyröstä Suomen Ryttylään (Riihimäen kupeessa)Kansanlähetyksen vastuunkantajien retriittiin.
Östermyyrasta tuli lisää porukkaa mukaan ja tunnelma oli vähintäinkin katossa.
Otin runokirjalaatikonkin mukaan ja ajattelin myydä muutaman kirjan siinä samalla, kun kuuntelisin retriitin ohjelmaa.
Pyysin ujosti, että kirjaa mainostettaisiin tauoilla. Ujohkosti esitin myös olevani valmis itsekkin kertomaan kirjasestani muutamalla harvalla ja valitulla sanalla.
Asia hoitui ja sain mukavasti kerättyä lähetystyön kirstuun kilisevää.
Tämä asia ei kylläkään mieltäni saanut synkeäksi, vaan kuulkaapa kun kerron seuraavaa.
Meille oli Ryttylän kristillisestä kansanopistosta, jossa retriitti pidettiin, varattu kahdenhengen huone.
Evelle ja minulle.
Olin tilatessani jo kirjoitellut viestiä, että MINULLE ei ole väliä, vaikka meidät majoitettaisiin 15 hengen yhteistilaan, mutta niille neljälletoista muulle voisi tulla AVOIMET SILMÄT-retriitti vastuunkantajaretriitin sijaan. Eivät saisi nukuttua. Kahdenhengen sviitissä valvoisi vain yksi:Eve.
Asiat menivät hyvin siltäkin kohdin, eikä Evekään kuulemma joutunut paljon yhtään valvoskelemaan. Uskon häntä, koska Eve ei koskaan laskettele palturia.
Illalla kömpiessämme huoneeseen kitisin vasenta kinttuani. Sitä jomotti ja sillä askeleita kun otti, niin ilikiästi vihlaisi.
Perjantai-ilta kului somasti istuessa ja kuunnellessa ja kirjoja myyskennellessä.
Eräs hieno, jo hieman varttunut herrasmieskin osti kirjan ja sanoi odottavansa, josko saisi ihan sävelen johonkin runoon.
Minulta oli mennä purukummi väärään kurkkuun.
- Öhhh, kuiskasin minä. -Ehkä näihin riimeihin ei oikein helposti...jatkoin epäillen ja purkka oli jo todella syvällä väärässä kurkkusessa.
Vai mimmosen sävelen sinä, rakkahin lukijani, saisit esimerkiksi seuraavaan kirjassa olevaan runoon?
(Esimerkkipätkä runosta "Tapaturmavakuutuksia")

....
Entä varkaus, rouva?
Onko varastettu, tai omine lupineen otettu tavaroita?
Onko tuli niellyt orsipartta, saunaa, mökkiä?
Ovatko hirvet juosseet eteen, onko autokultaa pökitty?
Onko kaatuiltu?
Onko veri tirrannut?
Onko luut säröilleet?
Onko kuoltu?
Vakuutuksia olis tarjolla, katsokaas rouva
entäpä jos...

Aamusella jalkani tuntui entistä kivuliaammalta, mutta niin sitä vaan kongottiin aamupalalle ja juhlasaliin. Lauantai päivä vietettiin taas vaihteeksi istumalla tiivistunnelmaisessa retriitissä, kuten monina vuosina aiemminkin.
Sunnuntaina vasen kulkuneuvoni tuntui jo jonkun toisen omalta. Hyvin sairaalta sellaiselta.
Hitaasti kuin kohmeinen etana kaakersin majatalomme aulaan. Istahdin aulan kiviselle portaalle ja purskahdin surkeaan itkuun. Meikit valuivat pitkin paksua kaulaa, joka seikka sai täydellisen jäniskohtauksen aikaan (ei- haluais -olla -näkyvissä fiilis, maustettuna hirveällä itsesääliannoksella, tiedättehän?)
Olisi ollut mahtavaa revitellä jänisjuttua enemmänkin, mutta pelko pusersi suun tukkoon. Veritulppa! Saletisti kintussa muhii hirveä, verinen tulppa. Verenihän on paksuakin kun Aija-Kanitan keittämä sinappi.
Paikalle tuli seurueeseemme kuuluva mies. Hän kauhistui tietenkin kollottavaa kanssasisartaan. Hän kumminkin rukoili luottavaisesti Jeesusta apuun ja rukous auttoikin siinä hetkessä.
Paikalle tuli myös helsinkiläisnainen (ihana sisar Herrassa) joka tiesi vuosien sairaanhoitajakokemuksella sanoa, ettei kyseessä nyt ainakaan tulppa ole. Sen verran lötköt kuulemma olivat lihakset. (HÄN ei tietenkään asiaa tuollaviisiin ilmaissut).
Nuo avuliaat, myötätuntoiset ihmiset siitä sitten lähtivät, kuka minnekkin ja jäin yksin rötköttämään aulan sohvalle.
Pieni jänis sisälläni alkoi jälleen heiluttaa töpöhäntäänsä.
YKSIN OLET SINÄ IHMINEN. KAIKEN KESKELLÄ YKSIN...
Aulassa oli hirveän kylmäkin, kun ovia pidettiin sepposen seljillä tuuletuksen takia.
Tirautin jälleen vuolaan kyynelvanan kaulalleni.
Soitin Magnukselle ja selostin itkuisella äänellä koko kauhuskenarion kuullaksensa.
- Jaa-a! No saikko kirijoja palijo myytyä? loihe Magnus lausumaan.
Kerroin entistä itkuisemmin senhetkiset hektiset kuulumiset.
- Jaa, saikko montaki kirijaa kaupan?
Kolmannen seikkaperäisen selostuksen jälkeen en muista kirjoista enää lukua pidetyn, jos en kyllä muutakaan.
Ajattelin itsekseni, että minulla on ehkä liian teatraalinen tapa ilmaista itseäni.
Magnus kuuluu siihen viisaaseen ja rauhalliseen lajityyppiin, joka tietää, että jos joku huutaa ja rääkyy kovasti jonkun krukoomin sattuessa, on se hyvän merkki. Paljon vakavampaa olisi, jos asianomainen olisi kuoleman hiljaa.
Joka tapauksessa jänis oli ja pysyi puskassa so. minussa :(
En voinut kävellä juhlasaliin jumalanpalvelukseen. Kylmässä viimassa siinä seslongilla rukoilin muutamien tärkeiden asioiden puolesta ja tapahtui niin, että sain pikkasen vaivuttua jonkinasteiseen horrokseenkin.
Magnukselle ajattelin kertoa vaipuneeni HORKKAAN.
Lähtöhetken tullessa könysin autolle.
Vaikeroin porukalle sitä yksinolemistani siellä hyisessä hallissa.
Eve sai hirveän piston sydämeensä, kun ei "ollut pitänyt parempaa huolta minusta"
- Haloo, sanoin.
Lohdutin Eveä, että hänhän oli autuaan tietämätön jalkaparkani pahemmaksi äitymisestä.
Olinhan sitäpaitsi sanaa sanomatta ja Eveä edes esiin kaivelematta lähtenyt nuoleskelemaan haavojani toiseen rakennukseen.
- Eihän meidän tarvitse koko ajan silmäillä missä joku menee. Tarkoitin, että sitä ihminen on vaan loppujen lopuksi niin luisevan, hyisevän yksin tässä matoisessa maailmassa, ja luultavasti vain pahensin rakkaan Even turhia itsesyytöksiä.
Toisaalta minä kyllä olinkin väärässä. Jeesukseen uskova ei ole koskaan yksin. Minä varsikaan en ollenkaan.
Minulla on Magnus ja lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät jne, jne, vaikka kuinka pitkästi.
Jänisrutto vain joskus iskee ;)

Vyöräydyimme kunnialla kotiin.
Yöllä tulin sitten selästäkin kipeäksi. En päässyt inahtamaankaan vuoteellani. Minulla ei ikinä ole ollut selkä kipeä aikaisemmin. Se oli sellainen kokemus, etten halua tämän jälkeenkään moista kokea, mikäli minulta kysyttäisiin.
Olin tietenkin kävellyt jalan takia kierossa ja klinkussa, josta leveä selkämykseni otti nokkiinsa.
Maikulle selostin puhelimessa sairauteni ja hän antoi ohjeeksi pitää parempia kenkiä.
- Kengät minulla ovat Minni-Hiiri lookkia. Ei se siitä johdu, puolustauduin minä kiihkeästi.
Hiljaa mielessäni ajattelin, että juuri siitä se kipu juuri voikin johtua.
Hyvästi korkkikset ja "tervetuloa" Martta-läskärit.

Tänne, jos jaksoit rakas lukijaiseni, niin olen kiitollinen ja iloinen!
T: Kaisa Marttanen-Fläsk
---------------------------------------
Psalmi 119 jae 9
Miten nuorukainen pysyy oikealla tiellä?
Siten, että noudattaa sinun sanaasi.

(Ylläoleva pätee tietenkin meihin vanhempiinkin ja keski-ikäisiin myös).

Terveisiä Venäjänmaalta rakkaat, mutta kallisarvoisat lukijani.
Matkan vuoksi en ole voinut antaa viikottaista raporttia kulloisesta menemisestäni ja tulemisestani.

Lähdimme viime perjantaina täältä Hälvänmutkalta Östermyyraan ennen yhdenkään naapurin sikaloissa röhnöttävän porsaan ruppua.
Tai, no...ehkä ne siihen aikaan (klo 9 aamulla) olivat ehtineet päästellä jo, jos jonkinlaista äännähdystä monestakin suunnasta.
Östermyyrassa vaihtaisimme kulkuneuvoa ja följyymme liittyisi myös Kalev.

Mutta ennenkö kerron asioista seikkaperäisemmin selostan tämänkertaisen kuvasarjan kuvajaiset.
Ensimmäisessä kuvassa on Isonkyrön kunnanjohtaja kunnan ikiomassa esittelykojussa taannoisilla 1700-luvun markkinoilla.
Keskimmäisessä on kuvattuna laama. Valkoinen laama samaisilta 1700-luvun markkinoilta.
Sillä oli kaverina ruskea laama, mutta minä filmasin vain valkoisen.
En ole koskaan nähnyt ruskeaa laamapaitaa, joten ajattelin, että otan kuvan siitä ruskuaisesta ENSI kesänä, jahka olen varmistanut tehdäänkö ruskeasta elikosta paitoja.
Minulla oli lapsena aina talvisin laamapaita. Se oli ihastuttava ja lämmin paita. Soisin, että lapsilla olisi vielä nykyäänkin mahdollisuus kietoutua halaamapaitoihin.

Kolmas sarjakuvan kuva on yleisesti ottaen vaan näpsäisty samaisilta markkinoilta. Eikä siitä yhtään sen enempää, että päästään asiaan ;)

Alkuviikosta kävimme Magnuksen kaa kauppaputiikeissa katselemassa sopivia tuliaisia vietäväksi Aunuksen ystävillemme.
Venäjälle päästäksemme meidän tulisi ohittaa myös Joensuu. Joensuun kaupungissa vaikuttaa poikamme Charles tällähetkellä ainakin tämän vuoden loppuun saakka.
Charles vihjaili puhelimessa hyvissä ajoin, että hänen syystakkinsa on revennyt miltei kahtia, että josko komuutistamme löytyisi joku sopiva pieneksi jäänyt, ehyempi...
Ei löytynyt komerostamme, kauppahuoneesta löytyi.
Magnuskin osti itselleen takin, joka oli niin halpa, että siitä siihen ette kauppias vielä maksanut asiakkaalle, joka takin itselleen osti. Joensuussa kävimme sitten kahvilla Charlesin luona ja ojensimme hänelle Nikolainkaupungista ostamamme palttoon.
- Juuri tämäntyylisiä inhoan sydämeni pohjasta, ilmoitti Charles hiljaisella äänellä, ettei Kalev (matkamme johtaja) kuulisi.
- No pidä sitten sitä haljennutta halaatia edelleenkin, sanoin minä ja toivoin, että kaikki kuulisivat.
Viimeisenä oljenkortena ojensin Charlesille Magnuksen upouuden takin, jonka hän pitkin hampain otettikin vastaan.
Tyytyväisinä jatkoimme kahvit ryystettyämme matkaamme kohti suurta Venäjää ja sen mahdollisuuksia.
Kun olimme ajaneet about 100 km eteenpäin Joensuusta huomasin ällistyksekseni, että Magnuksen takki oli viereisellä penkillä siististi laskostettuna.
OLIN LAHJOITTANUT KALEV´in TAKIN CHARLESILLE.
- Haemme takkini paluumatkalla, sanoi Kalev, kun katkonaisesti yritin selittää, kuinka olin EREHTYNYT.
Kuriositeettina mainittakoon, että takkiin, jonka olin Charlesille kenkännyt, suositeltava pesuainekkin maksaa enemmän kuin se Magnuksen uusi takki.
Pah, pah ja vielä kerran pah.Näin ajattelin minä ja Kalev varmasti myös. Magnuksen ajatuksia ei tarvinnut liioin arvuutella. Olivat hänen poskipäänsä senverran punoittavat siinä etupenkillä kyyhöttäessään.

Ajelimme sitten Tohmajärvelle, jossa yövyimme Jouhkolanhovissa (?)
(Nimi oli minusta ainakin tuohon SUUNTAAN, jos ei ihan noin.)
Hieno kaunis paikka. Kauniit huoneet ja ystävällinen isäntäpari. Suosittelen, kun Tohmajärvelle seuraavan kerran menette ja yötä olla haluatte.
Aamulla menimme paikalliseen Ässämarkettiin ostamaan syömisiä Venäjällä olon ajaksi.
Ilmoitin, etten aio syödä puuroa aamulla, enkä senpuoleen illallakaan. Tykkään kyllä mahdottomasti puurosta, mutta näin olin nyt kuitenkin päättänyt.
Haluan ehdottomasti aamulla vain kaksi happamatonta RUISleivän siivua, joidenka päällä on tuorekurkkupylpyrät ja 16% juuston sipareet.
Lisäksi myös tietenkin kaksi pahvimukillista kahvia. That´s it!
Järjestely sopi ilokseni koko matkaseurueellemme.
Matkaseurueemme= Kalev, Magnus ja minä.
Aamusyöntijärjestelyt hoiti koko matkaseurueemme, minua lukuunottamatta. Käsittämättömän nopeaa porukkaa!
Selitykseksi ja puolustuksekseni olisin voinut sanoa, että muiden ei tarvinnut meikata kuin minun.
Kukaan ei kuitenkaan kysynyt mitään.
Nukuimme Aunuksen kirkossa yömme. Hyvin nukuimmekin.
Kalev kertoi eräänä aamuna, että hälytyskello oli yöllä huutanut niin kovaa, että puoli Aunusta oli herännyt. Kalev tietysti myös. Minä ja Magnus vain hornasimme autuaan tietämättöminä kaikesta.
Minäkin, joka sentään melkein herään, jos vaikka hiiri rapistelee ulkokartanolla jonkun hirren rakosessa!
Mitään ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Kyseessä oli ns. VÄÄRÄ HÄLYTYS.

Päivisin ajelimme kylille pitämään seuroja. Olimme huonoon aikaan koko matkalla liikkeellä sikäli, että kaikki kynnellekykenevät Venäjällä ovat aamusta iltaan sieniä ja marjoja poimimassa ja vastaavasti myymässä niitä teiden varsilla.
Aina kuitenkin joku pääsi seuroihimme tulemaan.
Kerroimme vuoronperään Jeesuksesta seuraväelle, joka herkeämättä myös kuunteli.
Lauloimme tuttuja virsiä, me suomeksi, he venäjäksi. Se kuulosti hauskalta.
Meille tarjottiin suussasulavia piirakoita, joita söin sumeilematta niin monta kuin ikinä jaksoin.
Ajattelin, että kotona taas jatkan pussipeliä.
Söimme niin paljon kuin jaksoimme aika paljon muutakin hyväskää. Mm. sieniä. Paistetut tattisieniperunat olivat niin maukkaita, että sylky valuu oikosenaan tätä kirjoittaessanikin kun vain ajattelenkin asian laitaa.
Toisella silmäällä ruoanlaittamista sivusta seuratessani huomasin, että emäntä sekoitti purkillisen smetanaa niiden sienien ja paistinperunoiden joukkoon. Sen jälkeen paistamista jatkettiin vielä niin kauan, että smetana imeytyi ruokaan. Slurp.
Aion kokeilla reseptiä itse seuraavan kerran paistaessani perunoita ja sieniä.
Seuraava kerta on ehkä vasta ensi vuonna, kun olen saanut pussikuurini vedettyä kunnialla pussinpohjaan saakka.

Pidimme Kuittisten koululla myös seurat. Pihalla leikki lapsia,mutta aikuisia ei näkynyt. Yllätys, yllätys. Olivat sienisavotassa kaikki.
Viisi lasta kuitenkin tuli meitä kuuntelemaan.
Näiden viiden lapsen takia olisi jo kannattanut ajaa ne sadat ja taas sadat kilometrit Karjalaan. Niin kirkkaita silmiä harvoin näkee ja niin harrasta laulua kuin siinä rujossa luokkahuoneessa sinä iltapäivänä kuultiin, kuulee aniharvoin.
" Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen" ja Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen"...kaikuivat niinkuin ei ikinä missään ennen.
- Uskotteko lapset Jeesukseen?, kysyi Kalev muksuilta lopuksi.
- Daaaaa!!! kuului iloinen vastaus välittömästi ja minua itketti. Ilosta.
Tulkki kertoi, että lapset olivat olleet juuri leirillä, jossa olivat kuulleet Taivaan Isästä.
Minä kerroin puheessani lapsille, miten Vivianni oli sanonut minulle, että Spiderman (tämä hämähäkkiukko) on vahvempi kuin Jeesus.
- Hämähäkkimies?! ihmetteli tulkki minulle.
- Kysy lapsilta, kehoitin minä tulkkia tekemään.
Tulkki teki työtä käskettyä ja ihmetteli kun lapset tiesivät, eikä hän ollut koskaan kuullutkaan.
-Ehkä johtuu kuudenkymmenen vuoden aikaviiveestä, nauroin minä silmää niksauttaen.
Tämän blogin lukeminen venyisi kohtuuttomuuksiin, jos kirjoittaisin kaikki nyanssit ja vivahde-erot puheestani lapsosille, joten pränttään asiat lyhykäisesti:
Kerroin lapsille, kuten aikanaan Viviannillekin, että Hämähäkkimies ei kuule rukouksia, eikä voi auttaa hädässä, eikä missään muussakaan asiassa.
Pikku päät nyökyttelivät ymmärtäväisesti ja hyväksyväisesti.
Jaoimme lopuksi seuraväelle kaikkea erittäin tärkeää ja tarpeellista: vihkon ja kynän, sekä liimapuikon ja kynttilän.

Kävimme myös muutamassa ystäväpaikassa juttelemassa ja muistelemassa asioita, joita näinä kahtenakymmenenä vuotena on saatu kokea, joina Venäjällä olemme käyneet.

Tiistaina anivarhain, jolloin possut Suomen Hälvällä arvatenkin vasta oikoivat saparoitaan, lähdimme paluumatkalle.
Haimme Joensuusta Kalev´in takin ja veimme tuliaisiksi Charlesille kilon venäläisiä suussasuklavia suklaamollukoita.
(Seuraavana aamuna kun soiteltiin Charlesin kanssa olivat tuliaiset kuulemmajo paremmissa suissa.
Ei ole omena kauas puusta tippunut. Niin olisi minunkin s-mollukkeille käynyt, elle pussikausi olisi esteenä.

Illalla tiistaina yhdeksän pintaan olimme Letkutiellä jälleen.
Juotuamme äykeät sumpit ja tarkastettuamme kaikki killerit menimme nukkumaan.

Siis, että oliko killereissä mitään?
OLI! :(
Taas alkavat nuo öklöttävät siimapuokot prängätä sisätiloihin, kun pelloilta viljat on korjattu parempaan talteen.
Yksi viiksivallu oli killerissä vatsanahasta tiukasti kiinni, mutta henki oli kuulemma huokunut vielä kiitettävästi Magnuksen selonteon mukaan.
Sanoin, että EVVK, mutta Magnus selosti seikkaperäisesti mihikä soli mötyksen viskannu, muttei kattonu oliko lähteny uimahan.
Hyi, yök, örk, örk, yrj, yrj!

T: Kaisa Mötys-Örklen
---------------------------------------

Lasten virsikirjasta virsi 124, ensimmäinen ja kolmas säkeistö:

Taivaan Isän perhepiiriin kuuluu kaikki lapset maan.
Kuitenkaan ei Jeesuksesta moni ole kuullutkaan.

Voimme panna kädet ristiin, yhdessä näin rukoilla:
Ole Jeesus kaikkialla pienten lasten turvana.

Jos ihmettelet, että viimekertaisen blogikirjoituksen kohdalla on vain valkoinen plätti, niin ei hätää!
Terapiasalapoliisivainukoira Lyllan ja minä ilmoitamme, että kyllä sieltä juttu löytyy.
Paina vain nuolesta sinnikkäästi alaspäin, niin kohta rävähtää Magnuksen synttärikakku esille ihailtavaksi ja asiat lujettaviksi :)

T:Kaisa vaan

Tänään, jos koskaan hermoparkojani koeteltiin tämän TIETOkoneen kanssa.
Kirjoitin puolenpäivän aikaan pitkän ja seikkaperäisen toimintakertomuksen menemisistäni ja tulemisistani.
Olin juuri laittanut loppupisteen, sekä keksinyt hyvän sukunimenkin, kun kaikki huitaistiin taivaan tuuliin. Jok´ikinen pilkku ja piste oli tipotiessään.
Myönnän, että asiantuntija- ja tietäjäbloggarilta ei olisi kadonnut yksikään piirto, mutta minulta, joka tuskin silitysrautaa osaa oikeinpäin käyttää juttu valahti käsistä.
- Kaikki kymmenen lukijaani ovat toivorikkaina vierailleet sivustollani jo kymmeniä kertoja, raivosin Magnukselle, jolla ei ole osaa ei arpaa asioihin, mutta joka sattui olla kuulolla.
- Menen ja paiskaan tämän rakkineen navetan seinään. Lopetan totaalisesti tämän sepustelun ikuisiksi ajoiksi, jatkoin raivoamista Magnus-paralle.

Noh...rauhoituin sitten vähitellen. käväisin kaupassa ja tässä sitä nyt nuttura täristen kumminkin ollaan.
Kiltisti ja säyseänä alkasin kahdella sormella näpyttelemään uudestaan niitä taivaantuulitarinoita (jos enää muistan) ;)

Kuvat, joita tällä kertaa olen valinnut galleriaani, ovat mm. Magnuksen heinäkuiselta 65-vuotis-synttärijuhlilta.
Itse asiassa juhlien juhlapöydän antimista.
Kakun olen minä leiponut ja kuvan hätäprätikät (tuttavallisesti PRÄTIKÄT) on Magnus väsännyt.
Kakku onnistuikin aika hyvin. Se olisi kuivuutensa puolesta toki sopinut hyvin myös katiskan merkiksi, mutta siihen se ei ehtinyt.
Hätäprätiköitä Magnus leipoo aina kun tätini Aija-Kanita tulee meille kylään.
Prätiköihin käytetään fruktoosia, joten ne kelpaavat siksi Aija-Kanitalle.
Harvoin näkee sellaista vierasta, joka nauttii niin täysin rinnoin pöydän antimesta kuin tämä nimenomainen tätini.
Harvoin näkee niin ylpeätä ja huonosti vaatimatonta esittävää leipuria kuin Magnus (ellei vaimoansa oteta laskuihin).
Minulle tulee tuosta prätikänsyöjätädistäni aina se eräs piirretty sarjakuvafilmi koirasta, joka rakasti koirankeksejä niin, että se kohosi aina pyörien ilmaan sellaista syödessään.
Vahinko, etten muista koiran nimeä.

Toisessa kuvassa seisoo aidaksen vieressä Letkiksen ehtoisa emäntä katse siintäen naapurien viljavainioille ja ohitsekkin.
Emännän kalastajalanka...öö...hiusletti vain vienossa tuulenvireessä hiljalleen värisee.

Viikon alussa kävin viimeisen kerran värisemässä hammaslääkärin seslongilla. Siis viimeisen kerran TÄLLÄ hoitohukilla.
Maissinjyvähymyn kera kerroin tohtorille, että minulla on uusi aika hänelle vetämässä. Silloin mennäänkin läpi joka maissintähkä, eikä vain yhtä kronkita.
En ole ihan varma, mutta minusta naurahduksessansa oli hiukan teennäistä soundia.
Minulla oli runokirjakin hänelle annettavana, mutta ajattelinkin, että ehkä lykkään sen hänelle sitten vasta kun saamme seuraavan korjaussession päätökseen.

Perjantaina lähdimme Magnuksen tapaisesti HYVISSÄ AJOIN Kokkolaan Kristillisdemokraattien puoluekokoukseen.
Oli hyvä ja virkistävä kokous. Erityisesti ilahduin kun puoluekokous oli samaa mieltä kanssani, että oma presidenttiehdokas on syytä laittaa kehiin mukaan.
Muustakin syystä sydämeni tykytti Kokkolassa lämpöisesti.
Nimittäin astellessamme kohti kokouspaikkaa kanaalin vartta pitkin, jouduimme väistelemään sorsia, lokkeja ja jos jonkin sortin ankkoja.
Ne eivät siirtäneet senttiäkään räpylöitään meidän takiamme, vaan huilivat tai naksuttelivat nokkiaan juuri haluamassaan paikassa.
Sehän on sen merkki, että kokkolalaiset eivät kiusaa, eivätkä räkkää näitä luontokappaleita. Niin levollisia nämä tiput olivat.
Illalla ajoimme tyytyväisinä Vähällenevalle. Sanoin Magnukselle, että minä jään lauantaina kotiin.
aamusella anivarhain, 25 minuttia ennen Magnuksen starttia ilmoitinkin, että haluaisin sittenkin mennä mukaan.
- 25 minuttia aikaa ja siitäkin on pualet kulunu. Laita pakkelit naamahas autossa, ehdotti Magnus.- Yhtään myähemmin ei lähtö tapahru.
- Vai autossa pakkelit? Ja silmä menis puhki meikkikynän heilahtaessa auton poukkoiluun?, tuohduin minä.
Jäin kotiin.
No hyvä oli kotonakin olla. (Olla = tuijotusta pisteeseen A aamusta iltaan.) Mutta no hätä. Minä hallitsen olemisen.

Sunnuntaina nousimme ajoissa ehtiäksemme Isonkyrön vanhaankirkkoon jumalanpalvelukseen.
Viime blogissa muistan kehoittaneeni teitä menemään kirkkoon sunnuntaisin (tai miksei muulloinkin. Aina kun pelit soi.)
Niin teen nytkin: Menkää hyvät ihmiset kirkkoon!
Muistakaa, että sielä itse Taivaan Jumala hoitaa meidän sierettyneitä hermoparkojamme ja ränstyneitä sieluparkojamme.
Jaa, että pappien saarnat sellaisia ja tälläisiä?
No, ei muuta kuin sakastiin kertomaan tuntemuksista ja arveluista. Tykkäävät papit vaan, kun saavat kehuja ja ottavat toivottavasti opiksi, jos on huomautettavaa.
Sekaan vaan!

Jumalanpalveluksen jälkeen kiirehdimme kylällämme olevalle rukoushuoneelle. Rukoushuoneen nimi on enteellisen ihanteellinen: Rauha.
Rauhaisaa ja ihanaa olikin siellä penkissä istua ja kuunnella puheita ja hyvää musiikki-ja laulukööriä nimeltään Fanvaarit.
En ole varma kirjoitetaanko nimi nuin, mutta vaarit siinä revittivät oikein sydämensä pohjasta. Minäkin olin jälleen kerran lähteä leijailemaan kattoa kohti.
Kuulin jo mielessäni kattokruunun vaimean helinän väskyni osuessa sen lasisiin koristeihin ohitse leijuillessani.
Kattoon asti en kerinnyt, koska alkoi kaffipaussi. Muutama pannullinen oli minun keittämääni.
Olin ihan hermona, kun talosta ei löytynyt oieata, aitoa kahvimittalusikkaa.
En osaa mitata kahvia ilman KAHVIMITTALUSIKKAA.
Joo, joo tavallisella lusikallapa tietenkin. Mutta kukkurako, lusikan kärjellinenkö, vai tasapaksu määrä?
Päätin, että otan olkaväskyyni myös mittalusikan kokoaikaiseksi varusteeksi. Muut kokoaikaiset varusteet ovat: pikkarainen virsikirja, pikkuruinen Raamattu, tikkuaski ja kenkälusikka.

Joku voi olla kiinnostunut, kuinka pussikuurini sujuu. Hyvin. Olen saanut rikottua jo toisenkin kymmenluvun kilogrammoissa räknättynä.
Magnuksella sujuu siinä sivussa yhtä hyvin.
Kaikki hurraavat hänelle sitämukaa, mitä potkupallosta ilma vähenee :)
Kohta me olemme aika sutjakka pariskunta.
Nyt lopetan tähän, vaikka ihan varmasti siinä hukkaantuneessa kirjoituksessa oli paljon parempia, paljon enempi ja paljon repäisevämpiä asioita ylöspantuna, mutta:
Terveisiä ja siunausta kaikille lukijoilleni ja tietenkin muillekki!
T: Kaisa Poskipullonen-Sutjala.

----------------------------------------

Sananlaskujen kirja 8 luku, jakeet 1-4

Kuulkaa! Viisaus kutsuu, ymmärrys korottaa äänensä.
kukkulan laella, tien vierellä se seisoo, sielä missä polut haarautuvat eri suuntiin.
Markkinapaikoilla, tungoksen keskellä, kaupunkiin vievillä porteilla se huutaa." Teitä minä kutsun ihmiset, teille kaikille osoitan sanani.