Alakuva kuvaa hyvin tämän päivän fiiliksiä. Onneksi kaikki on kuitenkin sujunut hyvin näennäisestä takkuisuuden tunteesta huolimatta.
Mainittakoon, että kuvassa ei ole mikään meidän monista ja takkuisista nurkkauksistamme täällä Letkutiellä, vaikka niinkin voisi hyvin olla.
Yläkuvassa on kuvattuna yksi niistä tusinasta kevätkankeasta ampiaisesta (vai ovatko nuo paksukaiset niitä mehiläisiä), jotka ovat lattiallamme kankeilleet ja jotka Magnus on hellävaraisesti pyyheliinan mutkassa kuskannut ulos.
Niitä ei yksinkertaisesti pysty listimään, koska ne ovat niin isoja. Sitäpaitsi ne ovat hyödyllisiä. Ei niitä missään tapauksessa kannatakkaan listiä.
Toisin taas on laita rasvarohmukuoriaisten kanssa, joita heitäkin tapaa siellä täällä asuntomme onkaloissa kintut pystyssä.
Tuo nimi ei ehkä ole ihan oikein muistettu, mutta on yhtä kuvaavan ällöttävä kuin sittiäinen itse.

Niin, ilta on myöhälle kulununna, mutta aion kuitenkin vielä kirjoittaa jokamaanantaisen mhvv-reportaasin.(Haukotus).
Aamulla anivarhain otin ja soitin terveyskeskukseemme ja kitisin ja valitin (enkä kyllä yhtään turhasta) käsieni ihottumasta.
Ihottuma oli äitynyt ilkeän näköiseksi.
Ennenkö ollenkaan edes ajattelin sekoittaa Helinältä saamaani  rasvaseosohjetta (jotain perusrasvaa+soodaa) päätin kuitenkin tilata lääkäriajan.
Ällistyksekseni sain heti ajan. Minulle jäi tunti aikaa valmistautua vastaanotolle!
Itse asiassa olen aina joutunut iloisesti ällistymään lääkäriaikojen saannissa.
"Tunti aikaa " on aika lyhyt ajanjakso ihmiselle, joka on juuri noussut pehkuista. Olkoonkin, että hän on ehtinyt nakertaa jo hieman kuivahtaneen omitekoisen sämpylänsä ja lutkuttanut napollisen kahvia.
Muistanette, että en lähde mihinkään ilman paksua sotamaalausta.
Tahdon myös, että päässäni olevat muutamat, mutta harvat haintuvat sojottavat niinkuin minä tahdon, eikä jokaiseen ilmansuuntaan ja niiden väleihin.
Hyvin minä ehdin. Äitinikin tapasi aina sanoa, että "nuoren ihmisen lähtö, ei saa koskaan kestää kauaa".
Ehdin sitten jopa lukeakin odotussalissa muutamaa aikakausilehteä. Niitä terveys-sellaisia.
Taas jälleen kerran siinä lukiessani, teki mieleni tilata niissä mainostettavaa ihmeainetta, jota ilman useat julkkikset tuskin pysyisivät sekunttiakaan pystasennossa (heidän omia hehkutuksiaan ja kokemuksiaan lainatakseni).
Ihmeaineessa on valitettavasti niin paljon lisättyjä vitamiineja, joidenka vaikutuksen taas tiedän aiheuttavan minulla sen sortin kutinakohtauksia , että oksat pois.
Mainokset ovat kuitenkin niin viehättävän kiehtovaisia ja niitä käyttävät julkkisstarat niin tyylikkäitä ja elinvoipaisia, että kertakerralla olen lähempänä tilausta kuin ikinä. Luulen, että kun lakkaan köyhtymästä tilaan näitä pillereitä, joita saa MUUTAMALLA HASSULLA (so. kympillä/viikko).

Niin, ehdin siis loistavasti vastaanotolle.
Kerroin lääkärille, että eräs tuttuni oli juuri päässyt sanomasta minulle, että kyseessä on MÄRKÄRAKKULANIVELPSORIASIS (tai kauhuissani jotain tuon suuntaista ainakin kuulevani luulin).
Sen kuulin varmasti, että tautiin olisi hyvää apua saatavilla.
Rakkaalla äitivainaallani oli psoriasis. Hänellä oli "knyyluja", joiksi hän niitä läimäreitä sanoi, joka puolella.
Lääkäri sanoi, että hänelle ei ensimmäisenä tule psoriasis mieleen käsiäni tarkastellessaan.
Nykyajan lääkärit ovat mukavia. He eivät vedä hernettä nokkaansa, vaikka potilas esittää omia, tai tuttujensa, laatimia varmoja diagnooseja.
Lääkäri sanoi ottavansa koepalan kädenpohjastani.
Hän piirsi oikein paperille minkäkokoista palaa hän ajatteli.
Minä kalpenin poskipunani alla. Hyvät hyssykät! Kaulusnapin kokoinen kieleke.
Eikä Magnuskaan ei ole mukana. Magnus on aina mukana, jos ikinä mitään operatsuuneja vaimollensa tehdään. Ellei hän istu vieressä, on hän odotushuoneessa rukoilemassa.

No, minä painauduin "yksin ja urheasti" potilaspedille mätipuoli ylöspäin ja ojensin silmät kiinni käteni sille varatulle telineelle.
-Älä vedä kättäs alta pois, sanoi lääkäri, kun työnsi siihen puudutusneulaa.
-Hengitä!, sanoi hoitaja huolestuneena ja töytäisi lempeästi kylkeeni.
Käteen pistettiin puudutuspiikki, joka oli yhtä ohut kuin rautakanki.
Hurmetta tursui kuulemma mahdottomasti ja avuksi otettiin jääpussi.
Kaikki meni kuitenkin hyvin ja itsekseni mielessäni kiittelin ystävällistä hoitokuntaa. Jälkeenpäin tuli mieleeni, että olisihan sen ääneenkin voinut sanoa.
Operaatiosta seurasi, että sormet olivat vasemmassa kädessä kuin nippu  Itikan käristeitä.
Itikan käristeillä ei mitään kirjoitella. Ainakaan mitään viisasta ja ylevää.
Tulihan niihin käristeisiin tunto  illansuussa, mutta silloin olimme jo Nikolainkaupungissa harjoittelemassa draamaa.
Draama, joka kertoo rammasta miehestä, joka paranee, esitetään Nikolainkaupungin torilla 1 ja 2 päivä ELOKUUTA (huom. Aluksi oli värää tietoa kirjoitettunna tässä kohdin)  kello 13.00 ja 14.00.
Lisäksi vielä Taiteiden yössä teltalla Kasarmintorilla niin ikään Nikolainkaupungissa, eli Vaasassa.
Minun osani on olla kansanjoukossa. Mahtavaa, että ostamillani ihastuttavilla kilokankailla on taas käyttöä.
Muuksi rekvisiitakseni sanoin ostavani vesimeloonin.
-No, nehän painavat ainakin 5kiloa kappale, vaikka olisivat kuinka köykäsiä, sanoi joku.
Joku on oikeassa. Ehkä ostan pari banaania ja muutaman mandariinin koppaan asetettavaksi.

Kuluneella viikolla olivat siis kaupunkilaisserkut minun luonani visiitillä. Oli serkkujen tapaamismiitinki ja minun vuoroni olla emäntänä.
Siitä varmastikkin oli jo viimekerralla puhetta. Ainakin aihe tuntuu kovasti tutulta.
Kirjoitan kuitenkin asiasta tälläkin kertaa, koska a) joku voi alkaa lukemisen tästä kerrasta ja b) serkkujen vierailu on aina useammankin kerran mainitsemisen väärtti
Kaupunkilaisserkkujen naamat olivat valokuvaamisen arvoiset, kun he avasivat auton ovet ottaakseen ensimmäiset askeleensa pihatanhuallamme.
Talomme vieressä oleville pelloille oli juuri samaisena päivänä pruutattu monta säiliöllistä possujen menneen talven peräluukkutuotoksia.
(Peräluukkutuotos=pissa&köntsä)
Pruuttauksethan eivät nykyään tuoksu juuri montaakaan tuntia peltoon laittamisen jälkeen, mutta serkkutytöt pitelivät siitä huolimatta nenistään kiinni.
Meikäläistä ,maalaisserkkua, pakkasi naurattamaan.

Pappilassa oli lukupiiri tiistaina.
Niitä järjestetään kesänmittaan 4 kappaletta.
Tästäkin olen jo tainnut mainita, mutta viittaan taas kintaalla yläpuolella oleviin a- ja b-kohtiin.
Meitä kerääntyi paikalle runsaasti lukemisharrastajia.
Joimme kupposet teetä ja kaikki saivat lukea teepusseistaan mietelauseen. Minä en lukenut.
En saanut lappusta enää auki niitattuani purkan sen väliin.
Teki kauhuissani mieleni keksiä muina miehinä oma mietelause, mutta en olisi sitä kumminkaan muistanut, kun oma vuoroni olisi tullut.
Rakkaan velivainajani mietelauseen olisin muistanut, jos olisin hoksannut:
"Hyvin pyyhitty, on puoliksi pesty".
Lukuvinkikki listalta (5 kirjaa) valittiin 3 luettavaksi.
Kari Hotakaisen "Iisakin kirkko" valittiin ensimmäiseksi. Minäkin äänestin sitä, koska vaarini Kalle Kustaa (nimeä ei ole muutettu) on ollut rakentamassa ko. kirkkoa.
Joku, joka oli lukenut kirjan, tiesi sanoa, että siitä ei mainittu kirjassa yhdelläkään sivulla.
Harmi. Noh, minä voin rummuttaa asiasta sitäkin innokkaammin. Kukaties voin itse kirjoittaa siitä jossakussa runossani, joka vielä odottaa esiinpullahtamista.

Kutakuinkin keskellä mennyttä viikkoa matkustin Vaasaan ja lompsin muutaman sadan metrin päässä asemarakenuuksesta olevaan ravintolaan.
Meitä kokoontui entisiä, vanhoja (eivät läheskään muut, paitsi minä olleet vanhoja) postilaisia toistemme ja hyvän ruoan ääreen.
Muistelimme vahoja hyviä aikoja. Minustakin alkoi tuntumaan, että olin sittenkin ollut oikealla alalla postipuksuna.
Oli ala oikea, tai ei, sellainen minä olin. Ikinä en enää saa tietää, mimmonen muotisuunnittelija, tai kummonen kemikaliokaupanmyyjä,&makeuppaaja, tahi mimmottis hotellinomistaja (huom. ihan pienen hotellin omistaja vaan) olisin ollut, jos olisin ollut. Hohhoijjaa!
Mainittakoon, että työtoverini eivät olleet muuttuneet miksikään. Nykyään kaikki pysyvät samannäköisinä 100-vuotiaaksi asti. Se on hyvä se.

Yhden päivän viimeviikosta käytin leipomiseen. Ruisleipää ja sämpylöitä oli taas pakastin puolillaan.
Joonathan tuli meille yökylään ja hän tykkää erikoiseti mummun ruisröötistä.
Me taas tykätään Joonathanista, eli koko loppuviikko oli yhtä tykkäämistä.
Pelasimme Magnuksen tekemillä palikoilla mölkkyä.
Minä onnistuin paiskomaan mölkkypalaa niin taitavasti, että yksikään palikka ei edes meinannut kaatua.
Jos olisi kuulunut pelin tuoksinaan, että pitää paiskoa paliloiden välistä, ei olisi onnistunyt.
Joonathan voitti kaikki matsit.
Kävimme sitten lauantai-iltana koko konkkaronkka Maikun ja Eerikin huvilalla.
Valitettavasti en muistanut ottaa uikkareita mukaan, joten en voinut pulahtaa saunasta mereen uimaan (köh, köh, köh).
Joonathan onki hälväläisillä madoilla laiturin päästä monta räkäkiiskeä. Ne paiskattiin takaisin mereen, kun Joonathan ei luvannut syödä niitä.
Ei, vaikka yritin ykyttää, että enonsa (Charles) halusi aina, että saalis pitää paistaa.
Kerrankin paistoin yhtä kalaa, (mahtoiko olla rautakala) kaiken taiteen ja sääntöjen mukaisesti ja Charles myös söi kalasen makoisiin suihin.
(Kaiken taiteen- ja sääntöjen mukaan paistettu kala: jauhoissa pyöritelty, voilla paistettu).

Nyt lopetan tähän tämänkertaisen mhvv-tapahtuma setvinnän.
T: Kaisa Jauho-Kaltiainen
---------------------------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan
9: 46-48

Opetuslasten kesken syntyi kiistaa siitä, kuka heistä on suurin.
Jeesus tiesi, mikä ajatus heillä oli mielessään. Hän nosti viereensä lapsen ja sanoi heille:
"Joka minun nimessäni ottaa luokseen tämän lapsen, se ottaa luokseen minut.
Ja joka ottaa minut luokseen, ottaa sen, joka minut on lähettänyt.
Se teistä, joka on kaikkein pienin, on todella suuri."

Olen hiukan lisäillyt liiterin seinälle rekvisiittaa.
Täytyy laittaa seinät "kukkimaan", kun muuten on kukkapenkkejä plantaasillamme aika krantusti.

Ylimmässä kuvasa on tämän talon aikoinaan käytössä ollut fältti (äsken oli väärä tieto:äes).
Fälttiä käytettiinsSiis siihen aikaan, kun vielä oli peltoja ja talossa hevonen ja Magnuksen vanhemmat taloa pitämässä.
Keskimmäisessä kuvassa uutena tulokkaana on pehujen alta löytämäni heinäharava.
Siitä puuttui muutama pii, jonka asian Magnus tuotapikaa korjasi.
-Minoon erinääsiä piikkiä haraviihin korijannu ja laittanu paikoollensa, Magnus kehaisi.
Minä olin totaalisen äimistynyt. Luulin, että löytämäni harava on ajalta ennen rautakautta.
-Ehei! Tällääsillä haravootihin aina, ku tehtihin heinätöitä. Kaikki muut haravat (jotka siis oli jo keksitty) olis ollu liian raskahia.
Pakkohan se oli uskoa, kun pii-mestari sanoo. Itse en kaupunkilaisfröökynänä heinätöitä PÄÄSSYT tekemään.
Koko päivän sitten soi mielessä ja ihan ääneenkin molemmat lollotimme: "Haravasta katkesi pii, katkes vielä toinenkii. Isä teki uuden piin ja taas sillä haravoitiin".

Alakuvassa uutta seinäsomistetta ovat kaksi ikkunakehikkoa. Pienempi on ammoin lahonneesta ja kaatuneesta sikala&navetta rakennuksesta. Sellainen aarre on pakko laittaa seinälle.
Pytingissä ei ollut muuta ikkunaa, joten rakennuksen koon voi päätellä siitä.
Että ikkuna yleensä, edes joten kuten, saatiin kasaan ja koppuloitua tuohon seinustalle, olisi ihan oma lukunsa.
Luku ei kylläkään olisi mhvv (mukavia häppeninkejä varrelta viikon), vaan t&hhvv.( T&hhvv= tuskaisia&hikisiä häppeninkejä varrelta viikon).
Siinä se nyt kumminkin on ja pysyy, mikäli minussa henki yhtäänkään pihisee.
Muista pihakaunistuskoristeista laitan kuvia myöhemmin. Kuten uudesta pihapöydän kannesta esimerkiksi.

Ensimmäiset puutarhamme antimet nyhdettiin ruokapöytään tänään.
Nimittäin rapalperin varsia n.12kpl  (a 10 cm) ja ruohosipulia (n. 10 grammaa).
Minun luonani, täälä Hälvänmutkalla, oli tänään serkkutapaaminen. Tahdoin keittää kaupunkiserkuille kunnon rapalperikiisselit.
Rapalperia jouduin korvaamaan ylimääräisellä perunajauho-tujauksella, sekä pakastemansikoilla.
Kovasti kiisselistä sitten riittikin lusikoimista ja kyllä siinä aavistus oli raparperinkin makua.

PÄÄruoaksi (rykäisy) tein Mexikon pataa, johon ymppäsin sieniä ja sipulia niin, että tuntui.
Voin vakuuttaa, että ympätty Mexikonpata maistuu oikein maikealta kahdenviikon kaalisoppasession jälkeen.
Toisaalta voin kyllä myös vakuuttaa, että minä en suinkaan kaalisoppaan kyllästy kahdessa viikossa.
Yhtäältä voin myös kertoa, että pieni breikki kaalikeittoon tuli myös viime viikonloppuna, jolloin olin runoleirillä merenrannalla. Tarkennettuna: Lepikossa.
Siellä söin pari saunanapollista (tokikin kattilassa keitettyä ja lautaselta nautittua) lohikeittoa, puoliloodallista lasagnea ja kapallisen persiljapottuja kanasoossia kyytipokana ja runsain määrin sallaadia ynnä croisantteja jne, jne.
Ai mitäkö uusi puntari moisesta meinaili?
Noh...se nyt on niin uusi, eikä vielä tunne puntaroitaviaan. : (

Runokurssilla oli aivan suloisen ihastuttavaa.
Kirjoittelimme kynät sauhuten runoja napeista, lankakeristä, eri puulajeista, valokuvista jne.
Niitä sitten loihe lausuimme vuorotellen ja taputimme kaikille erikseen ja yhdessä.
Meitä oli kolmattakymmentä runonaista-ja yksi runomies kokoontuneena vuotuiseen runolliseen viikonloppuun.
Ehdoton vaatimus oli, että kukaan ei saanut käyttää vain-sanaa.
("Tämä nyt vaan on tämmönen", "tämmösen mä vaan sain äntiin" jne. olivat kokonaan ja ankarasti kiellettyjä lauseita).
Minä sain runsaasti läpytyksiä ja hurraa-huutoja omalla lausuntavuorollani, vaikka ne olivatkin vaan...öh...

Lauantai-illalla istuimme, me runokurssilaiset, takkatulen ääressä ja kährästimme makkaraa.
Minä lausuin "kuuluisan"- ja kovasti suitsuttamani Miäs-runon.
Kuulijakunnassa oli ainakin yksi, joka piti runostani varauksemattomasti. Hän oli tämä Make. Kurssin ainoa mies.
Runokurssit ovat hyvin inspiroivia. En olisi koskaan uskonut vääntäväni värssyä jokipajusta, tai vielä vähemmän lankakerästä!
Niin vaan tuli valmista ja Pia (kurssin vetäjä) sanoi, että jokipaju-runon voi ilman muuta painattaa semmosenaan tulevaan kakkoskirjaani.
Tai niin ainakin olin kuulevinani. Kuulokojeesta loppuivat nimittäin patterit heti kurssin alettua ja sainkin arvata kaikkien sanomiset ja runomiset siitä lähtien.
Toivottavasti runosuoni jatkaa pullisteluaan. Meillä kaikilla.
Voinpa ottaa esimerkistä vaarin ja katsella vaikka maaseutua kuvaavaa valokuvaa ja alkaa kirjoittamaan runoa näkemästäni.
Minä saan, nimittäin,  lausua Isonkyrön Alapään Maaseutunaisten 100-vuotisjuhlassa runoja, tai ainakin runon.
AH, MIK` AUER EESSÄ URKENEEP´
PÄIN PILVIREUNUST´ PÄÄSKYINEN SYÖKSYILEE.
TÄN SEUDUN YNNÄ MAAN
KOTIKUNNAAKSENSA VALINT` ON
JA NOKAKASSANSA PIKKUPESÄÄNS POIKAISELLEEN KANTAA MAD´ON.

No, ehkä vielä pitää hioa ja ehkä vielä miettiä muitakin aiheita.
Linnusta puheenollen, västäräkki on julki- ja salaa, häntä vipottaen, kantanut pikkuruisia risunpätkiä meidän autotalliimme. Ilmeisesti se aikoo rakentaa sinne västäräkinpesän.
Luin kerran eräästä linnusta, joka oli rakentanut pesänsä traktorin uumeniin. Isäntä ei kuulemma käynnistänyt traktoriaan, ennenkuin poikaset lähtivät pesästä.
Minä vääntelin käsiäni hermostuneena etsiessämme Charlesin kanssa, mihinkä tintti pesäänsä pykää.
-Minä en voi olla käynnistämättä ooppeliani niin pitkäksi aikaa.
On salillakäyntejä, lukupiiriinmenoa, Nikolainkaupunkiin ajamisia ja Osuuskauppaan käyntejä...
Onneksi ei ainakaan renkaiden päällä näkynyt rakennusaineita.
Ihme lintu tuo västäräkki. Se on yksi lempparilinnuistani, vaikka ei näytä pesäasioissa ajattelevan nokkaansa pitemmälle.

Jos vielä pysytään eläinaiheissa, niin meidän köökin lattialta on pyyheliinan sisuksissa köörätty ulos ainakin kymmenen ampparia. Niitä sellaisia pipon tupsun näköisiä ja kokoisia ja raidallisia.
Magnuksen on ollut pakko niitä ulos kanniskella, kun minä en ole uskaltanut.
Toivorikkaana olen heittänyt ötökän päälle pyyheliinan, mutta aina olen muistanut, miten Magnusta pisti amppari liinan läpi.
Magnus oli kovin tuohtunut asian päältä ja sanoi, että tekis miäli iskiä lätkällä mokomaa sittiäästä niin, jottei se ikänä enää pääsis  piikkiänsä mihinkää tuikkaamahan, eikä muutoonkaa eres siitetpölyä keräälöhön.


Tarkkaavaiset lukijani muistanevat, että kirjoitin meidän menevän Järviradioon kolmentunnin (3t) suoraan ohjelmalähetykseen?
Niin me myös teimme. Eikku, Magnus ja minä.
Kaikki meni hyvin ja ikinä ei kolmetiimaa ole luiskahtanut ohi niin nopeasti.
Saimme ohjelmasta positiivista palautettakin ja kirjaanikin tilattiin maakuntaan kaksi kappaletta.
Olin oikein otettu.
Viimmosta Runollista kirjaa viedään ihan tuossa tuokiossa. Sitten on kaikki 500kpl myötynnä.
Lähetyksen hyväksi on rahat menneet ja toivottavasti joku runo on aiheuttanut sievoista iloakin ja ainakin hiukan ajattelemista.

Kalenterissa ei ole viikon varrelta muita merkintöjä, joten lopetan siltä osin kirjoittamisen tähän ja siirryn muistelemaan Israelin matkaa, jossa on siis menossa sen toinen päivä (!)
Mutta hiukan kertausta:
Ensimmäisenä iltana siis kaduimme suorilta jaloilta Leonardo-hotellin pehmoisiin pieluksiin.
Samassa asennossa (kädet suorina sivulla, suu auki) kuin olin nukkumaan mennyt, niin samassa asennossa myöskin aamulla pirteänä heräsin.
Samoin heräsivät Magnus ja Joonathan.
Runsaan aamupalan moosattuamme lähdimme, koko retkikunta,  Jerusalemin Vanhaan kaupunkiin ja temppelialueelle.
Temppelialue on sillä paikalla, jossa nyt on moskeija. Kun Jerusalemista näytetään kuvia, näkyy sen iso kultainen kupoli komeasti.
Kävelimme alueella ja seisoimme myös sillä kohdalla, jossa on ollut temppelin KAIKKEIN PYHIN paikka..
Siinä kohtaa esirippu repesi ylhäältä alas, kun Jeesus kuoli.

Alueella oli runsaasti eri maista retkikuntia ja suloinen kielten sekamelska kaikui ylt´ympäriinsä.
Puutarhahaudalla kuljimme hartaina ja Raamatusta luettiin Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja hautaamisesta.
Ehtoollista saimme myös nauttia ympäröivässä puutarhassa. Siellä on useita paikkoja, jonne on koottu tuoleja ja penkkejä kauniisiin ryhmiin kukkien, puiden ja pensaiden varjoihin.
Sydämen täytti sanoinkuvaamaton ilo ja ihmetys.
Jeesus maksoi minunkin syntini ristillä. Jeesuksen ruumis, minunkin puolestani annettu, Jeesuksen veri, minun edestäni vuodatettu. (Ja sinun, rakas lukijani).

Oli tarkoitus, että menemme tuona samana päivänä myös  itkumuurille, mutta aikataulu hivenen petti jo aamupäivästä lähtien, joten päätimme mennä sinne seuraavana päivänä.
Hotellilla menimme suihkuun ja sitten taas notkuvien pöytien ääreen ruokasaliin.
(Niitä pöydän antimia, kun täsä muistelen, niin ahdistaapa menemään jääkaapille. Ihan vaan salaattia aion suuhuni haarukoida. En ole unehuttanut laihdutuskerhoamme.)

Toisen matkapäivän illansuussa pidimme hartaushetken ja sitten menimme nukkumaan.
Joonathan oli jo alkanut hivenen tutustumaan muihin matkaseurueemme jäseniin. Varsinkin suurinpiirtein samanikäisiin neiteihin.
Ihastuttava Israelin yö kääräisi meidät pehmoiseen ja lämpimään niskaotteeseen ja eipä aikaakaan, kun hotellihuoneen täytti katkonainen kuorsaus (Magnuksen sanoja- ja kuulopuheita lainatakseni).
Joonathanin puolelta ei tietenkään kuulunut pihaustakaan, enkä minä herännyt kuuntelemaan Magnuksen puolelta kuuluvaa.
Tähän päätän reportsuunini tältä haavaa. Israelissa toinen päivä illassa ja yössä....zzz...
T: Kaisa  Iki-Harmaja

---------------------------------------------------
Runokurssin aamuhartauteen saamani mannalappu:

Tämä on se sanoma, jonka olemme hänestä kuulleet ja jonka julistamme teille:
Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. (1. Joh. 1:5)

Hyvää Äitienpäivä-iltaa!
Nyt on pakko tehdä harvinaislaatuinen poikkeus ja kirjoittaa häppeninkijuttu jo edellisiltana.
Pakko, vaikka silmät ovat aikalailla jo tihrussa. Huomenna on niin maan pal´  kirjoittamista ja muistiin ylös laittamista, että en ehdi mitään muuta tehdä.
Huomenillalla olemme Magnuksen kaa Järviradiossa klo 18-21:een. Ohjelman juontaa, ynnä vetää Eikku. Se on Kansanlähetyksen tuottamaa suora (kääk!) ohjelma.
Jos voit, ole kuulolla, jos et, niin ole HENGESSÄ mukana.
Minä omassa osuudessani lausun runoja (kuinkas muuten) ja todistan uskoontulostani. Saan, kun Eikku haastettelee, esittää muutakin mielipidettä , niin puolesta kuin vastaan.
Magnus saa myös todistaa ja pitää puheen. Väliin soitetaan hengellistä musiikkia.
Radiolähetys kuuluu kuulemma Jyväskylää myöden. Olemme kerran aiemminkin olleet ko. ohjelmaa tekemässä. Muistattehan, kun aikoinani asiasta kerroin?
(Kaikki sadat x sadat siellä näyttävät nyökyttävän päitään). Senkin muistanette, kun kerroin, että kukaan ei koskaan maininnut ko. ohjelmasta halaistua sanaa?
Me ohjelman tekijät päättelimme siitä, että hyvin meni. Jos ei mitään kuulu, niin on se sen merkki, että hyvin meni.
Ainakin täällä Pohjanmaalla se on sen merkki!
Kovasti jo tuntuu meikäläisellä, huomista ajatellen, perhosentoukat möyrästävän mahassa. Huomenna varmaan kuoriutuvat lepattamaan vatsan pohjassa.

Kuvat, jotka laitoin häppeninkistoorin alkuun ovat Israelista. Ne ovat paikoista, joihin en taaskaan  tässä jutussa ehdi kerronnallisesti lähimaillekaan.
Yläkuva on Vanhan Kaupungin temppelialueelta, keskimmäinen Nasaretista (jonkun polun varrelta) ja alimmainen itkumuurista, vaikka ei uskoisi.
Ja uskokaa, tai älkää, alimmassa kuvassa on kaksi kyyhkystä ottamassa nokkaunia. muurinkolossa. Lintuja olisi melkein ylettynyt pyrstöstä kiskomaan, jos olisi halunnut. Kukaan meistä sadoista naisista (erikseen naisten- ja miesten puoli) ei tietenkään halunnut.
Mutta, kuten sanottu sinne asti en matkakertomus-selosteessa tänä iltana ehdi.

Tänään on siis ollut kaikkien äitien päivä. Sellainen päivä on tietysti joka päivä, mutta tänään on saanut vetää oikein siniharm...öh...sinivalkoisen lipun salkoon.
Meidän lippumme ei kyllä valitettavasti ole enää puhtaan valkoinen. Pitää ehkä laittaa harkintaan uuden hankkiminen. Pestäkkään en lippua osaa. Luultavasti se olisi kauttaaltaan sininen, jos sen pulsaattorikoneeseemme tunkisin.
Tänään on myös saanut syödä täytekakkua, vaikka muuten ei missään tapauksessa saisi.
Meillähän on taas ne iänikuiset laihdutukset menossa, kuten jokainen muistaa. Huomenna on jo toinen punnitus.
Mikäli välipunnituksiin on uskominen (ja minä ainakin tahdon uskoa) viisari ei yllä viikontakaiseen jykevään lukemaan minun kohdallani. Eikä muidenkaan kerholaisten kohdalla, mikäli heidän huudahduksiinsa on uskominen ja onhan niihin, Niin uskon.
Olimme tänään myös seurakuntatalolla einehtimässä koko lössi. Lössin kuuluvat MINÄ, Magnus, Charles, Catherine, Eerikki, Joonathan ja Vivianni.
Olin taas omalta osaltani kaksi kertaa lounastalkoissakin muiden mukana, kuten aiempinakin vuosina ilokseni ja riemukseni olen saanut olla.
Alkaa vaan tuntua, että talkoiluissani olen enämpi tiellä kuin apuna.
Perjantaina meitä oli kolme henkilöa kuorimassa porkkanoita ja sipuleita. Minä kuorin lisäksi myös oikeankäden peukalonpäätäkin. Taas on tullut huomaamaan, miten paljon sitä ihminen oikeastaan tarvitseekin oikeankäden peukunnuppia!
 Että osaa ottaa makeen kipeetä peukaloon esimerkiksi hammasvälien tikuttaminen.
Ei auttanut kuin yrittää vasemmalla kädellä, jolloin tietenkin joka hammasrakoon jäi tikunpala tölhöttämään. Suu oli  kuin haravakone (jos pieni liioittelunpoikanen sallitaan).
Tänään menin seurakuntatalolle lounastalkoisiin jo ennen sianruppua (kai ne siat ruppailevat aamulla puoli kahdeksan?).
Sain pestä kurkkuja, pusertaa margariinia kattilan pohjalle, keittää riisiä, kuoria sipulia, leikata leipiä ja pestä tarjoilupöydän. Lisäksi sain kanniskella valmiita salaattiannoksia kylmiöön.
-Saisiko pyytää Teidän  Kuninkaallista Armollisuuttanne viemään sallaadit kylmiöön? minulta kysyttiin.
Huh, huh! Että mun pitikin mennä kertomaan, että meikäläisen sukujuuret johtavat Hollannin prinssiin. Siihen, joka nyt juuri äskettäin kruunattiin kuninkaaksi.
Kerroin kahvilla ollessamme vaatimattomasti, että sukulaispojasta leivottiin juuri kuningas, että sattuiko joku katsomaan?
Innokas sukututkijamme, Charles, sanoi, että mikäli asiakirjat ovat asianmukaisesti ja oikein täytetyt, prinssi olisi 68:s, tai 86:s (tai jotain sinnepäin)  serkku jostain suunnasta sukupuuta ja sen sankkaa oksistoa katsottuna. :D
Joka tapauksessa hieman pökkäs katumusta, että talkooporukalle olin asiasta mainaissut. ;)
Olisi pitänyt kertoa ennemminkin siitä isän serkkumiehestä, joka linnan sijasta asusti maakuopassa.
Oikein siistissä kuopassa.
Olin siellä kuoppapahaisessa lapsena visiitilläkin. Pitkospuita trampattiin kilometritolkulla (ainakin pikkaraisesta tytöstä siltä tuntui) suopursujen seassa.
Majan lattialla oli iloisenväriset matot ja muutenkin paikat olivat tip&top.

Naisten kesken-palaveria oltiin viikolla pitelemässä Nikolainkaupungin Vähässäkyrössä. Olemme saaneet tiimiin uuden tulokkaan: Soikun.
On mukavaa, kun on palavereissa mahdollisuus mahdollisimman monta päätä lyödä yhteen.
Siinä ideat sinkoilevat niin, että räiske kuuluu. Yksi pää sinkoilee yksin ollessaan ja miettiessään ideoita huomattavasti vetelämmin. Ihme juttu.
Nytkin saimme asiat niin hienosti lutviutumaan, että oli vaikeuksia olla järjestämättä jo ensivuodenkin tilaisuuksia  valmiiksi. Täytyi malttaa tyytyä vain syksyyn.
Toivon, että minäkin saan inspiraatioita runoihin vähän vähemmän vetelästi kuin viimeaikoina.
Saan nimittäin lausua Naisten kesken iltapäivissä jatkossakin aina runon, jos toisenkin.
Olen siitä hyvin otettu  ja iloinen.

Vähästäkyröstä ajelin Isoonkyrön kirkolle suoritettuani ensin pienimuotoisen välilaskun Hälvänmutkaan.
Kirkolla oli Kristllisdemokraattien paikallisosaston johtokunnan kokous.
Suunnittelimme mm. 1700-luvun markkinoille myyntipöytää, tai siis pöydälle myytävää. Lupasin leipoa muutamat limput ja vääntää pullia.
Kivaa taas kaivaa se  metrinpituinen kalastajalankaletti esille ja pukea itsensä muutenkin 1700-luvun maalaismommaksi. Siihen ei oikeastaan lettiä edes tarvittais. : (

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa pitämässä virsipiiriä Laurilanmäellä.
Minä sain valita virret. Valitsin mielivirsiäni ja kirjoitin lappuun, että virsi 332 JA BEE SÄVELMÄLLÄ!!!
Kun sen virren aika tuli, alkoi Magnus estellä, jotta ei pee-nuatilla. Se sotkoo ja hämää mommia ja paappoja...
-Oli puhe minun valita virret, sähisin minä.
Mainittakoon, että nyt oli ruokasaliin saatu ihka uusi mikrofoni, jonka kautta kuuluu loistavasti miltei ajatuksetkin, saati sitten sihinät ja sähinät.
Saimme virsihetken kunnialla läpivietyä ja joimme päälle talon ystävällisesti tarjoamat niskukahvit.

Lauantaina olimme kampaamossa&parturissa Magnuksen kanssa.
Catherine kauhisteli isänsä hius-lookkia. Sanoi, että liehuniska-lookki on ollut pop joskus vuosisadan alkupuolella.
Sanoin, että ehkä sentinpituinen niskatukka ei nyt niin hirveesti LIEHU.
Magnus sanoi Catherinelle, jotta Kaisa ei rikkaa sinklatusta niskaa
Minua hiukan tuohduttaa myös.
-MITÄS KYSYVÄT  MINUN MIELIPIDETTÄNI. MINUN PUOLESTANI SAAKOON KUKIN PITÄÄ SELLASEN NISKALETIN KUIN HALUAA. MINÄ SANON OMAN NISKALETTIMIELIPITEENI, KUN SE EHDOTTOMASTI HALUTAAN TIETÄÄ. NIH! PISTE.
Seuraavalla kerralla en sano mieltymyksiäni, vaikka kysellään. Käsken vaan ajella surutta sileeksi kaikki ja kiillotus päälle. :D

Helatorstaina ajelimme Nikolainkaupunkiin Kansanlähetyksen Gerbyssä pidettävään kesätapahtumaan.
Talo tarjosi makkarat ja kaffit, mutta muuten tarjoilu pidettiin nyyttäriperiaatteella.
Magnus leipoi tietenkin prätiköitä.
Minä ostin muutaman pussukan perunalastuja ja pari limsapottua.
Kuten kunnon kesäjuhlissa aina, vettä tihrusti hienokseltaan koko ajan ja juhlat juhlittiin sisätiloissa.
Lausuin "Miäs"-runon, kun juhlayleisöstä pyydettiin. (Juhlayleisöstä pyytäjiä: 2 kpl).
Mikäs siinä, kun sopivasti "sattui" värssy mukana olemaan.
Kupu täynnä huomattavasti paljon muutakin, kun rätkyjä ja sipsejä ajelimme tyytyväisinä kotiin.
Juhlat ovat mukavia. Varsinkin hengelliset ja kesälliset.

Nyt on aika jatkaa Israelin matkakertomusta.
Kuten kaikki muistavat, en viime kerralla päässyt vielä Israelin maankamaralle. Lentokoneeseen jäätiin, mutta sentään aamiainen jo ehdittiin syödä.
Aika pitkään näkyi maan kamaroita koneen pikkuruisesta ikkunasta. Oli pilvetön ilma  ja sees.
Joonathan istui ikkunan vieressä, minä keskellä ja Magnus käytävän vieressä.
On mukavaa, kun vieressä istuu tuttuja. Saa valloittaa käsinojan silloin, kun tahtoo. Vastaavasti ei ota hermoihin, jos vierustoveri levittäytyy pikkasen sinun reviirillesi, tai tökkii kyynärpäällä sinun kyynärpäätäsi.
Magnus ja Joonathan pelasi Unoa yhden matsin. Magnus hävisi.
Nyt ei näytetty mitään filmejä tms,  josta seikasta olin iloinen.
Ei silti, ettenkä hyvistä filmeistä tykkäisi, mutta on hyvä kuunnella omaakin (joskin vaatimatonta) aivonystyrätomintaakin silloin tällöin. Varsinkin matkalla Israeliin.
Silloin tällöin piti myös nipistää itseään, että josko tämä totta ollenkaan olla voi?
Joonathan siinä vieressä ilahutti mummun vanhaa sydänalaa erityisesti. Tietenkin myös oma rakas, vanha, mutta kopsakka aviomieheni sai hymyn nousemaan kalpeille huulilleni.

Ei aikaakaan, kun kone kaarteli Tel Avivin päällä ja laskeutui kuin pöydän kulmalle Ben Gurionin lentokentälle.
Kentällä jostain luukusta saimme pikkusen lipun, josta jossain luukulla nyhjästiin kulmasta palanen, jollain luukulla tarkistettiin passeja ja vertailtiin kuvaa ja naamaa.
Ihmettelen, että hyväksyttiin meikäläinen esittämäni passin omistajaksi.
Niin on suuri ero kuvan ja pärstän välillä. Yleensähän passikuvat ovat kuin etsintäkuulutusplanketteja, mutta minun kohdalla on toisin. Passikuvassa katsoo mukiinmenevän, tosin menopaussinkin jo ajat sitten ohittaneen naisen seesteiset kasvot.
Passin esittäjä taas vaikuttaisi olevan kuvan naisen isoäiti, joka on päätetty reuhtoa mukaan viimmoselle matkalle, vielä kun vellitalostakin luvattiin.

Matkapakaasit tulivat liukuhihnalla ja olivat helposti tunnistettavissa. Kenelläkään sadoista matkaajista ei ole yhtä riemunkukertavia kapsäkkejä kuin meillä.
Ben Gurionin lentoasemalla kuljetetaan myös, paitsi pakaaseja, niin matkaajia liukuhihnoilla (jos matkaaja itse tahtoo). No minä ainakin tahdoin.
Kotimaan räntäkeliin varustamani sotisopa alkoi tuntua todella lämpöiseltä.
Minulla oli ylläni siis ne paljonpuhutut legginssit plus pitkäthousut. Ajattelin, että kruotaisen pitkäthousut jossain sopivassa kohdassa pois ja kekkalehdin leggareissa.
Ei löytynyt sopivaa kohtaa! Ei siis niin missään.
Lentoaseman ovesta ulos työntyissämme, kasvoille löyhähti ihana kolmenkymmenenasteen lämmin löyhähdys.
Matkan alkaessa alkoi tietenkin bussin ilmastointikin auttaa ja sain muutakin ajateltavaa kuin paksut tamineeni.
Jaffa oli ensimmäinen pysähdyspaikka. Siellä söimme ihastuttavat falavelit.
Falaveli on eräänlainen hampurilainen. Sisällä on kaikenlaista salaattia ja möhnää ja kik-herneistä tehtyjä "liha"-pullia.
Näin Jaffassa linja-auton ikkunasta myös hienon valaskalapatsaan. Kyseessä oli se valaskala, jonka vatsaan Joona joutui paetessaan Jumalan antamaa tehtävää.
Joonan olisi pitänyt mennä Niiniveen saarnaamaan. Eli, elleivät niiniveläiset tekisi  parannusta syntielämästään, he joutuisivat kadotukseen.

Harmitti, kun en ehtinyt napata kuvaa valaasta. Ajattelin, että parin vuoden päästä (jos Luoja suo) olen skarppina. Niin pukeutumisen kuin kuvaamisen suhteen.

Sitten ajelimme Öljymäelle ja Getsemaneen.
Siellä minulla oli jo niin hirmuisen hiki, että en pystynyt enää ajattelemaankaan kylmästi.
Tietenkin myös ryhmäkuva napattiin siellä ja poskeni olivat punaiset kuin erään kuuluisan poron nenä.
Paikalla olevassa "Kaikkien kansojen kirkossa" oli ihanan viileää. Siellä oli myös ylimaallisen rauhallista olla ja rukoilla.
Kirkossa on tapana aina myös laulaa. Meidän ryhmämme lauloi Maa on niin kaunis-virren.
Osaan siihen altto-äänen (ja niin myös joku muukin) ja mielestäni laulumme ei paljoakaan hävinnyt Kansallisoopperan kuoron vastaavasta.Nimittäin, jos ko. kuoro olisi paikalla sattunut olemaan.
Poskenikin eivät enää näyttäneet Petteri Punakuonon klyyvareilta, vaan ihan tavallisilta tomaateilta.

Getsemane on hyvin puhutteleva paikka. On ihmeellistä ajatella, että siellä Jeesus on rukoillut ja siellä hänet kavallettiin.
Tyytyväisinä ajelimme hotellille. Kävimme suihkussa joka iikka.
Freeseinä ja puhtoisina menimme illalliselle. Kello oli puoli seitsemän hujakoilla.
Syötyämme kaikkia ihastuttavia ja tuntenmattomia ruokalajeja vähintäinkin tarpeeksi kaaduimme sänkyihin. Kello ei ollut edes kahtakymmentäyhtä.
Ei mennyt kuin muutama minutti ja hotellihuoneen täytti nukkuvien ihmislapsien erilaiset ja ominaiset äänen taajuusvärähtelyt. Minä en niitä kuullut ja tuskinpa ensimmäisenä yönä kukaan muukaan.
Ensimmäinen päivä Israelissa oli kellahtanut iltaan ja matkaajat sen mukana.

T: Kaisa Uupukka-Kellahde
----------------------------------------

Virsi 332 (b-sävelmä). 4:säkeistö

Kaikki, joissa henki on,
kiittämään jo tulkohon
Herraa hyvää riemulla.
halleluja halulla!

On tullut aika raotella viimeviikon häppeninkejä ja jatkaa matkakuvausta, johon muistaakseni sain sentään jo alkulauseen viimekerralla ylös kirjattua.
Outoa, että minulla on aina samat tuskanhiet alkaessani tätä sivustoa ylös kirjata.
Minulla, joka en pysty kauppalappuakaan kirjoittamaan ilman ylimääräisiä sanakoukeroita.
Minulla, joka vastailen ja kommenteerailen vuolaasti ja monisanaisesti joidenkuiden blogeja ja käytän sanaista arkkuani solkenaan.
Tai ehkä hikihelmet johtuvat juuri siitä. Sanojen ylenpalttisesta ja monasti liiallisesta vuolaudesta. Mene ja tiedä.
Tänään kuntosalilla. kävi hiukan samaan sähtiin, mitä vuolauteen tulee.
Punnersin kuntosalissa aluksi ylhäisessä yksinäisyydessä ja kaikkinaisessa rauhassa. Sitten ovi kävi ja sisään tuli varovaisesti toinenkin kuntoilija.
Ennenkö hän ehti edes tottua salin hämäryyteen kirkkaasta auringonvalosta kun tuli, niin olin minä jo kertonut kaikki kotipuoleni asiat ja kysellyt hänen elämänkaarensa nipusta näppyyn.
EI! Minä en ole puhelias! Varsinkaan, kun on kyseessä tuiki tuntematon ihminen, mutta kuntosali on omiaan näköjään muuttamaan persoonaakin.
Kauheampaa kuin ylenpalttinen läyryäminen, olisi mykkänä jalkaprässissä vääntäminen, niskat krykyssä ja tuskanhiki otsalla yhteenpaikkaan tuijottaminen samalla kun kiskoo käsitaljalla  kahdenkymmenenkilon kolisevia painoja ylös, alas, ylös, alas...
Odotushuoneissa ja hisseissä minulle tulee sama skitsomainen olotila, mutta niissä minä en puhu mitään.
En uuta, en aata.
En ole hisseissä, enkä odotussaleissa vielä onnistunut ujouttani alas kampeamaan.
Mutta nyt, punttisalissa, siis onnistuin. Punttisali saa ihmeitä aikaan.
Loppuvenyttelyjä en kylläkään  jäänyt tekemään. Ajattelin, että kotona venyttelen. Kotona ei ole niin vaivautunutta oloa, jos on hiljaa. Päinvastoin. Voi olla hyväksikin.
Odotussaleissa olen joskus hiljaa mielessäni yrittänyt kehitellä sopivia puheenaiheita.
Odotussaleissa ja hisseissähän ei voi alkaa kysellä, mistä kukin on kotoisin, tai mitä tekevät työkseen.
Ei tietenkään. Sehän olisi liian henkilökohtaista, varsinkin kun koolla on suurempi joukko.Liian moni saisi tietää liian paljon.
Olenkin ajatellut, minkä vaikutuksen tekisi, jos ottaisi puheeksi kuntaliitoksen, tai eduskunnan-ja hallituksen viimeaikaiset retos...öh...toimenpidesuunnitelmat.
No, en minä sentään nuin toimisi.
Olisi vaan niin mukavaa, kun syntyisi keskustelua. Säästähän toki aina saa puhetta aikaan. Törkeistä keleistä ja surkeista ilmoista.

Kaikille tuli ilmeisesti selväksi, että olin tänään kuntosalilla?
Senkin tahdon selväksi tuoda, että olemme taas avanneet Hälvbridgen ovet.
Hälvbridge on Letkutien asukkaiden laihdutuskerho, jos joku ensikertalainen tätä lukee.
Juhlallisesti kirjoitimme taas kaikkien osanottajien (3) nimet paperiin, päivämäärän ja alkupainon.
Digitaalipuntarimme sanoi yhteistyön irti. Siihen ei ilmaantunut minkäänsortin numerosarjaa. Ei pientä (eikä olisi voinutkaan) eikä suurta.
Hermot menivät totaalisesti, kun yritin puntarilla seistä vuoroin keskellä, vuoroin oikeassa-, vuoroin vasemmassa reunassa.
-Käy puntarikaupassa kysymässä, onko vielä myynnissä ihan tavallisia, vanhanaikaisia, kunnon puntareita, sanoi Magnus.
Minähän menin ja olihan niitä.
Samalla reissulla ostin kaalinpään, hedelmiä ja kaikenlaista kevyttä juotavaa (kuten piimää, vähäkalorista puolukkajuomaa jne.)
Ensimmäinen kaalisoppakattilallinen on melkein syötynnä. Olo on kevyt ja iloinen.
Joku voi sanoa, että kirjoittelua Hälbridgestä on ollut näillä sivuilla ennenkin.
Hän osuu naulankantaan ja villakoiran ytimeen. On ollut juttua. On. About kymmeniä kertoja.
Se vaan osoittaa, että olemme peräänantamattomia tuossa laihdutusasiassa.
Luultavasti säästän teitä enemmiltä kilogrammojen maitsemisilta, paitsi jos tulokset ovat silminnähden hyviä. (Eli toisin sanoen säästytte mainitsemisilta).

Viime viikkoon sisältyi Vappukin.
Puin vapputamineet ylleni ja menin Isonkyrön torille Kristillisdemokraattien teltissä myyskentelemään sokerirasvareikiä ja simaa.
(Vapputamineet: villalegginssit, parit pitkähiaiset puserot, tuhti kaulahuivi ja villakangas takki.)
Tuo vappusotisopa ei ollut yhtään liikaa. Tuuli ihan mahdottomasti. Kaulaan kietomani riehakas rekvisiitta lensi heti alkumetreillä toisen kunnan rajoille saakka.
(Riehakas rekvisiitta: muutama kerros serpentiiniä).
Sattuuko joku tietämään, mikä on laihialaisten wc-paperirulla?
No, serpentiinirulla!

Meitä oli muitakin kd:läisiä ja toki torilla oli muitakin myyjiä.
Lapsia ja lapsenmielisiä kuljetettiin kärryillä, joiden eteen oli valjastettu vanhoja traktoreita. Olisivatko olleet Zetoreita?
Paistoin vappu-aamuna anivarhain rinkeleitä, että olisivat mahdollisimman tuoreita ja rasvaa tihkuvia.
Sain myös lausua toriyleisölle runon.
Polvet notkuen "kipaisin" esiintymislavalle ja luin ääni säristen "Miäs"-runon.
Kuin sumussa kuulin muutamia taputuksia ja eräs herrasmies kiitti runosta. Ainakin olin niin kuulevinani antaessani hänelle ostamansa rinkelin ja simakupposen käteen.
Saattoihan hän kiittää rinkelistä ja simakupposestakin, mutta ajattelin, ettei hän niistä kiitellyt, kun niistä piti maksaa.

Viikolla leivoin muutakin kuin rinkeleitä (paistoin niitä ihan omaankin käyttöön).
Leivoin leipiä ja sämpylöitä. Nyt kyllä huushollissa leijailee sellainen jauhopöly, ettei se varmaan laske viikkoon.
Kuntosalilla sain lauantaina olla ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Huoneen täytti vain vempeleiden  kitinä.
Yleensä en kitinää kuule, koska unehutan yleensä kuulokojeen kaapin päälle. Nyt oli koje korvassa.
Pitäisi ottaa mukaan rasvatruuttu ja tiputella nippoihin öljyä.
No, en minä sellaista tietenkään mene tekemään. :D

Sunnuntaina menin ypösen yksin kirkkoon.
Magnuksella oli flunssa ja yski joka viides minutti suolensa pellolle.
Rippikoululaiset ja isoset olivat suunnitelleet jumalanpalvelukse kulkua. He lukivat esirukouksia ja olivat antaneet aiheita saarnaan.
Hyvin olivat aiheeseen paneutuneet. Minulle tuli sellainen kiitosmieli ja ilo sydämeen, että olisi tehnyt mieli huutaa: Halleluja, vaikka huivi menis! kuten entinen mummo kirkonmenojen päälle hihkaisi.
Virretkin olivat niin puhuttelevia ja hyvin valittuja.
En nyt kyllä ole varma, olivatko ne kanttorin valitsemia, vaiko rippikoululaisten. Hyviä kumminkin.
Virsikirjassa ei huonoja virsiä olekkaan, ei sen puolen.
Annankin sinulle, rakkahin, mutta kallehin lukija hyvän neuvon: mene sunnuntaina jumalanpalvelukseen.
Varsinkin, jos tuntuu, että viikolla pipo on kinnannut ohimoilta ja muutenkin olo on tuntunut ylikireeltä viulunkieleltä (kuten minulla joskus tuppaa tekemään), NIIN MENE KIRKKOON.
Sielä Jumala hoitaa sinua.

Kirkonmenojen jälkeen vietimme kanttorimme lähtökaffihetkeä. Joimme siis maittavat kahvit täytekakkua kyytipoikana.
Ajattelin kiittää niistä ihanista hetkistä, joita olin saanut tuta kanttorin soittaessa flyygeliä.
En saanut sanaakaan sanotuksi siihen suuntaankaan.
Samoin vaimonsa ihastuttavista konserteista aioin kiittää, mutta en muista, mitä sanoin. Tokkopa mitään oikein viisasta. Onneksi muistin antaa runokirjan heille, johonka olin etusivulle kirjoittanut onnen-ja siunauksen toivotukset. :D

Hyvissä ajoin ennen illansuuta, lähdimme Charlesin kaa Nikolainkaupunkiin.
Magnus jäi kotiin potemaan.
Menimme Huutoniemen kirkkoon seuroihin. Tai siis...seurathan ovat nykyään KOHTAAMISPAIKKA, mutta sama asia on kyseessa. Seurat, mitkä seurat!
Siunattiin Ulla, Japanin lähetti, uudelle työkaudelle Japaniin.
Minulle tuli taas mieleen, että ollappa viiskötvuotta nuorempi, niin lähtisin minäkin. Lentäisin Jaappaniin, niin että kerosiini käryäis. Kulkisin vapaapäivinä kirsikankukkien alla lämpölaput kengissä ja söisin sushia aamupalaksi, välipalaksi ja iltapalaksi...
Sushista puheenollen, söin sitä ensimmäistä kertaa elämässäni taannoin tekemällämme Israelin matkalla.
Olen vain kuvissa ja TV:ssa nähnyt niitä valmiina ja valmistettavan.
Olen heti mielikuvissanikin jo tiennyt, että ne ovat hyviä ja niin kans olivat.
Pitääpä ottaa selvää, onko Nikolainkaupungissa sushi-ravintelia. Sinne pitää mennä ja sushithan eivät ole lihottaviakaan. Ainakin jaappanilaiset ovat pikkuisia ja hoikkeleita (jokusta painijaa lukuunottamatta).
Nyt tuli muuten NIIN nälkä, että pakko mennä kaapimaan kaalisoppakattilaa.

Sitten matkareportointi jatkuu:

Kuten kaikki varmasti muistavat jäin viimeksi siihen kohtaan, kun talsimme hyisessä tuulessa loskaista maantietä pitkin linja-autopysäkille.
Charles oli jättänyt meidät ja matkakapsekkimme Ystävyydenkulman pihapatiolle.
Kello oli noin kahdenkymmenenkahden hujakoilla. Niillä hujakoilla on yleensä nukkumaanmenoaikammekin, mutta nyt ei nukuttanut.
Pian porhalsikin linja-auto Nikolainkaupungista, josta kaupungista oli autoon noussut muitakin Israelin matkalaisia. Muunmuassa Joonathan.
Joonathan istui tikkana linkkarin keskivaiheilla ja minä annoin hänelle tyynyn, että saisi alkaa nukkumaan.
Ei tainnut uni tulla silmiin käskemälläkään, sen verran oli jännittävyyttä ilmassa.
Minulla onnistuu nukkuminen miltei suorin jaloinkin. Siis vähä siihen sähtiin kuin mangusteilla.
Varmaan nukahtelin montakin kertaa ennen Parkanoa, jossa olisi hyyskätauko ja kuskilla pakollinen lepoaika.
Ilahduin, kun huomasin, että minun ei ollut nälkä. Elämässäni ei useinkaan ole hetkiä, jolloinka ei nälkä kurnisi. Tai siis, jolloin en luulisi, etteikö olisi nälkä.
Nytkö sellainen hetki oli koittanna? Noh, ilo tyssähti aika lyhyeen. Enhän minä koskaan (ihme ja kumma) syö yöllä. Nythän oli yö.
Meitä oli linja-autossa jo hyvä joukko matkalaisia, kun olimme noukiskelleet heitä pitkin matkaa sovituista paikoista kyytiin.
Joonathanillakaan ei ollut ruokahaluja.
Neljän aikaan meidän oli oltava Vantaan lentoasemalla ja niin me myös olimme.
Matkaselvitykset tehtiin itsekukin matkaselvitysautomaatilla. Ajattelin Magnuksen riipiessä lipuketta automaatista, että tähän tyssäisi meikäläisen matkanteko. Tai sitä se ei tekisi, jos saisi tulla 4:ää tuntia ennen asemahuoneeseen ja saisi vuokrata oman automaatin ikiomaan käyttöön koneen lähtöön asti.
Jos joku, niin niskaanpuuskuttava "kärsivällinen" matkustaja odottamassa vuoroaan minun jälkeeni, on omiaan halvaannuttamaan aivotoimintaani.
En ollenkaan sano, ettenkö osaisi, mutta tarvitsen mietos&toteuttamisaikaa keskivertoa enemmän.
Häpeillen muistan työssäollessani ihmetelleeni erään vanhemman työtoverini työtahtia.
Hyvät ihmiset! Tuossa ajassahan sitä ehtisi juosta kaupungin ympäri takaperin parikertaa myötä-ja vastakarvaan.
Nyt ole itse samassa jamassa. Toiminta on yhtä nopeata kuin kärpäsellä tapettiliisterissä.

No asiat menivät hyvin. Joonathankin antoi paapallensa nopeuttavia neuvoja.
Ihmettelenpä vaan, että matkanyssyköissähän voisi olla piilotettuna  mimmosta tavaraa hyvänsä.
No, kaitpa sisällöt, epäkurantitkin, tulevat hyvissä ajoin selville ennen koneeseen laittamista, ajatellen terveenä pysymistä ja sen sellaista.
Tunsin itseni kalvakkaaksi ja raihnaiseksi ja sellainen minä olinkin.
Ellen saa nukkua vuorokaudessa vähintäin 8 tuntia, muutun kalvakkaaksi ja raihnaiseksi.
Kotioloissa muutun vielä muunkinlaiseksi, mutta näin matkalla pystyn hillitsemään kutakuinkin itseni.
Tunsin sitäpaitsi huumaavaa iloa tulevasta matkasta ja matkatovereistani.
Kun saimme liuskat lätkäistyä tavaroihin ja kuljettua läpivalaisun&metallinpaljastimien läpi, oli meillä aikaa hörppiä aamukahvit.
Joonathan söi hedelmäsekoituksen, joka kieltämättä näytti herkulliselta, mutta minun ei ollut nälkä.
Tämä seikka ei minua murehduttanut, koska kello oli kumminkin vasta viisi. En koskaan syö aamuisin kello viis. Sitä voi olla vaikea uskoa, kun näkee minut livenä, mutta totta se on.
Oli mukavaa jututella tulevia matkalaistovereita ja tavata heitä, ketkä olivat olleet samalla matkalla kaksi vuotta sitten.

Kello 6.05 lähti kone rullaamaan kiitoradan päähän ja kohta olikin lentämisen ihastuttavin hetki:
vatsalaukun liiskaantuminen selkärankaan.
Se on tunne, jota meikäläinen ei maanpinnalla useinkaan pääse kokemaan.
Lentokone on yksi niistä kulkunéuvoista, joissa en pelkää ollenkaan. En ainakaan ollenkaan niin mahdottomasti kuin pendoliinoissa, paikallisjunissa, laivoissa ja linkkareissa.
Jälkimmäisessä kulkuneuvossakaan en pelkää silloin, jos Kaima on puikoissa.
Kaima (ei minun kaimani, vaan Magnuksen) muuten oli kuljettajana linja-autossa, jolla kentälle saavuttiin.
Lentokoneella matkaaminen on muutenkin erimoista, kun olin kuullut kerrottavan.
Olin kuullut kerrottavan, että tilaa on niin vähän, että ruuan lusikoiminenkin pitää sopia edessäistuvan (ja tietenkin takanaolevan) kanssa.
Tilaahan oli ruhtinaallisesti! Sain ihan lellusti aseteltua tarjoilupöydän leukojeni alle.
Alkoi maukkaan ja pienen aamiaisen herkuttelu. Sen olikin syytä alkaa ja sassiin, koska lento kestää vain 4 ja 1/2 tuntia.
Lentokoneessa tarjottavaa aamiaista olen kuullut arvosteltavan "hyvää päivää ja näkemiin!" sanonnalla.
Mitä se sitten tarkoittaneekin, mutta minusta se maistui hyvältä.
Syötyämme aloimme tyytyväisinä odotella ihastuttavaa määränpäätämme: Israelia.

Jos hyvin käy ja kirjoittaja muistaa, niin tarina jatkuu viikon kukuttua.
Kirjoittaja luuli, että hän pääsee selostuksessaan jo Israelin kamaralle ja ensimmäisen päivien retkikohteisiin, mutta niin ei jostain syystä tapahtunut.
Kuvat alussa olvat Puutarhahaudan ympäristöstä.

T: Kaisa  Liuskanen-Liister
----------------------------------------

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Iltaa te kaikki, jotka täällä näillä sivuilla käytte ja niitä myöskin luette ja seuraatte.
Iloitsen, että teittiä löytyy. Muutenhan tämä olisi aika turhaa touhua tänne kirjoitella.
Vaikka, enpäs oikein tiedä.
Kyllähän sitä aikanaan kirjoitettiin rakasta päiväkirjaakin, jota kukaan ei lukenut.
Paitsi minun päiväkirjaani luki. Luki, kun itse luettavaksi annoin ja luki, vaikka en antanut.
Äitini kuului niihin, joille en luettavaksi antanut, mutta luki.
Siitä seurasi ihan hirvittävä episoodi, joka ei ottanut vuosikausiin laantuakseen. PÄÄLLEPPÄIN kaikki laantui, mutta sisäisesti myllersi puoliin, jos toisiin.
Asiat saatiin kuitenkin selvitettyä. Kuitenkin neuvoni on, että ei kannata mitään kirjoittaa, jos tahtoo, ettei kukaan koskaan, eikä ikinä niitä lue.
Tai, jos ehdottomasti haluaa kirjoittaa, niin sytyttää niillä lopuksi grillin alustan, ellei tosiaan halua, että...jne.

Tutussa peräkammarissa (so. kodinhoitohuoneessa) kirjoitan raporttiani ja suloinen pullantuoksu ympäröitsee kaikkea kaikkialla.
Pyöräytin 74 pullaa. Söin niistä kaksi heti tuoreeltaan ja sitten iskikin ahdistus.
Miksi piti mennä moheltamaan  kaksi (två) pullaa ja varsinkin, kun ne  eivät koskaan ole mitään kevyensarjan nisusia. Tiedättehän te ja olette syöneetkin sellaisia pienen peukalonpään kokoisia luunappeja?
Minä en sellaisten leipomisella viitsi käsiäni, esiliinaani, lattiaani, tiskipenkkiäni ja uuniani liata.

Päätinkin pullat nieltyäni lähteä salille ja sain Evenkin houkuteltua mukaan.
Nyt onkin hieman parempi olo. Olisi oikeinkin hyvä olla, ellei juuri syömäni tortillat hieman pusertaisi pallean kohtaa.
Teille on varmaan sanomattakin selvinnyt, että laihduttamisyritykset eivät ole yltäneet edes heikoiksi yrityksiksi?
Hieman lohdutti, kun jossain kokouksessa tässä keväänmittaan valitin, kun kuntsarilla käymiset eivät mitenkään näy ulkonaisessa habituksssani.
Eräs ihana Veke sanoi, että kyllä se näkyy: iloisena ilmeenä ja intona.
Hohhoijjaa!!! Teki mieli sanoa Vekelle, että kotijoukkukueet eivät ole havainneet edes näitä muutoksia.
Haluan kuitenkin uskoa ja luulla, että kuntosalilla käymiset eivät ole ainakaan hulluudeksi.

Tiistaina matkustin junalla Nikolainkaupunkiin.
Otin mukaani Runollisen kirjan ja ajattelin antaa sen sille VR:n virkailijalle Nikolainkaupungin asemalla, joka on elänyt niin myötä siitä runo"kokoelman" katoamisesta.
Hän ei ollut työvuorossa, enkä kehdannut muilta kysellä niiden ryppyisten, yli/aliviivattujen värssyjen perään, jotka keväänkorvalla junamatkalla hukkaantuivat.
Aija_Kanita oli asemalla maalais-sisarentyttöään vastassa.
Menimme  Märthaa tervehtimään Vuorikotiin. Samaisessa paikassa äitini asusteli myös muutaman vuoden ennen kuolemaansa.
Sellaisessa paikassa myös minä ja Magnus haluaisimme asustella sitten, kun olemme ikäloppuja.
Siis niin ikälopunvanhoja, ettei Magnus jaksa ruokota vajaan parintuhannenneliön pihatannertamme, eikä hän jaksaisi kantaa vesiämpäreitä pihasaunalle, eikä  nyppiä mansikkamaata, eikä luoda lunta pihasta, eikä kantaa puita sisälle, eikä siivota paikkoja katosta lattiaan yläkerrassa ja alakerrassa jne, jne...
Jaa, että koskako minun jaksamismittari nakuttaa punaisella? No silloin, kun en enää erota jarrua kytkimestä, enkä tiedä kuka outo kropsu peilistä toljottaa, ja huulipuna ei osu kohilleen ja hampaat unohtuu vesilasiin viikoksi (on kyllä vielä omat leegot).

Muistelimme Märthan kaa 1/2 vuosisadan aikana tapahtuneita asioita ja yhteisiä tuttuja ja käänsimme mielessämme yhteisen pihapiirimme jokaisen kiven ja kannon.
Oli oikein mukavaa ja lähtiessämme vilkutimme ovelta ja lupasimme palata asiaan. :D
Sitten kävelimme riuskasti tätini kanssa heille.
Paitsi, että eräässä kadunkulmassa seisoimme ainakin puolitiimaa (jos hivenen liioitellaan) ja odotimme kuuliaisina, että punaiset valot suvaitsisivat muuttua vihreiksi.
Siellä me seisoisimme varmaan vieläkin, ellen olisi juuri ennen nukahtamista huomannut viereisessä tolpassa näpykkää, josta jalankulkijan on hyvä painaa, jos haluaa valon vaihtuvan.
Se on, kun asuu landella, eikä ole katuvaloja liikennevaloista puhumattakaan.

Puolesta välistä loppuviikkoon puunasimme Magnuksen kaa vuorokaudet ympäriinsä paikkoja putsuun kodissamme.
Meille tulisi Jyväskylän kaupungista mieluisia ja rakkaita vieraita oikein yökylään. Nimittäin Äkku ja Tyttityllerö.
Äkku on Magnuksen veli ja Tyttityllerö Äkun vaimo, kuten kaikki tarkkaavaiset tuhannet lukijani varmaan muistavatkin.
Annoimme oman makuuhuoneemme vieraiden käyttöön.
Vieraat kyllä vastustivat moista järjestelyä ja sanoivat mieluusti nukkuvansa meidän ilmapatjallamme, jonkalaisen patjan onnellisia omistajia tiesivät meidän olevan.
ONNELLISUUS on pihissyt taivaan tuulosiin, mitä patjaan ja sen omistamiseen tulee.
Kuten jo aiemminkin olen näillä sivuilla ihmetellyt, miten patjojen pitäisi kestää kahta harmaakarhuakin, kuinka kummassa se ole tehnyt sitä kahden (myönnettäköön, että hivenen tuhtin) ihmislapsen kohdalla?!
Noin joka 14 minutin jälkeen patjaan saa olla ymppäämässä lisää ilmaa, joka ymppäys pitää aivan sietämätöntä metakkaa.
Sellainen ei sovi seinillekkään, saati vieraaksi tulleille sukulaisille.
Tekisi mieleni "unohtaa" kertoa, että en huomannut laittaa vieraille kuin yhden täkin.
Kello varttia yli yksi yöllä raskaat silmäluomeni levahtivat ammolleen ja muistin asian. En kuitenkaan voinut enää tehdä mitään asian korjaamiseksi. 
Aamulla sanoivat vieraat kohteliaasti nukkuneensakin yön pitkinä tunteina.
Minä en oikein hyvin nukkunut, kun muistin, että myös makuuhuoneen lämpöpatterin töpseli oli unehtunut yhdistää valtakunnallisen verkkovirtaan.
Lämmittämätön huone ja yksi täkki!!! Kyllä me kaikesta huolimatta toivottelimme rakkaat vieraat LÄMPIMÄSTI uudestaan kyläilemään ja haluan ainakin uskoa, että he niin tulevat tekemään.

Sunnuntaina meillä oli kevään viimmonen Naisten kesken Iltapäivä ja tällä kertaa Vähässäkyrössä.
Lausuin taas sen "Miäs"-runon ja sen Israelissa sommittelemani runon.
Tapahtui taas niin, että en vettä tarvinnut säkeitten välillä ollenkaan. En muistanut maailmasa vesilaitosta olevankaan. Ihmeellistä.
Saimme kuulla myös oivallisen luennon vitamiineista.
Minäkin aloin tänään, luennon innoittamana, pureskelemaan taas päivittäisen kalkkitabletin ympättynä D-vitamiini tujauksella.
Kerroinhan teille  taannoin, kun en ollut muistanut ottaa hetkeen ko. tujauksia, kynnet alkoivat kasvaa ja lakkasivat lohkeilemasta?
Ajattelin nyt kokeilla, että pitääkö huomioni paikkaansa ja alkavatko kynnet liuskottua.
Kun kuuntelee tietoa ja tutkimustuloksia siitä, kuinka paljon sitä ihminen vitamiineja oikeastaan tarvitsee pysyäkseen tolkuissaan ja yleensä pystyssä ja hengissä, ei kertakaikkiaan uskalla olla niitä nautitsematta.
Alitajunnassa riepoo toisaalta tieto, että suonissani virtaa veri, joka on kuin Auran sinappia. Syö nyt sitten vielä vitamiineja!!!Kalkki on ehkä kuitenkin vähän eri asia, luulen ma.

Nyt pitäisi alkaa kertomaan Israelin matka-reportaasia mutta ilta on pitkälle kulunut ja tämäkin reportaasi pitkälle venynyt.
Ensi kerralla sitten.
Varmuuden vuoksi aloitan matkakertomuksen ihan alusta. En jaksa tarkistaa, mitä olen jo kertonut.
Muutenkaan viitsi lukea juttujani uudestaan, kun ne vilisevät niin raskaasti kirotusvihreitä. :(
Mutta, että olisi jotain, johon ensikerralla tarttua ja jonka varmasti muistan, että olen teille  kertonut, kirjoitan ALKULAUSEEN:
Lauantaina illalla klo 21.30 koitti se ihastuttava hetki, jolloin tumppasimme, Magnus ja minä,  matkakapsekkimme auton peräkonttiin ja Charles vyöräsi meidät Isonkyrön Tervajoen Ystävyydenkulman piha-aukealle.
Hyinen tuuli tuiversi päittemme yli ja loskasa ja  kuralillingissä linja-autopysäkille rämpiessämme tuntuivat matka-askimme painavan hyvänjoukon yli sallitun 25 kilon.
Omani tuntui painavan SATA25 kiloa, vaikka sisälsi vain hiuslakkaa ja tusinan legginssejä....(jatkuu).

T: Kaisa von Rämpinen-Lilling
--------------------------------------------------------------------
Apostolen teot luku 16, jakeet 26-32.

Yhtäkkiä tuli raju maanjäristys. Vankilan perustukset järkkyivät, kaikki ovet lennähtivät auki ja kaikkien kahleet irtosivat.
Vartija havahtui unestaan ja kun hän näki vankilan ovet selkoselällään, hän luuli vankien karanneen ja tempasi miekan surmatakseen itsensä.
Silloin Paavali huusi kovalla äänellä:
"Älä tee itsellesi mitään! Me olemme kaikki täällä."
Vartija pyysi valoa, ryntäsi sisään ja heittäytyi vavisten Paavalin ja Silaksen eteen.
Hän vei heidät ulos ja kysyi:
"Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?"
He vastasivat:" Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi."
He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko perheväelle.

Muutamia kuvia taas nähtäväksi, joista selvästi käy ilmi, kuinka monenmoista maisemaa tuohon Uudenmaan läänin kokoiseen maahan mahtuupi.
Jos joku alkaa lukea blogiani tästä postauksesta lähtien, niin ilmoitetaan, että tuo maa on Israel.
Uudelle lukijalle ilmoitettakoon myös, että tuo suomenlippua huiskuttava vuoristokiipeilijä on Magnus.
Rakas aviomieheni vuodesta 1966.
Ihmettelen tässä kuvia tänne asetellessani, että miks ihmeessä Magnus piti lippua mukana tuossa vaikeakulkuisessa maastossa?
Maastossa, jossa Magnuksen mukaan minulla ei olisi ollu mitää asiaa. Olisin ollu noukallani ensimmääses kivikkooses ylämäjes.
Lippu oli todella tarpeellinen, kun kävelimme Via Dolorosaa pitkin, jossa oli satoja ja satoja muitakin hengittämässä toistensa niskaan.
Silloin oli tosi hyvä, kun nosti kuumuudessa  sumentuneen katseensa ja näki siniristilipun heiluvan edessään väkijoukossa. Tiesi olevansa oikeaan suuntaan askeltamassa.
Minun olisi tietenkin hoksaavaisena vaimona pitänyt pidellä lippua jäädessäni matalammalle odottelemaan.
Mutta minä en ole kovin usein hoksaavainen.
Näimme tuolla jylhässä maisemassa myös Daavidin lähteen. Siitäkin on kuva tallessa ja varmasti vielä tännekkin sen laitan, ennenkö tulee uusia kuvia Israelista.
Uusia kuvia Israelista tänne tulee kahden vuoden kuluttua, jos Luoja suo ja elämme ja maapallo pyörii.
Silloin otan niin paljon- ja niin kunnollisia ja selviä kuvia, että niitä kehtaa näytille laittaa. Merkkaan myös mustakantiseen vihkoon muistiin ylös joka rapsahduksen. Oppaan selostukset olisi hienoa myös ottaa nauhalle, että voisi kirjoittaa niitä tänne mhvv-sivustoille.
Näköjään ovat koittaneet ne ajat ja hetket, että mitään ei muista, ellei kirjoita muistiin. Itse asiassa sellaiset hetket ovat minun kohdallani koittaneet aina.
Kovasti minulta pyydettiin tarkempaa ja pitempää selontekoa ja matkakertomusta tekemältämme matkalta, mutta se on helpommin luvattu kuin tehty.
Yritän kuitenkin saada örmittyä jotakin postaukseni loppumetreillä. Ans kattoo nyt.
Ensiksi kirjoitan viikonvarsitapahtumat, joista aivoihin on jäänyt joltisenmoisia muistijälkiä. (Hohhoijjaa).

Alkuviikosta sain tyhjennettyä matkakapsäkit, josta hommasta olen, paitsi ihmeissäni, niin myös onnellinen.
Tavallisesti vaatteet ynnä muut vermeet saavat olla täysin rauhassa ja koskematta laukkujen puristavassa uumenissa seuraavaan menoon asti.
No, ei nyt ihan kahta vuotta sentään, mutta ei paljon muutenkaan.
Kauhun väristykset selkäpiissä ajattelen aina sitä itiöiden määrää, mikä laskoksissa kulloinkin muhii, mutta en silti muuta tapojani. En koskaan muuta tapojani paljon missään, mikä koskee hyvää järjestystä tms.
Matkavaatteet kuivivat hyvin tanakassa tuulessa ja homeitiöt lensivät kovaa ja kauas.
Tänäänkin olen pessyt pari koneellista pyykkiä ja vienyt ne urheasti toppatakkiin ja karvalakkiin sonnustautuneena tuulen tuiverrukseen.
Osa pyykistä on jo haettu sisälle ja niinpä peräkämmarin, jossa par´aikaa kirjoittelen, täyttääkin nyt vastenmielinen puhtaan pyykin haju.(Snöfff...)
Kaikki lukijani muistavat tietysti, että olen hiukan outo, mitä kakkinaisiin hajuihin tulee.

Viikolla ajelimme Nikolainkaupunkiin Viviannin koulun kevätkonserttiin. Konsertti pidettiin Nikolainkaupungin kaupungintalolla.
Nikolainkaupungin kaupungintalon juhlasali on yksi kauneimpia kaupungintalon saleja, joissa olen käynyt. Itseasiassa en ole varma olenko käynyt minkään muun kaupungin kaupungintalon juhlasalissa, mutta se ei vähennä asian ihanuutta pätkääkään.
Lapset lauloivat kauniisti. Jotenkin laulut olisivat saaneet olla "vanhanaikaisempia".
Olin kuulevinani jotain tyttöjen ja poikien keskinäisistä kujerteluista. Ihan viattomista (hyvät hyssykät sentään ja onneksi)  mutta pikkukoululaisten suussa jotenkin hassulta kuulostavalta.
Yksi ihastuttava sulohelmi (olin toki monta muutakin) löytyi konsertin lopuksi, jossa kaikki luokat 1-6:een lauloivat. W.A. Mozartin "Kevät saapui".
Tuota laulua lauloin aikoinani minäkin pienenä kirkasotsaisen tyttösenä, silmät innosta loistaen ja sädehtien, koulun kuorossa.
Tuo suloinen kevätlaulu laulu ei ilokseni tuonut muutenkaan tuskansekaista murhemieltä mieleeni.
Päinvastoin! Työ ja tuska oli olla hiljaa ja hyräilemättä mukana. Yritin kuunnella alttoääntä, jota minä olen aina kuoroissa laulanut, mutta en erottanut. Kuulokojeenikin oli tietenkin kotona.
Suvivirttä en tahdo laulaa, enkä kuunnella ollenkaan, koskaan, missään syystä, että  sen kuullessani  kumpuaa joka kerta kauheat kevätjuhlamuistot mieleen (nelosia ja ehtoja jms.).
Onneksi suloista kevätvirttä numero 105 ei siihen aikaan laulettu kouluissa keväisin. Liekkö ollut virsikirjassakaan siihen aikaan?
Konsertti oli siis hyvä ja päälle menimme Asevelikylään donitsikahville. Oikein Arnolds´in donitsikahveille.
Minulle kyllä kelpaavat donitsit kuin donitsit, ei sen puolen.

Lähetystyön johtokunnan kokoukseen riensin keskiviikkona.Siellä oli taas puolestaan hyvät möhnäkeskuspullakahvit.
Oli hilkulla, josko kokous on päätösvaltainen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Torstaina oli Eläkeliiton kevätjuhlan aika täälä Isossakyrössä.
Taas selvisin ilman suvivirren aiheuttamaa angstia. Ohjelmassa oli kuorolaulua, runoja ja pieniä puheita.
Mukana oli myös entinen kirkkoherramme vaimoineen. Hän oli täytellyt vuosia ja ojennettiin hänelle lahjaksi taulu.
-Pitää näyttää yleisöönkin päin sitä taulua!, kiljuin minä.
-Kyllä on uteliasta porukkaa, sanoi Erasmus- pappimme.
Meitä nauratti kovasti, vaikka ehkä Magnus hieman hikoili vaimonsa puolesta.
(Meillä, meidän seurakunnassamme, on koko rovastikunnan ja myös koko pohjoisen pallonpuoliskon parhaat papit).

Viime viikolla tapahtui myös pikkuinen episodi, josta minä tulin hyvin iloiseksi, mutta hämähäkki (se toinen osapuoli) huonovointiseksi. Tai oikeastaan se otti ja kuoli.
Näin nimittäin kevätvirkun hämähäkin juosta viuhahtavan keittiössämme televiitsionipöydän alle.
Kuten kaikki lukijat muistavat, en pidä siitä, että hämähäkit häkkeilevät nurkissani. Olen sanonut, että ulkona on simänkantamiin lääniä vaaniskella verkoissa kaikkea.
Ulkona, jos hämmähäkin tapaan, annan sen ilomielin olla ja riippuilla seiteissään. Voin jopa juosta hakemaan luupin sisältä ja tutkia sitä tarkemmin.
Mutta sisällä EN, EN ja EN!
En ehtinyt etsiä lätkää, enkä talouspaperia siihen hötäkkään, vaan liiskasin hämähäkin paljaalla kädellä.
Tätä en olisi ikinä voinut ajatella tekeväni edes unissani, joten olen ilmeisesti tervehtynyt joillain osa-alueilla maaseudulla asuissani.
Toki tiedän, että kotimaiset hämähäkit eivät ole mitään tarantelloja, tai mustia leskiä, mutta kummiski!
Tunnen  toki erään naisen, joka roikottaa hämähäkit kintuista elävinä  ulos.
Ihailen häntä kyllä kovasti. Hän ei todellakaan tee pahaa kärpäsellekkään, saatikka hämähäkeille.
Siihen suuntaan aion minäkin itseäni psyykata.

Lauantaina menimme Piken kaa hankkimaan tarjoiltavaa sunnuntain Naisten kesken iltapäivään.
Ajattelin jo Piken kanssa ostosmatkasta sopiessani, että menen samalla matkalla kuntosalille säikyttelemään taas veltostumaan päässeitä allejani, mutta vielä mitä?! Hyvä, kun ehdin Ässän eteen sovittuun aikaan.
Saimme ostokset tehtyä ja niin kaahasin kotiin allit rytkyen.
Nykyään on muuten aika kinkkistä tuon tarjoilun suhteen. Ihmiset ovat allergisia jos jollekin.
Minä huomasin Israelin matkalla olevani allerginen sitrushedelmille. Totta puhuakseni olen sen kyllä tiennyt jo aikaisemminkin, mutta olen yrittänyt painaa asian villaisella. Sitrushedelmät sattuvat kuulumaan himoherkkuihini.
Söin Israelissa about kilon greippejä, mandariinejä ja appelsiinejä (kutakin kilon siis) joka opäivä ja nyt on sormet verisiä reikiä pullollaan.
Silmäni olivat jo matkalla kuin veriset puukonhaavat ja sama peli jatkui kotomaassakin.
Hälvän tohtori (alias Magnus) haki minulle silmätippoja ja ne ovat ,ihme ja kumma auttaneet.
Ne ovat auttaneet, vaikka purkin kyljessä luki KUIVILLE silmille.
-Minun silmäni ovat MÄRÄT kuin lehmällä, karjuin "tohtorille" vastustaessani diagnoosia ja hoitoapua.

Sunnuntaina meillä sitten oli Isonkyrön Pappilassa NKIP.
Naisia tuli runsaasti paikalle. Aiheeksi oli valittu "Rakkauden monet kasvot", josta aiheesta Sinikka hyvin ansiokkaasti alustelman meille piti.
Keskustelua käytiin innokkaasti sopivissa kohdin.
Minäkin sain lausua runon (kuinka ollakkaan ;))
Lausuin selkäpii notkolla "Miäs"-runon. Kuulijakunnassa ei tilaisuuden luonteesta johtuen ollut yhtäkään miästä, mutta se  sai mielestäni hyväksyvää hyminää aikaan tässäkin kuulijakunnassa.
Runo on yksi viimeisimmistäni. Kaikki muut runoni kyröläiset varmaan osaavat jo 1/2:ksi ulkoa.
Olisi minulla ollut yksi uudempikin runo, jonka kirjoitin Israelissa.
Se on niin kaameella käsialalla vihkonsyrjään örmitty, että en saa siitä itsekkään selvää.
Joka kerta, kun sen olen lausunut (3 kertaa tähän päivään mennessä) olen takellellut hirveästi, vaikka kieli on ollut ihan vetinen.

Nyt pääsi käymään niin, että matkakertomusta ei tule. Ainakaan tällä haavaa.
Tunnen itseni tyhjäksi ploosuksi ja tyhjän ploosun törähdykset eivät ole mielenkiintoisia.
(Jos joku ei tiedä, mikä on ploosu, niin ilmoitettakoon ja julkituotakoon, että se on puolityhjä vappupallo).

T: Vappu Plosander-Jouppi
------------------------------------------------------------------

Evankeliumi Johanneksen mukaan. Luvusta 1, jakeet 10-12

Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma on saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä.
Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskoivat häneen.

Iltaa parhaat, mutta ihanat lukijani kaikki!
Nyt vasta ehdin tänne teittin pariin, enkä ole uskaltanut katsoa, kuinka moni on käynyt täälä raottelemassa sivustoa.
En minä muuten niin kauheasti pelkää, mutta on kamalata katsoa kuinka monelle on tuottanut "pettymyksen", kun  samat kuvat ja teksti töklötää paikallaan.
On ollut kaikenlaista kapsäkkien purkamista ja viikon postin tutkimista, ettei ole ehtinyt nähin kirjallisiin töihin ollenkaan. Varsinkin, kun tuli kuorsattua melkein vajaalle puolille päiville.
Tulimme noin about kello 23 kotiin Letkutielle. Viisarit olivat nuljahtaneet jo hyvän tovin toiselle vuorokaudelle, ennenkö pääsimme vatupassiin. Ei sitä heti saa nukuttuakaan niin vaiherikkaan matkanteon jälkeen.
Nyt tuntuu muuten vaihteeksi kerrankin siltä, että ihan eilen ei ole ollut taas maanantai.
Tässä välillä on käyty idässä. Ihanassa Israelissa, kuten muistatte minun jo jonkun aikaa näissä raporteissa asiasta toitottaneen.
Viikosta, joka jäi väliin ja siis raporteeramatta en muista mitään.
Merkintöjä ei ole tosiaankaan kuin se yksi NAISTEN SUUNNITTELUPALAVERI, josta ennen olen maininnut ja joka oli väärän päivän kohdalle muistiin merkitty. Sitäpaitsi siellä naisten suunnittelupalaverissa oli myös yksi mies, Matthew.
Matthew ei tietenkään suunnitellut mitään, mutta muuten otti osaa keskusteluun.
Jos naisten suunnittelupalaveri pidetään jonkun kotona, niin ei sen jonkun aviomiestä pellolle ajeta. Sehän on selvä se.

Muistamattoman viikon loppupäässä varmaan pakkasin vaatekertoja  ja aurinko&päivä&yö&kosteutusvoiteita kapsäkkeihin. Näinhän minä olin tehnyt myös jo kuukausia ennen.
Siinä itserusketusvoide-asiassa kävi juuri, kuten ennalta aprikoin ja uumoilin: tulos oli epätasaisen laikkuisa ja kauhea.
Mikä kaameinta, unohdin purnukan kyljessä seisovan ohjeen lusätessäni perillä linimenttiä sääriini (ohje: pese kätesi huolellisesti voiteen levityksen jälkeen).
Minä en pessyt käsiäni huolellisesti. En pessyt käsiäni ollenkaan.
Aamulla hotellin sängystä herätessäni ja ylös veskiin kongotessani huomasin, että käsieni pohjat olivat tummanruskeankukertavat kuin emogorillalla. Emogorillallakaan ei tosin taatusti ole NIIN ruskeita sormien välejä kuin meikäläisellä oli.
Ojentaessani matkamme aikana jotain Magnukselle, sanoi hän hetkisen kuluttua suuren joukon kuullen, jotta mitä sun käres oli jotain outua?
Kehoitin  palata asiaan sitten joskus myöhemmin ja toivoin totisesti hänen keskittyvän toisiin asiantynkiin.
Onneksi Magnus ei enää myöhemmin muistanutkaan koko juttua. Tiedän tasan tarkkaan, mitä hän olisi sanonut tarkistellessaan pulleita käsiäni.
-Kyllon törkiän näkööstä. Ei sulta kurit puutu. Färjätä ny sormien välyyset ruskiaksi.
Magnus olisi ollut ihan oikeassa. Niin käsien kuin jalkojenkin "färjäyksien" kanssa.
Siltikin olen aina vaan sitä mieltä, että suonikohjut matsaavat paremmin ruskeeseen kuin olminvalkoiseen. Piste.

Alun kolme kuvaa (jäljellä on vielä 363 kuvaa) on näpätty Israelissa.
Magnus laittoi tänään kaikki Israelissa ottamani kuvat tietokoneelle.
-Minkälaasia kuvia soot oikeen ottanu? Mitä tämäki esittää? (Magnus tarkoitti tuota keskimmäistä otosta).
-Siinä on kuvattuna liskon häntä! (Kuvassa näkyvän sementtihalkeaman keskivaiheilla oleva pikkarainen piikki.)
Oikeastaan tarkoitin kuvata tietenkin koko liskon, mutta nepä ovat erityisen liukasliikkeisiä. Varsinkin melkein 30 asteen lämpötilassa.
Sain onneksi kuvattua ko. elukan koko komeudessaankin, mutta siitä dokumenttia myöhemmin.
Ensimmäisessä kuvassa on YRITETTY kuvata kaloja Sachnen kansallispuistossa olevassa uimalassa. Pienet kalat nyppivät uimareiden jaloista (ja jos antaa nyppiä, niin tietysti muualtakin) kuollutta solukkoa. Kantapäät ovat niiden herkuttelun jälkeen sileät kuni pikkuvauvan takamus.
Uhhuh! Kuvassa näkyvät jalat eivät ensinnäkään ole minun.
Minun tolppakoneeni ovat huomattavasti tukevampaa sorttia. Mutta ne eivät ole siksikään minun, koska en kuuna kullan valkeana pystyisi syöttämään solukkoani kaloille. (Örk, örk, örk...)
Hytisyttää ajatuskin, että kalat olisivat maiskuttaneet jo satojen muiden rannalla jalkojaan uittavien orvaskedet ja sitten uisivat minun kimppuuni evät viuhuen.
- No, nehän nielee ne toisten solukot ennekö siirtyvät uusille apajille, yritti joku lohduttaa.
Olen kuitenkin varma, että muutama hyppysellinen solukkoa jää edellisestä kantapäästä niiden suupieliin. Ihan takuula jää.
-Iilimadot olisivat paljon mukavempia. Ne sentään imevät verta, eikä nahkanpaloja, huutelin minä pyyheliinan päältä. Totta puhuakseni sellainen  ajatus vasta saikin ihon broilerille.
Lienee tarpeetonta mainita, että tyydyin istumaan hantuukin päällä koko uimaretken ajan.
Uusi mekkouikkarini pysyi rutikuivana, mitä nyt muutamat hikihelmet sen päältä silloin tällöin vieriskeli katsellessani ja ajatellessani sitä menoa.

Alakuvassa on kameli, jolla Magnus ja Joonathan ratsastivat Jerikossa ollessamme.
Siitä myös todistuskuvastoa ja seikkaperäistä selostusta myöhemmin.

Matkamme Israeliin alkoi täältä Hälävän mutkasta 1/2 22 vime lauantai-iltana
Charles heitti meidät maantien viereen, josta nousisimme linja-autoon. Linja-auto oli nimenomaa vain meitä varten, jotka matkustimme Israeliin.
Joonathan oli astunut l-autoon jo Nikolainkaupungissa. Aloimme heti, kun viimmonenkin matkaaja oli noukittu mukaan, yrittämään unta silmään.
Minulta se onnistuikin aika hyvin. Olen tottunut nukahtelemaan istuvillaan. Joonathankin sai kuulemma jotenkuten nukuttua, mutta Magnus ei "silimällistäkään".
Kello 4 aamulla oli oltava lähtöselvittelyussä ja niin me myös olimme.
Kone starttasi sunnuntaina aamulla, kuuden pintaan, kohti Israelia.
Söimme lentomatkan aikana sormustimillisen kokoisen aamiaisen ja joimme kupposen (noin 4 sormustillista) kahvetta. Hyvää oli. Oikeastaan lentokoneaamiaiset- ja lunchit ovat juuri sopivan kokoisia meikäläiselle. Niissähän haarukka, veitsi-, hamastikku-, pikkulusikka- ja särvettipakkaus muodostaa kooltaan suurimman kokonaisuuden.
Ei tarvitsisi, sellaisia alati syödessään, makkaroitaan peitellä. Niitä ei yksinkertaisesti pääsisi muodostumaan.
Hiukan ennen 11 olimme jo perillä.
Menimme Jaffan kaupunkiin, sitten Öljymäelle ja Getsemaneen.
Paitsi, että oli ihanaa ja puhuttelevaa, oli myös valtavan kuumaa. Missään en päässyt vähentämään vaatteita, jotka olin ylleni hyisessä Pohjolassa pukenut.
Olin pukenut kerroksellisesti. Ensimmäisen kerroksen legginssit olivat, etten sanoisi aavistuksen verran LIIKAA.
Seuraavalla kerralla (jos sellainen meille vielä joskus suodaan) en pue yhtään ylimääräistä kerrosta. Parempi pienet muutaman tiiman vilunväristyksetkin alkumatkasta kuin mahoton monen tunnin läkähdys koko loppupäivän perillä.
Ensimmäinen päivä oli koko matkamme kuumin, kuten aina ennenkin.
Ensimmäisenä päivänä otettiin myös  ryhmäkuva, kuten aina ennenkin.
Minulla on kuvassa posket punaiset kuin räätikät. Kaikilla muilla on myös kasvoilla onnellinen hymynkare, minä olen kuin vt. haudankaivaja.
Jotenkuten  jaksoin kuitenkin ottaa valokuvia. Laitan niitä tulevissa bloggauksissani teille runsasti nähtäväksi.

Öljymäelle on rakennettu kirkko (Kaikkien kansojen kirkko) ja siellä meidän ryhmämme lauloi Maa on niin kaunis-virren.
Sisällä kirkossa oli viileää ja ihanaa ja rohkaisin mieleni ja lauloin alttoa.
-Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie.... me lauloimme.
Jotakin liikahti kuumassa sydänalassani.
Kiitos Jeesus, että saan olla tässä. Magnuksen, Joonathanin, koko ryhmämme kanssa ja ennenkaikkea Sinun kanssasi rakas Herrani...
(jatkuu ensi maanantaina).
T: Kaisa Kutukala-Syöppönen
-----------------------------------------

Herra siunatkoon sinua, Israel ja varjelkoon sinua.
Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.