Viikko on mänt ja uutta pukkaa

Tämän mhvv:n kirjoittamiseen pääsin ihan ihmisten aikaan ja suht´koht terveiden kirjoissa.
Myös mieli on iloinen, eikä puhumattomuuksista, eikä mykkäkouluista ole enää haisuakaan jäljellä.
Edellis kerrallahan päässäni kirnusi räkää vielä aika tavalla, josta eritteestä varmaan johtui riitaisa mielentilanikin.;)
Nyt kumminkin ovat räät menneet ja mieli kuin keväisellä ketulla.

Yläkuvassa on kuva tämänaamuisesta kymmenkahvistani ja hunajapeitteisestä pullansiivustani.
Asetuin katsomaan erästä "kulttuuriohjelmaa" ja sen alussa ja kluessa tapaan syödä päivittäisen pulla-annokseni.
Hunajaa meillä ei läheskään aina ole pullansiivuille sivellä ja jos onkin, niin ei missään tapauksessa noin hyvää kuin tuossa kuvassa näkyvä honunka.
Mauritzio (Magnuksen veli) tuo meille aina tuliaisina LUOMU METSÄKUKKA HUNAJAA!
Kun tuota hunajaa sy, niin vaikutus on sama kuin sillä koiralla, joka nousi aina hyrränä ilmaan, kun sai suuhunsa  määrätynmerkkisen koirankeksin.
Joku voi muistaa samaisen hauskan piirretyn koira-sarjan, jos on elänyt yhtä vanhaksi kuin minä.
Kaikki roistot ja rosvot tiesivät tämän oivan vahtikoiran heikkouden pisketteihin ja varasivat niitä roistoluihinsa mukaan. Pakoon pinkoessaan he heittivät tälle vahtikoiralle keksin.
Koiraparka ei pystynyt vastustamaan keksiä ja niinpä se nousi hyrränä ylös kesken takaa-ajon ja rosvot näyttivät pääsevän pälkähästä.
Kaikki päättyi kumminkin aina hyvin ja koiralle (jonka nimeä en valitettavasti muista) annettiin aina runsaasti  keksejä palkkioksi urheudesta.

Hunajakuvan alapuolella olevassa kuvassa on näkösällä eräs mukava tapaaminen eilen aamupäivällä.
Nimittäin naapurin kissin Roopen ja pitkäkinttuisen kurjen.
Kuvan vasemmassa laidassa näkyvä vaalea plätti on Roope ja oikeassa laidassa kurki.
Ovat elukat jo ohittaneet toisensa. Ohitus tapahtui hitaasti ja syvän kunnioituksen täyttämässä ilmapiirissä.
Välissä on varmuuden vuoksi pieni pelto-ojakin.
Roopen vatsalaukku vinisti, jos mahdollista, vieläkin matalammalla kuin tavallisesti ja kurjen kaula kenotti korkealla kuin kollajan poola (?).
Roopen vatsa vinistää aika matalalla siksikin, kun se odottaa poikasia.
Sen nimeä ei kuulemma voitu enää muuttaa aikoinaan, kun huomattiin, että sille olisikin pitänyt antaa nimeksi Iines. Roope- nimen se tuntee itsekkin, eikä kuuna kullan päivänä olisi ymmärtänyt kuka on Iines.
Roope on mahdottoman hyvä emo parille poikueelle vuodessa, niin myös hyvä hiiri- ja myyräkissi.
Luulen, että on Roopen ansiota, että meille pukkaa syksyisin vain 1/2 tusinaa hiiriä.
Siinäkin on kyllä tasan 1/2 tusinaa liikaa, mutta minkäs teet?

Jos hiukan setviskelisi viikon tapahtumia, niin tiistaina meillä oli raamattupiiri.
Raamattupiirin pito on, paitsi mukavaa, niin myös hyödyllistä. Tulee siivottua hiukan paremmin kuin vaan keskilattioita joka toinen viikko.
Hammaslääkärissä olin samana päivänä, eli onnistuin luiskahtamaan kesken kauheiden jynssäysten hammaslääkärin vastaanottosänkytuolille makoilemaan.
Tunnin pidin suutani yhteen rytkyyn auki. Takahampaan juurikäytävät krassattiin auki ja tukittiin uudestaan.
Miellyttävä ja kaikinpuolin ihana hammaslääkäri kysyi huolestuneena, että jaksanko kuinka siinä olla ja suuta auki pitää.
Vastasin, että öööääää...hh...ööö...heheheheheheh! (Suom.: ei mitään hätää, koska öisin suuni on 8 tuntia auki ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän suu on päivälläkin auki.Hehehehehheheh)
Joku tarkkanäköinen lukijani varmaan muistaa edelliset kitinäni hampaistani. Nythän meikäläisen kohdalla on päässyt käymään niin, että kauheitten amalgaamipaikkojen alle on päässyt syntymään vielä kauheempia reikiä, jotka nyt ovat alkaneet vaivata.
Uskon, että niitä on muhinut paikkojen alla pitkäänkin, mutta kukaan ei ole puhunut minulle mitään.
Vasta kuin nyt. Uusi hammaslääkäri asian huomasi. Hän myös kysyi minulta, että onko kukaan sanonut, että ikenessäni on  piikinpätkä?
-No ei ole kukaan tullut mainaisseeksi, sain kuiskatuksi.
Piikki näkyy röngenkuvassa kuulemma. En ökötyksissäni muistanut kysyä kummassako?
 A) ylä-, vai b) alaleuassa?
Kerran minulta myös kysyttiin (ei tosin hammaslääkärissä), että onko kukaan sanonut minulle, että olkapäässäni on suuri irrallinen rustonläimäre? Läimäre tuli ilmeisesti siinä rytäkässä, kun kaaduin eräänä kauniina lauantai-iltapäivänä ennen joulua. (Siitäkin on jo monta vuotta).
-Eipä ole kukaan tullut mainaistua, sanoin ääni vapisten lääkärille, joka tätä kysyi.
-Mitäs ikäloppujen mommien läimäreistä!  Hautaan ne kannetaan muiden läimäreiden mukana, jatkoin, mutta en toki ääneen.
Eivät lääkärit väärin ole kuitenkaan tehneet, vaikka hiljaa olivat olleetkin.
He tietenkin tiesivät, että siitä läimäreestä ole mitään vaivaa jatkossa, jos jumppaa, eikä jää tuoliin istumaan. Minä olen jumpannut.
Ei piikistäkään ole mitään vaivaa ollut, ellei ota pistävää puhetta, jota joskus leukojen välistä suoltuu, huomioon.
Hetken aikaa piikistä kuullessani tuli kyllä kaikenlaiset piikkikauhuskenariot mieleen.
Muistin lukeneeni, tai kuulleeni varmalta taholta, että joillakin on sirpaleet ja sirut lähteneet kauheita verisuonia pitkin liikkeelle ja pysähtyneet sydämeen, tai aivoihin ja aiheuttanut totaalisen topin.
Näin mielessäni jo lööpin: ikeneen jäänyt piikki tappoi ikäihmisen Pohjanmaan perukoilla!
Noh, minulla on ylivilkas mielikuvitus, sitäpaitsi eihän sielä nyt koko piikkiä ole. Ainoastaan se katkennut osa.

Eläkeliiton kevätjuhlissa olimme myös männä viikolla ja samana iltana Nurmoossa seurakuntakodilla Viisikielisen lauluillassa.
Minulla oli runoja lausuttavanani ja Magnuksella puhe puhuttavanansa.
Vesihörppyjä ei lausumisen aikana tarvinnut lutkuttaa kuin kerran ja kaiken hyvän lisäksi sain myytyä kolme kirjaakin.

Perjantaina olin Kurikassa  naistenillassa  lausumassa runojani.
Eikun kanssa olimme matkassa ja hän piti puheen.
Magnuskin oli mukana, mutta hän meni Kurikassa tietenkin miesteniltaan.
Meidän naisten tilaisuus oli Kropsussa.
Kropsu on nimensä mukaisesti aivan ihastuttava kahvi&lounaspaikka keskellä Kurikkaa.
Samassa tilassa on myytävänä mys kaikkea ihastuttavaa sisustustavaraa.
Naisia tuli tupa täyteen.
Joimme kahvit ja teet ja söimme suloisia itsetehtyjä leivonnaisia, joita Kropsussa runsaasti oli tarjolla. Minä söin mustikkapiirakkaa ja vieläkään ei kieli ole kokonaan noussut kurkunperältä kantimiinsa, kun oli niin hyvää.
Onneksi sentään sain sanotuksi ja kehutuksi tarjoilut ja tilat, ennen lausumistani.
Taas selvisin aika niukoilla vedenkulautuksilla, mikä on ilahduttava ja hyvä asia.
Minulla nimittäin säpsät (kädet) vapisevat aina mahottomasti jännityksestä. kun nostan kupin huulilleni. Ei ole mukavaa, jos vesi loiskisi pitkin rinnuksia.
Yksi konstihan olisi juoda vettä pillin läpi!. Saisi vaan kumartua imeskelemään ja kostuttamaan halkeilevia huulia ja rutikuivaa kieltä ja kurkkua.
Nyt on onneksi muutaman kerran tapahtunut niin, etten ole muistanut vesipottujen ja lasien olemassaoloakaan.
Ehkäpä veden juomisen saa esiintymisen aikana lopettaa tykkänään? Onhan sitä nyt jo ryypittykin 27 vuotta. Tuollaisen rupeaman olen saanut pöntöissä pulista.
Kirjojani Kropsussa ostettiin 9 kappaletta, mistä seikasta olin ihan pökiönä onnesta.:D

Gideoneitten järjestämällä illallisella olimme lauantaina. Tällä kertaa illallista syötiin Isonkyrön seurakuntatalolla. Kolehti kerättiin Raamattujen jakamisen hyväksi.
Gideonit keräävät varoja Uusien Testamenttien jakamiseen kouluihin, armeijaan, hotelleihin, ja mahdollisimman moniin maailman maihin kaikille ihmisille.
Vuosittain Gideonit jakavat miljoonia Uusia Testamentteja ja mottona on, että Jumalan Sana ei koskaan tyhjänä palaa. Niin kuin asia ehdottomasti onkin.

Sunnuntaina katsoimme poikkeuksellisesti jumalanpalveluksen televisiosta.
Se tulee uusintana tiistaina (ainakin olin niin kuulevinani) ja sinun kannattaa se katsoa, ellet sunnuntaina honannut.
Seinäjoelta se jumalanpalvelus lähetettiin ja Seinäjoeltahan ei voi mitään muuta tulla kuin hyvää! :D

Sunnuntai-iltapäivällä ajelimme Nikolainkaupunkiin Kansanlähetyksen Kohtaamispaikalle.
Tällä kertaa paikka kohtauksineen oli pääkirkossa.
Kirkosta menimme iltakaffille ystäväperheen luo.
Illalla kaaduin suorilta jaloilta pehkuihin ja kuorsasin aamuun asti rauhallisena, mutta tyytyväisenä.

Tähän lopetan raportoinnin. Ainakin tältä erää. Tiedä sitten jatkossa.
T: Kaisa Suupohja- Ammonen
-----------------------------------------------------
Eilen olleen veteraanipäivän kunniaksi virrestä 579 säkeistöt 2 ja 3

Oi Herra siunaa Suomen kansa,
tee siitä palvelijasi,
se että täällä toimissansa sinua aina kuulisi.
Suo mieli uskollinen meille,
varjelus Suomen heimon teille.

Oi Herra siunaa synnyinmaamme
runsailla taivaan lahjoilla,
niin että ahkeroiden saamme
rakentaa maata rauhassa.
Myös lapsenlapset saavat kiittää,
kun halki aikain armo riittää.

Kahdella jalalla, mutta kaikkea muuta kuin pirteenä

Tavallinen nuivakka arki ottaa jo ja kolkuttelee yön takana.
Mikäs siinä. Arkista peherrystä se tämä ihmisen elo tuppaa olemaan.
Hienoa on ollut kuitenkin viettää Pääsiäistä.
Pääsiäinen on valtavan tärkeä juhla meille ihmisille.
Ilman sitä meillä ihmisillä ei olisi mitään toivoa. Ei juhlassa, eikä arjessa.
Olimme Magnuksen kanssa monta kertaa  näiden pyhien aikana Isonkyrön kirkossa, jonka alttaritaulu puhuu valtavasta Jumaan rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.Alttaritaulussa Jeesus riippuu verisenä ristillä.
Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen meidät ihmisten synnit, että meillä olisi puolustaja Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Se, puolustaako Jeesus meitä, riippuu siitä, otammeko hänet eläissämme vastaan omakohtaiseksi Vapahtajaksemme.
Ensi syksynä tulee 27 vuotta, kun sain tulla uskoon. Jeesuksen omaksi. Siitäkin olen iloinnut tänä pääsiäisenä.
Sanoin elokuussa 1987 Jeesukselle, että tässä oon tee mitä tahdot.
Jokunen kuukausi meni ja yht´äkkiä löysin itseni Helsingin Ölympiä Staadionilta pestyine kauloineni.
Jumala tahtoo pelastaa.
Kerron tämän siksi, että mistäs minä tiedän, kuka teistä on samanlainen kuin minä olin ammoisia aikoja sitten? Toivoin nimittäin aina kovasti, että joku uskovainen olisi kertonut minulle yhtä sun toista hengellistä, koska minua kiinnosti uskonasiat ihan mahdottomasti.
No, sitten poukahti nokan eteen työkaveri, joka keroi ja pyysi hengellisiin tilaisuuksiin ja tämä likka meni.
Sillä tiellä ollaan. Joskus kompastutaan rähmälleen, mutta Jeesus on voimallinen pystyyn nostamaan.

Alun kukkaiskuvat on räpsäisty ihan viimeaikoina. Joulukaktus kukki jouluna ja nyt seen toinen puoli kukkii pääsiäisenä.
Ruusut saimme Mauritziolta (Magnuksen veli), jota saimme pitää vieraanamme joku päivä takaperin.
Nyt ruusut ovat jo pudottaneet lehtensä, mutta luulen, että saan neljä ruusua kuivaruusukokoelmaani. Siltä hiukan vaikutaisi. Minulla on kuivaruusuja kerättynä kahdeksanvuoden ajalta jo sievoinen kimppu. Pidän kimppua kirjahyllyn lasiovien takan, jotta ne eivät pölyynny ihan mahdottomasti.

Kaksi viikkoa on solahtanut taas alta viuhahtamalla, mutta mitään kaksinkertaista määrää jutunjuurta ei ole haaviin kertynyt. Niistäkin olen jo tihkutellut tietoa Facebookkiin. Hankalaa vaan, kun blogia ja facea tiiraavat samat ihmiset. Meikäläisen iässä ei enää tapahdu niin tajuntaa räjäyttäviä juttuja, että kahteen paikkaan räjäytyksiä liikenisi.
Tahtovat olla sellaisia "tänään apteekissa, huomenna osuuskaupassa ja terveyskeskuksessa" asioita, mutta hyvä, kun edes jotakin.

Podin siis valtakunnan flunssaa hyvän joukon toista viikkoa, etten tosiaan jaksanut osuuskauppa-juttujakaan tänne väsätä.
En ennen moista tautia ole potenunnakaan.
Silloin, kun olin töissä ja paskasten rahojen kanssa tekemisissä, minkäänlainen röppöri ei ikinä minuun tarttunut. Nyt, kun muoviläpykkää vaan kassalla vinguttaa, tarttuvat kaikki kauppakärrypöpöt- ja röppörit heti vanhan ihmisen kitusiin.
Taudin kuvaan kuului niin hirvittävä yskä, että ajattelin kylkiluiden nousevan vaakatasoon ja jäävän siihen asentoon pysyvästi ja loppuelämäni ajaksi.
Tunsin olevani muutenkin kuin nyrkkeilysäkki, jota paukutetaan ilman taukoa toista viikkoa.
Yhtään tervettä paikkaa en kyennyt nimeämään.
En myöskään ole tiennyt, miten kaikki röörit ja reiät alkaavat falskaamaan (ehkä jo kuluneisuuttaankin), kun ihminen  tarpeeksi usein ja voimallisesti yskiä köykyttää.
Toiset reiät tosin menivät vastaavasti niin tukkoon, että kun yritti niistää, niin niissä ei tapahtunut kertakaikkiseti mitään falskaukseen viittaavaakaan.
Korvan reikäkäytävissä  sen sijaan kuului ääni kuin ilmapallosta olisi turskutettu ilmaa pois, mutta ikään kuin sisäänpäin. Tiedättehän? (Tukkeentunutta lavuaaria, kun pumppaa sellaisella kummisella prutkulla, kuuluu hieman samantapainen ääniefekti).
Siis, onko ihanaa, kun saa kertoa sairausdiagnoossia perinpohjin, eikä kukaan keskeytä, vaan kuuntelee.
Suurimman osan siitä runsaasta viikosta toki nukuin, että en kuullut, enkä tuntenut mitään, mutta Magnus siirtyi toiseen sänkyyn nukkumaan, joten arvaan, että aikamoisia taudinkorinoita nukkuessanikin kuulla saatiin.
Loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Kukaan ei perhekunnastamme ole ainakaan vielä sairastunut, vaikka basiliskoja leijui varmaan katosta lattiaan ja päinvastoin, joka neliömillimetrillä.
Yksi "hauska" episodi taudinkuvasta vielä sallittaneen:
Kuuntelin jonakin päivänä radio Deitä sängyssäni ja olin hyvin tuohtunut, kun kuulin, kuinka studiossa viriteltiin viuluja puheen aikana.
Ajattelin kuumeen sumentavin aivoin, että eik tuotakin nyt olisi voinut tehdä hiukan ennemmin ja jossakin sivuhuoneessa. Onhan sielä studiossa joitakin sivupöksiä, missä viulunkieliä viritellä.
En tahtonut oikein saada puheestakaan selvää, kun kielet viritettäessä niin fiuleissa kitisivät.
Tovi meni, ennenkö huomasin, että oma kuumeinen henkitorveni se siinä pihisi.
Hohhoijjaa!

Kaksi runolausuntatilaisuutta meni taudin vuoksi ohi suun ja muutama mielenkiintoinen kokous.
Erääseen tilaisuuteen minut oli merkitty runoja lausumaan, vaikka minun ei ollut puhe niitä ollenkaan lausuakkaan. Luulenpa kuitenkin, että yksikään ei sen takia tilaisuuteen ollut tullut, että KAISA JOUPPI lausuu omitekemiään runoja.
Mutta, ettei nyt aivan menisi nollille, niin on kerran eräs Pirkko tullut tilaisuuteen juuri siksi, kun K. Jouppi on siellä vastuuta kantamassa ja runojaan lukemassa.
Pirkko oli aikoinaan postikursseilla samaan aikaan kuin minäkin.
Oi, niitä ihania ja mukavia aikoja!
Kerran, tästä on jo aikaa ja olen sen myrtsinä jo aiemminkin kertonut, olin eräällä kiikku&leikki-kentällä, jonne oli kokoontunut aika monta ihmistä siksi, että heidän sukulaisensa tulee sinne leikkimään pikkumuksunsa kanssa. Hän asui muualla Suomessa ja tuli syntymäkaupunkiinsa kyläilemään.
Kun kuulin sukulaisten iloista juttelua ja katselin heidän jännittynyttä odotustaan, luikersi kateuden katkera kyy sydänkammiooni.
-Mikähän minun pitäisi olla, että suku tulisi leikkikentälle, koska KAISKEEKIN tulee, eikä hän ehdi kaikkien luona vierailla, niin kaikki tulevat kiikkuskentälle.
Ehkä joku Aale-Kaisa Tynni (merkitsevää rykimistä).


Näiden kahden viikon aikana olen tehnyt pari merkittävää päätöstä. (Toki monta monituista päätöstä odottaa vielä päätöstään).
Olen päättänyt rajottaa Facebookissa olemista yhdestä-puoleentoistatiimaan. Ehkäpä iltaan painotettuna.
Hyvin olen pystynyt päätöksen, ainakin toistaiseksi, pitämään.
Pyrin kirjoittamaan kaikennäköistä muuta päivisin (runoja ja proosaa) ja hoitamaan livenä kaverikohtaamisia, jos mahdollista.
Toisen päätöksen tein plastiikkapussien heivaamisesta.:
Heivaan p-pussit tykkänään kauppakassin virkaa tekemästä.
Hämmästyin p-pussukoiden hintaakin. Yheksäntoista senttiä! Ja, vaikka olisivat halvempiakin, niin kyllä kangaspussit ajavat niiden ohi mennen, tullen ja palaten.
Yhden kerran olen jo kangaspusseja käyttänytkin. Viikonloppuostoksilla.
Kesti huomattavasti kauemmin pakata tavaroita ja takana oli jonoa, mutta en ainakaan kuullut huokauksia ja ilmeitä en ehtinyt tarkkaillakkaan.

Taidan muuten ottaa ja lopetella raporttia tällä haavaa.
Olen ollut koko päivän mohjaannuksissa (suutuksissani) Magnukseen.
No, mitä, kun aamulla lähdimme kirkkoon ja sanoin siinä jossakin vaiheessa, että mitähän panisi suuhunsa, että jaksaisi HOJAANTUMATTA siihen asti, kun syödään, niin
Magnushan latasi kamarista, jotta luulihny tuahon ikähän ehtinysellä on tiatua mitä syää, iliman, että on ku maaliman loppu olis kysees. Senku paat ruisröötiä käkätintä kohori!!!
Minulta loksahti harvahampainen suuni apposen auki.
Hyvät ihmiset! Onko minun tavallinenkin puhe kuin maailmanlopun edellä? Pitääpä kattoa, mitä täst´edes puhuu ja millä painotteilla.
Päätin, että en ikinä puhu enää mitään.
Iltapäivällä Magnus huomasi päätökseni ja ihmetteli suureen ääneen, niin kuin maailmanlopun edellä, että mikä muhun  on menny?
Vielä myöhemmin iltapäivällä hän arveli (kun en vastannut kysymykseen), että kyse on siitä, kun hän kehootti ruisröötiä moheltohon.
-Saako uskua anteeksi sanomisensa? Magnus kysyi.
-Kyllä saa. Minä annoin anteeksi jo ennen kirkonmenoja, koska ehtoolliselle ei voi raivopäissä mennä, minä sihisin.
Puhumiseni minä ajattelen kyllä muuttaa tasaisemmaksi. Sellaiseksi yhden nuotin sambaksi ja monotooniseksi jollotukseksi. Jos pystyn. Meinaan, kun on ikääkin jo tullut kohta seitsemisenkymmentä vuotta. Noinkohan sitä pystyy tyyliään enää hiomaan?
Enkä minä asiaa enää oikein edes muistakkaan.
T: Kaisa Jollot-Monoton

----------------------------------------------
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin,
viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Jesaja 33:6

Sama otsikko ku viimekski :(

Kuvan sävy sopii minun tilanteeseeni.
Oon kipee!
En pysty kirjottaan edes kauppalappua.
En maanantaina peli jatkuu, jos Luoja suo.
Siunattua pääsiäisen aikaa kaikille!

Väsynyt, mutta uupunut

Iltaa kaikki, jotka valveilla vielä olette.
Itse en enää oikein ole valveilla ja sanoin Maunolle, että kuinka onnistun saamaan järjellisen mhvv:n äntiin tänä iltana+
Magnus sanoi, jotta kirijoota vaan lyhkääsesti.
Charleskin pisti lusikkansa soppaan, vaikka ei oltu käsketty ja sanoi, että minun sepustukseni ovat aina niin mahdottoman pitkiä, ettei niitä kukaan kuolevainen jaksa lukea. hän ainakaan.
Minä vastasin leuka värähtäen, että kyllä jotkut ainakin sanovat lukevansa.
Charles vastasi, että joo, niin ne sanoo, vaikkei oo.
Noh, mitäpä tuosta (urhea yskäisy).Hauska blogia on kirjoittaa luki, kuka luki. Loppuun, tai ei.
Ja uskon vakaasti, että teitäkin on, jotka loppuun asti lukevat ja jaksavat. :D

Iltaa siis vaan ja hyvää tämän viikon alkua.
Alussa on kuva, jota viimekerralla etsin koneelta yli puoli tuntia, enkä löytänyt.
Syynä oli se, ettei sitä oltu koneelle ikinä  laitettukaan.
Haloo! Ja minä kun nimenomaa sanoin, että saiskos sukkakuvan koneelle, kun pitäis näyttää, mimmoset sukat postista  minulle tuli.
No, nyt sitten pyysin, että kuva koneelle pikimmiten laitettaisiin, että saisin aloittaa bloggauksen, niin ei löytynyt piuhaa, jota kuvien siirtämiseen tarvitaan. Ainakin meillä.
Luin, tai kuulinko jostain joltakin, että nykyään on sellaiset vermeet ihmisillä, ettei piuhojen kanssa tarvitse pöffelehtiä ollenkaan!
Sellaiseen olotilaan minäkin haluan tähdätä.
Mahdollisimman vähän kaikkea pälettä,  piuhaa ja sen sellaista.
Sen parempi meikäläiselle.
Jos on vähän vempeleitä, niin ei voi olla paljoja ja monimutkaisia käyttöohjeitakaan.
Minun on parina viime päivänä pitänyt saada tikulle asioita ja vastaavasti tikulta asioita pois.
On näytetty ja opetettu, ohjattu hitaasti kuin Suomi-fimin tapahtumissa, mutta ei jää päähän.
Surullistako? Ei yhtään.
Näiden useiden vuosikymmenien aikana olen tullut ymmärtämään, että en opi helposti mitään. Jos ollenkaan. Niin se vaan on ja siihen on tyytyminen. Aivoissani on joku ihme pehmytkudos-kohta, jossa tieto kulkee kuin liisterissä, jos ollenkaan.

Noh, piuha kuitenkin löytyi.
Jouduin pyytämään anteeksi karskinpuoleista sanaa Magnukselta.
Sana luiskahti suusta, koska hermostuin, kun tunsin epämiellyttävästi, että minua syytetään piuhan katoamisesta,VAIKKA EN OLLUT SIIHEN KOSKENUTKAAN.
Piuha oli kuitenkin juuri siellä missä pitikin. Piuhalaatikossa. Kymmenen (10) muun piuhan seassa.
Nyt on rauha taas maassa. Anteeksi pyydetty (minä) ja anteeksiannettu (Magnus).

Eka kuvassa on ne ihanat sukat, jotka sain vanhenemiseni johdosta Ritulta (nimi muut.).
Kukan sieppasin ja asettelin taiteellisen säväyksen saamiseksi, kukkavaasista.
Kukan ja kukkavaasin saimme puolestaan Hessalta ja Herbertiltä (nimet muut,) tässä joku aika takaperin.
Toisessa kuvassa on Joonathan säbän tuoksinassa. (Number 99).

Viikko meni potiessa ja runoja uuteen rustinkiin rustatessa.
Kyseessä ovat ne runot, jotka on jo yhden kerran lähetetty taitettavaksi. Ei vielä painettavaksi (onneksi).
Luin runoja torstaina Isonkyrön kirjaston runopiirissä Ewelle ja Kyllille.
Mitä useamman runon luin, sen paksumpi limaklöntti kertyi kurkkuni perälle.
Runot olivat täynnä virheitä. Sekä kirjoitus, että muunlaisia.
Niissä ontui kaikki muu, paitsi loppu. Lopussa ei enää onnuttu, vaan kaaduttiin päistikkaa pitkin permantoa.(Jos runosta nyt näin voi sanoa, mutta sanon, että ymmärrätte yskän ja missä mennään).
Runoja oli myös aivan liian vähän.
Tästäkin seikasta sain ylimääräisiä näppyjä kehooni.
Liian vähän? Kuinka voi olla mahdollista? Ja minähän briljeerasin, että runoja on niin monta, että kirjaan voi valita PARHAIMPIA (pahankuuloista bronkiitti-yskää).
Ehkä minä sitten olen vihoviimein oppinut tiivistämään sanottavani. Muuta en pysty sanomaan.

Ei auttanut kuin aloittaa runojen restaurointi.
Väänsin puolisenkymmenta (1/2 10) uuttakin runoa ja lisäksi löysin kätköistäni vanhoja, jotka kirjoitin, näin uskallan asian ilmaista, uudestaan.
NYT on kaikki melkein korjattu.
Varon lukemasta enää uudestaan niitä, jotka olen 3-4 kertaan tarkastanut ja korjannut.
Varon jo siitäkin syystä, että joka kerta on jotain korjattavaa löytynyt ja tiedän, että löytyis vast´edeskin, mutta tämä likkapa ei enää niitä lue.

Kurjaa olotilaa on lisännyt myös hampaiden jomotus.
Muistattehan, että olen mys yhtä hammasta (lue:paikkakasaa) kevyempi?
Minultahan kiskaistiin hammas maanantaina.
Tyhjää koloa on jomoskellut päälakeen asti ja kaikki kolon rintamuksella olevat hampaat (lue:paikkakasat) ovat pelkästä myötätunnosta oireilleet kummallisen ilkeästi.
Minulla on kyllä aika hammaslääkärille uudestaan kuun lopuilla.
Olen popsinut buranaa, niin että hyvin olen kuitenkin selvinnyt.
Oikeanpuoleinen jalkakin on vihoitellut.
Muistattehan, että kaatua präiskahdin tässä jokusen aikaa sitten?
Kaaduin oikean jalan päälle polvelleni ja varmasti jokainen, jalan muhkeasta lihaksesta, siirtyi sentin paikoiltaan ja ovat nyt hitaasti (särkien) palaamassa takaisin paikoilleen.
Magnus sanoi, jotta minoon pitäny vääränmallisia kenkiä kintuusnani.
Mauno on kyllä oikeassa. Olen pitänyt pitkävartisia korkeahkokantaisia saapikkaita viikon aikana monta kertaa.
Minulla on ollut sellaisi tilaisuuksia, että on ollut pakko pitää hiukan sievempiä kulkuneuvoja kuin niitä tavanomaisia, lintallaolevia, matalapohjaisia läskäreitä.
Olen joskus sanonut Magnukselle, että niin kauan, kun pysyn pystyssä, vaikka molemmilta puolilta tukienkin, niin niinkauan minä tahdon pitää kauniita kenkiä. Sopi tai ei! Pääsi kävelemään, tai ei!
Vellitalossa on sitten aikaa köpötellä Ainoilla.
(Täytyy mennä hörppäämään vettä. Meinaa kurkku kuivaa, kun niin pitää kiihtyä).

Lauantaina olin Nikolainkaupungissa Naisten iltapäivässä. Se pidettiin Pelastusarmeijan kauniissa temppelissä.
Aija-Kanita ja Elitzabethy tulivat ilokseni mukaani.
Meitä oli naisia koolla monta, monta kymmentä ja puheen kilkatus ja kalkatus väliajoilla  sen mukaista. Iloista ja äänekästä.
Minulla oli kunnia saada lausua kaksi runoa.
Otin puhujapönttön mukaan muovipullollisen vettä, mutta esityksen tuoksinassa en muistanut koko pottua.
Tapahtui semmoinen ihme, että suuni ei muuttunutkaan Koiviston korpuksi, eikä kuivaksi kuin sukeltajan sukka.
Ei ollenkaan. Sylki pakkas tursuamaan suupielistä liiankin kanssa, oikein innostuessani.
Sydänkään ei lyönyt ylimääräisiä kierroksia, eikä se liioin yrittänyt alakautta ulos.
Ihmeellistä!
Tuntui, että runoista pidettiin ja se lisäsi olematonta uskoani siihen, että runokirjani vielä näkee päivänvalon, vaikka virheitä runsaasti kylkiluihinsa osuikin.
Aija- Kanita joutui lähtemään ennen lausumistani kotiin, mutta lupasin pitää hänelle yksityis-lausuntatilaisuuden, jahka mennen hänen luokseen käymään.
Saas nähdä jännittääkö minua "yleisön" edessä? Jos niin käy, minä voin pyytää yleisä menemään toiseen huoneeseen ja kuuntelemaan sieltä.
Aija-Kanitalla on hyvä kuulo. Toisin kuin siskontytöllään.

Sunnuntaina meillä oli Yryselä-Palhojainen kylien kirkkopyhä Isonkyrn kirkossa.
Minä sain olla esirukouksessa mukana.
Rukoilin, että kouluissa saisi laulaa aina kaikista virsistä kaikki säkeistöt, jos tahtoo.
Muidenkin asioiden puolesta me rukoilimme. Niin on kirkoissa sunnuntaisin tapana tehdä.
Saimme veisata muutaman virren oikein torvisoittokunnan säestyksellä. Se ei ole nykyään enää oikein tavallista.
Hienoa ja upeaa oli ja hyvältä maistui kirkkokaffit ja voisilmäpulla jumalanpalveluksen päälle.
Catherine (ei meidän Catherine-tyttäremme) kaateli kahvia ja minä kuljin pöydissä kysellen, että saiskos olla lisää? Aika monelle sai.
Sitten kuljeskelin pöytien ympärillä ja huusin, että ottaako joku kolmannen kupillisen?
Joku otti.
Nyt tämä lkka ottaa ja menee maata. Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Buranö-Napskog
------------------------------------------------------------------
Levolle lasken, Luojani.
Armias ole suojani.
Sijaltain ellen nousisi,
taivaaseen ota tykösi.
Aamen.

Joko se meni

Valehtelematta puolituntia olen etsinyt tietokoneemme ihmeellisistä uumeneista valokuvaa, joka tänään otettiin ja jonka tänne olisin ehdottomasti halunnut.
Sukkakuva, jossa on kuvattu sukat, jotka lahjaksi Ritulta (nimi muut,) sain ja jotka niin ihastuttavat olivat, on totaalisesti hukassa.
Noh, aion kyllä sen kaivaa esille paremmalla ajalla. Nyt on päivä pitkälle kulunut, kun meillä oli telttapäivien suunnitteluilta.
Saimmekin kuin saimmekin kahvin ja neljä viisasta päätä yhteenlymällä, aikaan hienojen telttapäivien lujan rungon aikaseksi.
Telttapäivät ovat 9, 10 ja 11 päivä Isonkyrön keskustassa, että tiedät merkitä kalenteriisi.:D

Laitoin vaihtoehtoisesti sitten hiukan vanhempia kuvia blogini alkuun.
Sisällöltäänkin jo vanhoja, saatikka iältään.
Löysin koneelta nämä kuvat sattumalta ja muistan niitäkin ankarasti aiemmin etsineeni.
Tiedän, että on olemassa tuhat ja yksi tapaa arkistoida ja asetella&merkata valokuvat niin, että  ne taatusti löytyvät, mutta minulta se ei onnistu.

Yläkuvassa käyskentelen rakkaan isäni kanssa tietä pitkin, jota tietä ei ole enää olemassakaan.
Isäänikään ei ole ollut maanpäällä olemassa pitkään aikaan. Hän on ollut kuolleena jo 54 vuotta.
Hän kuoli 40-vuotiaana, eli parivuotta kuvan ottamisen jälkeen.
Itse olen tuossa kuvassa 11-vuotias. Muistan vieläkin tuon kävelyhetken ja retken kuin eilisen päivän.
Ylläni olevan kauniin kläningin, jonka Aija-Kanita-tätini minulle kevätjuhlaan ompeli, muistan myös oikein hyvin, sekä vaaleanpunaiset kangasballeriinat.
Kevätjuhlankin muistan. Se pidettiin Hietalahden jalkapallokentällä Vaasassa.
Suvivirsi laulettiin sydämen pohjasta silloin, kuten nykyäänkin, missä se lauletaan.

Alakuvassa eletään aikaa, jolloin meikäläinenkin sai syödä täytekakkua niin paljon kuin ikinä kehtasi ja ilkesi.
Siihen aikaan sitä vielä kehtasi ja ilkesi, kun paino oli normaali.
Nykyään en oikein, näillä mitoilla varustetuna, voi ottaa yleisillä paikoilla kovinkaan tuhteja vonkaleita täytekakusta.
Ainakaan, jos satun olemaan kovin häveliäällä tuulella.Kuten useinkin yleisillä paikoilla satun olemaan.
Se vaan on niin, että kovin pullevat eivät voi syödä kovin pullevia kakkusatseja yleisillä paikoilla.
Kaikki toiset, normaalin kokoiset, ajattelevat, että voi, voi, kun tuo mummu ei nyt sisi nuin muhkeita siivuja, ettei kuolisi ennen aikojaan verenpaine&ähky&suolistosairauteen.
Mauno sanoo aina, jottei kukaa tualla lailla ajattele. Senku syät vaa, ettei tartte illalla katua.
Voihan se kyllä olla niinkin.
Täytyy seuraavalla kerralla muistaa Maunon sanomiset, kun lapioi kakkua taltrikilleen.
Sitäpaitsi ainahan voi hakea kakkua kaksi, tai kolme eri kertaa. Ottaa jokaisella noutokerralla lautaselle säädyllisen neljänsenttimetrin paksuisen viipaleen.

Noh, tästä päivästä  on tahtomattanikin tullut kunnon laihdutuspäivä.
Minulta nyppästiin pois hammas. :(
En uskalla laittaa muruakaan suuhun, ettei ne muruset mene siihen valtavaan, veriseen ja tyhjyyttään ammottavaan kuoppaan yläleuassani.(Syvä, murheellinen ja vapiseva huokaisu).

En muista, onko tullut kirjoitettua, että Letkutien laihduttajat ry. on taas alkanut kokoontumaan?
Maanantaisin kukin yhdistyksen jäsen hypähtä puntarille ja merkkaa totuudenmukaisen lukeman paperille.
Totuuden nimissä on sanottava, että oli korkea aika taas yhdistyksen alkaa ylösmerkkaamiset. Sen verran ovat lukemat taas pyöristyneet.
Kaiholla katselen tuota toista kuvaa. Aikaa siitä on kolmisenkymmentäkolme-neljä vuotta. Silloin oli painot alhaalla ja kaikilla hampaat ylhäällä ja alhaalla. Paitsi ehkä vanhalla paapalla.
Hohhoijjaa.

Kampoihin pitää vanhuudenkangistumista vastaan muutoinkin pistää.
Olen alkanut taas salillakäymiset todenteolla joulupaussin venähdettyä hieman pitkäksi.
Viimeviikolla esimerkiksi olin kaksi kertaa Laurilanmäen härveleissä huhtomassa.
Kaksi, tai kolmekertaa viikossa kuntosalihuhtomista auttaa kummasti.
Esimerkiksi polvilumpioitanikaan ei ole nävertänyt yhtään, kun olen Laurilanmäen jalkaprässissä niitä veivannut.

Viikon tapahtumista mainittakoon siis  raamattupiiri, runopiiri+kuntosali, kirjoittajapiiri ja Naisten kesken iltapäivä.
Mistään muusta ei voi mainitakkaan, koska missään muualla, enkä mitään muuta, en ole tehnytkään.
Jaa, mutta olenhan minä  harrastanut hiukan taiteita.
Olen piirtänyt kansikuvan toiseen runokirjaani.
Piirsin itseni hevosen vieressä seisomassa. Runoilijatar ja runoratsu.
Charles sanoi, että hevonen on ihan Histamiinin näköinen.
Ilahduin kovasti. Histamiini-hevonen on yksi lempparihevosistani.

Ylistaron kirjoittajapiiri viime lauantaina oli viimeinen tältä keväältä. Ensi syksynä piiri luultavasti jatkuu taas.
Olisi kyllä mukavaa, jos niin tapahtuisi.
On ihatuttavaa, kun saa omalla vuorolllaan lukea jotain omasta kynästä&päästä lähtenyttä hengentuotetta ja kuunnella, mitä siitä on muilla sanottavana.
Vaihtoehtoisesti sitten minäkin saan kuunnella muiden tuotteita ja sanoa sanottavani, jos pystyn.
On käsittämättmän vaikea sanoa toisten kirjoituksista mitään. Oikeastaan osaan sanoa vain, että joo, tykkäsin. Oli hyvä. Sillälailla minä  arvioin ja analysoin  kaikki lukemani kirjatkin. -Joo, hyvä! Tai vaihtoehtoisesti: -Joo, huano!
Minun ei ole tarvinnut jälkimmäistä kommenttia koskaan käyttää. Käsittämättömän hyviä kynäilijöitä kirjottajapiireihin aina eksyykin!

Isossakyrössä oli kevään toiseksi viimeinen Naisten kesken iltapäivä.
Ne ovat aina hyviä iltapäiviä.
Minäkin sain lausua kaksi runoani, kun 1/2 huolimattomasti ilmoitin, että laukkuuni on vahingossa, jostain edellisestä tilaisuudesta, jäänyt muutama värssypaperi.
Minulle merkattiinkin paperiin esiintymisvuoro.
Suu ei meinannutkaan kuivaa tällä kertaa. Hörpin kuitenkin vanhasta tottumuksesta mehua kupista runojen välissä. Jo siksikin, että tarjolla oli lempparimehuani päärynäjuissia.
Runot tuntuvat erityisen typeriltä, joten arvelisin, että kaikki meni hyvin.

Tähän lopetan raportoinnin ja toivotan kaikille lukijoilleni ja muillekin, oikein hyvää yötä.
Jeesus olkoon kaikkien myötä.
T: Kaisa Hammassjö-Bortkolo
------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 129-133

Sinun liittosi on ihmeellinen, siksi minä tahdon uskollisesti pysyä siinä.
Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä.
Minä huohotan suu auki, minä janoan sinun käskyjäsi.
Katso puoleeni, anna armosi, se on niiden oikeus, joille nimesi on rakas.
Tee kulkuni vakaaksi ohjeillasi, älä anna minkään vääryyden vallita minua.

Viuh

Otsake kuvatkoon mennyttä viikkoa.
Otsake ei tarkoita sitä, että olisin mennyt viuhtomalla joka paikkaan ja kaikenkarvaista olisi tapahtunut.
Ei, vaan otsake tarkoittaa, että taas viuhahtivat viikonpäivät nokan editse todella kovalla faarttilla.
Olen minä sentään jotakin saanut aikaankin.
Painoin tänään viimeisen pisteen viimeiseen runoon, joka tulee siihen toiseen runokirjaani.
Toisen runokirjani nimeksi tuleekin "Toinen runollinen kirja".
Ensimmäisen runokirjanihan  nimi oli "Runollinen kirja", kuten varmaan kaikki tuhannet ja taas tuhannet lukijani muistanevatkin.
Nyt alkaa sitten kansikuvan rustaaminen ja joihinkuihin runoihin aion myös piirtää jotakin sisältöön sopivaa. Jahka saan inspiksen.
Voi olla, että inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan. Kannattaa ehkä vaan alkaa pyöritellä toivorikkaasti kynää paperilla ja välillä järsiä kynän päätä.
Joku taiteilija (en muista kuka) on sanonut, että jos jää odottelemaan inspiraatiota, saa odottaa hamaan hautaan asti.
Jos noin on sanonut joku taiteilija, niin kuinkas sitten sanoisi tavallinen pulliaispiirtäjä.
Hänen ei kannata alkaa odottamaan inspiraatiota sitäkään vähää.
Olen kyllä aika onnellinen mahdollisesta uudesta runokirjastani.
Siinä on neljäkymmentäkahdeksan (48) runoa. Neljäkymmentäkahdeksan (48) runoa, joita olen veivannut, vääntänyt ja pyöritellyt niin, että en pysty enää niitä lukemaan ja katselemaan, josko virheitä paljon olisi mukaan päässyt pullahtamaan. Magnus luki urheasti runot läpi ja löysikin muutaman kirotusvihreen. Lähetän runot eteenpäin tutulle oikolukijalle, joka toivottavasti löytää loput virheet. Tai tietenkin toivottavasti ei löydä yhtään.
Nyt täytyykin äkkiä keksiä uusia runoja, koska on parikin paikkaa, johonka on pyydetty runosia lukemaan. Toisen runollisen kirjan runoja en nyt pysty lukemaan, enkä lausumaan.
Ei olisi mukavaa, jos puhujapöntössä pönöttäessäni joutuisin kuiskaamaan yleisölle, että anteeksi...en pysty...jatkamaan...salpaa henkeä ja kuristaa kurkusta...
Mutta ei hätää! Ainahan voi keksiä ja kirjoittaa uusia runoja,vaikka parhaillaan tulollaan olevasta keväästä. Kas näin:

AH, KUINKA SYÖNTÄ SYTKÄYTTÄÄ,
KUN ALKAAPI LUONNOSSA
KEVÄTTÄÄ.
JÄISEN MAAEMOSEN  POVEN UUMENISSA
KOVIN KANKEAT MADOT ALKAVATTEN SULAELLA.
SENTTI SENTILTÄ NE NOTKISTUU.
TAIVAALLA PAISTAA KEVÄTKUU.

OKSANTYNGÄT PURSUAVAT VERSOO
PIAN UMMUISTAAN VEHREET LEHDET
ESIIN KERSOO.

Jaa, että onko olemassa kersoa-verbiä? Ei ole, mutta kun en nyt keksinyt tuohon muutakaan.
Ei ole aivan helppoa runoilu. Hohhoijjaa!

Valokuviin mennäkseni, niin ylimmäisessä kuvassa olen minä.
Olen siinä tismalleen 68-vuotias ja päivä oli viime torstai.
Olen lähdössä kuntosalille ja nojaan autooni, joka ihmisen iässä mitattuna on varmaan samanikäinen kuin minä.
Se, että olen kuvassa juuri tuolla kohdalla, johtuu siitä, että Magnus sanoi, jotta mee siihen lommon etehen seisomahan, jottei se tuu kuvahan näköösälle.
Peittämäni lommo on minun aiheuttamani. Toisella puolella on Magnuksen aiheuttama lommo.
Muutamat lommot eivät onneksi ajoominaisuuksiin vaikuta.
Aionkin ajaa lommo-Ooppelillani niin kauan, kun saan ajokortin uusittua, sitten kun ajokortti evätään, saa Magnus köörätä minua paikasta toiseen.
Jos joskus käy niin, että Magnuskaan ei saa ajokorttia uusittua, keräämme kampsumme ja muutamme sellaiseen paikkaan, että autoa ei tarvita. Kaupunkiin.
Vielä, jos tarkentaisin, niin sellaiseen paikkaan, josta on lyhyt kauppaan, kirkkoon ja kuntosalille.
Terveyskeskukseen, sairaalaan ja apteekkiin voi olla pitempikin matka. Enhän minä sairaana voisi kuitenkaan kotoani mihinkään lähteä. Oli matka lyhyt, tai pitkä.

SyntymäpäivänänisSain runsaasti onnitteluja Facebookin kautta. Ainakin sata. Ilahduin ainakin sata kertaa.
Onnittelukorttejakin sain. Sekä virtuaalisia, että paperisia.
Niistäkin ilahduin aivan mahdottomasti.Paperikortit ovat taulun päällä, josta näen ne ohikulkiessani.
Puhelimessa minulle laulettiin onnittelulauluja ja Magnuskin viritteli laulun heti vuoteestani ylös kongottuani.
Syntymäpäivinäni Magnuskin saa laulaa heti aamusta.;) Arkipäivisin ei saa laulaa, eikä puhua, kuin vasta noin tunnin jälkeen ylösnoususta.
Lahjoja sain kosolti:
Kahvipaketin, karkkipussin ja Ahti-sillipurkin.
Kahvia on vielä muutama motillinen jäljelläkin.
Ahti-sillin keksijä ansaitsisi mielestäni Noopelin palkinnon. On se niin pal hyvää.
Tiedän, että lahjojen tulo ei ole vieläkään tyrehtynyt. Tulen saamaan ainakin värillistä päivävoidetta pötkyllisen ja iki-ihanat, kauniit villasukat. Laitan kyllä kuvaa tulemaan.

Se värillinen päivävoide on LdB:tä. Olen käyttänyt sitä viiskymmentä vuotta.
Olen varma, että tämä kyseinen voide on säilyttänyt kasvojeni ihon samettisena. Tosin kyllä vakosamettisena, mutta kumminkin.
Tyttäreni käyttää samaa voidetta. Hän ei voi liioin kuvitella muuta mönjää naamaansa laittavan.
Jo vuosia on ollut ihan salapoliisityötä löytää LdB:n värivoidetta kauppojen hyllyiltä.
Luulimmekin tyttäreni kanssa, että olemme Vaasan ja Isonkyrön ainoat leidit, jotka tuota maanmainiota voidetta pärstöihinsä levittävät.
Kysyin asiaa Nikolainkaupungissa erään kaupan myyjättäreltä, kun jälleen kerran etsin turhaa.
Hänpä ei osannu sanoa, miksi ei enää lisää tilata, vaikka kyllä sitä jotkut foss...äh...naiset käyttävät, koska tuubit hyllyiltä häipyvät.
No, meillä ei ole enää hätä päivää, eikä kuura-aamua. Catherine tilaa voidepötkyt suoraa netistä.

Ai, että miltäkö tuntuu, kun vuosia lisää kertyy?
Voin vakuuttaa, ettei hääppöseltä, mutta ei auta.
Vanhennuttava on ja kuunneltava jatkuvasti, kuinka asioihin, tilanteisiin, paikkoihin ja kaikkiin pitää saada nuoria. Kyllä se on niin. Ihan varmasti.
Mutta joskus on vanhakin paikallaan.

Toinen kuva on tuossa blogin alussa on siksi, että suuni loksahti kiinni, kun avasin munakennon.
(Tässä iässähän suu alkaa olla omia aikojaan apposen auki, niin ettei huomaakkaan).
Ei ole ennen kennosta tuonfärisiä kananmunia eteen tullut.
Magnus sanoi, jotta non ruskian kanan munia. Magnuksen kotona oli aikoinaan kanojakin, joten hänen, jos jonkun, luulisi tietävän.

Viikonloppuna meillä oli mieluisia vieraita. Joonathan ja Vivianni.
Jotenkin ovat  muuttaneet luonnettaan vierailut, mitä tekemiseen tulee. Puhelimilla ja iPadeilla pelataan ja mumma ja faari istuvat tietokoneillaan.
Noh, onneksi ei ole Uno-ja Mustan-Pekka-korttien voittanutta ja kyllä hiukan ehdittiin avaintakin piilotella.
Vivianni sanoi, että miksei me koskaan enää leikitä Rosvoa ja salapoliisia?
-Ensi kerralla leikitään varmasti, sanoin.
Voi olla viimeisiä hetkiä ko. leikkiä leikkiä, kun on neiti kohta 12 ja Joonathan 14. Tai, oikeastaan en usko, että lasten ikä vaikuttaa mitenkään.
Varmasti lapsenlapset haluavat leikkiä Rosvoa ja salapoliisia, koska mummulla ja paapalla tuntuu olevan hauskaa.
Ensi kerralla, kun saamme lapsenlapset tänne, laitetaan kaikki koneet säppiin. Tekee hyvää omillekin puutumaan ja luutumaan alkaneille hoksottimille.

Sunnuntaina kompastuin jalkajakkaraan ja lensin tuuskalleni tyrät rytkyen.
Ehdin ajatella, että taas menee olkapää sijoiltaan ja sinne tulee uusi irtonainen luinen rustonpala toisen jo olevaisen rinnalle. Tarkkanäköinen lukijani muistaa ehkä sen kolmen vuoden takaisen hirveän krukoomin?
Eilen säikähdin 1/2-kuoliaaksi ja niin kyllä säikähtivät muutkin.
Istuin tovin lattialla ja itkin ja turskin käsiä naamalla pidellen..
En todellakaan ikinä haluaisi enää, että olkapään klumppu kuopastaan irtoa. (Hytinää, puistatusta, väristystä).
Onneksi ei käynyt pahemmin, kuten Viviannikin hartaasti huokasi.
Tänään on hivenen verran nilkkaa ja jalkaa ruiminut, mutta todella hivenen. En ole edes ajatellut kävellä laatikolle, jossa Buranaa pahanpäivän varalle säilytetään.
Mätkähdys ja huuto vaan olivat kaameat, kuten kaikki arvata saattavat (vrt. kuva alussa).
Illan suussa oli Kansanlähetyksen seurat täälä Isossakyrössä Ystävyydenkulmassa.
Minä olin ajoissa paikalla: kahta-ja puoltatuntia ennen alkua.
No, mitä kun Magnus oli kyläseuroissa Jurvassa (ehti kyllä Ystävyydenkulmaankin) ja Charles lähti viemään Viviannia Nikolainkaupunkiin uimaharkkoihin.
Mitäs meikäläisen on väliä, missä sitä aikaansa viettää ennen seurojen alkua, joten hain avaimen ja menin latomaan kahvikuppeja ja korvapuusteja seurapöytään.
Olikin hyvät seurat.
Vivianni kysyi, mitä seuroissa tehdään? Vastastasin, että puhutaan Jeesuksesta, rukoillaan ja veisataan ja juodaan kahvia ja sydään nisua ja jutellaan.
-Aha! vastasi neiti.

Aha! On tullut aika lopettaa tämänkertainen bloggaus. Blogin aloittaminen on joskus vaikeaa, mutta lopettaminen se vasta vaikeaa onkin. ,)
T: Kaisa Rytkä-Tyränen
------------------------------------------------------------
Psalmi 119 jakeet 122-128

Toimi parhaakseni, ole puoltajani, älä anna röyhkeitten sortaa palvelijaasi!
Minä ikävöin sinua, pelastajaani, kaipaan oikutta, jonka olet luvannut.
Osoita palvelijallesi hyvyytesi ja armosi, opeta minua tuntemaan määräyksesi.
Anna ymmärrystä, opeta liittosi käskyt, olenhan minä sinun palvelijasi.
Herra, on aika toimia!
Sinun lakiasi on rikottu!
Minä rakastan sinun käskyjäsi, ne ovat minulle kalliimmat kuin puhtain kulta.
Siksi elän tarkoin säädöstesi mukaan ja vihaan kaikkia valheen teitä.

Hirveän korkealla ja kamalan matalalla

Tuohon otsikkoon palaan myöhemmin tässä mhvv:ssä, jahka tulen siihen kohtaan viikkoa.
Mutta nyt hieman alkulöpinää.
Istun vinttihuoneessa ylhäisessä yksinäisyydessä. Hiiskumaton hiljaisuus ympärilläni ja vain päässä hieman humisee.
Päässäni humisee luultavasti ja varmasti aina, mutta näin hiiskumattomassa hiljaisuudessa sen oikein huomaa.
En tiedä pusertuileeko siellä paksu vereni ohkoisissa suonissa, vai kuuluuko suhina sisäkorvistani?
Veikkaan, että molempia.
Tässä jokunen päivä takaperin, en istunut kirjoittelemassa yksin. Selkäni takana nurkassa retkotti hiiri killerissä. Hiirulainen oli kuitenkin aika hiljainen kaveri. Mitään ei nurkasta kuulunut, mutta pelkkä tietoisuuskin möyrästi äänekkäästi mielessäni.
Koskaan ennen, ei hiiri ole eksynyt ajattomalla aikaa huoneisiimme.
Mötyksiä on prängännyt sisätiloihin ainoastaan syksyisin, kun maa koloineen ja kuoppineen on jäätynyt ja lunta on alkanut sataa hiirien niskaan.
Täytyy tunnustaa, että kovasti otti taas hermoihin. Eikö noilla viiksivalluilla ole mitään häpyä?
Täytyy mennä ostamaan uusia hiirikarkotteita. Sellaisia sähkötöpseleihin tuikattavia ja ripsutella valkopippuria talon ympäri.
Joku ehdotti kissaakin hankittavaksi, mutta ne tuovat saaliit aina emännän nähtäväksi ja sitä minä en kestä.
En kestä kisseissä oikein sitäkään, että ensin ne jyystävät hiirtä, syövät siitä esimerkiksi puolikkaan ja tulevat sen jälkeen hieromaan nenäänsä ja puskemaan meikäläisen poskia.
Ei, ei, ei! Örk, yäk, kyäk!
Olisi lohduttavaa kuulla, onko kenenkään muun huushollissa hiiret rantautuneet sisälle?
Saisi ikään kuin vertaistukea ja se helpottaisi.

Nyt valokuviin.
Ensimmäisessä kuvassa on Maunon Hyvänmielen aamiaisella itselleen kokoama annos.
Sen nimisellä aamiaisella olimme eräänä kauniina viimeviikon aamuna Isonkyrön seurakuntasalilla.
Minun hyvänmielen atriani oli jo sen verran huventunut, etten sitä alkanut kuvaamaan.
Sen vaikutukset näkyvät puolestaan hyvin tuossa alakuvassa.
Mauno näpsäisi kuvan minusta kirkon edessä, kun lähdimme hyvillä mielin aamiaiselta kotiin.
Aamiaisella lauloi ja puhui Kilimenkon Viktor ja hyvin lauloikin ja puhui.
Myös Artturi-kirkkoherramme puhui ja hyvin puhuikin.
Minulla jäi Viktorin välispiikkauksista  mieleeni, kun hän ketoi  Katri-Helenasta.
Viktor kertoi, että Katri-Helena kertoo ja on julkaissut kirjankin, kuinka hän kuulee edesmenneiden omaistensa viestejä haudan takaa. Ihmiset innostuvat ja haluavat kuulla lisää.
Sitten Viktor sanoi, että kun hän itse puolestaan kertoo ihmisille kuulevansa elävän Jeesuksen ääntä Raamatun Sanan kautta, kaikki surkuttelevat, pyörittelevät silmiään ja osoittavat sormella päätään. Eli ihmiset pitävät häntä hassahtaneena sekopäänä.
Näinhän se pakkaa menemään. Totuus ei ole trendikästä, eikä huudossa nykyään.

Viikon päivien kohdille on kertynyt  muutakin merkintää, kuin vain Hyvänmielen aamiainen.
Esimerkiksi tiistaina meillä oli päivällä vieras.
Mauno haki Laihialta sukulaisensa kylään ja minä tein muusia ja lihapullia syödäksemme.
Jälkiruoaksi keitin appelsiinimehusta kiisseliä ja pienistelin muutamat appelsiinit sekaan.
Kiisselistä tulikin oikein kiisseliä, eikä putinkia, kuten usein meikäläisen kiisselikeitoksille käy.
En koskaan oikein tiedä, pitääkö perunajauholusikalliset olla kukkuraisia, vaiko eikö.
Tällä kertaa laitoin enemmän kukkurapäisempiä kuin tasaisia ja erinomaista tuli, vaikka tavallista yritin.
Kermavaahtoa tietenkin piti myös olla, kuten kiisseleihin aina pitää.
Kiisselit eivät ole oikein mitään ilman runsaita kermavaahtopläjäyksiä.
Saman päivän iltana meillä kokoontui raamattupiiri.
Meni siis kaksi eri juttua samoilla siivouksilla.

Torstaina kokoontui kirjastossa iki-ihana Kirjaston runopiiri.
Paitsi, että luimme runoja, laitoimme maailman asiat kuntoon keskustelemalla ne halki ja poikki ja voita väliin.
Minä luin omatekemäni runon, jonka olin jo kerran ennenkin piirissä lukenut.
Kylli ja Ewe sanoivat, ettei se haittaa, vaikka olisivat jo runon kuulleetkin. Kumminkaan ei sitä enää muistaisi. Niin kuin totta onkin.
Olenhan itsekin lukenut omia runojani moneen monituiseen kertaan, enkä muista mitä seuraavaksi seuraa, jos ulkoa yritän niitä posmottaa.
En muista (enkä jaksa tarkistaa) kerroinko viime kerralla, että Kirjaston runopiiri loppuu tähän kevääseen?
Kylli muuttaa pois ja uutta yhtä asialle omistautunutta ja tunnollista vetäjää ei tähän hätään ole näköpiirissä.
Jos rakastat runoja ja koet vastustamatonta halua vetää runopiiriä, ilmoittaudu allekirjoittaneelle.
Pestaamme sinut saman tien.
Palkkaa toimesta ei makseta, mutta voin vakuuttaa, että asia muuten maksaa vaivan. Kerhon muut jäsenet (3kpl) ovat kivoja, mukavia, laatuisia, taiteellisia ja runollisia.

Runopiirin päälle menimme kuntosalille. Runopiiriläiset ovat siis urheilullisiakin.
Huhkimme salilla aikamme ja menimme kukin kotiimme koppaan maata.

Eräänä kauniina päivänä viime viikolla päätimme (tai minä päätin), että lähdemme Nikolainkaupunkiin Bärttaa tervehtimään.
Emme valitettavasti voineet vierailua tehdä, sillä kun pääsimme pihaan ja ovelle, kertoi eräs rouva, että Bärttalla on oksennustauti.
Käännyimme kannoillamme ja päätimme mennä  jonkin ajan kuluttua uudelleen.
Ajatus oksennustaudista ei koskaan tunnu kiehtovalta ja nyt kun sen voi estää, oli paras olla menemättä.
Tietysti oksennusröppörin voi saada muutenkin ja vaikka mistä.
Minua hiukan örköttää kauppakärryjen työntökahvat, liukuportaiden kaiteet, yleisten ovien ovenkahvat jne, jne.
Toisaalta ei basilli&bakteerikauhukaan ole kiva tauti. Se vasta kaamea tauti onkin.Vetää vertoja melkein itse oksennustaudille.
Pitäisi ehkä alata kulkemaan yleisissä paikoissa kertakäyttöhanskat käsissä. Mutta onko sekään oikein kivan ja viisaan näköistä? Minä kysyn vaan.
Olen ratkaissut kertakäyttöhanska-asian kiskomalla hioja niin pitkälle, että voin niiden avulla tarttua kahvoihin ja kripoihin.
Hiansuut sitten löpöttävät aika ikävän näköisesti monessa puserossani, mutta minkäs teet.

Sunnuntaiaamun vietimme kotikirkossamme Isossakyrössä ja sunnuntai-illan Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Ehdimme loppuillasta hyvin vielä Asevelikyläänkn, jossa ainakin yksi aina ilahtuu ylenmäärin vierailustamme. Nimittäin Lyllan.
Se volisee aina ylenpalttisesti ja heiluttaa häntäänsä niin vinhasti, että se on saranoiltaan irrota.

Sunnuntain jälkeen tulee aina maanantai. Niin tapahtui nytkin.
Tänä maanantaina aamulla lähdin Tampereelle tapaamaan Erkkua. Hän on toimittaja ja tekisi minusta jutun erääseen hengelliseen lehteen.
Erkku sanoi, että minusta ja minun persoonastani saa hiukan eri käsityksen näistä blogi-ja kaikista muista kirjoituksista kuin mitä todellisuus sitten ikinä onkaan.
Se on totta.
Se johtuu siitä, että olen livenä usein töötti otsassa ja kuin rautakangen niellyt paksu mummeli. Jutuissani  höyhenenkevyt, solakka, sanavalmis puleerattu, viittävaille stand-uppikoomikko. :(
Erkku totesi, että minussahan on sitten ikäänkuin kaksi eri pärsuunaa yhdessä varressa, johon minä vastasin vakavana, että kyllä! Näin on päässyt käymään.
Se toinen persoona seisoo koko ajan metrin päässä ja katselee sitä umppeloa toista persoonaa.
Ei auta itkut markkinoilla. Näillä eväillä mennään.
Sanoin iäkseni haastattelun alussa 78 vuotta. Minusta tuntuu, että Erkku merkkasi sen myös paperille, enkä tiedä tuliko se oikaistuksi. ;)
Tällä hetkellä minulla on fiilikset sen sorttiset, että tuo ikä on lähempänä totuutta kuin todellinen.

Haastattelu tehtiin Näsinneulassa. Oliko juhlallista ja hienoa?!
Kerroin Erkulle, että minulla on korkeanpaikankammo. Se kammo lientyi onneksi aikalailla, kun söimme lounaaksi nieriää ja kuhaa. Kumpaakaan en ole ennen syönyt.
Nämä kalaset olivat aivan suussasulavan hyvän makuisia, kuten muukin lounaaseen kuuluvat syömiset. Hyvinki yhden korkeanpaikankammon väärttejä.
Kerroin Erkulle lisäksi vielä, että poden jonkin asteista junalla matkustamis-kammoa, ukkosenilmakammoa plus linja-autollamatkustamiskammoa.
Samaan hengenvetoon kehaisin olevani hyvin rohkea ihminen, koska kerta kerran jälkeen voitan pelkoni ja kammoksuntani, matkustamalla junalla ja  linja-autolla.
Näsinneulaankin pyyhälsin tuosta vaan.
Kaikista muistakin asioistani retostelin aika lailla ja nyt sitten pisteleekin vihaksi.
Tämänkertaiseen bloggausretosteluun painan pisteen nyt. Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Tågskog-Kamsten
--------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:

Kuinka meidän pitää antaman anteeksi lähimmäisellemme?

Vastaus:
Ei ainoastaan sanoilla vaan myös sydämestä, niin ettemme pidä salaista vihaa häntä vastaan, vaan toivotamme ja teemme hänelle kaikkea hyvää,
vaikka hän olisi tehnyt meille vahinkoa.
Seuraten siinä meidän taivaallisen Isämme esimerkkiä, joka niin anteeksi antaa synnit, ettei Hän niitä enää muistele.