Välähdyksiä

Ylläolevat kuvat ovat luultavasti jo moneen kertaan  sivustoillani olleet, joten ei niistä sen enempää.
Jaa, mutta jos joku ensimmäistä kertaa raporttiani lukee, niin hänelle kerrottakoon, että yläkuva on eteisestämme (tai porstuasta, kuten täällä sanotaan).
Alakuva on meidän ulkosaunastamme. Sisäsaunasta ei voi kuvia ollakkaan, kun sellaista sisäsaunaa ei ole.
Noista ylimmäisen kuvan kävyistä myös sen verran, että tuo valkoinen ökömöntti ei ole hometta.
Se on tekolunta. Oikea lumihan ei näillä helteillä pinnoilla pysyisikään.

Uusia kuvia pitäisi olla koko ajan räpsimässä, että olisi sitten mitä esille laittaa.
Tuntuu kuitenkin, että kaikki kolkat joka neliösentit on tällä  plantaasilta jo kuvattu ja ikuistettu ja sivujen aluissa olleet.
Sitten, kun sitä menee muualle ja löytyisi sopivaa kuvattavaa, niin arvata saattaa, että kamera on piirongin laatikossa.

Magnus meni juuri tuota kuvassa olevaa saunaa lämmittämään.
Suihkussa ei kuulemma saa pestyä tarpeeksi puhtahaksi. Sen verran on tullut päivän askareissa tullut hiottua
Lämmintä riitti, kun istutimme mansikantaimia upouuteen mansikkamaahamme.
Tai siis Magnus istutti. Minä kaivoin taimille kokonaista viisi koloa ja olin viittä vaille läkähtyä.
Puutarhan perustaminen, sen jatkohoito, sekä kaikki muu tuhannen tekeminen on todella tuskaisan työlästä.
Reviskelin kuoppien kaivamisen lisäksi myös muutaman nokkosen marjapuskien alta ja muuta ei tarvittu! Tuskaisa "tästä ei tuu mitään ja näitä vastaan rimpuilu on turhaa"- fiilis präiskähti päälle kuin märkä, haiseva tiskirätti.
En ymmärrä, kuinka toisilla alkavat sormet syyhyämään heti, kun pikkanenkin paljas pläntti lumen alta loimottaa.
Lupasin kyllä helteen pehmittämänä (aika hiljaisella äänellä tosin), perata mansikkamaata (ja ehkä hiukan muutakin).
Pakkohan se oli luvata, kun puutarha-alaa on tuplattu.
Mutta kyllä asia niin on, että puutarhaihmistä minusta ei tule. Olisi se jo jotenkin käynyt ilmi näiden runsaiden vuosikymmenien aikana.
Sitä tälläinen kirjoittaja-ihminen on voimaton jo yksistään nokkosta vastaan pullikoidessaan.
Kun kyseisen polttiaisen kiskoo mielestään viimeistäkin juurikarvaa myöden irti maasta, on paikalla muutaman päivän kuluttua kaksi polttiaista. Entistäkin ehompaa ja ilkeästi pistävää.
Sama pätee kaiken rikkaruohon kanssa ja rikkaruoholajikkeitahan on tuhansia.
On se niin turhaa kaikki.

Ensimmäinen hellepäiväkin oli eilen ja sen myötä helteinen riita.
Minä en ole ikinä ollut viehkoimmillani armottomassa helteessä, enkä varsinkaan missään kulkuneuvossa.
Meidän kulkuneuvossamme ei nimittäin pelaa ilmastointi!
Se on talven mittaan mennyt kaikessa hiljaisuudessa rikki.
Puhun nyt sitikasta. Ooppelissahan ei sellaista ylellisyyttä  kuin ilmastointi, olekkaan.
Jotain lehmänhengen lämpöistä hohhailua vain jostain pienistä reikäsistä.
Eilen käväisimme päivällä Nikolainkaupungissa ja huomasin heti Letkutiemme päässä, että kaikki ei autossa ole kohillaan.
Magnus ei havaannu mitää outua, vaikka lämpötila kohoili jo kolmenkymmenen graaderin paremmalla puolella.
Illan suussa, kun  lähdimme Lapualle ja automme sisälämpötila oli koko matkan sama kuin laihialaisten saunassa, eli plus kolkytviis, Magnuskin myönsi, että vikaa on
Sanoin Magnukselle, että pitää putsata ilmastointituulettimen ritilä.
Tottakai vika johtuu siitä, että ritilä on tukossa.
Pölynimurin, ilmapumpun ja astianpesukoneen ritilät kun putsaa silloin tällöin, niin jo alkaa asiat lutviutua.
Magnus sanoi, että asia pitää tarkistaa ohjekirjasesta. Pitää tarkistaa, onko semmosta ritilää olemassakaan.
Sanoi Magnus kuitenkin pelkäävänsä, että näissä "uusissa" autoissa jos joku paikka prakaa, pitää uusia melkein koko kosla.
Tänään ei kuitenkaan ole ehditty mitään huoltokirjoja lueskella, kun on ollut ihan tarpeeksi hommaa ja hikoilemista muutenkin.

Paitsi ensimmäisiä helteitä, on meikäläinen ollut tänään ensimmäisellä retkelläkin.
Ukkonen on jytissyt ja meikäläinen joutunut siis  lähtemää retkelle.
Kaikki varmaan muistavat, että meikäläinen pelkää ukkosta ihan sikakovaa.
Eivät auta minkäänlaiset puheet, ei lohduttelut, ei vähättelyt, eikä sen sellaiset.
Minulta loppuu ja seisahtuu kaikki elimellinen toiminta, kun näen salaman olkoonkin, että kaikki vakuuttavat sen olevan viidensadan (femhundra) kilometrin päässä Hälvänmutkasta.
Menen ukonilmalla aina sisäeteiseen "retkelle".
Sisäeteinen on ikkunaton ja sen ovetkin saa säppiin niin, ettei päivä lmistään kohden äpi kumota.
Kannan eteiseen aina  nojatuolin ja nahkaisen jalkajakkaran, evästä ja patteriradion.
Silmille sidon valoaläpäisemättömän huivin.
Jaa, että enkö uskovaisena luota rukoukseen ja Jumalan apuun?
Totta kai luotan! Ilman niihin luottamista olisin tullut jo ajat sitten sekopäiseksi, harittavakatseiseksi ihmisraunioksi. Ties, vaikka kasvaisin jo koiranputkea.

Viimeviikon varrelle osui kolme eri tilaisuutta, jossa sain lausua runoja.
Ilmajoella, Kurikassa ja Lapualla.
Ja niin vaan kävi, että kaikista selvittiin aika pienillä vesikulauksilla ja sydämen vajaalyönneillä.
Tuttu "olet typerä, mutta paksu punkero&tankerolausuja"-fiilis kyllä tulvahti  mielen päälle  heti puhujapönttöihin kömytessäni, mutta siihen olen jo tottunut.
Fiilis saattaa pällähtää mieleen vielä seuraavana aamunakin, kun muistelen männyttä, mutta siihenkin olen jo tottunut.

Nikolainkaupungissa olimme esirukous-koulutuksessa kryptassa. Kesäkuussa Vaasassa on Suomen Lähetysseuran kesäjuhlat, johon esirukoustehtävään lupautuneita koulutettiin.
Meitä oli ainakin (en laskenut tarkkaan, koska en kehdannut venyttää kaulaani ja tuijottaa jokaista erikseen) kolmekymmentä paikalle kokoontunt. Kaikki naisia, paitsi Magnus.
Tulin surulliseksi. Missä kaikki esirukoilijamiehet ovat?
Olisi ollut mukavaa, kun molempia ihmis-sortteja olisi ollu tasapuolisen yhtä paljon näinä tasa-arvon kultaisina aikoina.
Noh, ehä heitä vielä ilmaantuu.

Viime viikon aikana on korttien piirustelu ja runojen-ja kaiken muunkin kirjoittelu jäänyt minimitasoakin nuivasemmalle tasolle.
Sen sijaan Facebookissa luuhailu on taas noussut samalle tasolle kuin ennenkin.
Minähän uhosin joku aika takaperin, että olen koneella vain illalla ja silloinkin vain hyytävän hetken.
Ei onnistunut, mutta aion kyllä ponnistella siihen suuntaan.
Plastiikkipussien käytönkin kauppapusseina uhosin lopettaa kuin seinään.
Se olisi varmasti onnistunutkin, jos olisin muistanut ottaa kangasväskyt mukaan kauppoihin lähtiessäni.
En ole muistanut kuin yhden kerran! :(
Ruumiinkulttuuria, eli punttien ja kumminauhojen nostelua ja kiskontaa olen sentään taas parinpäivän aikana harjoittanut, että ei kaikki asiat ihan päin prinkkalaa ole menneet..
Ainahan voi aloittaa alusta ja sen jälkeen taas alusta.

Nyt tämä likka sen sijaan lopettaa tällä kertaa jatustelun tähän. Ensi maanantaina alan alusta  ja sehän maanantai on tuossa tuokiossa
T:Marja Kaisa Punkersson-Pötkänder
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 139-144

Minä olen pakahtua raivosta, kun ahdistajani eivät piittaa sinun sanastasi
Sinun sanasi on taattu ja koeteltu ja palvelijasi rakastaa sitä.
Minä olen vähäinen ja halveksittu, mutta sinun säädöksiäsi en unohda.
Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen, sinun lakisi on totuus.
Minä olen joutunut ahdinkoon ja hätään, mutta sinun käskyistäsi saan ilon
Sinun liittosi on iäti oikea
Auta minua ymmärtämään sitä, niin voin elää.

Juhlallista humua

Viikko meni, samoin juhlat.
Yläkuvassa näkyvä kiisselikin on jo syöty parempiin suihin.
Yläkuva on näpsäisty äitienpäiväjuhlalounaan kattauksesta, joka lounas tarjottiin meillä.
Hyvin usein olemme lounastaneet juhla-atrian seurakuntatalolla.
Kaikenkaikkiaan seitsemän henkilöä oli Hälvänmutkassa näpöttävän rintamamiestalomme pöydän ympärillä.
Kahdeksankin olisi toki ollut, mutta Lyllania ei kutsuttu pöytään. Lyllan on tyttäremme koira, kuten kaikki varmaan muistavat.
Sen tarjoilu (jäätelöpurkillinen kylmää vettä ja lusikallinen maksalaatikkoa) oli katettu puuhellan viereen plaattialle.
Maksalaatikkoa oli tarkoitus tarjoilla Lyllanille enemmänkin, mutta yht´äkkiä edellisiltana kaikki muutkin olivat huomanneet, miten maukasta voikaan maksalaatikko olla ja näin ropeen pohjalle oli tosiaan jäänyt vain tuo lusikallinen.
Äitienpäivämenyyhyymme kuului  loiskare lohta. Uunissa paistettuna. Vihanneksia myös, tottakai, paistinpannusa&öljyssä kährästettynä.
Raikasta salaattia suureen lasikulhoon silputtuna, kuinkas muuten.
Jos mikä, niin mainoksissa ja ruokareseptissä maininta "tarjotaan raikkaan salaatin kera" ottaa minua kovasti aivoihin, kuten olen useasti aiemminkin teille kertonut.
Kuka maailmassa tarjoaa jotakin, vaikka nyt mitä, ummehtuneen salaatin kera?
En minä ainakaan. Enkä varsinkaan, jos joku tulee syömään.
Jälkiruoan jälkiruoaksi leivoin jo edellispäivänä täytekakun. (Jälkiruoaksi oli kuvassa näkyvää mansikka&karpalo&mustaviinimarja kisseliä).(Siis oikein kiisseliä tällä kertaa, eikä sementtiputinkia).
Tein täytekakunpohjan uudella reseptillä. Päätin, että 48 vuoden painimattokakunpohjat saavat nyt riittää.
Lisäsin kakkutaikinaan  tismalleen ohjeen mukaan perunajauhoja vehnäjauhojen sekaan.
Tuloksena oli vain hivenen kevyempi painimattopohja kuin ne 48 vuoden aikana tekemäni..
Seuraaviin juhliin ostan valmiin pohjan.
Kävi vielä kakkua täytellessäni niin, että kun tärisevin käsin osottelin hyvinkostutettua kansipuolta hillotetun, banaatitetun ja mansikkarahkatetun puoliskan päälle, niin puolet  levahti lattialle.
Onneksi Magnus oli muutama tunti aiemmin KLUURUNNU LAATTIAT (pessyt lattian), eikä kukaan ollut kävellyt hikisin kintuin juuri siinä kohtaa (hope so), (terveisiä vaan Asevelikylään) kokosin painimat...kakun puolikkaan lattialta käsiini ja levautin sen paikoilleen.
Kyllähän tulos hiukan turpiinsaaneelta vaikutti, mutta muutakaan ei ollut tilalle laittaa.
Laitoin onnettomuutta peitelläkseni hiean paksumman kerroksen kermaa lituskaiseen kohtaan ja siinä se!
Kermapinnalle ripoteltavaksi säästin karkkeja perjantaipussista.
Piti laittaa sellaiset kiellot ja ukaasit pussin kylkeen, että yöhiipparit säikähtäisivät ja uskoisivat, että mällejä ei saa syödä.
Toisessa kuvassa on siitä dokumenttia. Valitettavasti siitä  ei varmaan oikein saa kunnolla selkoa.
Suklaalevyyn piirsin pääkallon ja pussiin pyykkipojalla hurjan näköisen matamin kepakko kädessään.
Varoitukset auttoivat. Mitään ei ollut kadonnut.

Äitienpäivälahjaksi sain kolme (tre) puseroa. Oli kuulemma niin halavalla saanu.
Kaikki olivat mieluisia ja yhden niistä laitoin ylleni jo illan rientoihinkin.
Lisäksi sain kynsilakkaa ja sen väriin tismalleen rimmaavat korvakilluttimet.
Minulla on korvakilluttimia joka lähtöön. Korvia pitäisi olla muutama pari enempi, että ehtisi kaikkia käyttää.
Pelasimme aterian syönnin päälle erän Valko Villeä (nimi muutettu).
Se on erikoisen hauska peli ja kirvoittaa runsaasti naurua. Varsinkin häneltä, joka saa ujutettua Valko Ville-kortin seuraavalle ja häneltä, joka VV-kortin saa.
Pitäisi olla luja pokerinaama, jotta  pystyisi olemaan nauramatta ja ilmeettömänä.
Meidän porukassa ei sellaista löydy ensimmäistäkään. Paitsi minä, mutta joku pilaa aina hyvän pokeri-ilmeeni intensiivisellä tuijotuksellaan ja ihan pakko on purskahtaa nauramaan. :(
(Joku= Magnus).

Äitienpäiväjuhlinnan jälkeen lähdimme Nikolainkaupunkiin äitienpäiväjuhla-seuroihin.
Oli tosi mielenkiintoinen raamattuopetus evoluutiosta.
Seurojen päälle syötiin vaihteeksi täytekakkua. Uskon, että tämä kakku ei ollut lattian kautta kiertänyttä.
Niin oli vadelmat ja kermat järjestyksessä.

Viikolla olin vaihteeksi hammaslääkärissä.
Samaa hammasta piti tonkia kuin edelliselläkin kerralla. Ei ollut lääke tepsinyt.
Suuta piti tuttuun tapaan pitää melkein  tunnin auki, mikä seikka, kuten viimeksikin jo kerroin, ei häirinnyt yhtään.
Selkä paremminkin vihotteli.
Kuten kaikki tiedämme, ei hammaslääkärin tuolissa ole hääppöstä maaskennella. Minä en ainakaan uskalla liikauttaa evääkään ja siksipä paikat puutuvat ja selkälihakset kouristelevat.
Kun nousin hoidon päälle tuolista ja kuojuin oven viereen ottamaan silmälasejani, väskyäni ja kaulahuiviani pieeltä tuolilta, menin kuin linkkuveitsi mutkalle.
Olin kopeloivinani jotain jostakin laukkuni kymmenestä sivutaskusta, ettei oltaisi huomattu, että mumma ei melkein pysy tolpillaan, tai suorassa nyt ollenkaan.
Sainhan minä lopuksi selkäpiini joten kuten ruotuun ja pääsin poistumaan kankeasti taakse vasemmalle ja ovesta ulos.
Hammaslääkärissä (varsinkin siinä, missä minä käyn) on muuten hyvät ja lokoisat oltavat.
Voisi, vaikka nukahtaa, ellei pitäisi pelätä leukojen loksahtamista rinnoille ja ellei tarvitsisi alituiseen hävetä huonolaatuista purukalustoaan. :(  Hohhoijjaa!

Eräänä kauniina viimeviikon päivänä olin iltapäivällä suunnittelemassa Vähänkyrön Naisten kesken iltapäiviä ja illalla Lähetystyön johtokunnan miitingissä seurakuntatalolla suunnittelemasa kesän ja syksyn tilanteita.
Molemmat kokoukset sujuivat hienosti. Mikäs on sujuessa, kun on asialle vihkiytyneitä ja innokkaan iloisia ja asioihin tarttuvia ihmisiä koossa. Ja kaikessa mukana ja keskellä Jeesus, lupauksensa mukaisesti.

Lauantakina oli minun ja Maunon vuoro vetää virsipiiri palvelutalolla.
Virsipiirin vetämisessä ei tarvita mitään kummoisiakaan kommervenkkejä.
Laulatetaan tuttuja virsiä, luetaan joku psalmi, tai kohta Raamatusta, rukoillaan ja taas veisataan.
Magnus pitää myös aina lyhyen puheen.
Oli tosi mukavaa seurata, miten moni osallistuja lauloi ja osasi ulkoa virret.
Aina, kun nostin katseeni veisuukirjasta ( ei oikein usein kärsinyt katsetta nostaa, kun en osaa yhtäkään virttä...jaa taitaa niitä kaksi olla, ulkoa), huomasin, miten mummujen ja paappojen suut napsahtelivat sanojen mukaan virsikirjan ollessa pöydällä sivussa.
Lopuksi lauloimme virren 332, Herraa hyvää kiittäkää, (se toinen ulkoa osaamistani virsistä) sillä niekutusnuotilla.
MINÄ olin saanu valita virret ja silloin kun MINÄ saan valita virret, lauletaan AINA sillä niekku-tyylillä. Piste.

Äitienpäivälunchi-talkoissa olin myös lauantaiaamupäivällä.
Poistelin salaattipakkauksista niitä pakkauksia ja peseskelin tiskikoneella kattiloita ja pannuja.
Osaa kahteenkin kertaan, kun jäi plättejä.

Tänään olemme täällä Hälvällä siirrelleet yläkerrassa huonekaluja.
Sain tänne makuu&työskentelykutjuuni isomman kirjoituspöydän.
Tarvitsen isomman, koska alan ehkä piirtelemään joulu&muunlaisiakin kortteja.
Ans kattoo, mitä saan aikaseksi.
Kovasti tuntui alku hankalalta. Pitänee mennä puuvärikynäkauppaan katsomaan, josko sielä olis pehmoisempia kyniä, Nämä minun nykyiset ja olevaiset puuvärikynäni ovat kuin timanttileikkureita. Vähintään yhtä kovia, ellei kovempiakin.
Väritä nyt niillä sitten!

Ny tämä timanttipää  lopettaa kirjoittamisen tältä erää tähän.
Ensi viikolla, jos Luoja suo, kirjoitetaan lehtiin ja kansiin uudet kujeet ja menemiset.
T: Kaisa Plättendahl-Stimang

------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 134-138

Vapauta minut sortajistani, että voisin noudattaa säädöksiäsi.
Kirkasta kasvosi palvelijallesi.
Opeta minut tuntemaan käskysi!
Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska  lakiasi ei noudateta.
Herra, sinä olet oikeamielinen,
oikeat ovat sinun päätöksesi.
Oikeudenmukaiseksi olet säätänyt liittosi,
se liitto pysyy.

Rinkuloita

Olin niin tohkeissani mhvv:n kirjoittamisen alkamisessa, etten huomannut katsoa, olisiko lukijakuntanumero muuttunut.
Torven törinätä nyt kuitenkin kaikille teille, joka olette uskollisesi lukijana olleet.
Torventöräys myös kaikille teille, jotka muuten vaan uskollisia olette. Ilman erityistä kirjautumista mihinkään. :D
Tylsää olisi kirjoittaa, jos teitä ei olisi. Sitä ihminen aina alitajuntasesti tekstiä toisten ihmisten luettavaksi kirjoittaa, vaikka olisi kyse salaisestakin päiväkirjasta.
Niin kirjoitin aikoinani salaista päiväkirjaa minäkin. Annoin salaisen päiväkirjan luokkakavereilleni luettavaksi.
Siitä sitten nousi aikamoinen älämölö, kun äitini luki päiväkirjani, vaikka en sitä missään tapauksessa luettavaksi hänelle antanut.
-Mikäs se tämä on ja mitäs tämä kaikki tarkoittaa? äitini kysyi kalpeana ja heilutti p-kirjaa nenäni edessä.
Sieppasin kirjan ja juoksin pannuhuoneeseen ja paiskasin kirjan pannunpesään.
Tunnelma oli aika jäätävä pitkähkön aikaa, mutta toki asiat unehtuivat vuosien mittaan.
Ymmärrän, että ei ole mukava lukea "totuuksia" itsestään (äitini) mutta ymmärrän kyllä itseänikin ("totuuksien" kirjoittaja).
Murkkuikäisenä tulee kirjoitettua "kaameesta mutsista" kaikennäköistä ja murkkumaisella paatoksella.
Noh, enää minä en tahdo kirjoittaa paatoksella kenestäkään, enkä mistään.
Itsestään kun kirjottaa, ei koskaan loukkaa ketään, eikä tule väärin ymmärretyksi.;)

Jos toissaviikko oli häppeninkiä pullollaan, oli mennyt viikko rauhallinen.
Koko kalenteriaukeamalla ei ole yhtäkään kaffiplättiä ja vain kaksi menovinkkiörmintää, joista toinen ei ollut edes meno, vaan muistutus puhelinsoitosta.

Viime viikollahan oli vappu ja se on kalenteriin merkitty valmiiksi, ettei sitä tarvinnut erikseen ylös kirjoittaa.
Muistin ihan mainiosti, että vappuna menemme aina kaikki kynnellekykenevät kristillisdemokraatit Isonkyrön vapputorille (kunnantalon parkkialue) myymään simaa, arpoja ja sokeroituja rasvarinkuloita.
Minäkin leivoin rinkulasatsin (kts. kuva ylhäällä).
Niistä ei tullut ollenkaan aiempien vuosien veroisia, eikä makuisia.
Ensinnäkin tein taikinan veteen ja toiseksi mistään ei löytynyt munkinpaistorasvaa.
Ostin munkinpaistorasvan sijaan rypsiöljyä ja pouhotin rasvareiät siinä, MUTTA EIVÄT MAISTUNEET SAMALTA!
Oma porukkahan meillä syö omitekoisia rinkeleitä, vaikka ne maistuisivat miltä, tai ei miltään, mutta toisille syöttäminen ja vielä maksua vastaan kauhistutti.
Laitoinkin omat leipomukseni vasta vihoviimmosena myyntiin samalla, kun vannoin, että lähden, ensi vuonna vaikka miten pitkälle kauppamatkalle saadakseni paistorasvaa (kookos- tai muuta sen sellaista).
Naisten tekemät simat loppuivat melkein heti, vaikka Ewe, Helna ja Hannah sitä pottutolkulla olivat valmistaneet.
Ihmiset nyt vaan tykkäävät omitekoisesta simasta ja ihmiset nyt vaan eivät jaksa simaa itse valmistaa.
En minäkään, joten ostin parinlitran pullon Vaasaan maistiaisiksi vietäväksi.

Vappuilma oli ihan samanlainen kuten aina. Tuulinen ja vähäluminen.
Pitkäpunttiset villahousut ja toppatakki eivät olleet hituistakaan liikaa.
Tuuli oli jopa niin tukevaa, että en viitsinyt laittaa serpenttiinejäkään  kaulalle, koska en olisi viitsinyt juosta irtilentävien tiinejen perässä.
Minä en koskaan heitä, jätä, tai pudota minkäänkarvaista roskaa maahan, enkä luontoon.
Siispä serpentiinit jäävät odottamaan ensivappua. Muuta rekvisiittaa en tarvitsekkaan, koska vappunenä on minulla ollut syntymästäni saakka.

Vappu on minulle aina hieman  enemmän tunteita herättävä juhla.
Isäni kuoli vappupäivän aamuna vuonna 1961 40-vuotiaana.
Se muistuttaa minua siitä, että koskaan ei tiedä, milloin lähtö iankaikkisuuteen on edessä.
-Illalla menet terveenä nukkumaan ja aamulla voit kuolleena herätä, kuten joku viisas on joskus jossain sanonut.
On siis oltava aina valmis. (Valmis= uskoa Jeesukseen Kristukseen).
Uskon, että isänikin ehti huutaa Jeesusta avukseen ennen kuolemaansa.
Hän ei kuollut sydäninfarktiin heti. Ei vielä ambulanssissakaan (jonka tulo tuntui meistä kestävän ikuisuuden), vaan hän kuoli vasta sairaalan teho-osastolla.
Isä oli taatusti kuullut Jeesuksesta puhuttavan.
Muistan, kun olimme Kauhavalla kesäisin eräässä maatalosa kesälomilla, kuinka aikuiset väittelivät ja kiihkeästi keskustelivat uskonasioista. Talon väki kuului Helluntai-seurakuntaan.
Meikäläinen on sitä ikäluokkaa, jolloin koulussa vielä kuuli Jeesuksesta. Niinpä tiesin, keä avuksi huutaa, kun elämän tie kävi liian klumppuseksi. :D
Voi toki olla, että nykyäänkin kouluissa kuulee Jeesuksesta.
Vahinko, että koulujen uskonnonopetus yritetään saada loppumaan, joulukuvaelmat ja suvivirret mys.
Kuinka lapset sitten voivat tulla näistä asioista tietämään?
Kodeissa on toki hyvä opettaa ja iltarukoukset lukea. Minun lapsuuden kodissani ei opetettu.
En myöskään minä opettanut omille lapsilleni.:(  Lapsenlapsille olemme saaneet asioista mielinmäärin kertoa.

Toritapahtuman jälkeen ajella nytkyttelimme Nikolainkaupunkiin.
Kävimme Asevelikylässä, hautausmaalla ja Aija-Kanitan tykönä. Siinähän sitä oli tekemistä tälläselle mummulle yhden päivän aikana ihan piisalle asti.
Illalla köllähdin vatsa vesirasvarinkeleitä tursuten sänkyyn. Tuskimpa ehdin rukoilla  iltarukousta puoleenkaan väliin, kun rinkelinmuotoisesta suuaukostani kaikui ilmoille kovaääninen kuorsaus.

Tiistaina lähdin Nikolainkaupunkiin oikein jantusissani tapaamaan monivuotista ystävätärtäni, Bärttaa.
Juttelimme ja muistelimme menneitä ja luin hänelle psalmeja. Yhden psalmin okein kahteen  kertaan Bärttan pyynnöstä.
Paluumatkalla ajattelin poiketa Lidliin, mutta sen kauppakärryt eivät huolineet polettia rivistä irrotakseen.
Olisi pitänyt löytyä kahden, tai yhden euron kolikko, mutta sellaisia minulla ei siihen hätään ollut.
-Pitäkää tunkrahvinne! sihisin itsekseni ja kaasutin mutkaista tietä näkymättömiin.
Kauan aikaa en nähnyt silmissäni muuta kuin kyseisen kaupan ihastuttavia rahkatuotteita ja hedelmäkoktaileja, mutta sumenivat ne sitten, kun tuli muuta mietittävää.

Sunnuntaina oli Pappilassa kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä.
Paikalle oli tullut kolmisenkymmentä ihastuttavaa naista, johon joukkoon rohkenen laskea itsenikin.
Lujille se tosin ottaa, sillä minulla ei ole mitään kevätvaatteita!
Piti minun kiskoa ylle kukonaskel-(?)kuvioinen hameentuppi, joka on minulle aivan liian pieni.
Sitä seikkaa peitelläkseni panin kaulaani pitkän kukonaskel-(?)kuvioisen kaulahuvin ja mustan villatakin. Tunsin oloni kamalaksi paksuksi tumpukaksi, mutta:
sain lausua kaksi runoa.
En muista kieleni tarttuneen mihinkään, saatikka kuivuneen, mutta kovasti jännitti ja jälkeenpäin hävetti&kenkutti, joten hyvin meni.
Kaikki hurrasivat ja taputtivat.

Naisten kesken iltapäivän ohjelma oli kaikinpuolin muutoinkin taas hurraamisen ja taputuksien väärttiä.
Ulkona satoi lunta, mutta sisällä Pappilassa oli lämmin, hyvä ja hellä mieli jokaisella.
Syksyllä, jos Luoja suo, jatketaan.
Kirjoitin sunnuntain tilaisuutta varten uposen uuden runonkin. Sen nimi on Ilo.
Ja olinko iloinen, kun sain lisätä runon uposen uuteen kansioon.
Kansioon, jonka nimi on runokirja 3.
Lisäksi sain piirrettyä lauantain ja sunnuntain aikana kuvat runokirja kakkoseen ja kaikki pitäisi olla sitämyöden selvää.
Nyt vaan painotalon painokoneen eteen odottamaan kieli viissenttiä pitkällä lämpimäisten runokirjojen esiin putkahteluja.

Piirtämisestä innostuneena kävin ostamassa kaksi pirrustuslehtiötä ja aion alkaa piirtämään kaikenlaisia kortteja. Joulukortteja nyt ainakin.
On hyvä takoa niin kauan kuin rauta on kuuma.
(Rauta on kuuma: 1) vielä, kun lähetetään kortteja. 2) vielä, kun kynä pysyy kädessä, 3) vielä, kun henki pihisee).

Tänään maanantaina olimme iltapäivällä kokoontuneina Ewen ja Matthewin kotiin lähetystyön merkeissä.
Tilaisuus oli niin mukava, että melkein en ymmärtänyt kotiin lähteä.
Lähdinpä kuitenkin ja tässä sitä nyt ollaan ja tähän sitä nyt lopetetaan.
T: Kaisa Kukonaskel-Tumppi
------------------------------------------------
Virsi 376, säkeist numero 3

Kun päättyy kerran matkani,
lähetä, Herra, enkeli
luoksesi minut tuomaan.
Ruumiini kerran kätköön maan
nimeesi, Jeesus, siunataan,
se ota armon huomaan.
Kun herätät sen kuolleista,
suo minun taivaan riemussa
katsella kirkkauttasi
ja nähdä rakkaat kasvosi.
Oi Herrani.
suot autuuden, suot autuuden,
ylistys Herran ikuinen!

Viikko on mänt ja uutta pukkaa

Tämän mhvv:n kirjoittamiseen pääsin ihan ihmisten aikaan ja suht´koht terveiden kirjoissa.
Myös mieli on iloinen, eikä puhumattomuuksista, eikä mykkäkouluista ole enää haisuakaan jäljellä.
Edellis kerrallahan päässäni kirnusi räkää vielä aika tavalla, josta eritteestä varmaan johtui riitaisa mielentilanikin.;)
Nyt kumminkin ovat räät menneet ja mieli kuin keväisellä ketulla.

Yläkuvassa on kuva tämänaamuisesta kymmenkahvistani ja hunajapeitteisestä pullansiivustani.
Asetuin katsomaan erästä "kulttuuriohjelmaa" ja sen alussa ja kluessa tapaan syödä päivittäisen pulla-annokseni.
Hunajaa meillä ei läheskään aina ole pullansiivuille sivellä ja jos onkin, niin ei missään tapauksessa noin hyvää kuin tuossa kuvassa näkyvä honunka.
Mauritzio (Magnuksen veli) tuo meille aina tuliaisina LUOMU METSÄKUKKA HUNAJAA!
Kun tuota hunajaa sy, niin vaikutus on sama kuin sillä koiralla, joka nousi aina hyrränä ilmaan, kun sai suuhunsa  määrätynmerkkisen koirankeksin.
Joku voi muistaa samaisen hauskan piirretyn koira-sarjan, jos on elänyt yhtä vanhaksi kuin minä.
Kaikki roistot ja rosvot tiesivät tämän oivan vahtikoiran heikkouden pisketteihin ja varasivat niitä roistoluihinsa mukaan. Pakoon pinkoessaan he heittivät tälle vahtikoiralle keksin.
Koiraparka ei pystynyt vastustamaan keksiä ja niinpä se nousi hyrränä ylös kesken takaa-ajon ja rosvot näyttivät pääsevän pälkähästä.
Kaikki päättyi kumminkin aina hyvin ja koiralle (jonka nimeä en valitettavasti muista) annettiin aina runsaasti  keksejä palkkioksi urheudesta.

Hunajakuvan alapuolella olevassa kuvassa on näkösällä eräs mukava tapaaminen eilen aamupäivällä.
Nimittäin naapurin kissin Roopen ja pitkäkinttuisen kurjen.
Kuvan vasemmassa laidassa näkyvä vaalea plätti on Roope ja oikeassa laidassa kurki.
Ovat elukat jo ohittaneet toisensa. Ohitus tapahtui hitaasti ja syvän kunnioituksen täyttämässä ilmapiirissä.
Välissä on varmuuden vuoksi pieni pelto-ojakin.
Roopen vatsalaukku vinisti, jos mahdollista, vieläkin matalammalla kuin tavallisesti ja kurjen kaula kenotti korkealla kuin kollajan poola (?).
Roopen vatsa vinistää aika matalalla siksikin, kun se odottaa poikasia.
Sen nimeä ei kuulemma voitu enää muuttaa aikoinaan, kun huomattiin, että sille olisikin pitänyt antaa nimeksi Iines. Roope- nimen se tuntee itsekkin, eikä kuuna kullan päivänä olisi ymmärtänyt kuka on Iines.
Roope on mahdottoman hyvä emo parille poikueelle vuodessa, niin myös hyvä hiiri- ja myyräkissi.
Luulen, että on Roopen ansiota, että meille pukkaa syksyisin vain 1/2 tusinaa hiiriä.
Siinäkin on kyllä tasan 1/2 tusinaa liikaa, mutta minkäs teet?

Jos hiukan setviskelisi viikon tapahtumia, niin tiistaina meillä oli raamattupiiri.
Raamattupiirin pito on, paitsi mukavaa, niin myös hyödyllistä. Tulee siivottua hiukan paremmin kuin vaan keskilattioita joka toinen viikko.
Hammaslääkärissä olin samana päivänä, eli onnistuin luiskahtamaan kesken kauheiden jynssäysten hammaslääkärin vastaanottosänkytuolille makoilemaan.
Tunnin pidin suutani yhteen rytkyyn auki. Takahampaan juurikäytävät krassattiin auki ja tukittiin uudestaan.
Miellyttävä ja kaikinpuolin ihana hammaslääkäri kysyi huolestuneena, että jaksanko kuinka siinä olla ja suuta auki pitää.
Vastasin, että öööääää...hh...ööö...heheheheheheh! (Suom.: ei mitään hätää, koska öisin suuni on 8 tuntia auki ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän suu on päivälläkin auki.Hehehehehheheh)
Joku tarkkanäköinen lukijani varmaan muistaa edelliset kitinäni hampaistani. Nythän meikäläisen kohdalla on päässyt käymään niin, että kauheitten amalgaamipaikkojen alle on päässyt syntymään vielä kauheempia reikiä, jotka nyt ovat alkaneet vaivata.
Uskon, että niitä on muhinut paikkojen alla pitkäänkin, mutta kukaan ei ole puhunut minulle mitään.
Vasta kuin nyt. Uusi hammaslääkäri asian huomasi. Hän myös kysyi minulta, että onko kukaan sanonut, että ikenessäni on  piikinpätkä?
-No ei ole kukaan tullut mainaisseeksi, sain kuiskatuksi.
Piikki näkyy röngenkuvassa kuulemma. En ökötyksissäni muistanut kysyä kummassako?
 A) ylä-, vai b) alaleuassa?
Kerran minulta myös kysyttiin (ei tosin hammaslääkärissä), että onko kukaan sanonut minulle, että olkapäässäni on suuri irrallinen rustonläimäre? Läimäre tuli ilmeisesti siinä rytäkässä, kun kaaduin eräänä kauniina lauantai-iltapäivänä ennen joulua. (Siitäkin on jo monta vuotta).
-Eipä ole kukaan tullut mainaistua, sanoin ääni vapisten lääkärille, joka tätä kysyi.
-Mitäs ikäloppujen mommien läimäreistä!  Hautaan ne kannetaan muiden läimäreiden mukana, jatkoin, mutta en toki ääneen.
Eivät lääkärit väärin ole kuitenkaan tehneet, vaikka hiljaa olivat olleetkin.
He tietenkin tiesivät, että siitä läimäreestä ole mitään vaivaa jatkossa, jos jumppaa, eikä jää tuoliin istumaan. Minä olen jumpannut.
Ei piikistäkään ole mitään vaivaa ollut, ellei ota pistävää puhetta, jota joskus leukojen välistä suoltuu, huomioon.
Hetken aikaa piikistä kuullessani tuli kyllä kaikenlaiset piikkikauhuskenariot mieleen.
Muistin lukeneeni, tai kuulleeni varmalta taholta, että joillakin on sirpaleet ja sirut lähteneet kauheita verisuonia pitkin liikkeelle ja pysähtyneet sydämeen, tai aivoihin ja aiheuttanut totaalisen topin.
Näin mielessäni jo lööpin: ikeneen jäänyt piikki tappoi ikäihmisen Pohjanmaan perukoilla!
Noh, minulla on ylivilkas mielikuvitus, sitäpaitsi eihän sielä nyt koko piikkiä ole. Ainoastaan se katkennut osa.

Eläkeliiton kevätjuhlissa olimme myös männä viikolla ja samana iltana Nurmoossa seurakuntakodilla Viisikielisen lauluillassa.
Minulla oli runoja lausuttavanani ja Magnuksella puhe puhuttavanansa.
Vesihörppyjä ei lausumisen aikana tarvinnut lutkuttaa kuin kerran ja kaiken hyvän lisäksi sain myytyä kolme kirjaakin.

Perjantaina olin Kurikassa  naistenillassa  lausumassa runojani.
Eikun kanssa olimme matkassa ja hän piti puheen.
Magnuskin oli mukana, mutta hän meni Kurikassa tietenkin miesteniltaan.
Meidän naisten tilaisuus oli Kropsussa.
Kropsu on nimensä mukaisesti aivan ihastuttava kahvi&lounaspaikka keskellä Kurikkaa.
Samassa tilassa on myytävänä mys kaikkea ihastuttavaa sisustustavaraa.
Naisia tuli tupa täyteen.
Joimme kahvit ja teet ja söimme suloisia itsetehtyjä leivonnaisia, joita Kropsussa runsaasti oli tarjolla. Minä söin mustikkapiirakkaa ja vieläkään ei kieli ole kokonaan noussut kurkunperältä kantimiinsa, kun oli niin hyvää.
Onneksi sentään sain sanotuksi ja kehutuksi tarjoilut ja tilat, ennen lausumistani.
Taas selvisin aika niukoilla vedenkulautuksilla, mikä on ilahduttava ja hyvä asia.
Minulla nimittäin säpsät (kädet) vapisevat aina mahottomasti jännityksestä. kun nostan kupin huulilleni. Ei ole mukavaa, jos vesi loiskisi pitkin rinnuksia.
Yksi konstihan olisi juoda vettä pillin läpi!. Saisi vaan kumartua imeskelemään ja kostuttamaan halkeilevia huulia ja rutikuivaa kieltä ja kurkkua.
Nyt on onneksi muutaman kerran tapahtunut niin, etten ole muistanut vesipottujen ja lasien olemassaoloakaan.
Ehkäpä veden juomisen saa esiintymisen aikana lopettaa tykkänään? Onhan sitä nyt jo ryypittykin 27 vuotta. Tuollaisen rupeaman olen saanut pöntöissä pulista.
Kirjojani Kropsussa ostettiin 9 kappaletta, mistä seikasta olin ihan pökiönä onnesta.:D

Gideoneitten järjestämällä illallisella olimme lauantaina. Tällä kertaa illallista syötiin Isonkyrön seurakuntatalolla. Kolehti kerättiin Raamattujen jakamisen hyväksi.
Gideonit keräävät varoja Uusien Testamenttien jakamiseen kouluihin, armeijaan, hotelleihin, ja mahdollisimman moniin maailman maihin kaikille ihmisille.
Vuosittain Gideonit jakavat miljoonia Uusia Testamentteja ja mottona on, että Jumalan Sana ei koskaan tyhjänä palaa. Niin kuin asia ehdottomasti onkin.

Sunnuntaina katsoimme poikkeuksellisesti jumalanpalveluksen televisiosta.
Se tulee uusintana tiistaina (ainakin olin niin kuulevinani) ja sinun kannattaa se katsoa, ellet sunnuntaina honannut.
Seinäjoelta se jumalanpalvelus lähetettiin ja Seinäjoeltahan ei voi mitään muuta tulla kuin hyvää! :D

Sunnuntai-iltapäivällä ajelimme Nikolainkaupunkiin Kansanlähetyksen Kohtaamispaikalle.
Tällä kertaa paikka kohtauksineen oli pääkirkossa.
Kirkosta menimme iltakaffille ystäväperheen luo.
Illalla kaaduin suorilta jaloilta pehkuihin ja kuorsasin aamuun asti rauhallisena, mutta tyytyväisenä.

Tähän lopetan raportoinnin. Ainakin tältä erää. Tiedä sitten jatkossa.
T: Kaisa Suupohja- Ammonen
-----------------------------------------------------
Eilen olleen veteraanipäivän kunniaksi virrestä 579 säkeistöt 2 ja 3

Oi Herra siunaa Suomen kansa,
tee siitä palvelijasi,
se että täällä toimissansa sinua aina kuulisi.
Suo mieli uskollinen meille,
varjelus Suomen heimon teille.

Oi Herra siunaa synnyinmaamme
runsailla taivaan lahjoilla,
niin että ahkeroiden saamme
rakentaa maata rauhassa.
Myös lapsenlapset saavat kiittää,
kun halki aikain armo riittää.

Kahdella jalalla, mutta kaikkea muuta kuin pirteenä

Tavallinen nuivakka arki ottaa jo ja kolkuttelee yön takana.
Mikäs siinä. Arkista peherrystä se tämä ihmisen elo tuppaa olemaan.
Hienoa on ollut kuitenkin viettää Pääsiäistä.
Pääsiäinen on valtavan tärkeä juhla meille ihmisille.
Ilman sitä meillä ihmisillä ei olisi mitään toivoa. Ei juhlassa, eikä arjessa.
Olimme Magnuksen kanssa monta kertaa  näiden pyhien aikana Isonkyrön kirkossa, jonka alttaritaulu puhuu valtavasta Jumaan rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.Alttaritaulussa Jeesus riippuu verisenä ristillä.
Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen meidät ihmisten synnit, että meillä olisi puolustaja Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Se, puolustaako Jeesus meitä, riippuu siitä, otammeko hänet eläissämme vastaan omakohtaiseksi Vapahtajaksemme.
Ensi syksynä tulee 27 vuotta, kun sain tulla uskoon. Jeesuksen omaksi. Siitäkin olen iloinnut tänä pääsiäisenä.
Sanoin elokuussa 1987 Jeesukselle, että tässä oon tee mitä tahdot.
Jokunen kuukausi meni ja yht´äkkiä löysin itseni Helsingin Ölympiä Staadionilta pestyine kauloineni.
Jumala tahtoo pelastaa.
Kerron tämän siksi, että mistäs minä tiedän, kuka teistä on samanlainen kuin minä olin ammoisia aikoja sitten? Toivoin nimittäin aina kovasti, että joku uskovainen olisi kertonut minulle yhtä sun toista hengellistä, koska minua kiinnosti uskonasiat ihan mahdottomasti.
No, sitten poukahti nokan eteen työkaveri, joka keroi ja pyysi hengellisiin tilaisuuksiin ja tämä likka meni.
Sillä tiellä ollaan. Joskus kompastutaan rähmälleen, mutta Jeesus on voimallinen pystyyn nostamaan.

Alun kukkaiskuvat on räpsäisty ihan viimeaikoina. Joulukaktus kukki jouluna ja nyt seen toinen puoli kukkii pääsiäisenä.
Ruusut saimme Mauritziolta (Magnuksen veli), jota saimme pitää vieraanamme joku päivä takaperin.
Nyt ruusut ovat jo pudottaneet lehtensä, mutta luulen, että saan neljä ruusua kuivaruusukokoelmaani. Siltä hiukan vaikutaisi. Minulla on kuivaruusuja kerättynä kahdeksanvuoden ajalta jo sievoinen kimppu. Pidän kimppua kirjahyllyn lasiovien takan, jotta ne eivät pölyynny ihan mahdottomasti.

Kaksi viikkoa on solahtanut taas alta viuhahtamalla, mutta mitään kaksinkertaista määrää jutunjuurta ei ole haaviin kertynyt. Niistäkin olen jo tihkutellut tietoa Facebookkiin. Hankalaa vaan, kun blogia ja facea tiiraavat samat ihmiset. Meikäläisen iässä ei enää tapahdu niin tajuntaa räjäyttäviä juttuja, että kahteen paikkaan räjäytyksiä liikenisi.
Tahtovat olla sellaisia "tänään apteekissa, huomenna osuuskaupassa ja terveyskeskuksessa" asioita, mutta hyvä, kun edes jotakin.

Podin siis valtakunnan flunssaa hyvän joukon toista viikkoa, etten tosiaan jaksanut osuuskauppa-juttujakaan tänne väsätä.
En ennen moista tautia ole potenunnakaan.
Silloin, kun olin töissä ja paskasten rahojen kanssa tekemisissä, minkäänlainen röppöri ei ikinä minuun tarttunut. Nyt, kun muoviläpykkää vaan kassalla vinguttaa, tarttuvat kaikki kauppakärrypöpöt- ja röppörit heti vanhan ihmisen kitusiin.
Taudin kuvaan kuului niin hirvittävä yskä, että ajattelin kylkiluiden nousevan vaakatasoon ja jäävän siihen asentoon pysyvästi ja loppuelämäni ajaksi.
Tunsin olevani muutenkin kuin nyrkkeilysäkki, jota paukutetaan ilman taukoa toista viikkoa.
Yhtään tervettä paikkaa en kyennyt nimeämään.
En myöskään ole tiennyt, miten kaikki röörit ja reiät alkaavat falskaamaan (ehkä jo kuluneisuuttaankin), kun ihminen  tarpeeksi usein ja voimallisesti yskiä köykyttää.
Toiset reiät tosin menivät vastaavasti niin tukkoon, että kun yritti niistää, niin niissä ei tapahtunut kertakaikkiseti mitään falskaukseen viittaavaakaan.
Korvan reikäkäytävissä  sen sijaan kuului ääni kuin ilmapallosta olisi turskutettu ilmaa pois, mutta ikään kuin sisäänpäin. Tiedättehän? (Tukkeentunutta lavuaaria, kun pumppaa sellaisella kummisella prutkulla, kuuluu hieman samantapainen ääniefekti).
Siis, onko ihanaa, kun saa kertoa sairausdiagnoossia perinpohjin, eikä kukaan keskeytä, vaan kuuntelee.
Suurimman osan siitä runsaasta viikosta toki nukuin, että en kuullut, enkä tuntenut mitään, mutta Magnus siirtyi toiseen sänkyyn nukkumaan, joten arvaan, että aikamoisia taudinkorinoita nukkuessanikin kuulla saatiin.
Loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Kukaan ei perhekunnastamme ole ainakaan vielä sairastunut, vaikka basiliskoja leijui varmaan katosta lattiaan ja päinvastoin, joka neliömillimetrillä.
Yksi "hauska" episodi taudinkuvasta vielä sallittaneen:
Kuuntelin jonakin päivänä radio Deitä sängyssäni ja olin hyvin tuohtunut, kun kuulin, kuinka studiossa viriteltiin viuluja puheen aikana.
Ajattelin kuumeen sumentavin aivoin, että eik tuotakin nyt olisi voinut tehdä hiukan ennemmin ja jossakin sivuhuoneessa. Onhan sielä studiossa joitakin sivupöksiä, missä viulunkieliä viritellä.
En tahtonut oikein saada puheestakaan selvää, kun kielet viritettäessä niin fiuleissa kitisivät.
Tovi meni, ennenkö huomasin, että oma kuumeinen henkitorveni se siinä pihisi.
Hohhoijjaa!

Kaksi runolausuntatilaisuutta meni taudin vuoksi ohi suun ja muutama mielenkiintoinen kokous.
Erääseen tilaisuuteen minut oli merkitty runoja lausumaan, vaikka minun ei ollut puhe niitä ollenkaan lausuakkaan. Luulenpa kuitenkin, että yksikään ei sen takia tilaisuuteen ollut tullut, että KAISA JOUPPI lausuu omitekemiään runoja.
Mutta, ettei nyt aivan menisi nollille, niin on kerran eräs Pirkko tullut tilaisuuteen juuri siksi, kun K. Jouppi on siellä vastuuta kantamassa ja runojaan lukemassa.
Pirkko oli aikoinaan postikursseilla samaan aikaan kuin minäkin.
Oi, niitä ihania ja mukavia aikoja!
Kerran, tästä on jo aikaa ja olen sen myrtsinä jo aiemminkin kertonut, olin eräällä kiikku&leikki-kentällä, jonne oli kokoontunut aika monta ihmistä siksi, että heidän sukulaisensa tulee sinne leikkimään pikkumuksunsa kanssa. Hän asui muualla Suomessa ja tuli syntymäkaupunkiinsa kyläilemään.
Kun kuulin sukulaisten iloista juttelua ja katselin heidän jännittynyttä odotustaan, luikersi kateuden katkera kyy sydänkammiooni.
-Mikähän minun pitäisi olla, että suku tulisi leikkikentälle, koska KAISKEEKIN tulee, eikä hän ehdi kaikkien luona vierailla, niin kaikki tulevat kiikkuskentälle.
Ehkä joku Aale-Kaisa Tynni (merkitsevää rykimistä).


Näiden kahden viikon aikana olen tehnyt pari merkittävää päätöstä. (Toki monta monituista päätöstä odottaa vielä päätöstään).
Olen päättänyt rajottaa Facebookissa olemista yhdestä-puoleentoistatiimaan. Ehkäpä iltaan painotettuna.
Hyvin olen pystynyt päätöksen, ainakin toistaiseksi, pitämään.
Pyrin kirjoittamaan kaikennäköistä muuta päivisin (runoja ja proosaa) ja hoitamaan livenä kaverikohtaamisia, jos mahdollista.
Toisen päätöksen tein plastiikkapussien heivaamisesta.:
Heivaan p-pussit tykkänään kauppakassin virkaa tekemästä.
Hämmästyin p-pussukoiden hintaakin. Yheksäntoista senttiä! Ja, vaikka olisivat halvempiakin, niin kyllä kangaspussit ajavat niiden ohi mennen, tullen ja palaten.
Yhden kerran olen jo kangaspusseja käyttänytkin. Viikonloppuostoksilla.
Kesti huomattavasti kauemmin pakata tavaroita ja takana oli jonoa, mutta en ainakaan kuullut huokauksia ja ilmeitä en ehtinyt tarkkaillakkaan.

Taidan muuten ottaa ja lopetella raporttia tällä haavaa.
Olen ollut koko päivän mohjaannuksissa (suutuksissani) Magnukseen.
No, mitä, kun aamulla lähdimme kirkkoon ja sanoin siinä jossakin vaiheessa, että mitähän panisi suuhunsa, että jaksaisi HOJAANTUMATTA siihen asti, kun syödään, niin
Magnushan latasi kamarista, jotta luulihny tuahon ikähän ehtinysellä on tiatua mitä syää, iliman, että on ku maaliman loppu olis kysees. Senku paat ruisröötiä käkätintä kohori!!!
Minulta loksahti harvahampainen suuni apposen auki.
Hyvät ihmiset! Onko minun tavallinenkin puhe kuin maailmanlopun edellä? Pitääpä kattoa, mitä täst´edes puhuu ja millä painotteilla.
Päätin, että en ikinä puhu enää mitään.
Iltapäivällä Magnus huomasi päätökseni ja ihmetteli suureen ääneen, niin kuin maailmanlopun edellä, että mikä muhun  on menny?
Vielä myöhemmin iltapäivällä hän arveli (kun en vastannut kysymykseen), että kyse on siitä, kun hän kehootti ruisröötiä moheltohon.
-Saako uskua anteeksi sanomisensa? Magnus kysyi.
-Kyllä saa. Minä annoin anteeksi jo ennen kirkonmenoja, koska ehtoolliselle ei voi raivopäissä mennä, minä sihisin.
Puhumiseni minä ajattelen kyllä muuttaa tasaisemmaksi. Sellaiseksi yhden nuotin sambaksi ja monotooniseksi jollotukseksi. Jos pystyn. Meinaan, kun on ikääkin jo tullut kohta seitsemisenkymmentä vuotta. Noinkohan sitä pystyy tyyliään enää hiomaan?
Enkä minä asiaa enää oikein edes muistakkaan.
T: Kaisa Jollot-Monoton

----------------------------------------------
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin,
viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Jesaja 33:6

Sama otsikko ku viimekski :(

Kuvan sävy sopii minun tilanteeseeni.
Oon kipee!
En pysty kirjottaan edes kauppalappua.
En maanantaina peli jatkuu, jos Luoja suo.
Siunattua pääsiäisen aikaa kaikille!

Väsynyt, mutta uupunut

Iltaa kaikki, jotka valveilla vielä olette.
Itse en enää oikein ole valveilla ja sanoin Maunolle, että kuinka onnistun saamaan järjellisen mhvv:n äntiin tänä iltana+
Magnus sanoi, jotta kirijoota vaan lyhkääsesti.
Charleskin pisti lusikkansa soppaan, vaikka ei oltu käsketty ja sanoi, että minun sepustukseni ovat aina niin mahdottoman pitkiä, ettei niitä kukaan kuolevainen jaksa lukea. hän ainakaan.
Minä vastasin leuka värähtäen, että kyllä jotkut ainakin sanovat lukevansa.
Charles vastasi, että joo, niin ne sanoo, vaikkei oo.
Noh, mitäpä tuosta (urhea yskäisy).Hauska blogia on kirjoittaa luki, kuka luki. Loppuun, tai ei.
Ja uskon vakaasti, että teitäkin on, jotka loppuun asti lukevat ja jaksavat. :D

Iltaa siis vaan ja hyvää tämän viikon alkua.
Alussa on kuva, jota viimekerralla etsin koneelta yli puoli tuntia, enkä löytänyt.
Syynä oli se, ettei sitä oltu koneelle ikinä  laitettukaan.
Haloo! Ja minä kun nimenomaa sanoin, että saiskos sukkakuvan koneelle, kun pitäis näyttää, mimmoset sukat postista  minulle tuli.
No, nyt sitten pyysin, että kuva koneelle pikimmiten laitettaisiin, että saisin aloittaa bloggauksen, niin ei löytynyt piuhaa, jota kuvien siirtämiseen tarvitaan. Ainakin meillä.
Luin, tai kuulinko jostain joltakin, että nykyään on sellaiset vermeet ihmisillä, ettei piuhojen kanssa tarvitse pöffelehtiä ollenkaan!
Sellaiseen olotilaan minäkin haluan tähdätä.
Mahdollisimman vähän kaikkea pälettä,  piuhaa ja sen sellaista.
Sen parempi meikäläiselle.
Jos on vähän vempeleitä, niin ei voi olla paljoja ja monimutkaisia käyttöohjeitakaan.
Minun on parina viime päivänä pitänyt saada tikulle asioita ja vastaavasti tikulta asioita pois.
On näytetty ja opetettu, ohjattu hitaasti kuin Suomi-fimin tapahtumissa, mutta ei jää päähän.
Surullistako? Ei yhtään.
Näiden useiden vuosikymmenien aikana olen tullut ymmärtämään, että en opi helposti mitään. Jos ollenkaan. Niin se vaan on ja siihen on tyytyminen. Aivoissani on joku ihme pehmytkudos-kohta, jossa tieto kulkee kuin liisterissä, jos ollenkaan.

Noh, piuha kuitenkin löytyi.
Jouduin pyytämään anteeksi karskinpuoleista sanaa Magnukselta.
Sana luiskahti suusta, koska hermostuin, kun tunsin epämiellyttävästi, että minua syytetään piuhan katoamisesta,VAIKKA EN OLLUT SIIHEN KOSKENUTKAAN.
Piuha oli kuitenkin juuri siellä missä pitikin. Piuhalaatikossa. Kymmenen (10) muun piuhan seassa.
Nyt on rauha taas maassa. Anteeksi pyydetty (minä) ja anteeksiannettu (Magnus).

Eka kuvassa on ne ihanat sukat, jotka sain vanhenemiseni johdosta Ritulta (nimi muut.).
Kukan sieppasin ja asettelin taiteellisen säväyksen saamiseksi, kukkavaasista.
Kukan ja kukkavaasin saimme puolestaan Hessalta ja Herbertiltä (nimet muut,) tässä joku aika takaperin.
Toisessa kuvassa on Joonathan säbän tuoksinassa. (Number 99).

Viikko meni potiessa ja runoja uuteen rustinkiin rustatessa.
Kyseessä ovat ne runot, jotka on jo yhden kerran lähetetty taitettavaksi. Ei vielä painettavaksi (onneksi).
Luin runoja torstaina Isonkyrön kirjaston runopiirissä Ewelle ja Kyllille.
Mitä useamman runon luin, sen paksumpi limaklöntti kertyi kurkkuni perälle.
Runot olivat täynnä virheitä. Sekä kirjoitus, että muunlaisia.
Niissä ontui kaikki muu, paitsi loppu. Lopussa ei enää onnuttu, vaan kaaduttiin päistikkaa pitkin permantoa.(Jos runosta nyt näin voi sanoa, mutta sanon, että ymmärrätte yskän ja missä mennään).
Runoja oli myös aivan liian vähän.
Tästäkin seikasta sain ylimääräisiä näppyjä kehooni.
Liian vähän? Kuinka voi olla mahdollista? Ja minähän briljeerasin, että runoja on niin monta, että kirjaan voi valita PARHAIMPIA (pahankuuloista bronkiitti-yskää).
Ehkä minä sitten olen vihoviimein oppinut tiivistämään sanottavani. Muuta en pysty sanomaan.

Ei auttanut kuin aloittaa runojen restaurointi.
Väänsin puolisenkymmenta (1/2 10) uuttakin runoa ja lisäksi löysin kätköistäni vanhoja, jotka kirjoitin, näin uskallan asian ilmaista, uudestaan.
NYT on kaikki melkein korjattu.
Varon lukemasta enää uudestaan niitä, jotka olen 3-4 kertaan tarkastanut ja korjannut.
Varon jo siitäkin syystä, että joka kerta on jotain korjattavaa löytynyt ja tiedän, että löytyis vast´edeskin, mutta tämä likkapa ei enää niitä lue.

Kurjaa olotilaa on lisännyt myös hampaiden jomotus.
Muistattehan, että olen mys yhtä hammasta (lue:paikkakasaa) kevyempi?
Minultahan kiskaistiin hammas maanantaina.
Tyhjää koloa on jomoskellut päälakeen asti ja kaikki kolon rintamuksella olevat hampaat (lue:paikkakasat) ovat pelkästä myötätunnosta oireilleet kummallisen ilkeästi.
Minulla on kyllä aika hammaslääkärille uudestaan kuun lopuilla.
Olen popsinut buranaa, niin että hyvin olen kuitenkin selvinnyt.
Oikeanpuoleinen jalkakin on vihoitellut.
Muistattehan, että kaatua präiskahdin tässä jokusen aikaa sitten?
Kaaduin oikean jalan päälle polvelleni ja varmasti jokainen, jalan muhkeasta lihaksesta, siirtyi sentin paikoiltaan ja ovat nyt hitaasti (särkien) palaamassa takaisin paikoilleen.
Magnus sanoi, jotta minoon pitäny vääränmallisia kenkiä kintuusnani.
Mauno on kyllä oikeassa. Olen pitänyt pitkävartisia korkeahkokantaisia saapikkaita viikon aikana monta kertaa.
Minulla on ollut sellaisi tilaisuuksia, että on ollut pakko pitää hiukan sievempiä kulkuneuvoja kuin niitä tavanomaisia, lintallaolevia, matalapohjaisia läskäreitä.
Olen joskus sanonut Magnukselle, että niin kauan, kun pysyn pystyssä, vaikka molemmilta puolilta tukienkin, niin niinkauan minä tahdon pitää kauniita kenkiä. Sopi tai ei! Pääsi kävelemään, tai ei!
Vellitalossa on sitten aikaa köpötellä Ainoilla.
(Täytyy mennä hörppäämään vettä. Meinaa kurkku kuivaa, kun niin pitää kiihtyä).

Lauantaina olin Nikolainkaupungissa Naisten iltapäivässä. Se pidettiin Pelastusarmeijan kauniissa temppelissä.
Aija-Kanita ja Elitzabethy tulivat ilokseni mukaani.
Meitä oli naisia koolla monta, monta kymmentä ja puheen kilkatus ja kalkatus väliajoilla  sen mukaista. Iloista ja äänekästä.
Minulla oli kunnia saada lausua kaksi runoa.
Otin puhujapönttön mukaan muovipullollisen vettä, mutta esityksen tuoksinassa en muistanut koko pottua.
Tapahtui semmoinen ihme, että suuni ei muuttunutkaan Koiviston korpuksi, eikä kuivaksi kuin sukeltajan sukka.
Ei ollenkaan. Sylki pakkas tursuamaan suupielistä liiankin kanssa, oikein innostuessani.
Sydänkään ei lyönyt ylimääräisiä kierroksia, eikä se liioin yrittänyt alakautta ulos.
Ihmeellistä!
Tuntui, että runoista pidettiin ja se lisäsi olematonta uskoani siihen, että runokirjani vielä näkee päivänvalon, vaikka virheitä runsaasti kylkiluihinsa osuikin.
Aija- Kanita joutui lähtemään ennen lausumistani kotiin, mutta lupasin pitää hänelle yksityis-lausuntatilaisuuden, jahka mennen hänen luokseen käymään.
Saas nähdä jännittääkö minua "yleisön" edessä? Jos niin käy, minä voin pyytää yleisä menemään toiseen huoneeseen ja kuuntelemaan sieltä.
Aija-Kanitalla on hyvä kuulo. Toisin kuin siskontytöllään.

Sunnuntaina meillä oli Yryselä-Palhojainen kylien kirkkopyhä Isonkyrn kirkossa.
Minä sain olla esirukouksessa mukana.
Rukoilin, että kouluissa saisi laulaa aina kaikista virsistä kaikki säkeistöt, jos tahtoo.
Muidenkin asioiden puolesta me rukoilimme. Niin on kirkoissa sunnuntaisin tapana tehdä.
Saimme veisata muutaman virren oikein torvisoittokunnan säestyksellä. Se ei ole nykyään enää oikein tavallista.
Hienoa ja upeaa oli ja hyvältä maistui kirkkokaffit ja voisilmäpulla jumalanpalveluksen päälle.
Catherine (ei meidän Catherine-tyttäremme) kaateli kahvia ja minä kuljin pöydissä kysellen, että saiskos olla lisää? Aika monelle sai.
Sitten kuljeskelin pöytien ympärillä ja huusin, että ottaako joku kolmannen kupillisen?
Joku otti.
Nyt tämä lkka ottaa ja menee maata. Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Buranö-Napskog
------------------------------------------------------------------
Levolle lasken, Luojani.
Armias ole suojani.
Sijaltain ellen nousisi,
taivaaseen ota tykösi.
Aamen.