Tässä muutama muhkura kuvattuna taannoisella Jojensuun keikalla. Etualalla Magnuksen varjo. (Ooppelin muhkura ei nyt valitettavasti näy. Se tuli viime talvena, kun tallin ovi oli luultavasti äykeiden pakkasien takia kutistunut).

Lähdin siis edellisellä blogisivustallani, sen viimmosen lauseen mukaan (muistaakseni) Orisbergiin.

Siellä olikin hyvä ilta. Meitä oli immeisiä kokoontunut piskuinen lauma eri seurakunnista, mutta yhteinen oli sävel kaikilla.Teemana olikin "LIEKKEJÄ ON MONTA," jota virttä lauloimme henget huuruten.

Kerran sitten, kun on suuremmat joukot koolla sielä taivaassa, niin ei kysytä, että mihinkäs puljanderiin sitä kuuluttiin, kun elää saitte ja tellus vielä pyöri? Ei, vaan usko Jeesukseen ja hänen ristinkuolemansa on se, mikä takaa iankaikkisen elämän, jos siihen turvaamme.

Se voi ottaa hivenen pattiin joitakin, mutta niin se on! ONNEKSI!

Menimme sitten seuraavanakin iltana Orisbergiin. Meillä oli poliittinen makkarangrillausilta. Hyviltä maistuivat makkarat. Minä söin kolme. NO NE OLI AIKA PIENIÄ. Jotenkin tuntuu, että ovat tikistäneet pienemmiksi niitä. Maku on pysynyt hyvänä. Olen sitä mieltä, että mitä parempi, sen jauhoisempi ja rasvasempi. Minä haluan lihaspiffit lihaspiffeinä ja makkarat makkaroina. Sitäpaitsi mitä ihmettä se loppu on, jos 79% on lihaa? Jauhorasvamakkaroista tietää heti mitä ne on. Ei tartte tihrustaa tuoteselostuksia. EI OLE NIMITTÄIN VÄLIÄ MITÄ NIISSÄ ON, kunhan ovat hyviä. ( Näissä blogeissahan saa olla mielipiteitä! Minulla on asiassa, kuin asiassa mielipide. Tunnusomaista niille on, että ne ovat mustavalkosia ja AINA oikeita! Magnus on toisinaan tuskainen em. asiasta. Sanoo, ettei maailmasta löydy toista niin sakeeta fämmääjä-sukua, kun mun on).

Sitten koittikin aikajärjestyksessä perjantai. Mauno lähti etelään ( Suomen Ryttylään, joka on 11 kilometriä Riihimäeltä johonkin suuntaan).

Minä sain tänne Hälvälle mieluisia kavereita, eli Viivin ja Joonan. Menimme yhdessä heti pejantai-illalla seuroihin ja hämmästyin taas kerran, kuinka herttaisia lapsosia meidän ainoat lapsenlapsemme oikein ovatkaan. He lauloivat innokkaasti virsiäkin kanssani yhteisestä veisuukirjasta. Viivi innostui laulamaan vieressä istuvan Helena-tädin kanssa, kun ei kuulemma nähnyt niin hyvin minun omastani.

Äimistelin jälkeenpäin Viiville, että osasiko hän ne virret? Hän vastasi: EN OSANNU, MUTTA MÄ VAAN KEKSIN ITTE!

Olinko minä ylpeä! Ties, vaikka olisi periny KEKSIMISEN mummultaan.

Pari kertaa ainoastaan piti toppuutella piparien syömistä ja siinä kaikki elleskaapit, mistä piti kieltää.

Nukkumaanmenokin oli rauhallista ja sopuisaa. Tarvitsi vain kolkolla äänellä sanoa, että SE joka möykkää ja pelleilee, kun ollaan sängyssä, saa ottaa patjansa ja mennä Charlesin huoneeseen ja koisia siellä YLHÄISESSÄ YKSINÄISYYDESSÄ ja NAURAA niin paljon kun naurattaa!

Yhteisessä huoneessamme vallitsikin rikkumaton rauha. En oikein saanut untakaan silmään, kun oli niin VALTAVAN rauhallista.

Seuraavana päivänä lähdin lasten kanssa Wanhalle Markille (eläinten vellitalo) ja otin kopallisen eväitä mukaan. Pettymys oli sankka, kun vastassa olikin kyltti, jossa toivottiin, että eläimille annettaisiin jo TALVILEPO ja RAUHA.

No, me pyyhimme hikeä otsilta ja kerättiin hellehatut ja sandaalit autoon ja käännyimme takaisin.

Matkalla pysähdyttiin syömään eväitä eräälle pellolle joen rantaan. Makoisalta maistui ja saimme ihailla erikoisennäköisiä perhosia siinä eväitä lounehtiessamme.(Niillä oli komeat pylpyrät siipispankoissaan).

Siitä sitten starttailin ja peruuttelin ja kääntelin rattia luihkeesti kupu täynnä ruisröötiä ja hyvin olisikin mennyt, ellei olisi karautettu sen verran ojaan, että ominvoimin nousua ei ollut.

Ei moljahtanut mieleen, että oja vois olla niin lähellä! Mitä ne meinaa kaivamalla ojia joka paikkaan?

Niskat krykyssä oli mentävä pyytämään apua. Auliisti tulivatkin viereisestä talosta apuun. Kadutti, kun huusin nimeni jo tieltä. Mitä mun se piti huutaa? Olisin sanonut vaan, että KAN JA FÅÅ JÄLP? SE OLI YKS DIITSI (lue:oja) KU TULI ÄKKI PÅ! MEE ON KAUKAA! EI ASUU TEELE!

Hohhoijaa!

Magnus kun tuli kotiin, niin Viivi kailotti, että OLTIIN RETKELLÄ JA MUMMU AJO OJAAN!

Hmmph...Mitähän neiti olisi sanonut, jos olisin sanonut, että Viivi ja Joona pudotti seinältä kellon, joka meni tuusan nuuskaksi?

(Kello asia oltiin toki jo sovittu ja sitäpaitsi siitä ei nähnyt ollenkaan, mikä aika on meneillään, joten joutikin tippua ja se oli kummingin silkka vahinko!)

Olin aika nyypälläni ojassa kyntämisestäni ja ajattelin, että minulla ei ole mitään virkaa koko maailmassa ja kukaan ei rakasta ja kaikki on turhaa.

Onneksi tälläiset ajatukset vähitellen haihtuivat siinä kirkonrotta- rosvo ja salkku-ja mustapekka pelien ja leikkien tuoksinassa.

Kaikki synkeät ajatukset karisivat viimmeistään pyhäkoulussa, johon osallistuttiin sunnuntaina. Minä opettajana ja lapsukaiset muiden muassa oppilaina.

Askartelimme opetuksen lopuksi SALAKIRJEEN. Se rullattiin tötterölle ja ympärille väännettiin piipunkrassista panta.

Salakirjeessä luki salakielellä JEESUS RAKASTAA ...ja kukin sai piirtää oman kuvansa siihen loppukohtaan. Rakastaa- sanaksi teimme sydämenmuotoisen täplän punaisesta pesusienentapaisesta askartelumateriaalista ja Jeesuksen kuvan leikkasimme jostain pyhäkoulun arkistopaperista.

Oli ilo katsoa kakaroitten naamoja, kun ne sai käteensä valmiit salatötteröt. Niillä oli hauska tuuttailla ja niitten läpi oli kiva tiirailla.

Hykertelin mielessäni, kun ajattelin, kuinka lapset lukevat salatekstin iskille ja äiskille.

Nyt aion lopettaa tämän blogin runoon ja huomenissa lähden Vaasan kaupunkiin treffaamaan tätiäni Aunea.

Runo:

En anna ajatuksen tähän

suuntaan nuljahtaa,

ettei muka mitään virkaa ole

vanhoilla.

Vaikka lehdiltä silmille hyppii

sanoja, otsikoita

VANHUS ajoi niin ja IÄKÄS teki noin.

Annas olla! Tarkistetaan...

Siis kuinka vanha? Kuinka iäkäs?

Syntynyt vuonna kolmekymmentäviis

Niinkö?

No kylläpä on! Kylläpä on!

Muka vanha.

Olisi se mukavaa ja toivottavaakin

että

sanottaisiin ja kirjoitettais:

MIES tahi NAINEN ajoi.

NAINEN kynti pellolla ojan pohjia...

esimerkiksi.

En suostu kyllä olemaan vanha

vaikka seniori ehkä jo hiukan olenkin.

Mutta siihen, että klupua otsaan...

siihen en lähde.

Raamatussakin lukee, että vanhukset

kuin pajut ojanreunoilla ovat.

Ja tietäähän ne pajut.

Sitkeitä ,leviäviä ja

kiiltävälehväisiä

runsaita

ja niin eläviä.

Kirjoitti Kaisa von Pajupehko