Magnus lämmitti tänään pihasaunamme taas niin metoisaksi, että kaikki viiskymmentä (alkaapäälle varmaan TUHATviiskymmentä) tuhkapiperöistä luulivat jälleen kerran kevään koittaneen.
Ne sukivat sameita siipiään ja lerputtelivat tuntosarviaan.
Jos jotkut ottaa meikäläistä aivoon, niin juuri nuo piperöiset.
Arvatkaa naurattiko, kun olimme jossain kylillä (en muista missä, mutta AIKA HIENOSSA JA ARVOKKAASSA paikassa) niin jostain takin saumasta lehahti tollanen önäle kiemuraiseen lentoonsa!
Olimme niinkuin meitä ei olisi ollutkaa, eikä varsinkaan sitä lennokkia!

Taidamme sittenkin antaa harakkasuvun levittäytyä Letkutielle, enkä pitäisi pahana, että se satapäinen naakkanaakkue muuttaisi pihapiiriimme, varsinkin jos ne lounehtisivat noita nimenomaisia tuhkanvärisiä hyönteisiä.
Katkera epäilykseni tosin on, että ne eivät kelpaa edes varisten sapuskaksi. Ei kai niitä muuten noin julmetusti olisi.
Sauna kumminkin oli suloinen ja metoisa.
Potaattihanskoilla hieroskelin ulkokuortani ja paiskin löylyä, niin että kiuas tärisi.
Päätin itsetykönäni ostaa toisetkin perunanpesusormikkaat.
Yhdet löylykäyttöön ja toiset sisäsuihkukäyttöön. Minusta niiden vaikutus on ollut suotuisa. Aivan, kuin huokoset olisivat kitistyneet himpun verran.
Ymmärrän kyllä, että liika kuoriminen ei ole hyväksi.
"Hullu niin kylpee, että nahka lähtee!" (murrennettuna: "Hullu niin kylypöö, notta nahka lähtöö!") Sanoisi eräs tietty henkilö tähän asiaan.


Charleksen kanssa päätimme alkaa kaalisoppakuurin.
Magnus vastusti ankarasti.
Sanoin, että kukin saa ilman muuta syödä muutakin, mutta itse pitää olla aktiivinen asioiden kehittymisen suhteen.
MITÄÄN oikein HYVÄN hajuista ruokalajia ei saa kuitenkaan valmistaa ilman erityistä lupaa.
Lupaa ei tule herumaan!
Minulle sopii kaalisoppa vallan hyvin, senkin puolesta, että se kuuluu mieliruokiini.
Tarkemmin ajateltuna, on vaikea keksiä mitään, mistä en pitäisi.
Elävät ja tytisevät kotilot eivät tosin maistuisi. Ei maksustakaan!

Tänään lounaaksi paistelin kotletteja, kun en vielä tiennyt, että aloitamme kaalikuurin.
Söin yhden kotletin raakana, kun Magnuksen vartioiva katse ei ollut esteenä.
En ole syönyt raakana kotlettia moneen vuoteen. On jotenkin ollut kaikkia hullunlehmän tauteja ja sikaflunssia esteenä.
Nyt makustelin suuhuni yhden siis suoraa pakkauksesta.
Päätin itsetykönäni, että tästälähtien SYÖN AINA yhden kotletin suoraa purkista, vaikka Magnus sanoisi mitä!
Kuulin mielessäni, siinä kotlettia möyhätessäni, seuraavanlaista puhetta:
"Kyllä on erittäin outoa, että sinulle maistuu vasikangotdletti suoraan pakkauksesta ilman kypsentämistä rakkaani!"
(murrennettuna: "Kyllon kauhiaa! Kuinka joku pöhölö voii syärä kotlettia raakoona. Ny lopetat tuallaasen justihin!")
Ei kai se oikein viisasta taida olla, myönnettäköön.
Näin tässä päivänä muutamana herkullisen näköisen kuvan jossain aikakausilehdessä. Kuvassa oli lampaan sisäfilepiffejä mediumina tarjolla, joten kyllä kai minäkin voin yhden kotletin silloin tällöin?...


Eilen illalla meillä oli kyläneuvoston kokous.
Minä sain olla kirjurina.
Jossain vaiheessa Magnus sanoi minulle, että menossa on pykälä numero seitsemän.
Vastasin, että minulla on menossa pykälä numero kahdeksan!
"Kuinka sellainen voi olla mahdollista?" (murrennettuna:"Maharotoonta, että ollahan kahareksannes pykäläs. Seittemäs on menos, tiärä se!")
"Riidelkää sitten kotona monesko pykälä oli menossa!" kehoitti Jaakob ystävällisesti hymyillen.
"Mikä sullon ensimmäänen pykälä?" (suora lainaus Magnuksen suusta).
Vastasin, että kirjasin ensimmäiseksi pykäläksi JEESUS ON OVI Magnuksen alkurukouksesta.
Magnus kehui asian olevan hyvinkin ykköspykälän väärtti.
Kirjoitan pöytäkirjan puhtaaksi tietenkin oikeilla pykälistöillä, mutta laitan kohtaan A eli alkurukous: Jeesus on ovi uuteen elämään! :)
Monenmoista tekemistä suunnittelimme kokouksen kuluessa kevääksi ja jo syksyäkin varten on suunnitelmia.


Huomenna menemme kirkkoon.
Sielä on varmaan iloinen meno, kun on kyseessä perhejumalanpalvelus.
Pääsiäisviikolla täälä Isossakyrössä on joka ilta hartaus tai konsertti kirkossa.
Pyrin menemään niihin kaikkiin.
On hoitavaa ja siunaavaa hiljentyä viettämään pääsiäistä Jumalan sanan ääressä ja ehtoollisella.


Ystävällismielisin ajatuksin teitä muistan ja rukouksin Jeesuksen eteen kiikutan, keitä taas ikinä olettekin!
T: Kaisa von Påsktipuliinisdotter

Pieneltä pyhäkoululaiselta saatu muisto joskus toistakymmentä vuotta sitten Nikolai Nikolaajevitsin aikoihin.
Vanhimmat "pikku"pyhäkoululaiseni kööräävät nykyään jo omia lapsosiaan pyhäkouluihin.
Niin se aika hulahtaa.
Eilen nuttupiirissä katselimme täytekakun- ja piirakan syönnin lomassa Pääsiäisvaellus-kuvaelmaa, joka toteutettiin täälä Isossakyrössä.
Siitäkin tapahtumasta on kohta parikymmentä vuotta.
Kuvaelmassa esiintyvistä moni oli minullekin tuttu.
Niin näyttivät salskeilta ja nuorilta kaikki (kuten tietenkin tälläkin hetkellä)!
Tuohon PIIRAKKAAN palatakseni vielä, niin siinäpä oli päällä mm. aurinkokuivattuja tomaatteja.
Kyselivät muutamat, että mimmonen on purkki, jossa näitä etelän hetelmiä pidetään, että tietävät kauppaan mennessä etsiä oikeanmoisia.
Eve toi purkin komuutista esille.
Minä ihmettelin ääneen, kuinka jollain voi olla AVATTU aurinkokuivattutomaattipurkki hyllyssään?
Minulle ei sellaista kummausta voisi koskaan tapahtua.
SYÖN VÄLITTÖMÄSTI KAIKKI ETEENI IKINÄ TULEVAT AKT:t.
Nytkin solahtelee sylki suussa, vaikka vain ajattelenkin asiaa.
Muistin onnekseni, että tänään menen paikalliseen Ässään ja voin iltapäivällä makustella ihanasti taas erinäisen purkin erinäistä sisältöä.
Charles tulee Letkutiellä käymään Pääsiäisviikolla, joten sitäkin asiaa sopii juhlistaa ostamalla reteesti AKTpurnukan, jos toisenkin.
Nikolainkaupungissa aikoinaan asuessani ostin ak-tomaatteja joskus niistä ALTAISTA, joissa niitä lilluu irtonaisina ja ihanina.
Toivoin aina, ettei kukaan tuttu kulkisi ohitseni silloin.
Syystä, että tomaattien onkiminen öljyliemestä on taidelaji.
Vaikka liemikin on hyvää, en halua siitä maksaa. En halua lientä YHTÄÄN tippaa purkkiini.
TOMAATIT, TOMAATIT vain ma halaan purnukkaani saada ja niistä ainuastaan maksaa tahdon. Niiden vuoksi rahakorttiani vingahuttaa...(kuten huomaatte ko. herku saa runosuonenikin lorisemaan).
Inhottavasti panevat juuri ak-tomaattialtaaseen reiättömän kauhan. Joskus olen "lainannut" valkosipuliliemiastiasta reiällistä otinta, enkä senkään tähden haluaisi tuttuja rinnalleni.

Ei tuo kauhajuttu ole mitään sen rinnalla, mitä kerran näin tapahtuvan venäläisvalkosipulikurkkupöntön luona.
Mies, jonka herkkua nuo kyseiset kurkut ilmeisesti olivat, kääräisi kylmästi villapaitansa hihaa ylemmäksi ja otti karvaisella kädellä suoraa purkista kurkkuja.
Kyllä örkötti!
Muutaman viikon kiersin pötin kaukaa.
Sitten päättelin, että "käsienvirutus- sammio"on varmaan jo vaihdettu uuteen ja ammensin itselleni (ottimilla) monta ihanaa kurkunpätkää (slurp).
Sitten näistä herkku asioista arkiseen todellisuuteen:
Maanantaina kuntsarilla oli pisteessä No:10 uusi tehtävä.
Paikalla oli valtaisa jumppapallo.
Sen päälle piti aina istahtaa ja samalla pyöriä ympäri, kuin kellon viisari (!)
Elikkä POMPPIA, kuin aropupu, suomeksi sanottuna.
No, arvata saattaa että ei onnannut meikäläiseltä.
Sen verran kyllä pompahtelin ja viisaroin, että laajahkoa palleaani kirveli ilkeästi illalla.
Olen nähnyt Catherinen yläkerrassa moisen pallukan ja ajattelin, että kysympä lainalle sitä.
Minun mielestäni pallo on ollut samassa asennossa viime kesästä lähtien!!!
Minusta minunkin olisi hyvä harjoitella pallukointia kotona, ennenkö menee satsaamaan omaan pylpyrään. Ei se pallo niin nätti ole, että siitä saisi sisustuselementin muun käytön puutteessa.
Näytti kuntsarilla maksavan 10 euroa per pallo.
Hieman ihmetyttää kyllä missä kohtaa alkaisin kiihkeän harjoitteluni täälä Rytkänperällä?
Kamareissamme ei ole lattianiskoja uusittu ja keittiössämme on KELLARILUUKKU siinä kohden, missä olisi tilaa temmeltää (en tiedä kannen kantavuus ja lujuuslaskelmia).
Ei olisi kovinkaan hääppöstä löytää itseänsä ja palloa perunoiden ja männä vuoden punajuuripurkkien seasta.
Ei ole ihme, että kunto jumittaa samassa pisteessä ja paino! Ei ole VEMPAIMIA, eikä TILAA niille, jos niitä hankkii.
Ulkona olisi tietenkin tilaa ja pitkä tie tallattavaksi, mutta...
Yritin lenkkeillä taas toissapäivänä.
Huomasin, että olisi alettava näköjään sama show alusta, (josta voidaan lukea seikkaperäinen analyyssi toisaalla blogissani).
Toissapäivä oli sarjassa sellainen, etten JAKSANUT showta aloittaa.
Tänään on taas muut sessiot, joten ehkä huomenna... :)
Tähän kohtaan voisi Magnuksellakin olla sanottavaa, mutta en voi sanomisiaan kirjoittaa.
En nimittäin ole vieläkään saanut selvää lupaa kirjoittaa sanomisiansa, niin kuin ne puhutaan.
Täytyisi siis toimia kuten britanniankielessä: lausutaan näin, kirjuutetaan nuin.
Kysyin suureen ääneen rakkaalta Magnukseltani, että tarkoittaako hän siis SITÄ, että kieltä, jota hän käyttää kunnanhallituksessa, kunnanvaltuustossa, kyläneuvostossa, Ässämarketissa ja kirkolliskokouksessa, että se ei olisi sovelias käytettävä vaimonsa vaatimattomassa pikku lokissa (lue:blogissa)?
" Osuut naulan kantahan!" sanoi Magnus tyytyväisenä ymmärryskykyyni.
Nähtäväksi jää, kuinka bloginni rakenne ja sielu pysyy EHYENÄ, jos päätän noudattaa Magnuksen määräyksiä. ;)

Tänään menen runopiiriin.
Otan mukaani pari runoa (itseasiassa niitä on olemassakin vasta kaksi)
"Palvelutalo" runo-osastosta ja lausun ne siellä sankan kuulijajoukon iloksi.
Illalla on Laihia-Mission kiitos-ilta.
Kyllä onkin aihetta kiittää Jeesusta koko sydämestä.
Paljon oli kansaa lähtenyt liikkeelle.
Toivottavasti kylvetty sana joskus itää.
Toivottavasti sielä tuli myös PINNALLE jokunen jyvänen, kuten meikäläisen kohdalla kävi silloin aikoinaan sielä HÄLSSINGISSÄ STAADIONILLA C- KATSOMON YLIMMILLÄ PRITSEILLÄ!
Siunausta ja iloa ja toivoa jokahittelle!

T: Kaisa von Pritseerius

Sellaisia ovat kukat, kun on emäntäkin.

Tällä hetkellä tuntuu tuollaiselta.

En silti ole huolissani, koska aina tähän aikaan illasta näytän vähintään kuvan kukkaisilta olennaltani ja ajatuksiltani.

Tunnetusti tunnollisena ihmisenä kirjoitan kuitenkin tänne sivustoilleni teittien iloksi, ja itteni riamuksi.

Olen päättänyt tehdä erään uudisuksen, koskien blogiani.

Aion vastata kommentteihin täst´edes.

Olen silmäillyt muiden ihmisten pitämiä sivustoja ja huomannut, että näin on tapana tehdä.

Saas nyt sitten sii, PYSTYNKÖ pitämään lupaukseni.

Nimittäin, kun suollan tyhjentävästi kaikki kotipuoleni asiat jo varsinaisessa kirjoituksessani, niin pystynenköhän mitään enää kommentteihin kommentoimaan?

Viime torstaina siivosin kutjumme yläkerrasta alkaen alakertaan saakka.

Magnus lupasi imuroora ja kluuruta...oops!

(Lupasin käsi sydämellä, etten enää kirjoita Magnuksen sanomisia murteella).

Magnus sanoi, että kirjoittamanani hänen sanomisensa tuntuvat TYHYMILTÄ.

Vastasin väittämään ääntäni pikkuisen jo revitellen: "Minkäs teet? Kirjoitan aina pilkuntarkasti kaikki ja viimeiseen asti juur oikein kaikki sanomisesi.

Muuta puhetapaasi. Sano dee, reen tilalle!" ärhentelin minä.

"Minen muuta tyyliäni. Siiton tiato tullu! sanoi Magnus äänekkäästi.

Sovittiin, että alkaan kirjoittamaan hänen puheensa uuteen kuosiin täst´edes.

Saas nähdä, miten se onnistuu.

Neljänkymmenenneljän vuoden kielikylpyläkautta ei noin vain unehuteta, eikä paineta villakankaalla, pelkään minä.

Siis aloitetaan alusta: Magnus lupasi imuroida ja pestä lattiat, jahka ensin tekee lumityöt ja kanniskelee puita, sytyttää uuninpankot jne.

En kehdannut edes kuvitella, että hän joutuisi moista työmäärää tekemään.

Niinpä imuroin koko huushollin.

Samalla sepitin mielessäni onnittelurunoa rakkaalle ystävälle Laalaalle.

Mieleeni juolahti imurinletkua kolisutellessa sana: SAMETINPUNAINEN ORVOKKI!

Sen sanaparin ympärille sainkin tänään kehiteltyä monivärssyisen runon, jonka lausuin yhdeksän hengen kiitolliselle yleisölle.

Yleisö koostui pelkästään faneistani, joista suurimpia on juuri sankaritar.

Mikä siinä oli ollessa. Kielikin taipuili suussa, kuin unelma.

Mutta eipä mennä asioiden ja tapahtumien edelle.

Piti siis siivota erityisen nuukasti, kun Aija-Kanita ja Öpe tulivat kylille.

Aija-Kanita tätini kun sattuu olemaan yksi niistä sukumme harvinaisuuksista, joka on siivousinto-aatteen TÄYDELLISESTI läpitunkema.

Ei niin, että hän piittaisi muiden huushollien siisteydestä, vaan minä tahdon hänen luulevan, että minäkin olen myöhemmällä iälläni muuttunut samanlaiseksi.

Lauantain aamuaurinko tunki kirkkaita säteitään sipisiistiin kyökkiimme, kun heräsin Magnuksen keittämään kahvin tuoksuun.

Pöydällä paloi kauniisti kynttilän tumppi ja kaffikuppini vieressä oli ruisleivän tilalla mokkaruudun palanen.

Oli syntymäpäiväni!

Magnus lauloi onnittelulaulun.

Hän kertoi sitten, että Maikku ja Eerikki olivat laulaa luikauttaneet jo ennen seitsemää onnittelulaulun minulle kännykkään.

Harmitti, kun tänä nimenomaisena aamuna olin lötköillyt sängyssä niin myöhäseen, kuin kymmenen yli seitsemään!

Olivat laulaneet jo VÄHÄN VAILLE SEITSEMÄN!

Olisin niin mieluusti kuunneellut heitä.

Luultavasti tulen vaatimaan revanssia, jahka pikapuoliin kohtaamme.

Paistoin pellillisen lihapullia ja keitin kattilallisen vadelmakiisseliä.

Lisäksi joimme maitoa pitkävartisista kristallilaseista ja olo tuntui onnelliselta ja syntymäpäiväiseltä.

Noita kristallilaseja meillä on tasan viisi kappaletta.

Sain ne palkkioksi ansiokkaasta työstäni myyntitykkinä Suomen Postissa viime vuosituhannella.

Saunoimme siinä päivän mittaan myöskin.

Sauna oli niin tulisen karvainen, että löylyä ei olisi tarvinnut heittää ollenkaan.

Hiki truiski jo pelkästään siitä, kun istui lauteilla ja jutteli.

Kehoitin Aija-Kanitaa maastoutumaan jossain vaiheessa, sillä aioin heittää LÖYLYÄ LISSÄÄ.

En kestäisi kuunnella Magnuksen ihmettelyä saunojista, jotka eivät ymmärrä löylyjen päälle.

Kunnialla kuitenkin selvittiin ja naamatkin punoittivat oikeaoppisesti tuntitolkulla jälkeenpäin.

Sunnuntaina menimme kirkkoon.

Olin aikeissa jäädä kotiin kuuntelemaan radiosta jumalanpalvelusta, mutta sitten muistin jotain.

Muistin, että tällä viikolla ilmestyy Uusi-Tie-pakinani, jossa kehoitan ihmisiä menemään kirkkoihin.

Ei sopinut seinillekkään, että oma vakiopaikkani kotokirkossani olisi konottanut tyhjänä.

Iltapäivällä oli Hanna-kanttorin syntymäpäiväkonsertti samaisessa kirkossa ja päälle syötiin makoisat lohisopat.

Syntymäpäiväkonsertissa esiintyi myös ihana hengellinen tanssiryhmä.

Uhosin kerran ryhmän vetäjälle, että sitten kun esiintymiskläninkiini ei tarvitse ostaa koko pakkaa tyykiä MINÄKIN TAHDON liittyä sihen tanssiryhmään.

Haikeana katselin heidän todella koskettavaa esitystään ja ajattelin, että ei minusta ole siihen.

Vaikka tarvitsisin vain muutaman metrin kangasta,minusta ei olisi siihen.

En oppisi liikkeitä enää ulkoa. Olen varma, että huitelisin oikeaan, kun vasemmalle olisi tarkoitus. Nostaisin jalkaa, kun käden pitäisi huiskua.

Astuisin toisten kantapäille ja tallaisin alleni ne suloiset pikkutytöt, jotka ovat tansissa mukana.

En liioin saisi kauhtuneeseen kruppiini enää tanssiin tarvittavaa sulavaa viehkeyttä, vaikka harjoittelisin triplasti enemmän kuin muut. NIISK!

Tullessamme juhlilta pyöräytimme automme Yryseläntien varrella olevaan naapuriin.

Ajattelimme vain piipahtaa, mutta se jäi vain ajatukseksi.

Ymmärsimme sentään lähteä, ennenkö talonväki kerkesi kysyä jäisimmekö oikein yöksi, että tietävät möyhiä tyynyt sopiviksi.

Oli mukava kyläreissu ja vannoimme puoliin-jos toisiin, että palataan asiaan. Ei pidettäisikään neljää vuotta vierailun väliä, kuten tähän saakka.

Unehutin perjantain kohdalle kirjoittaa, miten meistä tuli illan mittaan erään raamattupiiriläisen kanssa melkein sukulaisia!

Se on niin pitkä juttu, että en kirjoita sitä nyt, koska vuolaan tapani tuntien tämä blogikerta venyisi liian pitkäksi.

Nyt aion kammeta itseni seinän toiselle puolelle ja vetää kaikki kolme (3) täkkiä korvilleni ja painaa nahkat silmilleni.

Rakkaita teveisiä lähdetellen ja Jumalan siunausta toivotellen!

T: Kaisa von Väsyntsen

Keittiön ikkunasta katsottaessa esiin tulevia maisemia.

Kuvan omenapuu (Erittäin Valkea Kuulake) on suojattu kanaverkolla, ettei jänikset järsi runkoa.

Magnus kaivoi vallihaudan verkon ympärille toissa viikolla.

Hanget ovat kovettuneet ja pupuliinit olisivat istualtaankin ylettyneet jyystämään oksia.

Odotan suu vesissä, että pääsen joskus itse jyystämään oman omenapuumme satoa.

Sylki suussa kurnuttaen olen puolivuosisataa (pitkästi ylikin) katsellut ihmisten omenapuissa riippuvia omenoita.

Minun on ollut hyvin vaikea hillitä itseäni, etten ole mennyt kysymään taloista: "SAAKO OTTAA YHDEN PUDONNEEN, JA VAIKKA JO VÄHÄN TUMMUNEENKIN OMENAN TEIDÄN KREKOOLISTA?"

Olen omin verestävin silmin nähnyt Nikolaisstadissa asuessani, miten VALKEAN KUULAANKIN runsasta satoa on kyörätty kompostiin!

Lapsena kotitalossamme oli omenapuu, jossa oli niin hyviä omenoita, että niitä piti haistella ja silitellä ja pikkasen lipoa kielellä ja painaa reikiä hampailla, ennenkö niitä malttoi ollenkaan alkaa syömään.

Niitä ei OLISI saanut syödä ollenkaan. Ei puusta, eikä maasta.

Ryömin marjapuskien alta litteänä hämärän turvin varastamaan niitä.

Jo päivällä olin pannut tarkasti merkille, minkä herkkupallukan haen itselleni.

Kovin montaa en uskaltanut syksyisin niitä omenoita varastaa (onneksi) koska ne oli laskettu lukumäärältään jo puussa riippuessaan.

Näin ainakin tätini Aija-Kanita sanoi ymmärtäneensä.

Hänen kanssaan usein muistelemme niiden omenoiden makua.

Hän oli niitä sen verran myös joskus "lainannut".

Omenavarkaus on ihmisten puheissa sellainen viaton HUMÖÖRI juttu, mutta todellisuudessa se on tietenkin varkaus.

Sitä mieltä olemme Aija- Kanitankin kanssa nykyään.

Meidän puut ovat olleet puutarhassamme nyt neljä vuotta.

Magnus sanoi, että meidänkin puihimme kaiken järijen mukahan olis pitäny tulla jo satua.

Sanoin, että hyvänen aika, kun rungotkaan eivät ole tulitikkua paksummat, niin kanna siinä sitten vielä omenoitakin.

Tänään ovat omenapuut saaneet taas kunnon lumimyräkkää osakseen.

En ole nokkaani tosin ulos pistänyt, ei sen puolen.

Catherine, Joonathan ja Lyllan olivat meitä täälä ilahduttamassa.

Tarkoitus oli, että Lyllan jää ilahduttamaan viikonlopuksikin, mutta toisin kävi.

Lähdön hetki, kun koitti Catherine huusi" EI! MÄ EN VOI JÄTTÄÄ SITÄ!" SE KATTOO MUA SEN NÄKÖSENÄ, ETTÄ ÄLÄ JÄTÄ!!!"

"Niin, kyllähän sillä täälä meidän pehmosessa sängyssä ja matolla siankorvia narskutellessa voisi muistua mieleen se kivikova luunpala omassa eteisessä ja...", sanoin osanottavaisesti.

" Joo, kyllähän Lyllanin paras on kotia tulla. Ikävööttöö se ja muutoonkin oma koto on aina eläämelle parahin!" sanoi Mauno harvinaisen myötämielisesti.

Niinpä koko konkkaronkka poistui Vähältänevalta juuri samansuuruisena, kun oli tullutkin.

Minä sain Catherineltä ja perhekunnaltaan syntymäpäivälahjaksi kännykän.

Catherine sanoi, että nyt voisin heittää sen vanhan naskuvan louskuni jorpakkoon.

Sanoin, että telehvoonini on LAKANNUT naskumasta.

Se tosin on muuten löystynyt, niin että sen leuat (minulla on SIMPUKKA puhelin) joskus ammottavat pikkasen rakosella ja se soi liian harvoin, mutta MUUTEN se pelaa kuin unelma.

Tehtiin sitten sellainen kompromissi, että annettiin puhelin MAGNUKSELLE.

Hänellä kun on äiti-vainajalle ostamamme Adamssonnin aikuinen kapula käytössään.

Magnus näytti onnelliselta.

"MUTTA (sanoin tuhtuneena, kun huomasin jääväni ilman s-lahjaa) SÄ OSTAT MULLE SITTE KANS JOTAIN TILALLE!"

Auliisti näin luvattiin tehdä.

Joonathan (9v) neuvoi Magnusta laittamaan soittoäänet ja muitakin kommervenkkejä paikoilleen uuteen yllätyskännykkäänsä.

Catherine sanoi, että soittariksi voi tilata virsiäkin.

Alan tänään plärätä virsikirjaa ja miettiä, minkä valitsen.

Tosin sitten ei kannata heti hyökätä vastaamaan, että kuulevat muutkin virren värssyjä.

On vain HYVÄ siis, ettei kännykkää "löydy" laukun taskustoista.

Tiistaina en mennyt Östermyyran Ylistaroon kirjoituskurssille.

Kirjoitin kotosalla runon sarjaan "Palvelutalossa esitettäväksi".

Aamulla ennen kuntsarille menoa kirjoitin toisen.

Minulle vahvistui se ajatus, että kuulun Kertakäyttörunoilijat ry:hyn aika tukevasti.

Tykkään kirjoittaa runon kuhunkin tilanteeseen, vaikka edellispäivänä ja kulloiseenkin teemaan sopivaksi.

Palvelutalossa saimme aluksi kahvit juuaksemme ja samalla kuuntelimme meneillään olevaa pientä hartaushetkeä.

Sitten alkoi tilaisuus.

Minun osuuteni tuli ohjelman puolessa välissä.

Kaikki meni hyvin. En unohdellut värssyjä, mikä johtui siitä, että luin suoraa paperista.

Kertaakaan en katsetta laipioon nostanut. En edes muodon vuoksi.

Tavanomaiset riviltä sekoamiset kyllä seurasivat minua, niikuin TÄIT RUVESSA, tekisi mieleni sanoa.

Luin samat uudenuutukaiset runoni illalla myös Laihialla.

Siinä Laihian seurakuntatalolla runoillessani, tuli koko ajan mieleen: typ. typ. typ. (lyh. sanasta typerä). Siitä päättelinkin tyytyväisenä, että hyvin meni!

Tänään en mennyt myöskään runopiiriin syystä, josta jo vuolaasti tässä jutussani kerroin.

Meistä oli Magnuksen kaa tänään oikein valokuva paikallissa aviisissa.

Siitä kuvasta ei nyt niinkään mitään, mutta jutussa sanottiin, että me uskomme Jeesukseen. Se on se tärkein pointti siinä jutussa meidän kohdalla.

T: Kaisa Opuppi (näin sukunimeni oli joskus jossain präntätty)

Pistelin kuvan lumikasaan reikiä pitkällä putken pätkällä tässä viimme viikolla.

Rei´itin hankea, että nietos sulaa nopeammin, ettei leijonapystien rekvisiitta-aita ota ja lahoa.

Samalla otin myös rusketusta kalvakaalle naamalleni. Asento oli joskus vaikea, kun pärstärustinki piti olla ylöspäin ja samalla olisi pitänyt pistellä reikiä järjestyksessä joka kohtaan hankea.

Joskus on vaikeaa tämä kauneuden hoitaminen ja rusketuksen hankkiminen.

Tänään aion lyödä purkista ylimääräisen pakkelikerroksen tekorusketusta kasvoilleni.

En aio liioin säästellä poskipunan läträyksessä, enkä huulipuikon pyörityksessä.

Uusi-Tie-lehteen nimittäin pyydettiin minusta KOLUMNIENI kohdalle jo uutta kuvaa.

Magnuskin on sanonut, että voiisko tuan rippikuvan kohoralle jo suunnitella totuurenmukaasempaa pärstäkertoomen vilimiä?

Kyllähän me Magnuksen kanssa yritimme jo viime kolumnin kohdalle saada aikaan uudistusta, mutta minulle ei kelvannut yksikään otos.

" Ota huamiohon, että soot aikamoosesti vanhettunu tuasta viime kuvasta.

Sellaanen tuloo kuva, ku on malli! Tiärä se!"

Tänään se nähdään. Itsetykönäni toivon hiukkasen, että kuva olisi aavistuksen verran todellisuutta kaunisteleva.

Tunti sitten epäilin saavani todellisuutta hivenen vääristelevää kuvamateriaalia myös Charlesilta.

Hän oli virittänyt skypen tietarillensa (olikohan oikea ilmaisu?) ja näytti asunnostaan eri kuvakulmia vanhalle äidilleen.

Näytti epätodellisen siistiltä!

Liedellä porisi jauhelihakeitto. Se kyllä näytti kyllä todelliselta ja herkulliselta.

Äänenkuuluvuus puolestaan oli yhtä surkea, kuin puhelimellakin.(Nimittäin Charlesin ja minun puhelimien välillä).

Charles sanoi, että sittenhän ei ole mitään väliä kumpaa käyttää. Kuuluvuus on nollan luokkaa minun kanssani, vaikka diskuteeraisimme samassa huoneessa!

Charles ei omien sanojensa mukaan muista kuulleensa ketään näin paksukorvaista toista, kuin minä!

Hmmpff...

Taidan ostaa fläppitaulun hänen seuraavaa vierailuansa silmällä pitäen.

Viime perjantaina meillä alkoi tuossa vieruskunnassa, eli Laihialla se kauan odotettu ja rukoiltu Missio-Laihia.

Oli ilo kurkkia sakastin puolelta, miten ihmisiä alkoi virrata penkkeihin.

Ilmassa oli ihanan, mutta suuren juhlan tuntua.

Lauantai-aamulla lähdimme Magnus ja minä, plus muutama muu Lapualle KD:n kevätkokoukseen.

Laitoimme asiat kutakuinkin oortninkiin (minäkin mielessäni) ja söimme maukasta parsakeittoa ja joimme rinkulakaffit päälle.

Sitten taas Laihialle.

Lauantai-ilta olikin jännittävä, kun minua ja Magnusta haastateltiin.

Sain juhlavaa suitsutusta tekemäni logon johdosta. Kaikki sadat ihmiset klappasivat käsiään!

Kasvoni loistivat, jos mahdollista vieläkin leveämmässä hymyssä, kuin piirtämälläni iloisella naisella.

Magnus kumarsi syvään ja kiitti puolestani, kun itse en paistatukseltani heti älynnyt.

En muista oikein kirkkaasti, mitä minulta kysyttiin ja vastauksien kirkkaudesta omalta osaltani vieläkin vähemmän.

Yöllä mietin tapahtunutta ja uni karisi silmäluomista aikalailla tyystin (tosin unta ei ollut sinä yönä oikein karisemaankaan).

Toivon vaan, että vastauksissamme Jeesus tuli korotetuksi kaiken hyvän ja kaiken elämän antajana.

Sunnuntai-aamu koitti ihastuttavana, vaikka ei ollut niin nukkunutkaan, ja minä suuntasin auton- ja oman nokkani Isonkyrön kirkkoon.

Ihmiset olivat varmaan kaikki Laihialla, koskapa kirkonpenkit konottivat tyhjyyttään.

Voi, miten ihana jumalanpalvelus!

Ihmiset, jos tietäisivät, mistä jäävät paitsi, jonottaisivat kirkkoon.

JumalanPALVELUS meriteeraa sananmukaisesti sitä, että itse taivaan ja maan Luoja palvelee siinä meitä!

Hermot lepäävät ja mieli on hyvä.

Ehtoollisessa saamme uskoa syntimme anteeksi.

Siinä meittiä hoidetaan jollain salatullakin tavalla. (Tekisi tässä kohtaa mieli sanoa ja kirjoittaa, että "HALLELUJA, vaikka huivi menis")

Magnus oli samaan aikaan saarnaamassa Vöyrin kirkossa.

En voinut mennä mukaan, kun kylällämme oli kirkonmenojen jälkeen kodinsiunaamisseurat.

Ihanat seurat olivatkin.

Perheen pikkupojat nukahtivat siinä ihanassa rauhassa ja Pyhän Hengen läsnäolossa, mikä siinä kodissa oli.

Meillä seuravierailla oli myös tosi hyvä olla.

Kannattaakin ehdottomasti soittaa seurakuntaan ja ilmoittaa reippaasti, että haluaa pitää KODINSIUNAAMISSEURAT silloin ja silloin.

Sitten vaan edellispäivänä voi imuroida pölytollerot pois, leipoa korvapuusteja tai ostaa kaupanpaapan tekemiä nisuja ja kutsua kaverit,sukulaiset ja naapurit seuroihin.

Se kannattaa. Nimimerkki "kokemusta on".

Seuroista menimme erään toisen naapurin syntymäpäiville.

Lehti-ilmoituksessa hän kutsui kaikkia juhlille täyttäessään kolmannen kerran 25 vuotta.

Tarjottavatkin oli mainittu kutsussa: RATASNISUJA ja korppuja.

Tunnettuna herkkusuuna ihmettelin, mitenkä on mahdollista, että olen päässyt elämään elämääni ilman yhtäkään ratasnisusta.

Aioin ottaa vahingon takaisin.

Selvisi lopuksi paikan päällä, että olen ahtanut itseeni ratasnisun, jos toisenkin näinä kuutenakymmenenäkolmena vuonna (lauantaina kuutenakymmenenäneljänä)

Ratasnisu=ruskea piparkakku!

Tämä murre saa minut joskus pyörälle päästäni.

Ratasnisukeimeistä fammasimme Laihialle juhlien viimeiseen päivään.

Haikeina, mutta tyytyväisinä kokoonnuimme seurakuntatalolle iltakahville.

Innostimme vaasalaisia Vaasa-Mission pitämiseen lähivuosina.

Heitä ei tarvinnut edes innostaa. Sen verran tuntui virtaa olevan ja siitähän se lähtee. Rukousta ensin ja sitten sekä rukousta, että toimintaa.

En nukkunut oikein hyvin viime yönäkään.

Menin kymmeneltä salille ja pukersin LANKKUpisteessäkin niin, että lattialankut narisi.

Mainitsin varmaan edellisessä reportaassani, että ko. pisteessä kuuluu vetää vatsalaukku sisään?

Vatsa ei missään tapauksessa saa roikkua, eikä hilppaista lattiaa.

Noh...viimeksimainittu kohta ei oikein luonannut minun kohdallani vielä, mutta sitä on hyvä harjoitella salaa kotona, kun on ao laukkukin följyssä.

Menin vasten tapojani päiväunille, koska olin niin kiukkuinen, että kihisin.

Parin tunnin unosten jälkeen maailma näytti kirkkaammalta, eikä asiat ottaneet enää pattiin.

Magnus sanoi, että näytän ihan uudelta immeiseltä, eikä sekään patittanut lainkka.

T: Kaisa von Pattipää

Ovela kuvakulma meidän tien päästä.
Kun kulkee kuvassa näkyvää hyvin aurattua reittiä eteenpäin pääsee tielle, jota pitkin puolestaan ei päässyt mihinkään viime viikolla, kuten äkämystyneenä teille kerroin.
Tuohtumisen laineet ovat jo laanneet.
Ehkä nyt ei tosiaankaan ole koko maailma, vaikka ei jonain rospuuttopäivänä pääse pizzalle. (Varsinkaan, kun on vain eduksi, ettei ahda itseensä ko. herkkuletta).
Mottipäivä ei muutenkaan kestänyt, kuin iltapäivään saakka.
Pääsimme Magnuksen köörääminä täysin esteettä naapurikunnan kauppaputiikkiin, josta ostin hammasharjan ja "villa"takin.




Tämä viikko on mennyt enemmänkin kynnen reunoja nyppiessä, kuin minkään järkevän aikaan saamisessa. (Ainakaan kotitöiden suhteen).
Tiistaina menimme kirjoituspiiriläisten kanssa Ylistaron elokuvateatteriin katsomaan "Havukka-Ahon ajattelijaa".
Äimistyin teatterin kodikkuudesta, siisteydestä ja tunnelmallisuudesta.
Meitä oli kahdeksan katsojaa salissa. Koko ilta oli varattukin vain meitä kirjoittajapiiriläisiä varten.
Olen nähnyt TV sovituksen Huovisen kirjasta joskus ammoisina aikoina, joten AJATUKSET olivat kyllä tuttuja.
Maisemat filmissä olivat ihastuttavia ja näyttelijäsuoritukset tietenkin hyviä.
Senkin puoleen elokuva oli mukiinmenevä, kun siinä ei tapettu ketään (mitä nyt jokunen lintu pääsi hengestään).
Elokuvateatterin johtaja kysäisi eiltä piiriläisiltä, että mimmosia filmejä me haluaisimme katsoa.
En keksinyt MITÄÄN, mitä haluaisin katsoa. En, vaikka mietin pari minuttia pääni pahki.
Tulin siihen tulokseen, etten haluaisi katsoa, enkä nähdä YHTÄÄN MITÄÄN.
Siitä varmaan juohtuu, ettemme sitten ikinä hankkineet sitä digiboxsiteleviitsioniakaan, joka tässä taannoin otettiin yleisesti käytäntöön.
Kun ajattelen TV:n katselemista, minulla alkaa hengitys katkeilla ja kieli valahtaa leukaperille ja silmät alkavat katsoa, toinen silliin ja toinen leipään (kuten osuva sanonta kuuluu).
Tiedän, että oireet ovat harvinaislaatuisia ja yksilöllisiäkin.
Niitä voi esiintyä vain sellaisilla, jotka aikoinaan ovat olleet viitsionin orjia.
Olen ollut, paitsi viitsionin orja, myös kirjojen himolukija.
Siinä sinänsä ei tietenkään ole mitään moitittavaa, että lukee kirjoja. Aina vain paranee, jos lukee HYVIÄ kirjoja, kuten moni tekee.
Meikäläisellä se homma meni vaan överiksi.
Luin niin intenssiivisesti, että KAIKKI muu jäi tekemättä.
Kun näin Magnuksen tulevan kotiin raskaan työn raadannasta, otin äkkiä tiskirätin kuivamasta ja kastelin sen nopeasti.
Hankasin oven avautuessa ankarasti pöydän pintaa, sen näköisenä, että HOHHOIJJAA tätä kotiäidin jatkuvaa työteliästä raadantaa. Sitten joku valmissapuska mikroon ja eikun lukemaan.
Tästä on aikaa solahtanut jo muutamiakin vuosia.

Olen nyt pari kertaa hakenut muutamia HYVIÄ kirjoja kirjastosta ja kuuntelen kummosia kaikuja siitä seuraa. Tarkoitan, että alkaako tiskirätti taas turhaan kastua.
Jos huusholli alkaa ryöstäytyä entisestäänkin, niin harkitsen harrastuksen uudelleen virittämistä juur nuukaan.
Sitä paitsi MINUNHAN pitäisi niitä kirjoja RUSTATA, eikä lukea.
Rustaukset taitavat kyllä jäädä muutenkin, ilman lukemisiakin, vaikka minulta joskus kysellään, että noinko saavat pian uunituoretta kirjaani käsissään pidellä?




Eilen olin nuttupiirissä ja yritin pukeltaa muutaman kerroksen aloittamaani kudelmaan.
Jotkut nuttislaiset puolestaan ovat olleet ahkerina ja niinpä saimme taas tänään lähettää kolme pussukallista toinen toistaan somempia nuttusia Etiopiaan.
Eilen olin myös, paitsi nuttiksessa, myös kuntsarilla.
Lankku-pistettä ei ollut ohjelmassa tällä kertaa ollenkaan.
Sen sijaan uusinta uutta oli NAPA-liike piste (!) Siinä maataan lattialla ja pingotetaan napaa selkärankaa vasten.
Sanoin ohjaajalle, että voisinko saada napapointin kohdalla tehdä ennemmin "JÄTTIPALLON PÄÄLLÄ HEILUTETAAN VIIDEN KILOGRAMMAN LEVYÄ"-tehtävän?
Selitykseksi sanoin, että napa minulla on aina mukana kotonakin, mutta jättipallukkaa ja levyä minulla ei sen sijaan ole.
Sain luvan.
Tänään olen harjoitellut napa-tehtävää kotonani täälä Hälävällä, kuten salilla lupasin.




Huomenna, jos Luoja suo, alkaa Laihia- Missio.
Kovasti iloisena sitä odotan.
Lauantaina minua ja Maunoa haastatellaan. Toivoa sopii, että KÄSITÄN, mitä kysytään.
Vuonna 1992 Vaasa-Missiossa meitä haastateltiin myös. Muistan, että en ollut koko ajan kärryillä näissä kysymys-asioissa.
NO MITÄ, KU JÄNNITTI NIIN, ETTEI KOKO KAIKIN AJOIN TIENNYT KYSYTÄÄNKÖ MULTA VAI MAGNUKSELTA JOTAKIN.
Sitten tuli kauhea tunne, että housunlahkeesta pursuaa ylimääräiset sukkahousut lattialle (ei muuten suinkaan olisi ensimmäinen kerta) ja pyörrytti, kun piti vetää palleaa sisään, ettei se pullota epäedullisesti jne...
Jaa, että pienet ovat murheet?
Niin, mutta pääasia on, että saa kertoa Jeesuksesta.
Siitä, mitä Jeesus on minulle ja meille Magnuksen kaa, tänä kahtenakymmenenäkolmena vuotena tehnyt, kun olemme saaneet olla uskossa.
Sulkeudun esirukouksiinne tämän asian tiimoilta.
Minäkin rukoilen teidän puolestanne.
Herra teitit kaikki tuntee ja näkee.

T: Kaisa von Jouppendahl

Dokumenttiaineistoa lumisesta talvesta. Nimenomaa SIITÄ talvesta, kun tie oli tukossa, enkä päässyt Nikolainkaupunkiin Anitan kaa pizzalle, vaikka kuussakin on käyty jo vuosikymmeniä sitte!

Magnus sanoi, että kuvasta ei oikein hyvin välity se, mitenkä nietokset ovat todella juhlavia.

Minäkin kuulemmasti olisin vaikuttanut kerrankin pieneltä, jos olisin seissyt lumivallin vieressä!

Tuntuu ihan maankaato ihmeeltä, että meille johtavalta pikkuruiselta tienpätkältä on saatu kaavittua tuommoiset kasat lunta.

Magnuksen ei onneksi ole tarvinnut tienpätkäämme pluukata, vaan naapurimme salskea nuori-isäntä on jyystänyt sen traktorilla.

Tänä talvena on kyllä riittänyt jyystettävää käsilumikolallakin ihan piisalle asti.

Sanoin Magnukselle taannoin, että minäkin tahtoisin oman lumikolan!

Olisi hauskaa omalla pikkiriikkisellä kolasella tehdä lumitöitä. Ryystää aina välillä termoskannusta lammintä kaakaota, puraista pullasta palasen ja taas jatkaa.

"IKÄVÄÄ," että ovat lumikolat päässeet tekemään välipään suuren kysynnän vuoksi. "IKÄVÄÄ" myös, että tänä päivänä vaikutti siltä, että auringon kilo tekisi muutenkin piakkoin topin tästä MUKAVASTA ajankulusta.

Saa nähdä, muistaako Magnus L-kola toivettani ensi talvena.

Toivottavasti hän ei nyt ihan lähiviikkoina muista sitä.

Minulla on nimittäin syntymäpäivä lahiaikoina, enkä totisesti halua saada lumikolaa sentään SYNTYMÄPÄIVÄLAHJAKSI.

Löytyy muitakin lahjoja, mitä en mistään hinnasta halua saada: PÖLYHUISKASETTI, KATTILASARJA, ILMAPUNTARI, ELÄKELÄISLEHTIVUOSITILAUS, NAAMAKUORINTA, MANKELI ja STIMANGISORMUS!

Kyllä! Ymmärsit ihan oikein!

En halua saada stimangisormusta, koska en kestä sitä mielenmyllerrystä, joka seuraa siitä, kun sormus menee hukkaan.

Olen saanut kerran moisen sormuksen lahjaksi ja huiskautin sen ulos ikkunasta, kun pudistelin kultalangasta virkattua pöytäliinaa, jonka päällä puolestaan sormus sijaitsi.

Ennenkö huomasin ja muistin asian, oli monet pölyt laskeutuneet ko. liinan päälle.

Sormusta ei ikinä löytynyt. Etsimme sitä nenät maata vinistäen kauan ja hartaasti. Turhaan!

Olkoonkin, että kyseessä oli varsin himmeä ja varsin halpa ja juuri-ja juuri silmällä erottuva DIAMANTTI, se ei lohduttanut minua yhtään.

Päätin, että en koskaan halua enää timanttisormusta. Niin kauniisti ei kukaan minua pyydä sellaista vastaan ottamaan, että päätöksessäni horjahtaisin.

Olin siis koko viikonlopun Suomen Ryttylässä.

Magnus vei minut Suomen Laihialle perjantaina, josta matka jatkui Leeleen ja Eikun kanssa eteenpäin.

Mielialani olivat korkealla. Ei vähiten sen vuoksi, että juuri lähtötohinassa posti oli tuonut kirjeen serkultani Austraaliasta.

Kirjeessä oli kuvia vaaristani Kalle Kustaasta ja mummustani Hilda Dagmarista.

Ei ole omena kauas puusta paiskaantunut ajattelin, kun katselin ylpeänä mumskiani. Minusta olin hänen näköisensä ja varmasti myös oloisensa.

Turha muuta muiden väittää. Kun on näköinen, on myös oloinen.

Hilda Dagmarin sanontoja on säilynyt tänne päiviin asti. Kuten:.....(no, en nyt muista TÄHÄN hätään MITÄÄN, mutta niitä on, sen tiedän).

Mitähän minun sanontojani jää jälkipolville mieleen, kun minusta aika jättää?

Luultavasti ei yhtään mitään.

Ehkä muutama värssy jotain runoa, jota sen koommin kukaan ei lausu, kun minä jossain Siltarannassa huuli väpöttäen sen olen esittänyt.

Toivottavasti kuitenkin muistettaisiin, että se Kaisamuari turvas Jeesukseen.

Toivottavasti muistettaisiin, että se luki usein Raamattua ja keitteli kahvia seuroissa ja lausui runoja pyydettiin tai ei ja....

Itse asiassa, oikeastaan Kaisamuoria ei niinkään olisi tarvis muistella, mutta Jeesus kyllä.

Ryttylässä oli NAISTEN PÄIVÄT. Hyvä ajoitus,kun tänään on naisten PÄIVÄ.

Saimme Leeleen kanssa jälleen kerran pitää aamurukoukset päivien aikana.

Rukoushetki alkaa aina aamulla klo 7.

Kansanlähetyksessä tiedetään, että Leeleen ja minuun voi luottaa, mitä aamuheräämiseen tulee!

Meille ei tuota mitään vaikeuksia olla tikkana penkissä virsikirjat käsissä tuohon aikaan.

Aina löytyy myös heitä, kutka ovat samoilla vesillä pestyjä ja tulevat innokkaina mukaan. Niin tälläkin kertaa.

Muistanet, kuinka briljeerasin runoilla, jotka kerroin kirjoittaneeni aamurukouksen aikana lausuttavaksi?

No, ne jäivät tietokoneen tiedostoihin. Muistin asian, kun Magnuksen kanssa jo kaahasimme Laihiaa kohti.

Emme voineet kääntyä takaisinkaan niitä paperille printtamaan a) ajan vähyyden vuoksi b) tie kulki lumivallien välissä kaposessa rännissä. Ei yksinkertaisesti PÄÄSSYT KÄÄNTYMÄÄN.

Kirjoitin uuden runon päivällä tauon aikana, jonka sitten aamulla tankaten pöntöstä solkotin, kun en saanut oikein hyvin käsialastani selvää. Hmpf!

Tänään on alkanut sitten tavanomainen arki kuntsareineen ja jumppineen.

Kuntosalilla oli pisteeseen numero kuusi (6) vaihdettu suoritusliike.

Entinen "punttien piteleminen notkuvin polvin edes-sun takas"-liike oli muutettu liikesarjaksi nimeltä "LANKKU". (Asian harrastajat tietänevät, mikä on homman ydin).

Meikäläisen palleasisusklasut ovat nyt kovin helteisenä ja jouduinkin ottamaan buranan alkuillasta.

Ilkeästi ruimi vyötärönseudulla ja ajattelin huolestuneena, että palleatyräni on solahtanut paikoiltaan.

"Palleatyrä, josta tuli vatsalaukkutyrä LANKKUliikkeen jälkeen" sommittelin lööppiä paikallisaviisiin huolestuneena. Umpppph!

Rakkain aatoksin aattelen myös teittiä ja rukoilen puolestanne, kun nukkumaan tästä menen!

T: Kaisa von Flanktyrsten

Beetlehemistä Charlesille tuliaisiksi tuotu ikoni.

Se on nyt vintikammarin seinällä, kun Charles "ei voi tintata vuokra-asuntonsa seinään yhtään ylimääräistä naulaa".

Matkaoppaamme Israelissa sai tingittyä hintaa alaspäin, kun selitti, että ostajat ovat SUOMESTA.

Ihme juttu tämä suomalaisuus. Sillä aukenee moni uksi ja alenee useat eurot tuolla suuressa maailmassa.Ainakin toistaiseksi.

Olen puolestani tutustunut ihan sivustakatsojana henkilöön, joka on BOSNIASTA (onkohan oikein kirjoitettu? Näyttää vähän oudolta, mutta EN JAKSA RUVETA TARKASTAAN MINKÄÄNKARVAISESTA TIETOLÄHTEESTÄ NIMEN OIKEELLISUUTTA!

Viittaan muutenkin tätiini, joka söi ANTILOOPPIA tulehdustauteihin jne. Kuulun sellaiseen sukuun, joka aina ei tiedä ihan kaikkea).

Tämä henkilö siis, joka on maasta, jonka oikeinkirjoittamista epäilen, on niin sydämellinen, ystävällinen, empaattinen ja kaikkea, että luulisi hintojen alenevan aina hänenkin edustaman maansa kansalaisille.

Varmaan niin tapahtuukin, mene ja tiedä.

Tänä aamuyönä säntäsin sängystä tukka pystyssä ylös ja syöksyin kammarin ovelle tuikaten valot päälle.

" Mihinkä sä meet?" kysyi Magnus pöppöröksisään.

" Olen unohtanut ratkaisevan asian, vaikka siitä minua jo muistutettiinkin!!!Vieraamme hengityslaitteen!!!" ulvahdin.

Magnus, joka jostain kumman syystä tietää, kuinka käsitellä unissakäveleviä vaimoja kysyi:" KIISKELÄÄSENKÖ?"(Nimi muutettu)

Mietin...siis Kiiskeläinen? E-eii Kiiskeläisen, vaan...

En muistanut, ketään vierasta, joka majailisi parhaillaan meillä, sillä olin herännyt ja karmea tostuus oli valjennut: Olimme Letkutiellä kahden. Minä ja Magnus. Ei edes kuollutta hiirtä killerissä.

Vanha vaiva ,UNISSALIIKKUMINEN oli muistuttanut olemassaolostaan.

Kunnian rippeitä edes hiukkasen keräten sanoin Magnukselle, että kyseessä oli NAINEN (Kiiskeläinen on mies).

" Toivotahan, notta saa henkiä verettyä muutoonkin...!" sanoi Magnus kääntäen kylkeään.

TIEDÄN, ETTÄ HÄNEN TEKI MIELI MAINAISTA MYÖS HENGITYSLAITE, mutta onneksi osasi olla hiljaa.

Unissakulkijalle tämä Hälävänperä on ollut viimevuorokauden aikana turvallista aluetta.

Kovin kauas ei olisi päässyt unissaan kuleksimaan. Tiet ovat armottoman tukossa.

Minun piti perua muun muassa ihana tapaaminen työkaverini kanssa.

Meillä on kyllä aivan mahdottoman ihanat naapurit. He ajavat traktorillaan meidän tienpätkän lumesta auki uskollisesti kysymättä lausumatta.

Ovat tehneet niin jo mummallekkin aikoinaan.

Nytkin naapuri oli sanonut, että jos pitää johonkin päästä, sanoa hänelle vaan, niin tulee raivaamaan tietä.

No, minä en kehdannut sanoa, että PITÄISI PÄÄSTÄ PIZZALLE NIKOLAINKAUPUNKIIN.

Aura-auto näytti ajavan äsken ohitse, mutta rautatieasemalle en enää kerkee ja liikkuvatko junatkaan?!

Sovimme työkaverini kanssa uusista tapaamisista ensi torstaina.

Mainittakoon vielä, että TAPAAMINEN olisi kyllä ollut se tärkeämpi pointti, kuin pizzan syönti.

Minä se vaan näköjään katselen kaikkea tekemisiäni ja menemisiäni SYÖMISIEN läpi (ikäänkuin).

Tyttäreni Catherine ja hänen tyttärensä Vivianni ovat tismalleen samanlaisia (vaikka toista ehkä väittävät. Ainakin ensin mainittu).

Vivianni on parhaillaan seurakunnan tyttöleirillä ja oli ensipuhelussaan ja ensi sanoikseen maininnut, että sielä on PALJO KARKKIA.

Veimme Lyllanin eilen kotiin kaikkia sääolosuhteita uhmaten.

Jälleen näkemisen riemu oli käsin kosketeltavaa.

Joonathan oli puolestaan tullut seurakunnan POIKALEIRILTÄ päivällä.

Hänen huonekuntansa oli voittanut kaikki mahdolliset kilpailut, niin kiltteydessä, hiljaisuudessa, tietämisissä ja peleissä ja muussa.

Noinkohan on myös poika tullut myös mummuunsa?

OKEI, ehkä myös paappaansa ja vanhempiinsa!

Olen hissukseen pakkaillut tavaroita mukaan Ryttylään, jonne lähden huomenna.

Naistenpäivät ovat taas käsillä.

Eilen laskostelin lakanat sievään neliönmalliseen myttyyn ja laitoin ne mankeliin.

Mankeli= tuoli ja istuja lakanakasan päälle.

Pidän mankeloimista yhtenä turhimpana työnä tässä maailmassa.

Niinpä saankin sitten Magnuksen kaa aika-ajoin hävetä silmät päästäni.

Ei ole kiva läväyttää ryttysiä laakkanoita esille ja yrittää kiskoa niitä suoraan ja joltisenmoiseenkaan ojennukseen.

SIITÄ HUOLIMATTA: Huissin Nevadaan kaikki mankelit!

Eilen kirjoitin muutaman AAMUrunon lausuttavaksi aamurukoushetkissä, joita saamme Leelen kanssa hoitaa Ryttylässä.

Aion kirjoitella niitä vielä lisääkin, jos inspiraatio ottaa iskeäkseen.

Tiedä sitten häntä!

Olen aika myrrystuulella tuon tienpidon suhteen.

Oli ollut eilen kuulemma niin pikkiriikkinen aura-atonpoikanen liikkeellä, että oli jäskähtänyt tienposkeen. Siitä sitten kääntynyt takaisin.

Mieleeni juohtui kuvitteellinen keskustelu, jota toivottavasti ikinä ei livenä käydä:

"Halloo?

Täälä ruoka-annostelujakelunhoitajavastaava!

Haloo? Onko Hälävällä? Onko itte Letkutien mummeli luurin päässä?"

Minä (kärisevällä äänellä. Onhan ikääkin jo 95 ja risat): "Olen minä !Ja paappulikin on tuossa vieressä! (oikein iloista ja tyytyväistä hyrinänaurua)

Ruoka-annostelujakelunhoitajavastaava:

"Nyt on niin, että lämminruokakuljetus ei ota pelatakseen!

Liikaa lunta ja liian pienet siivet aurassa!" (Remakkaa naurua).

Kuinka on, onko sitä toissaviikkoista soppaa...jaa, mutta ruokakuskillahan oli silloin sitä talvilomaa..(ymmärtäväistä naurua).

No, ei hätiä mitiä. Seuraavilla viikoilla tuodaan, jos kaikki pelaa ja ilimat antaa myöten... (lupaavaantuntuista hekoitusta)

Minä: "Tervetuloa! Ototamme kovasti! Magnus on pikkuruokainen, mutta minä...(anteeksipyytävää naurua).

Tähän lopetan plokkauksen täältä Letkikseltä!

T: Kaisa von Nukkukuljeksija

Kuusi, jonka kävimme Magnuksen kans ennen joulua hakemassa Kaksikertaa Puolenhehtaarin Metsästä on pysynyt näin hehkeänä TUULIKAAPISSAMME, vaikka purkissa ei ole edes vettä. Pruuttasin kuuseen tekolunta ja siinä oli myös hopean värisiä kilikelloja oksillaan.

Saviset öljylyhdyt tuossa vieressä ovat Israelin tuliaisia.
Noiden öljylyhtyjen vuoksi olimme juuttua lentokentälle, kun tullivirkailijat eivät löytäneet niitä pakaaseistamme.
KAIKKI nyssykkämme syynättiin ja pengottiin viimeistäkin kalsarinsaumaa myöden.
Ei löytynnä, ei!
Minulta alkoivat jo hikihelmet tipahdella nenänruotoa pitkin, vaikka en hikoile edes saunassa.
Muistin varmasti, että olin laittanut ne paperipussissa vatteiden väliin.
Rukoilin hartaasti, että lampukat kierähtäisivät tullivirkailijoiden syliin, heidän tonkiessaan kapsäkkejämme.
VAAN EIPÄ EI LÖYTYNNÄ , EI!
Virkailijat kyselivät englanniksi kaikenlaista näiden kippojen tiimoilta, mutta minähän en b:n britanialla ruvennut solkottamaan mitään.
Pyörittelin (oikeastaan ei tarvinnut PYÖRITELLÄ, kun pyörivät itelleen) silmänmunosiani ja levittelin käsiäni. "NJET, NO, NIX...
" OLKOON!" ähkäisi tullivirkailija ja käski häipyä eteenpäin (tai oletin hänen sanoneen niin) ja pääsimme jatkamaan matkaamme.
Kotona öljytuikut pullahtivat laukun sivutaskusta melkein ensimmäisenä kotimme permannolle. Hmmpf...



Eilen olin Nikolainkaupungissa Aune-tädin kanssa praataamassa.
Vein hänelle tulppaaninipun muassani viereisestä kukkakaupasta.
Valitsin mielestäni kauneimman kimpun ja näytin sormellani päättäväisen näköisesti: tuo tuosta keskeltä vasemmalta viistoon!
Pukettia pakatessaan kauppias sanoi, että valitsin kimpun, jossa oli vahingossa 11 kappaletta tulppaania, vaikka 10 pitäisi vain olla.
Tyytyväisenä kehuin pettämätöntä kauneudentajuani ja myöskin näköjään lukumäärä tajuani.
"Tämä tulee rakkaalle tädilleni, joten ei siinä turhaan ylimääräistä tulppuruista ole."
Näin kaupunki matkallani myös Aija-Kanita tätini.
Sovimme hänen kanssaan, että piakkoin tapaamme.
Täytän tässä päivänä muutamana vuosia ja silloin aina Hälvänmutkassa treffataan ja paitsi pannua, niin myöskin sauna on aina kuumana.





Meillä oli illalla sauna kuumana, vaikka ei ollutkaan synttäreitä kenelläkään.
Oli juhlallista istua lauteilla ja kuunnella, miten tuuli tuivertaa ja lumi pöllyää pitkin tantereita ulkopuolella.
Saunan ikkunoiden edessä roikkuvat myrskylyhdytkin sammuivat kovassa tuulessa.
Onneksi meillä on pattereilla toimivat TEKOMYRSKYLYHDYT, joiden loimussa näki hyvin paiskoa löylyä.
Päivällä leivoin 70 pullaa.
Sievoinen kasa nisua! Jos laskee, että euron maksaisivat kappale (kuten baareissa kehtaavat kiskoa peukalonkynnen kokoisista jauhopalloista) niin aika kallisarvoinenkin kasa.





Tällä viikolla ei ole ollut kuntosaliakaan, kun on hiihtoloma.
Hiihtoloman kunniaksi pyysin Magnusta hilaamaan potkukelkan esiin autotallista.
Lyllan juoksi vierellä ja ihmetteli outoa konetta, joka ei pidä ääntä edetessän.
Lyllan on meillä vielä, vaikka leiriltä on sen oikea isäntäväki jo palaillutkin.
"KOSKA TE TUOTTE SEN TAKAS? MEILLÄ ON KAAMEE IKÄVÄ!
VIIHTYYKÖ SE TEILLÄ?" kyseli Catherine huolestuneena.
Kyllä Lyllan viihtyy. Oikeinkin hyvin. Ei korvaansa lotkauta, vaikka kyselemme missä Catherine, missä Eerikki, missä Vivianni, missä Joonathan?
Se vie kaiken tilan sängyssä, jossa se viihtyy ketarat oikosena, kunnes viimeinenkin (yleensä minä) kuorsaaja on kammennut ylös.
Ruokaillessaan se kantaa joka suupalan (LOHIKOIRANMAKKARAA) keittiön narumatolle.
Siinä se haistelee ihastellen pötnettänsä melkoisen tovin, ennenkö syö makosiin suihin.
Lopuksi se siistinä neitinä nuolee maton huolellisesti ja hartaasti.
NARUMATTOJA ei voi VESIpestä, joka puolestaan tietää sitä, ettei niitä pestä meidän huushollissa ollenkaan.
Nyt huushollimme hunajoi, kun kalanperkaamo.
No, kaikkeen tottuu, ja Lyllan saa luvan tottua meillä JAUHELIHAPUTINKIIN seuraavalla kerralla.
Kyllä se viihtyy, oikein hyvin!
Torstaina viemme lomalaisen Nikolainkaupunkiin.
Samalla minä tapaan entisen työkaverini taas ja menemme pizzalle.
Muistuikin mieleen se läskisota.
Tähän mennessä ei miljonääri olisi kovinkaan paljon joutunut raottamaan kukkaronsa nyörejä minun kohdallani.
Aion kyllä toimia niin, että joutuisi.
Tai minunhan se on tehtävä itte omalta kohiltani, kun täällä eivät
innostuneet.


Hyvää yötä kaikki.
Menen raivaamaan itselleni tilaa sänkyni laidalle.
T: Kaisa von Hundenstandlyllan